MURHA.INFO2010-07-31T03:37:48ZKyöpeliCopyright 2010, KyöpeliSPHPBLOGHENKI LÄHTI!Kirjailijan mietteitä Meitä lienee monia, joitten salaisiin toiveisiin kuuluu oman kirjan tekeminen. Joku oma, konkreettinen. Teos, josta muutkin saattaisivat olla kiinnostuneita.
Jotkut meistä toteuttavat tämän unelman. Tänään saatte lukea erään heistä, Hannu J. Ahosen, ajatuksia kirjastaan Henki lähti! -Suomalaisia henkirikoksia.
Teos polttaa näppejäni uunituoreena. Edessäni istuu Hannu (sinunkaupat tehty), joka kirjassaan valottaa yksityiskohtaisen tarkasti useita henki- ja muitakin rikoksia, mutta varsin niukasti itse teoksen tai tekijän taustoja. Minkälainen mies paneutuu aiheeseen näin? Mikä saa ihmisen näkemään suunnattoman vaivan kertoakseen mahdollisille kiinnostuneille elämän raadollisuudesta, toisen ihmisen hengen riistämisestä?
Hannu itse määrittelee itseään näin: Puiseva, asiassa pysyvä, perusteellinen tutkijaluonne. Monen mielestä mulkku.
Tämä ei selitä kaikkea. Mulkkuusko erottaa sinut monesta muusta puisevasta tutkijasta? Sekä ajoi sinut kirjoittamaan kirjan nimenomaan henkirikoksista? Mikä tämä teoksesi oikein on? Miksi teit kirjan juuri tästä aihepiiristä ja juuri nyt? Annetaan miehen itsensä kertoa.
-Kirja on inhorealistinen katsaus vuosina 1971 - 2007 tapahtuneista henkirikoksista. Tosin mukaan mahtui vain hyvin pieni osa tapauksista. Oikein sopiva henkirikoksista kiinnostuneille alan harrastajille ja ilman muuta myös tutkijoille. Aihepiiri voidaan tässä yhteydessä rajata seuraavasti: kuolemantuottamukset, törkeät kuolemantuottamukset, surmat, tapot ja murhat sekä näihin liittyvät raiskaukset. Henkirikos on peruuttamaton tapahtuma ja sinänsä erittäin kiinnostava aihe. Tein kirjani, että ihmiset tietäisivät millaisia ihmisiä ja motiiveja tapausten takaa löytyy. Halusin kiinnittää myös huomiota siihen kuinka oikeuden määräämät tuomiot ovat usein lepsuja sekä vailla kansantajua. Kuinka moni henkirikoksen tekijä onkaan päässyt ennen aikojaan pois vankeudesta ja syyllistynyt lähes saman tien uuteen henkirikokseen. Olisiko sittenkin kannattanut pitää hörhö vankilassa sen ajan mikä oikeasti oli hänelle määrätty? Olisi jonkun onnettoman henkikulta siinäkin säästynyt.
-Aiheesta ei ole tehty kirjaa sitten vuoden 1994 Hannes Markkulan kirjan jälkeen. Onhan meillä toki vuosittain ilmestyvä Poliisi kertoo - kirjasarja. Siinä on tosin myös muita rikoksia kuin henkirikoksia eikä osallisista puhuta oikeilla nimillä. Alibin Kohutuimmat rikokset -pokkari ilmestyy vuosittain, mutta sehän ei ole kirja ja siinä olevista tapauksista on Alibi-lehdessä jo kirjoitettu. Lisäksi lähes joka vuosi ilmestyy kirjana jos jonkinlaista tutkimustulosta siitä, millaiset ihmiset henkirikoksia tekevät, kuka joutuu uhriksi, mikä on osallisten sosiaalisen aseman vaikutus ja niin päin pois, mutta nämä tutkimukset ovat tilastotiedettä ja tarkoitettu lähinnä tutkijoiden ja muiden erityisasiantuntijoiden käyttöön. Eräänlaisia fläppisulkeisia kirjana.
Entä kumpi viehätti tekijää enemmän: kirjoittaminen vai aihepiiri? Tunteeko henkirikoksista kirjoittava ihminen peräti jonkinlaista kutsumusta?
-Aihepiiri ja tapaukset olivat yleensä hyvinkin mielenkiintoisia. Niihin tutustumisen jälkeen kirjoittaminen alkoi viehättää enemmän. Kun useampia juttuja oli kesken, niin molemmat olivat vuoron perään niskan päällä viehättävyydessä.
Hannu J. kertoo, ettei rikoksessa lähtökohtaisesti vielä ole mitään häntä erityisesti kiinnostavaa. Epäonnistuneissa pankkiryöstöissä häntä kiinnostaa (ja naurattaa) tekijöiden hölmöily. Onnistuneista pankkikeikoista lukiessaan hän tuntee suoranaista pakkoa nostaa hattua tekijöille. Esimerkkinä mies mainitsee Helsingin Pitäjänmäessä aikoinaan tehdyn ns. kymmenen munan kakun tapauksen.¤ Henkirikoksiin hän suuntaakin sitten jo laajempaa mielenkiintoa: mikä oli motiivi, miten teot suunniteltiin (tai jätettiin suunnittelematta), miten jälkiä pyrittiin peittelemään ja tapahtumia selittelemään? Miten poliisi toimi ja tapaukset käsiteltiin eri oikeusasteissa?
Palatkaamme vasta ilmestyneeseen kirjaasi. Mistä löysit kirjan tapaukset ja millä perusteilla teit valinnat?
-Minulla on sangen laaja arkisto sanoma- ja aikakauslehtien artikkeleita sekä oikeudenkäyntipöytäkirjoja useilta vuosilta. Sekä helvetin hyvä muisti. Kävi kuitenkin niin, että vaikka materiaalia on, niin joistakin hyvin kiinnostavista tapauksista minulla oli yllättäin perin vähän tietoa, halusin aiheen kuitenkin kirjaan, joten "jalkauduin kentälle" ja lähdin etsimään lisää aineistoa. Valintoihini vaikuttivat mm. seuraavat seikat: a) kuinka paljon, mistä näkökulmasta ja miten niitä oli jo puitu julkisuudessa b) tapauksen yhteys johonkin toiseen, esim. saman tekijän kaksi erillistä tekoa, jolloin saadaan tapaukset yhdistämällä hyvinkin mielenkiintoinen kertomus tai motiiviyhteys johonkin toiseen henkirikokseen c) jutun käsittely eri oikeusasteissa d) motiivi sinänsä.
-Rajasin kirjan ulkopuolelle tapauksia, jotka ovat olleet esillä julkisuudessa hyvinkin taajaan tai joista on jo kattava kuvaus saatavilla esimerkiksi netissä. Hylätyksi joutui mm. kaksoissurma Turussa vuodelta 1971. Tekijä tuomittiin hoitoon ja koska minulla oli vastaavia tapauksia jo kaksi, päätin että ne riittävät. Lisäksi tuossa Turun tapauksesta saatavilla oleva aineisto oli hyvin niukka ja epätarkka.
-En tietoisesti pyrkinyt välttämään mitään aihepiiriä. Joitakin asioita en kuitenkaan tuonut julki uhrin ja hänen omaistensa takia. Tekijöistä pyrin kertomaan kaiken.
-Kirjaa kirjoittaessani minun piti erityisesti huomioida, että kaikki mikä on kirjoitettu, on todettavissa oikeasti tapahtuneeksi, ts. kaikkeen pitää löytyä lähdeaineisto. Lisäksi ihan kaikkea en tohtinut tuoda julki vaikka niistä julkisissa asiakirjoissa maininta onkin. Piti vetää raja, että mitä voi kertoa. Pyrin saamaan mukaan myös tekijän tai tekijöiden muita mahdollisia rötöksiä, jotta lukijalla olisi mahdollisimman hyvä kokonaiskuva mitä nämä hengenriistäjät ovat puuhailleet. Monen kohdalla löytyi tietoa myös vapautumisen jälkeisestä elämästä. Itsepähän ovat tiensä valinneet. Julkisuus on osa teon ja tuomion jälkeistä elämää.
-Kirjan sanoma on tyly. On uskomattoman paljon ihmisiä, joille ei ole millään mitään väliä. Ei siitä mitä kanssaihminen tuntee eikä siitä miten häntä kohdellaan. Näistä asioista pitää puhua hyssyttelemättä. On muutoksen aika.
-Haaveilin omasta (rikos)kirjasta muutaman vuoden. Vaihtoehdot olivat tietenkin fakta ja fiktio, mutta kun mielikuvitukseni lentää kanan tavoin, päätin pysyä elävässä elämässä. IRL, kuten tavataan sanoa. Kirjan käytännön toteutus vei viitisen kuukautta.
-Esikuvia (rikos)kirjallisuuden alalla minulla ei oikeastaan ole. Fiktiopuolella luen Reijo Mäen ja Jarkko Sipilän romaaneja. Fakta on kuitenkin aiheena kiinnostavampi. Hannes Markkulan Suomalainen murha on ehkä lähimpänä esikuvaa.
-Murha-infon kävijöitä tahtoisin kannustaa pysymään asiassa ja jättämään turhanpäiväisen lässytyksen vähemmälle. Mukahauskalle paskanjauhannalle on olemassa sivut jossain muualla. Pari hyvää neuvoa: joka asiaa ei tarvitse kommentoida ja jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, niin älä sano sitä.
Erotessamme Hannu kättelee lämpimästi. Kääntää selkänsä ja loittonee, vain palatakseen vielä. -Miksikö kirja? Onhan meillä netti? Niin.. Onhan meillä netti. Netissä on se heikkous, että sitä eivät lue kaikki henkirikoksista kiinnostuneet eikä sieltä usein edes haulla löydä hakemaansa. Lisäksi monet ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita henkirikoksista lukevat niistä mieluummin kirjasta kuin netistä, sillä kirja mielletään "enemmän" totuudeksi kuin epämääräisiä väitteitä, vihjailuja sekä asian lomassa olevaa joutavaa höpinää vilisevä netti. Kirja on myös erinomaisen hyvä sänkykumppani.
Ainiin: lempiruokani on Mummonliha-pullat!
Leppoisa mies tämä Hannu J. Ahonen.
¤ (...10 munan kakku oli pankkiryöstö Pitskun SYP:ssä joskus 80-90-lukujen taitteessa. Ryöstäjä toi kakun kun halusi juhlistaa perintöään, mutta ryöstikin pankin. Poliisit saivat selville, että moisia kakkuja oli valmistettu vain viisi. Neljän ostajat tiedettiin. Yhden ei. Kakusta tiedettiin vielä, että se oli ns. kymmenen munan kakku.)]]>http://murha.info/blog/index.php?entry=entry090617-1804292009-06-17T00:00:00Z2009-06-17T00:00:00ZPIM 1
Kyseessä ei ollut synkkä ja myrskyinen yö vaan aprillipäivä. Sen vuoksi tarinaan onkin suhtauduttava sopivalla vakavuudella. Tapahtumat ja henkilöt saattavat olla karrikoituja, mielikuvituksen tuotetta tai sen puutteen tulosta. Lukija päättäköön mielessään.
Tarinamme päähenkilö Mauri (nimi muutettu) oli tuiki tavallinen eronnut yksinhuoltaja joka asusteli kovin keskiluokkaisesti. Harrasti keskiluokkaisia asioita kuten Murhainfoa, keskiolutta, kirjallisuutta jne. Kävihän Maurimme vielä tässä vaiheessa tarinaa ihan päivätöissäkin.
Korvien välissä kaikki ei ollut kuitenkaan aivan kohdallaan. Mauria olivat jo pitkän aikaa kalvaneet erilaiset halut ja haaveet jostakin muusta. Jostakin johon ei kuulunut klo 5.15 herätys, unisen lapsen raahaaminen päiväkotiin, bussilla töihin kahdeksaksi ja puoleksi tunniksi kuuntelemaan kaikenmaailman lässytyksiä ja mutinoita ja päivän päätteeksi bussilla hakemaan uninen lapsi päiväkodista, kauppaan jonottamaan hypermarketin kassajonoon, kotiin laittamaan ruokaa ja erotuomaroimaan lasten riitelyä... Arkeahan se on juu. Sankariäitien ja superisien arkea. Mauri nyt ei vain sattunut olemaan kumpaakaan ja pari vuotta edellisen kaltaista elämää teki hiljalleen tehtäväänsä. Mauri alkoi juomaan yhä enemmän ja enemmän alkoholia, tuota Turmiolan Tommista tuttua pahaa lääkettä. Ei tietenkään niin paljoa, että muut olisivat sitä huomanneet. Kai.
Tukiverkosto, sosiaaliset rakenteet ja sukulaiset? Hienoja termejä tuumailisi tarinamme sankari Mauri. Olihan hän kuullut tuollaisia mieltälämmittäviä sanoja jo opiskeluaikoinaan, mutta mikä oli niiden suhde Maurin elämään? Ei kai juuri kummoinenkaan. Tiesipä vain sellaisten puuttuvan omasta elämästään. Sukulaiset olivat kuolleet tai ainakin haudanpartaalla. Ystävät olivat niitä hetkiä varten jotka Mauri sai anottua vapaaksi entiseltä vaimoltaan, jonka elämää sävyttivät hirmuinen heavymusiikki, kiertueet ja muut senkaltaiseen elämään yhdistettävät paheet.
Näillä taustatiedoilla olemmekin jo pääsemässä siihen päivään jolloin Maurin päästä kuului heleä ja soinnukas pimahdus. Kansainvälinen seikkailusankarimme oli juuri palannut hieman kosteahkon vapaapäivän vietosta, kun sai kuulla, että kaikki oli taas aivan päin männikköä. Tai ainakin hongikkoa. Lapsetkin olivat kärsineet pulaa ja puutetta, kun jääkaapissa ei ollut shamppanjaa eikä kaviaaria. Pyykitkin olivat kuivina narulla eivätkä suinkaan viikattuna kaapissa siten kuin Mauri oli varmasti miestenkoulussa oppinut. Kaikki oli pielessä. Pölyä löytyi ainakin hellan ja jääkapin takaa. Saastainen loukko kuului tuomio, täysin asumiskelvoton suorastaan! Kuinka kädettömiä miehet voivatkaan olla?
Mauri kuunteli tunnin. Kohta kaksi. Olihan hän hyväluontoinen. Jossain välissä hän haki lisää kaljaa sillä eihän moista kukaan selvinpäin voi kuunnella. Niinpä Mauri joi kaljaa ja kuunteli. Kuunteli ja joi kaljaa. Putsaili ja öljyili asettaan aivan hiljaa. Ase oli huollettava sillä ampumakausi oli alkamassa ja jäsenmaksukin juuri maksettu. Selvähän se. Hana taakse, rauhallinen puristus ja klak! Tyhjä ase tietenkin. Vain hullu pitäisi ladattua asetta käsissään ja heiluttelisi sitä ihmisten läsnäollessa. Ja sitten se ääni kuului päästä.
Myönnettäköön, että Mauri suuresti liioitteli marssiessaan keittiöön ja alkaessaan demonstroida kuinka kädettömiä miehet voivatkaan olla. Lihakirves olisi ehkä kannattanut jättää suosiolla laatikkoon. Parikymmentä napakkaa iskua käsivarteen ei tietenkään saanut mokomaa raajaa irtoamaan, mutta veren roiskahtelemaan silti ihan kiitettävästi. Huono asia oli myös se, että lapsetkin olivat vielä hereillä. Mauri oli ylittänyt kriittisen rajan. Hyvä Mauri!
Sitten pimahduksen uhri toikkaroi ympäriinsä jo valmiiksi saastaista asuntoaan, levitellen hulluutta höyryävää hurmettaan ympäriinsä. Tässä vaiheessa lasten huolehtivainen äiti katsoi parhaaksi soittaa ambulanssin, johon Mauri suhtautui oikein hyvin ja kiitteli, että mukavampihan se lepositeissä on maata Stesolidit pyllyssä kuin kuunnella kärkevähköjä mielipiteitä tuntikaupalla. Sitten synkkeni taas. Puhelimeen kerrottiin, että miehellä on myös ase, jota tämä oli käsitellyt tuon tuostakin! Mauri, joka oli aina tilanteen herra, otti takkinsa ja kenkänsä ja siirtyi ulos odottamaan. Tässä vaiheessahan oli aivan turhaa enää luikerrella.
Ja eipä aikaakan, kun odottelu palkittiin. Pihaan kaartoi ambulanssi ja kolme koppiautoa koiran kanssa. Mauri lyötiin rautoihin lyhyen, mutta kohteliaan esittäytymisen jälkeen. Tampereelta juuri valmistunut nuoriherra sai maistaa valtaansa kiristäessään raudat liian tiukalle ja töniessään sekä karjuessaan pimahtaneelle päähenkillöllemme. Pää nuokuksissa Mauri vietiin ensin lääkintähenkilökunnan paikattavaksi ja puhallettavaksi. Eikä turhaan, 2.15 promillea ei liene ihan huono tulos keskioluella. Ambulanssissa Maurille kerrottiin tämän käyttäytyneen psykoottisesti ja että nyt kuitenkin oikea osoite oli Nihtisilta. Aseesta kyseltiin kovin ja uhrimme tarjoutui näyttämään kaikkien vaarallisten tulikeppien sijainnin, mutta tarjous hylättiin. Virkavalta oli sitä mieltä, että kyllä he koiran ja haulikoitten kanssa uskaltavat mennä samaan asuntoon hysteerisen naisen ja häiriintyneiden lasten kanssa. Ja olihan pojissa miestä! Kaikki ampumatarvikkeetkin löytyivät vaikka olivatkin ylähyllyllä piilossa.
Nihtisiltaan lähtevässä erikoispikavuorossa oli mukana räksyttävä poliisikoira. Reiluina miehinä konstaapelit varoittivat Mauria tunkemasta sormia koirankoppiin minkä hän olisi varmaan tajunnut itsekin. Pimahtanut ei tällaisista varoituksista tietenkään piitannut vaan jutteli hetken koiralle ja loppumatkasta jopa rapsutteli tätä. Oli se vaan sen verran hullu mies!
Sanotaan, että perille pääsy ei ole tärkeää vaan tärkeää on itse matka. Poliisit eivät tätä ilmeisesti olleet sisäistäneet sillä perillä oltiin kovin äkkiä. Maurilta pyydettiin kengät, vyö ja päällystakki pois. Kai niihin sitten olisi voinut hirttäytyä? Sukat hikisinä läpsyen alkoi taivallus kohti koppia nro 6. Olisi varmaan ollut sikäli aivan sama, että mihin koppiin Mauri olisi suljettu koska kaikki ovat käsittääkseni samanlaisia. Maurille parilliset luvut sensijaan olivat pieniä kirouksia. Koppi itsessään oli aivan viihtyisä. Sen seinässä oli maaginen nappula. Juuri sellainen johon Mooses olisi voinut iskeä sauvallaan ja katsokaa! Vesi olisi virrannut! No, Maurin ei tarvinnut kuin painaa lohkeilleella kynnellään sitä ja haalea vesi ruiskusi virvoittavana kohti janoisaa suuta. Lattialla oli myös raikkaan keltainen patja. Noin kuusi senttimetriä paksu, joka varmistaisi makoisat unet valvontakameran turvallisuuteen tuudittavan silmän alla. Isomman tai pienemmän hädän yllättäessä Mauriamme palveli miehisen jykevä pytty jonka huuhtelumekanismi jäi hieman arvoitukseksi.
Yö kului omaa arvaamatonta tahtiaan. Kellonajat jäivät hämärän peittoon kuten vuorokaudenajatkin. Ikkunoihin ei oltu näes tuhlattu verorahoja mikä lienee aivan oikein. Maurin aika kului vihellellen aiheeseen sopivia kipaleita: Katupoikien laulu, Natalia ja Toveri Viljanen (jonka Ohrana murhasi). Aamu koitti ja yhdeksän maissa onneton sankarimme noudettiin tekniikan puolelle. Yö oli ollut kaikinpuolin kolhuinen ja pätkittäinen uni kiristi sankarimme pinnaa. Kaikesta huolimatta Mauri käyttäytyi kuin herrasmies. Laitteli paidan housuihin, kätteli virkavallan ja kiitteli ovien avauksista. Kyseli jopa, että tuliko kuvista näköisiä ja että olisivatko herrat halunneet hieman hymyä kuviinsa! Sormen- ja kämmenenjäljet otettiin, paino punnittiin, jalka mitattiin ja paino sekä pituus myös. Paino oli Maurilla laskenut huolestuttavasti, josta hän saikin pipiin pollansa idean kysellä aamiaista. Olihan putkareissua tässä vaiheessa jatkunut jo yli 12 tuntia. Tupakkaa teki myös mieli. Turhia olivat mielistelyt. Putkaan vietiin mies uudelleen odottelemaan kuulusteluja.
Taas sitruunanraikkaalla patjalla maatessaan Mauri tajusi, että hänen olisi pitänyt olla työpaikalla jo tunteja sitten. Minkäs sille teki? Virkavalta ei antanut yöpymislupaa kännykälle, jolla olisi nykyisestä pakottavasta esteestä voinut ilmoittaa. Samapa tuo sinällään oli. Mauri oli työssä jossa vaadittiin nuhteetonta taustaa eikä tällaisia rikkeitä tai pimahduksia katsottu sormien läpi. Noin pari tuntia piehtaroituaan sankarimme haettiin kuulusteluun.
Elämään kyllästynyt harvahapsinen mies murahteli kysymyksiä karussa työhuoneessa ja kärsi ilmeisesti vakavasta kuulovammasta koskapa ei kuullut juuri mitään muuta nuottia kuin palkeiden täydeltä annetun. Koittihan Mauri siinä kertoilla niitänäitä, mutta kun ei toinen kuullut. Ja mitäpä siinä selittelyt olisivatkaan auttaneet. Virkavalta oli tehnyt jo omat päätöksensä ja tulkintansa. Mauri oli syytettynä törkeästä ampuma-aserikoksesta, vaaran aiheuttamisesta ja ampuma-aseen huolimattomasta säilyttämisestä. Mauri myönsi kaiken. Mauri oli mies. Antaa mennä kun on alamäki taas...
Allekirjoitus papereihin ja sitten putkaan taas. Putkavartija sentään lupasi Maurille, että kohta päästään tupakille! Elämä hymyili hetken. Ivallista hymyään kuten tähänkin asti. Todellisuudessa päähenkilömme ei joutunut makoilemaan yksiössään kovinkaan pitkään kun kutsu tupakille ja varusteiden jakoon tuli. Tupakkakin kerkesi palaa melkein kolmannekseltaan, kun ambulanssi peruutteli ajoluiskalle. Mauri oli nyt lähdössä psykologiseen arviointiin.
Mitä sitten tapahtui? Se onkin jo uuden tarinan aihe!]]>http://murha.info/blog/index.php?entry=entry090418-2009012009-04-18T00:00:00Z2009-04-18T00:00:00ZMURHAHHAHHAA Huumori on kulttuuri- ja tilannesidonnainen ilmiö. Niin sen tuottamiseen kuin vastaanottamiseenkin vaikuttavat lukemattomat seikat, esimerkkeinä mainittakoon esim. sosiaalinen ympäristö, yhteiskunnallinen asema ja tilanne, erilaisiin arvomaailmoihin ja käyttäytymissääntöihin liittyvät elementit, jopa vuorokauden- tai vuodenaika. Henkilökohtaisella tasolla voitaisiin kai vielä mainita vaikkapa ikä, sukupuoli, kasvatus, vireystila, mielenkiinnon kohteet, henkilökohtainen kokemushistoria tai asuinpaikka. Unohtamatta tietenkään yksilöllisiä, jokaisen omaan perusluonteeseen liittyviä tekijöitä. Yleistäen voidaan todeta, että ihmistä naurattavat asiat, joista hän tietää jotakin tai paremminkin: ihminen ei naura itselle tuntematonta asiaa. Hetkinen.. Ihmisiä yhdistävät mielenkiinnon kohteet, tieto/perehtyneisyys/asiantuntijuus… Meitähän yhdistää mielenkiinto rikoksiin, jopa henkisellaisiin. Saako murhalle nauraa?
Miten määritellä ei-sallittu huumori? Onko kiellettyjä aiheita olemassa?
Ensimmäinen, naiivin hyveellinen ajatus on helposti, ettei leikkiä lasketa ns. vakavista asioista. Siis sellaisista, jotka jollekulle ovat henkilökohtainen tragedia, tai joille ei mitään voi, jotka liittyvät yksilön syntymäominaisuuksiin, kansallisuuteen, uskomuksiin tai näkemyksiin. Muttamutta. Hieno ajatus, joka ei kuitenkaan päde. Kaikki olemme varmasti törmänneet esim. Orbis-, neekeri-, blondi-, homo-, ruotsalais-, turkulais-, Jeesus-, kokoomus- tai mielisairaalavitseihin. Luultavasti olemme myös huvittuneet ainakin osasta niitä, kenties lievää syyllisyyttä kokien (”eihän tällainen sovi!”). Onko mitään, mille ei saa nauraa?
Pikaisen minigallupin (otos: 5 henkilöä) mukaan kiellettyjä aiheita ei löydy. Eräs vastaajista oli jopa sitä mieltä, ettei edes pedofilia ole kiellettyjen aiheiden listalla. (Tarkennettakoon tässä nyt kuitenkin, ettei ko. vastaaja missään nimessä hyväksy itse ilmiötä, eikä hän usko että itse huvittuisi siihen liittyvistä kaskuista). Jokainen vastaaja korosti tilannesidonnaisuuden ja sosiaalisen ympäristön merkitystä. Yhteiset asiat huvittavat, ja kipeillekin sellaisille saa nauraa –kunhan naurat samalla itsellesi. Kampurajalkaiset saavat heittää rampavitsejä ja mielisairaat kikattaa hulluille. Jos saman vitsin heittäisi hoitava lääkäri, koettaisiin se herkästi loukkaavana pilkantekona.
Tämän mukaan murhillekin saa siis nauraa. Mutta missä ja milloin? Aihe on epäilemättä yksi äärimmäisimmistä tragedioista, joita ihminen saattaa kohdata, mutta jos kerran kiellettyjä aiheita ei ole niin…
Wikipedian mukaan Huumori onkin hyväksi koettu tapa käsitellä pelkoja ja ahdistavia asioita. Vaikeissa oloissa huumori on usein tärkeä selviytymiskeino. Huumorin avulla selvitään stressaavista tilanteista ja toisaalta lujitetaan tietyn ihmisyhteisön yhteishenkeä.
Tästä allekirjoittaneella on omaa kokemusta. Ystävän hautajaisissa erilaiset kuolemaa tarkoittavat ilmaukset herättivät naurua. ”XX heitti lusikan nurkkaan, hihihhiih”, ”XX potkaisi tyhjää hauahahaa”. Jälkikäteen tilanne vaikutti absurdilta. Hävetti. Eihän menetyksessä ollut mitään huvittavaa eikä kukaan meistä läsnäolleista tuntenut itseään iloiseksi. Päinvastoin. Mutta jälleen: tilanne ja toiminta olivat yleisen näkemyksen mukaan ristiriidassa. Huulta saisi kai heittää vain spitaalisten bileissä.
Minfolaisten tapaamisissa olen kohdannut tuota ihmisyhteisön yhteishengen lujittumista huumorin avulla. Meitä yhdistää mielenkiinto aiheisiin, joihin oletettavasti ainakin suurehko osa kanssaihmisistä suhtautuu varauksella. Meitä yhdistää myös perehtyneisyys ko. aihepiiriin. Tästä olemme yhdessä myös ylpeitä. Me tiedämme, mikä näissä hymyilyttää, mutta loukkaantuuko joku, jos Pub Prisonissa tarjoillaan Sorbus -liekitettyjä muurinpohjalettuja a la Kivinokka, Kellarimestarin elinsylttyä tai Palmesaanipastaa? Tai jos Minfon pikkujouluissa leikitään kallonpyöritystä ja glögit juodaan hammasmukeista? Tarkoitushan ei ole paha, eikä rikoksiin sinänsä suhtauduta kevytmielisesti, kuten kaikki tiedämme.
Tässä yhteydessä kiitän kaikkia niitä kanssaminfoilijoita, joitten kanssa olen saanut nauraa. Myös rikoksille. En minä ole se, kenellä on vastauksia kysymykseen saako niin oikeasti tehdä, mutta hauskaa on ollut.
Aikas paskoja kylli nuo esimerkit irrallaan esitettyinä. Jätin joitain roisimpia heittoja mainitsematta. Jäävätköön ne tilanteisiin ja niissä läsnäolleitten harrastajien muistoihin. Tilannesidonnaisuus katsokaas. ]]>http://murha.info/blog/index.php?entry=entry090401-1841242009-04-01T00:00:00Z2009-04-01T00:00:00ZJo hävitty sotaTässä pari päivää sitten tapahtui taas kouluammuskelu, joka vaati tällä kertaa 15 ihmisen hengen. Mutta tämän kirjoitukset tarkoitus ei ole käydä läpi itse ammuskelua tai tekijää, vaan kouluammuskeluja yleisesti ja varsinkin niiden herättämiä keskusteluita & muuta aiheeseen liittyvää. Tämä myös on lievä henkilökohtainen avautuminen, mutta yritän pysytellä asiallisena.
Ihan heti alkuun voisin mainita, että faktojen etsiminen ei koskaan ole pahasta. Asiavirheitä tulee kelle vain välistä, sen ymmärrän, mutta jos aihe käsittelee kouluammuskeluita ja sitten mennään sanomaan vaikka ”ketään ammuskelijaa ei ole saatu hengissä kiinni”, niin mitäs sitten ovat Kip Kinkel, Andrew Golden, Mitchell Johnson, Brenda Spencer, Michael Carneal, Luke Woodham, Evan Ramsey tai Barry Loukaitis? Toinen mielenkiintoinen piirre keskusteluissa on se, että monesti huomaa ihmisten puhuvan vain pojista ampujina, vaikka naispuolisia ampujiakin löytyy. Kolmas on se, että ammuskeluista käytetään hienoa sanaa ”muoti-ilmiö”. Onko todella oikein käyttää sanaa ”muoti-ilmiö” asiasta, jota on tapahtunut jo vuonna 1966? Joku voi nyt miettiä, vedinkö tuon vuosiluvun hatusta, mutta voin rehellisesti vastata etten. Vuonna 1966 Charles Whitman avasi tulen kiivettyään yliopistonsa kellotorniin. Sitä ennekin on tapahtunut kouluisku, mutta sitä ei toisaalta voi laskea kouluammuskeluksi koska a) tekijä ei ollut opiskelija ja b) massamurhat toteutettiin pommeilla, ei aseilla.
Edellä mainittuja tietoja kylläkään ei voi tietää, jos ei ole aihetta tutkinut tai siitä keskustellut. Entäpä sitten aseisiin liittyvä keskustelu? Siitä pystyy keskustelemaan kuka vain ja minun täytyy myöntää, että juuri tämä keskustelun osa saa minut hämmennyksiini joka kerta. Ihan joka kerta. Perusajatuksena on, että nuori saa aseen/aseita, jolla/joilla hän ampuu koulutovereitaan ja koska näin käy, tiukennetaan aselakia, ettei vaarallinen nuori pysty tekoaan tekemään. Väärin, monestakin syystä. Ensimmäisenä pitää tuoda esiin se pointti, että kuka vain pystyy sen aseen jostain kaivamaan tarkoitusperiinsä – ostamalla, varastamalla, kieroilemalla, ihan millä tahansa tavalla. Ei tiukennetut lait auta siinä suhteessa mitään, jos mietitään pitkällä tähtäimellä.
Toinen asia, ja koko tämän blogikirjoituksen alkuidea, on seuraava: Mikä tässä se paha oikeasti on? Ase vai sitä käyttävä ihminen? Nykyihminen on vaellellut tällä pallolla 250 000 vuotta, ensimmäiset aseet keksittiin aikavälillä 1100-1300. Jo ennen aseiden keksimistä ihmiset osasivat tappaa toisiaan aika lahjakkaasti jopa paljain käsin, ja osaavat edelleen. Miksi siis nyt käydään hirveää keskustelua siitä, että aseet ja tarkemmin tuliaseet ovat hirveän kamalia ja hirveitä? Varsinkin, kun jo maalaisjärjellä ajatellessa pystyy sanomaan, että jos toisen haluaa hengiltä, niin niitä välineitä löytyy kyllä muitakin kuin vain tuliaseet.
Suomeakin on ravistellut nyt lyhyen aikavälin sisällä kaksi kouluammuskelua (ja kyllä, voisin valittaa siitä, että niiden lisäksi on vielä yksi kouluammuskelu, mikä medioissa unohdettiin aika kiitettävästi ja nimitettiin Jokelaa Suomen ensimmäiseksi kouluammuskeluksi). Jokelan jälkeen asekeskustelu alkoi ja meille luvattiin vaikka mitä, yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Ja mitä saimme? Emme yhtikäs mitään. Kauhajoen jälkeen alkoi tapahtua, mutta vääriä asioita. Miksei kukaan vaikutusvaltainen, vaikka ministeri, ole missään välissä luvannut tai edes maininnut, että mielenterveyteen voitaisiin alkaa panostaa? Miksei kukaan ole alkanut tutkimaan, miten ihmisten mielenterveyttä voitaisiin parantaa? Ai niin, se asehan ne teot tekee, eikä se ihminen… Tämä taitaa olla jo täysin hävitty sota.
Ainoa asia, joka lohduttaa miestä niistä typeristä asioista joita hän on tehnyt, on suitsutus jota hän itselleen antaa niistä. ~ Oscar Wilde
- Howler]]>http://murha.info/blog/index.php?entry=entry090314-2223552009-03-14T00:00:00Z2009-03-14T00:00:00ZSENSUROITU Perkele. Jäin töitten jälkeen kirjoittelemaan blogia työpaikalle. Kahden tunnin (+epämääräinen aika kuvan kanssa) jälkeen painoin esikatselua -ja PUFF. Teksti katosi. Voiko täältä joutua poiskirjatuksi vaikka kirjoitin tauotta?
Ennen kuin tämä toimii en taida vaivautua tekemään uusia juttuja.]]>http://murha.info/blog/index.php?entry=entry090313-1551422009-03-13T00:00:00Z2009-03-13T00:00:00ZPieni majatalo preeriallaEräs historiallisista kuvauksista kasvusta lapsuudesta aikuisuuteen on Laura Ingalls Wilderin kirjasarja Pieni talo preerialla, johon oman sukupolveni edustajat tutustuivat myös tv-sarjana. Lapsuuden vihreät niityt, turmeltumaton luonto, takkatulen loimu iltaisin, tähdet taivaalla... Siinä osa lapsuuden idylliä, johon aikuinen ihminen voi palata vain hetkittäin. Sillä kasvu aikuisuuteen on myös kasvua maailman pahuuteen. Lapsuudessakin pahuus on läsnä, mutta se on yksilöimätön, absoluuttinen paha, joka henkilöityy sadun peikoissa ja sängyn alla piileksivissä möröissä. Möröistä pääsee eroon sytyttämällä valot.
Tähän verrattuna aikuisuuteen kasvamista voisikin kuvailla tapahtumasarjalla, jossa lapsi vähitellen tajuaa, että oikea mörkö osaa sammuttaa valot uudestaan ihan itse.
Ingalls Wilderin aikoina, 1880-90-luvuilla, olivat lasten lisäksi Keskilännen aikuiset naisetkin vielä melko suojeltuja perheen miesten taholta. Toisaalta taas maailma oli koko lailla raaempi kuin se on nykyisin, ja ihmiset joutuivat usein näkemään ja kokemaan monia asioita, joita nykyisin pidetään hyvin traumaattisina kokemuksina. Selviytymistaistelu tuotti monia yksilöitä ja kokonaisia yhteisöjä, joissa äärimmäinen väkivalta ja julmuus olivat sääntöjä eivätkä poikkeuksia. Kasvaessaan näihin olosuhteisiin ihmiset pitivät niitä normaaleina, ja olivat lojaaleja toisilleen. Maaseudulla pitkät etäisyydet, julkisen valvonnan olemattomuus ja karut olosuhteet tuottivat vielä tavallista enemmän äärimmäisiä tapoja selviytyä. Yksi tällainen kieroutunut selviytymistarina on kertomus Benderin julmasta sarjamurhaajaperheestä.
The Bloody Benders, ”Veriset Benderit”, pitivät majataloa Kansasissa 1800-luvun lopulla. Perheen pää oli kuusikymppinen John ”Ukko” Bender, joka hallitsi muita itsevaltiaan ottein. Hänen vaimonsa, ”Ma” eli ”Äiti” Bender, oli vain 32-vuotias, mutta näytti ikäistään paljon vanhemmalta noita-akkamaisine hiuspehkoineen. Lapset olivat John Junior, jälkeenjäänyt 27-vuotias suurikokoinen mies, ja parikymppinen Kate, joka oli tämän rikollisen perheen ”aivot”. Hän sai myöhemmin maineen punahiuksisena viettelijättärenä, mutta ei todellisuudessa ollut kaunotar. Kate väitti olevansa henkiparantaja ja piti istuntoja nimellä ”Professori Neiti Kate Bender”. Noin vuonna 1870 Benderit muuttivat Kansasin Labette Countyyn, ja rakensivat talon hiljaisen, Cherryvalen vilkkaasta rautatiekeskuksesta johtavan tien varteen. Talo oli pikemminkin yksi suuri huone, joka oli keskeltä jaettu verholla kahtia. Tässä yksinkertaisessa asumuksessa Benderit alkoivat pitää majataloa, asuen itse huoneen toisessa puoliskossa.
Lännessä etäisyydet olivat pitkiä, matkat kestivät päiviä, eikä yksinäisiä matkustavaisia kukaan osannut välttämättä edes kaivata, jos he jäivät saapumatta määränpäähän. Moni kulkija jäi matkalle myös sillä tieosuudella, joka kulki Benderien majatalon kautta, eikä kukaan epäillyt mitään. Kunnes vuonna 1873 tieosuudella katosi Fort Scottista kotiinsa Independenceen lähtenyt lääkäri, Dr. William York. Häntä alettiin nopeasti etsiä. Yorkin veljen johtama etsintäpartio päätyi lopulta Benderien majatalolle. Benderit kiistivät koskaan nähneensä Yorkia, ja etsijät joutuivat jatkamaan tyhjin käsin. Parin päivän kuluttua kuitenkin levisi sana, että Benderit olivat koonneet maallisen omaisuutensa ja ottaneet hatkat. Palatessaan tyhjälle talolle etsintäpartio teki karmaisevan löydön. Taloa ympäröivältä pihamaalta löytyi seitsemän hautaa, joissa oli haudattuna yhteensä kahdeksan ihmistä. Seitsemän vainajista oli aikuisia miehiä, mutta yhdessä haudassa makasi puolitoistavuotias tyttö isänsä vääntyneen ruumiin seurana. Benderit eivät olleet vaivautuneet tappamaan tyttöä, vaan ainoastaan heittäneet hänet hautaan isänsä perässä ja haudanneet elävältä.
Benderit olivat vuosia pyörittäneet murhabisnestään menestyksekkäästi. He utelivat keskustelun lomassa tietoja matkustavaisista, saattaen siten valita uhreikseen yksin matkustavia, varakkaan oloisia miehiä, joita perhe tai suku ei todennäköisesti kaipaisi pitkään aikaan. Pahaa-aavistamaton uhri istutettiin illallispöydän ääreen siten, että verho jäi hänen selkänsä taakse. Samalla kun Kate keskusteli uhrin kanssa, hänen isänsä vaani verhon raosta lekavasaran kanssa. Kun uhri jossain vaiheessa nojautui taaksepäin, Ukko Bender iski lekalla hänen kallonsa murskaksi. Sitten uhri, jo kuollut tai vielä elävä, raahattiin takahuoneeseen, jossa hänet ryöstettiin ja riisuttiin alastomaksi. Tämän jälkeen hänet siirrettiin kellariin, jossa hänen kurkkunsa leikattiin kuoleman varmistamiseksi. Myöhemmin, sopivan tilaisuuden koittaessa, ruumis haudattiin pihamaalle.
Ei tiedetä varmasti, mitä Benderin perheelle tapahtui. Heitä alettiin välittömästi ajaa takaa useammn joukkion voimin. Yhdessä näistä joukoista oli mukana myös Charles Ingalls. Muistelmissaan Laura Ingalls Wilder kertoo, että hänen isänsä ei koskaan puhunut tapahtuneesta. Isän tuimasta ilmeestä hänen palattuaan etsinnästä saattoi kuitenkin päätellä, että partiot löysivät Benderit, jakaen heille oikeutta saman tien preerian taivaan alla.
Ingalls Wilderin oli alussa vaikea saada kirjojaan julkaistuksi sen vuoksi, että niissä ei tapahtunut paljoa. Hän kuvasi lapsuutensa seesteistä elämänpiiriä, luontoa ja maaseudun elämäntapaa. Onnellisen lapsuuden idylliä, joka oli mahdollinen, koska aikuiset suojelivat lapsia todellisuudelta heidän ollessaan pieniä. Todellisuus oli kuitenkin olemassa, ja muistelmissa se on myös luettavissa rivien välissä, kun tapahtumat yhdistetään historialliseen yhteyteensä. Menneestä maailmasta lukiessa tulee lopulta aina ajatelleeksi, miten vähän maailma ja ihmiset ovat muuttuneet, vaikka ulkoiset puitteet, tavat ja käsityksetkin muuttuvat. Ihmisen kaksi puolta, hyvyys ja pahuus, sekä niiden ymmärtäminen, kulkevat käsi kädessä - meissä jokaisessa, kaikkina aikoina.
Romanttinen mielikuva kaiken taakseen jättämisestä ja hyppäämisestä jänikseksi ohiajavaan junaan ei tosielämässä olekaan enää niin huoletonta kuin kirjat tai elokuvat antavat ymmärtää. Ruumiita ratojen varsilla, huumeiden salakuljetusta ja tavarajunista kadonneita ase- yms. lähetyksiä; nämä kaikki ovat arkipäivää USA:n länsirannikkoa pitkin aina Meksikoon jatkuvalla rautatiellä. Radan varrella rikoksia tutkiville lainvalvojille lyhenne FTRA on pikkuhiljaa muuttunut urbaanista legendasta uskottavaksi teoriaksi.
Kodittomien veljeskunta
FTRAn eli Freight Train Riders of American uskotaan saaneen alkunsa 1980-luvulla Montanassa, missä joukko kodittomia ja kohteluunsa kyllästyneitä Vietnamin veteraaneja päätti perustaa löyhän liittouman keskenään. Alkuperäisjäsenet käyttivät kaikki ns. ”high line”-linjan tavarajunia liikkuakseen tällä yhdellä Pohjois-Amerikan laajimmista junaverkoista osavaltiosta toiseen.
BNSF-rautatieverkko eli "high line"
Sopimuksessaan pääasiassa valkoisista, enemmän tai vähemmän, äärioikeistolaisista miehistä koostuva ryhmä lupasi varjella toisiaan sekä jakaa elämänsä tärkeimmät kolme asiaa: viinan, ruoan ja naiset. Jengitunnuksinaan alkuperäiset jäsenet käyttivät mustaa huivia kaulallaan ja hopeasormusta sormessaan, heidän sanottiinkin olevan prätkäjengiläisiä ilman prätkiä. Myöhemmin jengin uudemmat haarat ovat ottaneet huiviensa väriksi mm. sinisen ja punaisen, riippuen mitä raidelinjaa he käyttävät, hopeasormus on kuitenkin säilynyt läpi organisaation.
Tultaessa 1980-luvun loppupuolelle oli FTRA jo kohdistanut toimintansa tavarajunien ja lastauspaikkojen tyhjentämiseen arvotavarasta, etenkin aseista. Union Pacific- junayhtiö kertoi pelkästään San Bernardinon tavara-aseman Kaliforniassa tuottavan yli 30 murtoilmoitusta päivässä. FTRA syyllistyi myös pankkiryöstöihin raiteiden lähistöllä, tekijöiden hypätessä ohiajavaan tavarajunaan ja kadoten jälkiä jättämättä kauas. Samoihin aikoihin alkoi yhteistyö Meksikon mafian kanssa, sillä heille valmis jakeluverkosto sekä mahdollisuus saada aseita oli tarjouksena lyömätön.
Poliisin kiinnostus herää – Los Angeles
Los Angelesin piirikunnan sheriffin toimistosta nykyisin jo eläkkeellä olevalle, jengeihin erikoistuneen seurantayksikön etsivälle, Richard Valdemarille FTRA tuli tutuksi 1980-luvun lopulla. Murhayksikkö pyysi häneltä apua raidejengille tiedetyn alueen seurannassa; joku murhasi kodittomia Kalifornian alueella. Tekijän epäiltiin olevan yksi heistä ja tekevän armomurhia omiensa keskuudessa tai pelkästään huvin vuoksi tappava, joka haki kohteekseen kaikkein helpoimmat, sillä valtaosalla uhreista oli jokin fyysinen vamma. Tämä ns. ”Bum Blaster” oli tappanut kaikki kohteensa ampumalla heitä lähietäisyydeltä päähän.
Richard Valdemar ex-LASD etsivä
Piirikunnan pidätyssellien takana on iso ratapiha tavaraliikenteelle, jossa junat vaihtavat vaunujaan ja huoltavat veturejaan. Täällä, itselleen ennestään oudossa ympäristössä, hän törmäsi joukkoon nörttejä, jotka olivat hurahtaneet juniin. Nämä aktiivit osasivat ulkoa jokaisen pihan läpi kulkevan junan lähtö- sekä määränpään ja millä aikataululla kyseinen juna kulki. Hekumallisimmat veturit he kuvasivat omiin arkistoihinsa. Aluksi Valdemar ei jaksanut ottaa tosissaan omalaatuisten junabongareiden kertomuksia vaarallisista raiteita pitkin liikkuvista kodittomista, jotka eivät epäröineet tappaa, mikäli joku heitä häiritsi. Richard Valdemarin työnkuvaan kuuluivat ennestään kaikki L.A.:n vaarallisimmat jengit, eikä hän ollut milloinkaan törmännyt näihin hahmoihin.
Hiljalleen kertomukset FTRA:sta alkoivat näyttämään uskottavammilta, sillä katsellessaan tarkemmin graffiteja ja tageja ohiajavissa vaunuissa, ylikulkusiltojen seinämillä sekä rataa reunustavien varastorakennusten seinissä, alkoi yöstä ja junasta riippumatta näkyä paikallisjengeistä poikkeavia merkkejä; outoja lempinimiä yhdessä hakaristien, salamoiden ja kirjainyhdistelmien FTRA-, FTW- (fuck the world), ja STP kanssa (start the party tai stone tramp people) yhtenäiseen tyyliin taiteiltuina. Jengin jäsenet halusivat eri kirjoituksin ja kuvin viestittää muille olleensa paikalla ja mahdollisesti tulevan päämääränsä.
Valdemarin ryhmä ei pystynyt tarkkailemaan kaikkia alueen kodittomien leirejä ja Bum Blaster iski jälleen tappaen yhden kodittoman. Tämän jälkeen tekijä mitä todennäköisimmin hyppäsi junaan ja vaihtoi maisemaa. Los Angelesin sheriffin toimisto pystyi löytämään vahvan epäillyn, joka kuitenkin kuoli Meksikossa, eikä Bum Blasterin yhteyttä FTRA:han saatu koskaan varmistettua, sillä teot loppuivat epäillyn kuoleman jälkeen.
Poliisin kiinnostus herää – Spokane
Spokane oli 1980-luvulla melko mitäänsanomaton kaupunki Washingtonin osavaltiossa Luoteis-Yhdysvalloissa. Kuvaavaa onkin, että sen läpi kulkeva rautatie toimi myöskin kaupungin merkittävimpänä elinkeinonlähteenä. Myös paikallispoliisin toiminnassa tuon raideliikenteen vaikutus näkyi. Täällä FTRA:n synty oli huomattu jo melkein sen ensihetkistä lähtien ja Spokanen poliisissa työskennellyt Bob Grandinetti olikin tiettävästi ensimmäisenä viranomaisena kerännyt tietoa FTRA:han mahdollisesti liittyvistä tapauksista jo 1980-luvun alkupuolella.
Grandinetti ei uskonut raideviranomaisten selityksiä, että kaikki Spokanen ja Idahon raiteen varrelta löytyneet ruumiit olivat ”vain pudonneet” junan kyydistä; ”Muutama varmasti, mutta kuusi lyhyessä ajassa, ei hyvä jumala” hän muistelee. Erään tavarajunan suistuttua Spokanen kohdalla selvisi, että sen jarrukaapelit oli katkottu ja romun alta löydettiin mies pukeutuneena mustaan huiviin hopeinen sormus sormessaan.
Vuonna 1984 kaupungin ulkopuolelta löytyi 12-vuotiaan murhatun tytön ruumis ja kaikki jäljet johtivat läheiseen kulkureiden leiriin radan vieressä. Hylätyltä ratavarren tontilta löytyi yhteensä 175 kulkuria ja vaikka tekijää ei koskaan saatukaan kiinni, niin Spokanenin kohdalla rataa ”siivottiin” päivittäisin ratsioin tästä eteenpäin. Ratsioiden avulla kulkureita pystyttiin tunnistamaan ja heidän nimensä sekä yhteneväiset tunnuksensa, kuten huivit ja sormukset, rekisteröitiin. Ajan myötä Grandinetti sai myös tietoja pienistä rikoksista pidätetyiltä FTRA:n jäseniltä ja hän tarjosi heille vapautusta tuomioista ilmiantoja vastaan, käyden salaa syömässäkin eräiden kanssa mikäli kohtasi heidät leireissään yksin.
Selvisi, että FTRA:n rikoksiin kuuluivat kaikki mahdolliset rikokset murhista raiskauksiin ja ryöstöihin. Osa jäsenistä omistaa vakituisen kodin ja matkustaa vain satunnaisesti junilla he ovat ns. ”kotivartio” ja osa kulkee asuntoautoilla pitkin raidelinjaa ollen ns. ”kumi-kodittomia”. Näin ollen ruoan saanti ei ole enää ongelma, sillä turvasatamia on joka pysähdyspaikalla ja nykyisin saadut varat voidaan keskittää huumeisiin tai viinaan.
Grandinetti kokosi kaikkiaan 800-sivuisen raportin tiedetyistä ja epäillyistä FTRA:n jäsenistä ja huomautti, että 1990-luvulle tultaessa raiteiden varsilla oli tapahtunut jo ainakin yli 300 selvittämätöntä murhaa. Kulkurit elävät yhteiskunnan ulkopuolella, eikä heillä ole virallista kotia tai edes nimeä, joten seuranta on yhä tänäkin päivänä vaikeaa. Monet ruumiit löytyvät poliisipiirin rajojen ulkopuolelta eikä junaviranomaisten etuihin kuulu puhua murhista omilla raiteillaan. Tuli kuitenkin murha, jota junayhtiötkään eivät voineet kiistää…
F-Trooperin teloitus
F-Trooper kuoli kuten oli elänytkin; rööki toisessa ja olut toisessa kädessään. Hänet löydettiin Montanan raiteen varikolla tavaravaunun sisältä, missä hän oli viettänyt jo useita vuosia 30-vuotisesta elämästään, mutta tällä kertaa F-Trooperin, syntymänimeltään Joseph Perrigon, päässä oli viisi luotia. Poliisilla ei juurikaan ollut jälkiä, vain veriset 12-packin kuoret ja jalanjälki lattiassa sekä tatuointi ”FTRA” F-Trooperin vartalossa.
Ihmeellistä kyllä, tämä toukokuussa 1996 tapahtunut murha johti aina oikeudenkäyntiin asti, jossa todistajina nähtiin niinkin mielenkiintoisia nimiä kuin: Moose, Hotshot, Desert Rat, Muskrat ja Pennsylvania Pollack ts. raidelinjojen kuninkaalliset. Myös Bob Grandinetti oli todistajanaitiossa; ” He ovat rikollisryhmä, joka pystyy mihin vaan. He ryöstävät tyypin ja heittävät hänet 100 km/h:n vauhdista ulos vaunusta, mitä luulette että uhrille käy? Näitä ruumiita löytyy ympäri maata”
”Vuodessa ratojen varsilta kerätään 70-90 ruumista, tottakai osa on itsemurhia ja osa vahinkoja, mutta kaikki eivät ole ja ongelma on, että sekä epäillyt että todistajat katoavat”
James Neale, Teksasin poliisista, joka turhaan yritti jahdata erästä FTRA-epäiltyä, todisti: ” Koko maa on samassa tilanteessa – meidän systeemimme ei ole luotu löytämään tekijöitä, joilla ei ole pysyvää osoitetta, autoa, ei mitään – he voivat tehdä mitä haluavat”. Oikeudenkäynnin lopuksi Martin ”Missisippi Bones” Moore todettiin syylliseksi kostomurhaan, sillä F-Trooper oli tiettävästi puukottanut häntä vuotta aiemmin.
Oikeudenkäynti nosti kuitenkin julkisuuteen raiteilla tapahtuvan rikollisuuden ja eräs Oregonin poliisi totesikin haastattelussa että: ”Näen yhä useamman matti meikäläisen joutuvan uhriksi, sillä huviajelu junilla paikasta toiseen kasvattaa suosiotaan ja se korpeaa vakiporukkaa. He eivät halua jakaa junia kanssanne ja mikäli ette ole valmiita liittymään jengiin joudutte ulos”
Eräältä kulkurien leiripaikalta läheltä Spokanea tavoitettu ”Sideline”-niminen mies mustassa huivissaan pukee sanoiksi heidän elämäntapansa; ”Olemme vain joukko äijiä, jotka liikkuvat junilla. Kaikki alkoi veljeskuntaperiaatteella. Meitä pidetään rasisteina, mutta vittuilen valkoisille yhtälailla kuin muillekin. Huivista mies jatkaa; ” Se vain tarkoittaa minun ansainneen paikkani. Todistin muille. En ollut käyttäjä, en ollut ottaja, minä annoin; olen yksi veljistä”.
”En pidä ihmisistä, enkä kestä komentelua. Minulla ei ole työtä, mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen. Mihin tarvitsisin 12:ta lasta juoksentelemaan jaloissa? En häiritse ketään, minun leirini on puhdas” Sideline päättää.
Boxcar Killer – FTRA:n ensimmäinen sarjamurhaaja?
Robert "Sidetrack" Silveria
Robert Silveria Jr. Syntyi Kaliforniassa vuonna 1959. Hänestä kasvoi kirveellä veistetyn komea villi nuori mies, jolla oli sana ”vapaus” tatuoitu niskaansa ja vaikka hän eli tuon määritelmän mukaan, irrallaan kaikesta junien kyydissä kaupungista toiseen, oli Robert ”Sidetrack” Silverialla omat demoninsa. Kulkurin uransa aikana Sidetrack tappoi ihmisiä pitkin raidelinjoja.
1990-Luvun aikana murhatutkijoiden keskuudessa alkoi levitä termi ”Boxcar Killer”- kuvaamaan junareittien varrelta löytyneiden uhrien tappajaa. Albanysta New Yorkin osavaltiosta löytyi vuonna 1995 murhattu Vietnamin veteraani kulkurien leiristä radan viereltä ja hieman tätä aiemmin eräs huvikseen tavarajunassa pummilla matkustaneen opiskelijan ruumis oli kerätty talteen toisen raiteen pientareelta.
Vuonna 1996 Auburnissa Oregonin osavaltiossa vastakkaisella puolella mannerta jäi kiinni murhaepäilty, joka alkoi yllättäen puhua myös itärannikon tekosistaan. Tällöin Albanyn poliisivoimissa palvelleen tutkija Bill Palminin puhelin soi ja miehen kehotettiin ottamaan lento länteen.
Jo ensi kuulusteluista lähtien Palmini huomasi kohdanneensa jotain poikkeuksellisen pahaa Silverian kertoessa tappaneensa vähintään yhden ihmisen 38:ssa osavaltiossa 14 vuoden aikana. Tästä alkoi Palminin matka raiteilla liikkuvan veljeskunnan syövereihin, minkä aikana hän kiersi kulkureiden leiripaikkoja ympäri maan ja vietti tunteja kahden kesken Robert Silverian kanssa kuulusteluhuoneessa.
”On todella helppoa tappaa joku liikkuvassa junassa, heitä uhri ulos ja löytöhetkellä olet jo kaukana”. Palmini toteaa ja jatkaa ”Olin hämmästynyt nähdessäni hänet ensimmäistä kertaa, sillä hän hymyili iloisesti. Tämäkö on sarjamurhaaja ihmettelin, mutta charmin takaa alkoi paljastua valtava raivo.” Silveria muisti murhista yksityiskohtia, joita ei poliisikaan ollut julkistanut ja hän muisti myös asioita, joita poliisi ei edes tiennyt kuten uhrilta varastetun saappaan tuplakannan.
"Summaan FTRA:n sinulle yhdellä sanalla. Pelko. Siihen järjestö perustuu" Kertoi Silveria etsivä Palminille.
Silverian raivo juontaa lapsuuteen; alkoholin ja huumeiden käyttö sekä käynti mielenterveysklinikalla, jossa virkailija oli tokaissut ”Meillä kaikilla on ongelmia, ota jonotusnumero ja istu odottamaan”. Pitääkseen yllä raivoaan tappaessaan Robert hoki ”ota numero, ota numero…” yhä uudelleen.
Silverialla oli pidätettäessä useita eri henkilöllisyystodistuksia (osa uhreilta otettuja), joita vastaan on mahdollista saada sosiaaliavustuksia. Hän kertoi kuulusteluissa miettineensä tappavansa hänet pidättäneen poliisin ennen kuin tämä ehtii löytää hänen piilotetun aseena, mutta ”jumalainen väliintulo” esti teon. Sidetrack Silveria kuului FTRA:n ”kuoleman partioon” joka keräsi velkoja ja kosti kaunoja asuen kulkureiden leireissä ympäri maan. Palmini uskoo Silverian partioiden olevan vastuussa noin 100:sta murhasta, joissa uhrit joko heitettiin ulos liikkuvasta junasta tai heidät pahoinpideltiin puukoin sekä lyömäasein ja jätettiin raiteille vuotamaan kuiviin ja odottamaan seuraavaa junaa, joka viimeistelisi teon peittäen jäljet samalla. Valtaosa tapauksista luokiteltiin vahingoiksi tai itsemurhiksi, eikä niitä ikinä raportoitu kuin paikallisesti.
Boxcar Killer Robert ”Sidetrack” Silveria tuomittiin kahteen elinkautiseen kahdesta murhasta Oregonissa, jossa hän on vangittuna, ja vielä yhdestä murhasta elinkautiseen Kansasissa. Hän on tunnustanut myös Kaliforniassa kuusi murhaa, joista häntä ei ole koskaan syytetty ja jotka eivät virallisesti ole murhia lainkaan.
Lopuksi
Junayhtiöt eivät ole koskaan virallisesti uskoneet FTRA:n olemassaoloon, ainakaan pelätyssä laajudessa, eikä jengin toiminnasta voida varmuudella hirveästi sanoakaan, edes jäsenmääristä ei ole luotettavia arvioita ja ne liikkuvatkin parista sadasta jäsenestä yli tuhanteen. USAssa ainakin 30 000 koditonta käyttää junia luvatta liikkumiseen ja heistä moni on henkisesti epävakaa, huumekoukussa tai muuten tarpeeksi epätoivoinen, että heidän rikollista toimintaansa on vaikea liittää mihinkään järjestöön. Näiden matkaajien lisäksi monet kokeilevat pummilla matkustamista huvikseen. Viime vuosina myös kokonaiset laittomasti maahan tulleet siirtolaisperheet turvautuvat tavarajuniin ja raiteiden varsilla sijaitseviin leireihin. Raiteet menevät yli poliisipiirien eikä junayhtiöillä ole intressejä tiedottaa rikoksista omilla linjoillaan.
FTRA:sta puhuminen on viime vuosina jälleen vähentynyt ja mahdollisesti on syytä uskoa, että kovin tiukasti organisoidusta verkostosta ei ole kysymys ja mahdollinen oikeistosuuntaus ei ole irtolaisten kohdalla välttämättä oleellista, sillä oma selviytyminen ajanee aina politiikan edelle. FTRA:n kanssa tekemisissä olleet kodittomat viittaavat The Freight Train Riders of American olevan lähempänä Helvetin Enkeleitä kuin Ku Klux Klania ja pääasiassa jäsenet jakavat vain saman ”irtonaisen” elämäntapansa ja rikokset ovat ainoastaan yksittäisten kulkureiden tekosia. Tätä fraasia toki viljellään usein, jottei virallisesti jouduta rikollisten listalle, vaikka organisoitumisen taustalla rikolliset motiivit olisivatkin, mutta kodittomien yksinäisten kesken eriasteisia liittoumia varmasti syntyy pienemmässäkin mittakaavassa, eikä kaikkea voida liittää suuremman järjestön alle. Porukassa riittää hörhöjä, jotka kykenevät tekemään pahuuksia yksinkin, mutta helposti tällainen näennäisesti hajanainenkin porukka omat koodistonsa ja toimintatapansa järjestää jo pelkästään omaksi turvakseen, joten siinä mielessä jokin FTRA:n tapainen ”ylempi taho” voisi olla täysin uskottavakin kattojärjestö, jopa irtolaisten keskuudessa.
Junaraiteilla on USA:ssa aina ollut hieman pahaenteinen merkitys ja ne jakavat usein kaupungin kuin kaupungin, jolloin oleellista onkin välttää asumista ”on the wrong side of the track”, sillä raide toimii helposti maamerkkinä, jota turistin ei kannata, ilman parempaa tietoa, ylittää.
"Wealth I ask not, hope nor love, Nor a friend to know me;
All I ask, the heavens above, And the road below me."
Satunnaisia uusia artikkeleita ruokkimaan mielikuvitusta - FTRA voimissaan vai täysin irrallinen teko/itsari/onnettomuus?? Teenager's Body Found Near Railroad Tracks In Richmond Sunday, February 15, 2009 http://www.foxreno.com/news/18721242/detail.html#-
-Kataja]]>http://murha.info/blog/index.php?entry=entry090228-0321192009-02-28T00:00:00Z2009-02-28T00:00:00ZVaikeuttaako Lex nokia teollisuusvakoilua? Ensimmäinen erä meni Nokialle ja lakia ajaneille tahoille. Lex nokian sisältöä ei muutettu. Lakia käsiteltiin voimakkain sanankääntein ja osa hallituspuolueiden kansanedustajista lipesi ryhmäkurista. Ensiviikon lopullisessa äänestyksessä uskon, että muutamia poikkeuksia lukuunottamatta rivit pysyvät ja laki tulee voimaan. Useat kansanedustajat nöyrtyvät ja äänestavät ryhmakurin mukaan.
Kansanedustaja Jyrki Kasvi sanoi käyttävänsä "Vapaudut vankilasta" kortin suurien haukkujen kera. Toivon, että pelissä ei ole liikaa. Jyrki Istuu hallituspuolueessa ja on vihreiden varapuheenjohtaja. "Saa nähdä, miten tässä käy. Tämä on jännittävää. Enpä ole kyllä ennen näin suolaisessa merivedessa housujani liotellut" - Kommentoi Jyrki kasvi It- viikolle.
Vihreiden kansanedustajat Johanna Sumuvuori, Ville Niinistö, Kirsi Ojasuu ja Johanna Karimäki lipesivät ryhmäkurista. Voi olla, että "vapaudut vankilasta" kortit loppuvat ja laki tulee voimaan. Keskusrikospoliisi, tietosuojavaltuutettu, useat lainsäädännön asiantuntijat ja nettiyhteisot ovat kritisoinneet lakia, sekä ilmaisseet sen olevan perustuslain vastainen. Ainakin laki on tahrinut Nokian mainetta ja eduskunnan uskottavuutta. Tavallinen kansa on alkanut miettiä "minkälaista peliä" kulissien takana pelataankaan.
Laki tulee voimaan ja kontrolli lisääntyy. En usko tämän vaikeuttavan yritysvakoitua tekeviä lainkaan. Lain tarkoitusperä jääkin aika kummalliseen valoon ja tuntuu vanhentuneelta. Nykypäivänä erillaiset muistilaitteet, kannettavat tietokoneet sekä puhelimet sisältävät toiminnot viedä tietoa ulos. Siten sähköpostilla lähettämistä en suosittelisi edes nykyisessä tilanteessa. Laskin juuri montako eri laitetta omistan, joissa voin viedä ulos tietoa. Puhelin, kamera, kolme muistikorttia, kaksi muistitikkua, videokamera kovalevylla, Mp3 soitin, mp4 soitin sekä kaksi ulkoista kovalevyä kaikki sisältävät mahdollisuuden. Sahkopostit voi käydä lähettämässä toisella tietokoneella tai vielä kätevämpää murtaudut läppärin avulla toisen langattomaan internetverkkoon. Tietokoneen Mac numeron voi muuttaa ja voit käyttää vaikka hollanissa olevaa Anonymipalvelinta. En ole Hollantifani niin saksalainenkin käy jos haluat.
Olen vieresta seurannut kun kaveri murtautui toisen langattomaan internet verkoon alle 10 minuutin. Niin sehän on laitonta, mutta eikos yritysvakoitu sitten ole?
RAID raid.murha.info@gmail.com ]]>http://murha.info/blog/index.php?entry=entry090226-1801592009-02-26T00:00:00Z2009-02-26T00:00:00ZKansanedustajat pulassa Eilen piipahdin eduskunnan internetsivuilla ja huomasin täysistuntoviikon olevan edessä. Itse en haluaisi istua heidän paikallaan, kun Tiistaina 24.2 on käsittelyssä sähköisen viestinnän tietosuojalain muuttaminen. Laki tunnetaan paremmin "Lex Nokia" nimisenä. Toisena aiheena onkin ulkomaalaislain muuttaminen.
Onko Tiistaina odotettavissa lehtereiden täyttyminen ja mielenilmauksien järjestäminen, kun kansa vastustaa näitä lakeja. Lex Nokiasta on saatu oikein kansanliike aikaiseksi. Helsingin sanomat kertoivat Nokian painostaneen eri tahoja lain läpimenon puolesta. Lain vastustajat ovat kertoneet sen olevan ristiriidassa suomen perustulain kanssa. Aiheeseen voit tutustua paremmin nimimerkki ABC:n alustuksesta keskustelusivulla.
En halua ottaa kantaa varsinaiseen lakiin, mutta tuntuu vain hullulta, että ollaan päädytty näin radikaaliin lain muuttamiseen. Tietosuojavaltuutetun sanoja lainatakseni: "Lex Nokia antaa oikeusoppineiden mukaan suuremmat toimivaltuudet yrityksille kuin viranomaisille". On myös tahoja, jotka ovat ilmoittaneet lain valmistelun yhteydessä kokeneen painostusta. No jokainen voi tehdä omat johtopäätoksensä. On muistettava, että Nokia on suomen menestynein yritys ja tunnettu tavaramerkki ympäri maailmaa. Vaikka usen ulkomaalaiset ystäväni luulevatkin kyseessä olevan Japanilainen tai Kiinalainen yritys. No muutama vuosikymmen taaksepäin Nokia oli tunnettu kumisaappaista ja kaapelista. Niin se maailma on muuttunut ja tulee tulevaisuudessa myös muuttumaan.
Lex Nokia tulee, jos on tullakseen ja kansanedustajat näin päättävät. Sellaista on edustuksellinen demokratia. Itse tulen seuraamaan tämänkin lain valmistelua mielenkiinnolla. Ainakin tämän viikon käsittelystä tulen kertomaan blogissani. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että jossakin kabinetissa on ns. "isot herrat" päättäneet jo etukäteen miten asiat on hoidettava. No mikäli minulla olisi asiasta todisteita olisin ne jo esittänyt, mutta kun ei ole joudun toteamaan demokratian toimivan. Kansa on valinnut edustajansa.
Henkilökohtaisesti tunnen useampiakin kansanedustajia. Heille Lex Nokia on kuin kuuma peruna, joka polttaa kitalaen eivätkä he tiedä mitä sen kanssa tekevät. Eräs edustaja muutti kantansa neutraalista vastustajaksi, kun huomasi internet yhteisöjen nousseen lakia vastaan. Edustajan äänestäjistä arviolta ainakin puolet koostuvat internetissä olevista henkilöistä. Tästä johtuen ymmärrän täysin hänen kantansa. Sellaista on edustuksellinen demokratia. Toivon kuitenkin etta se ei tule vaikeuttamaan häntä tulevaisuudessa.
]]>http://murha.info/blog/index.php?entry=entry090223-1839102009-02-23T00:00:00Z2009-02-23T00:00:00ZAlan harrastajat Alan harrastajiin kohdistuu myös tiettyjä ennakkoluuloja. Välillä kyseenalaistetaan mielenterveyttä, välillä pohditaan mahdollisia yhteyksiä tiettyihin rikoksiin, noin niin kuin pari mainitakseni. Surullinen tosiasia on, että valitettavasti osa suomalaisistakin harrastajista tuntee tai tietää jonkun, joka on joutunut rikoksen uhriksi. Tilastoista pystyy myös katsomaan yleisesti suomalaisten mielenterveyden tasoa.
Itseäni ehkä kaikkein eniten kaikista ennakkoluuloista kiusaa se, että jotkut pohtivat ovatko harrastajatkin potentiaalisia tekijöitä. Voisiko esimerkiksi joku murha.infolainen toteuttaa jonkin murhan, käyttäen ehkä hyödyksi jotain palstalla vastaan tullutta? En aio valehdella – totta kai voi, mutta kuka vaan muukin voi. Internet on täynnä vaikka minkälaista materiaalia, sitä vain pitää osata etsiä. Ja ei edes se Internet ole pahan alku ja juuri, ovathan ihmiset osanneet tappaa toisiaan monin erilaisin tavoin jo ennen Internetiä. Rohkenen väittää, että jokainen meistä on potentiaalinen tekijä, kuten jokainen myös potentiaalinen uhri. Tietenkin mahdollisiin tapahtumiin vaikuttaa useampi kuin yksi asia. Oli kyseessä sitten hetken äkkipikaisuudesta tai pitkästä harkinnasta tehty teko, se tehdään jostain syystä.
Ja juuri siitä rikosten tutkimisessa on kyse. Miksi tämä tekijä teki näin? Mitä ennen tekoa tapahtui? Entä vaikuttiko tekijän lapsuus tekoon? Oliko se varmasti hetken mielijohteen tuotos vai pidemmän pohdinnan? Moni myös miettii uhria, henkirikoksen kohdalla saattaa myös surra. Itse ainakin suren monia henkirikoksen uhreja. Pystyn myös myöntämään, että usein suren myös tekijöitä. Hekin ovat jonkun ihmisen lapsia, heitä on joku rakastanut. Jos tekijä kuolee tekonsa aikana, heitäkin jää joku kaipaamaan.
Kuitenkin, loppujen lopuksi, koko tämän tekstin ajatus lyhyesti sanottuna on se, että kyllä, meitä kiinnostaa rikokset ja kyllä, kulutamme usein lukemattomia tunteja aikaamme tutkiessamme meitä kiehtovia tapauksia. ”Onko se sen arvoista?” Omalla tavallaan kyllä. Rikosharrastus on välillä myös raskasta, jotkut tapaukset ovat henkisesti raskaampia kuin toiset. Olemmeko vinksahtaneita, hulluja, vaaraksi yhteiskunnalle? Emme, ainakaan sen enempää kuin kuka tahansa kadulla vastaan tuleva. Meitä vain kiehtoo tämä aihealue, jotakuta toista jokin muu.
”Selvittäkää ensin tosiasiat, sitten voitte vääristellä niitä mielenne mukaan." ~ Mark Twain
;)
;)
Lex Nokia tulee, jos on tullakseen ja kansanedustajat näin päättävät. Sellaista on edustuksellinen demokratia. Itse tulen seuraamaan tämänkin lain valmistelua mielenkiinnolla. Ainakin tämän viikon käsittelystä tulen kertomaan blogissani. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että jossakin kabinetissa on ns. "isot herrat" päättäneet jo etukäteen miten asiat on hoidettava. No mikäli minulla olisi asiasta todisteita olisin ne jo esittänyt, mutta kun ei ole joudun toteamaan demokratian toimivan. Kansa on valinnut edustajansa.