Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Sana on vapaa jos netiketti on hallussa.

Valvoja: Moderaattorit

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

TYÖNJOHTAJA TAPETTIIN KAHVIKOPPIIN.


Aamuvalkeni aivan tavalliseen tapaan 90-lun alun Vantaalla. Tyypilliseen kiviporaajan tapaan edellisenä iltana oli juotu viinaa. Pöytäviinapullon kierteet oli narskahtanut illalla kuuden aikaan ja pullo oli ollut tyhjä hieman ennen puoltayötä. Se oli aivan normaali käytäntö. Viinaa kului joka päivä, samoin kuin makkaraa ja Aurinko Jaffaa. Pieni krapula oli tavallinen olotila aamusta. Vasta lounasaikaan olo alkoi helpottamaan. Ei kiviporaaja ollut ainoa, joka joi viinaa. Sitä tekivät kaikki. Lentokentän työmaalla oli varsin krapulaista sakkia aamuyöstä. 07:00 alkoi työt, oli siis kulunut noin seitsemän tuntia viimeisestä juodusta alkoholiannoksesta. Viinan juontiin tottunut maksa oli kerennyt polttamaan lähes kaiken alkoholin. Puhallusalkometrin tulos olisi ollut enää tuossa vaiheessa 0,0-0,2.

Työhaalareihin sonnustautunut kiviporaaja käynnisti poravaunun ja alkoi poraamaan kalliopintaan reikiä panostajaa varten. Työnjohtaja katseli kahvikopista käsin kiviporaajan työntekoa ja virnuili. Työnjohtajaa vitutti kohdalleen sattunut avioero, joka oli satuttanut häntä hyvin pahasti, vaikka ei sitä myöntänyt edes itselleen. Hän kosti pahan olonsa kiviporaajalle. Kostaminen oli yleisellä tasolla erinäistä vittuilua ja kiusantekoa. Työnjohtaja nautti suuresti tilanteesta. Ulkona satoi räntää ja keli oli kurjimmista kurjin. Itse hän istui lämpimässä kahvikopissa, kun kiviporaaja oli juuri lentänyt selälleen loskassa.

"Olisit opiskellut" -työnjohtaja huusi avaamastaan kahvikopin ovesta kiviporaajalle, joka nousi pystyyn ja jatkoi työskentelyä läpimärkänä. Ei ollut minkäänlaista hengityssuojainta, kun kivipölyä pöllysi ilmassa ja meteli oli kuin Draken -suihkuhävittäjä olisi käynnistänyt moottorin. Kuulusuojaimet olivat kiviporaajan korvilla, muttei ne estäneet meluhaittaa tunkeutumasta tämän korvakäytäviin. Viinan juonnilla hoidettiiin korvasärkyä ja haettiin lohdutusta, ainakin kiviporaajan elämässä. Aurinko Jaffalla hoidettiin sitten krapulaa ja janoa, jota tuli fyysisestä työstä. Usein, kun kiviporaaja joutui poraamaan myös useita kymmeniä kiloja painaneella poravasaralla.

Työpäivä kului ja tuli lounastauko. Kiviporaajalla oli eväinä Aurinko Jaffaa ja ranskanleipä, joka oli halkaistu, voideltu voilla ja väliin oli lätkäisty lenkkimakkarasiivuja. Eväät eivät olleet kummoiset, mutta niillä kiviporaaja jaksoi iltaan asti. Ruokailu tapahtui kahvikopissa, jossa porisi parasta aikaa työnjohtajan lataama kahvinkeitin. Ilmassa tuoksui Juhla Mokan täyteläinen aromi. Kahvikopin pöydällä olleesta radiosta tuli uutiset. Uutistenlukija selitti markan devalvaatiosta, jonka jälkeen kuului Esko Ahon höpinää. Pian ääneen pääsi myöskin Kalevi Sorsa.

Kiviporaaja oli syönyt jo omat eväänsä. Hän poimi pöydältä pahvimukin ja kaatoi siihen kahvinkeittimestä kahvia. Hän joi aina kahvinsa mustana. Perinteiseen duunaritapaan hän asetti suuhunsa Sirkku palasokerin ja hörppäsi kuumana höyryävää kahviaan. Sokeripaloja sisältäneen pakkauksen vieressä oli toinen pahvitörppö, Carneval-keksejä. Keksit kahvikoppiin oli tuonut projektipäällikkö. Ne oli tarkoitettu kaikille työmiehille. Kiviporaaja otti paketista yhden Carnevaali-keksin, jonka muserti hampaillaan suuhunsa. Samassa työnjohtaja aloitti vittuilemisen. "Jätä muillekin niitä keksejä" -työnjohtaja huusi kiviporaajalle.

Kiviporaajan henkinen mitta täyttyi, hän kysyi työnjohtajalta miksi hän oli tuollainen kusipää, mutta vasta sen jälkeen kun oli tökännyt työhaalariensa sivutaskusta ottamansa punakahvaisen mora-puukon tämän vatsaan pystyyn. Kiviporaaja riuhtaisi puukon irti työnjohtajan vatsasta ja tumppasi sen takaisin tämän vatsaan. Kiviporaaja toisti liikkeen useita kertoja ja kahvikopin lattia lainehti verestä. Muut paikalla olleet katsoivat surmatyötä silmät pyöreinä. Siinä vaiheessa kun työnjohtajan vatsassa alkoi olemaan useita kymmeniä reikiä, kiviporaaja rauhoittui ja lopetti puukottamisen. Verta oli joka puolella ja työnjohtaja ilman henkeä.

Radiosta kajahti ilmaan kansanradion tunnussävel samalla, kun kiviporaaja pistin puukon tuppeensa. Lapiomiehenä työskennellyt mies loi katseen kiviporaajaan ja tuumasi ääneen: Sä tapoit sen. "Niin perkele tapoin, kiviporaaja vastasi ja poistui kahvikopista kivipölyinen ja verinen haalari yllään. Hän marssi veriset työkengät jaloissaan loskan seassa autolleen, hernekeiton väriseen Datsun 100 A -malliseen henkilöautoon. Ennen iltakuutta kiviporaaja oli otettu kiinni ja työnjohtaja jäähtynyt ruumishuoneen kylmyyden hyväilystä.

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

HIRVIKIVÄÄRIN HYLSYN VERRAN IHMISRAKKAUTTA


Martti Kuusela oli aivan tavallinen näky Tokmannissa. Hän osti sieltä usein sokeria ja hiivaa kiljua varten. Välillä hän osti rusinoita ja heitti niitä paketillisen verran kiljunsa sekaan tuomaan makua. Niin hän oli tehnyt nytkin. Martti avasi valkoisen käymisastian kannen ja otti punaisen löylykuupan täyteen kiljua. Haju oli alkoholikäymiselle ominainen, pistävän kirpeä. Martti oli jo eläkeiässä. Hän oli alkanut rikolliseksi vasta viime vuosina. Sitä aikaisemmin hän oli työskennellyt maansiirtoalalla. Martti teki aivan tavallisia omaisuusrikoksia, joiden motiivina oli taloudellisen hyödyn tavoittelu. Varkauksia, murtovarkauksia, näpistyksiä ja pienimuotoisia petoksia.

Martti oli tykästynyt erityisesti asekaappikeikkoihin. Niissä hänen apunaan toimi usein Jorma Niemelä. Jorma oli perinteisen duunarin vartalon omaava 67-vuotias mies suoraan Korsolaisen lähiön kantakrouvista. Ihmisenä täysin epäonnistunut lurjus. Jorma oli vasikoinut aikaisemmin edellisvuonna paikallisen huumekauppiaan, joka oli luvannut kostaa. Asuntomurroista peräisin olevan, Arminius -merkkisen pienoisrevolverin turvin Jorma uskalsi liikkua kotinsa ulkopuolella. Oli sanomattakin selvää, että kahden kilon pirierän ilmiantaminen oli ollut kohtalokasta. Sitä ei tulisi unohtamaan kukaan. Siksi Jorma oli suunnitellut muutavansa pois kyseiseltä paikkakunnalta.

Uudeksi paikkakunnaksi oli valikoitunut erinäisistä syistä Punkalaidun -niminen kunta Pirkanmaalla. Muuttokustannukset hoituisivat sosiaalihuollosta ja muuttoapuna hän voisi käyttää Marttia. Ensin olisi kuitenkin hoidettava vielä yksi keikka, jota oltiin suunniteltu kuukausia. Murtokohteeksi oli valittu Hindsbyläinen omakotitalo. Tiedustelun mukaan asunnossa oli paljon aseita ja muuta helposti myytävää omaisuutta. Jorma sytytti notkeilla konnansormillaan tulitikun raapaisupintaa vasten. Tulitikku syttyi räjähdysmäisesti. Jorma imi tupakan läpi tulta tupakkaansa. Hän heitti tulitikun Koivukylän juna-aseman betoniselle seisakkeelle. Hän oli hyvin vainoharhainen.

Korsossa oli alkanut pyörimään tappolista, jossa koreili hänen nimensä. Tappolistaa kirjoitettiin rappukäytäviin, alikulkutunneleihin ja kaikille pinnoille, joista se oli helppo lukea. Tappolistalla oli muutama paikallinen pedofiili, vasikka ja Jorma. Yhden pedofiilin nimeä kirjoitettiin yhä, vaikka hänet oli tapettu viime kuussa. Hänen nimensä yli vedettiinkin aina viiva. Vantaan Simonkylässä sijaitsevassa baarissa huhuttiin Jorman elävän vain muutamia kuukausia. Pois oli siis päästävä äkkiä.

Martti oli jo kännissä, joten Jorman pitäisi ajaa asuntomurrossa käytettävää autoa. Reilun tunnin päästä Jorma oli Martin oven takana. Hän vilkuili ja pälyili ympärilleen ennen kuin painoi ovikelloa. Asunnon ulko-ovi ei tehnyt elettäkään auetakseen. Jorma paineli useita kertoja ovikelloa, mutta mitään ei tapahtunut. Ja ihmekö tuo oli, koska Martti oli haettu poliisien toimesta jo pari tuntia aikaisemmin putkaan epäiltynä törkeästä varkaudesta. Poliisin tutkija epäili Marttia rikoskokonaisuudesta, johon myös Jorma liittyi oleellisesti. Asia ei selvinnyt Jormalle heti, vaikka hän osasi mielessään pelätä sitä.

Vasta kun poliisi soitti ja pyysi häntä tulemaan asemalle, tajusi Jorma olevansa todellisessa liemessä. Tutkintavankeus tulisi kestämään useita kuukausia. Hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi kestänyt eristystä. Tieto myös siitä, ettei enää saanut tupakoida poliisivankiloiden selleissä, sai Jorman naaman kalpeaksi. Tilanteeseen oli vain yksi pakokeino ja se oli itsemurha. Pienoisrevolverillä sitä ei kannattanut tehdä, joten Jorma suunnisti Hakkilaan, Honkanummen maastoon tehdylle kätkölle, jossa oli eräästä asuntomurrasta peräisin oleva hirvikivääri.

Oli jotenkin ivallista, että Jorma tulisi ampumaan itsensä hautausmaan nurkille. Hän itsekin nauroi mielessään ajatukselle kuinka lyhyt matka olisi hautapaikkaan, vaikka tiesi, että ensin hänen ruumiinsa oli käytävä oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa. Alkoi kilpajuoksu Jorman ja poliisin välillä. Poliisi oli luottanut Jorman tulevan itse poliisiasemalle. Martti oli kuitenkin epäillyt Jorman tekevän omanlaisensa ratkaisun ja kertonut siitä poliisille. Poliisin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yrittää paikantaa Jormaa tämän kännykän avulla. Se oli kuitenkin turhaa. Puhelin lepäsi paikallisjunan roskiksessa.

Hieman ennen kello viittä iltapäivällä kajahti laukaus, joka kaikui pitkin Honkanummen hautausmaata. Se oli peräisin hirvikivääristä, jolla Jorma ampui päänsä hajalle.

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

KORPIVARUSKUNNASTA VARASTETTU PISTOOLI


Kaukana ihmisten ilmoilta, Tikkakoskella, Luonetjärven maisemissa aukesi pihapiiri, jossa koreili ränsistynyt kesämökki. Läheisessä varuskunnassa oli joltakin pettänyt aikoinaan materiaalivastuu ja sen seurauksena mökin tuvassa lepäsi kaapin perukoilla FN High Power -pistooli. Ei ollut lainkaan outoa, että kapiaiset varastivat aseita, niiden osia tai räjähteitä työpaikoiltaan ja sen tiesi tuvassa keinutuolissa istuva Kalle Honkanen, 66, ilmavoimien kantahenkilökuntaan kuulunut eläkeläinen. Hän oli varastanut pistoolin lisäksi vaatteita, muonaa ja alkoholia useiden vuosikymmenten ajan Puolustusvoimilta, aivan kuten kaikki muutkin kapiaiset.

Kalle hörppi Sisu-viinapullosta Viherahomaiseen tapaan ja mietti kuka vittu sen oli tehnyt. Joku oli nimittäin lähettänyt hänelle postikortin, jossa häntä kutsuttiin pienimunaiseksi mulkeroksi. Postikortti oli lähetetty hänelle Savonlinnasta ja siinä oli kuva Olavinlinnasta. Kalle ei tuntenut ketään niiltä suunnilta. Voi perkele mä tapan sen, Kalle pohti mielessään postikortin lähettäjää. Postikortti ei ollut ainut kiusa, jota Kallea kohtaan oli tehty. Joku oli tuonut viime syksynä hänen mökkinsä pihaan auton akkuja, jäteöljyä sisältävän astian ja ison kassillisen kuparijohdon kuorimisesta tullutta jätettä, joka oli levitetty pitkin pihaa.

Mökin ulko-oveen oli kiinnitetty naulalla lappu, jossa luki: "Sä olet ympäristön paskaaja"
Kaksi vuotta aikaisemmin Kallella oli todettu olevan virtsarakon syöpä. Ennusteen mukaan hänellä oli elinaikaa joitakin vuosia. Kalle nousi keinutuolista ja laittoi viinapullon pöydälle. Hän kaivoi kaapista esiin pistoolin, irroitti siitä lippaan ja alkoi tonkimaan yhtä vetolaatikoista. Pian hänellä oli kädessään patruunarasia, josta hän poimi patruunoita, ujuttaen niitä lippaaseen. Lopuksi Kalle asetti lippaan takaisin pistooliin ja veti luistin taakse, vapauttaen sen. Tuvassa kuului klassinen pistoolin latausääni.

Henkinen paine oli kasvanut liian kovaksi. Syöpä, häntä kiusaava rienaaja ja alkoholismiksi muuttunut tissutteleminen oli hänelle liikaa. Vaikka Kalle yritti olla liikaa miettimästä syöpää, ei hän saanut sitä pois mielestään. Hän pelkäsi normaalin ihmisen tavoin kuolemaa. Aivan yllättäen Kallen puhelimesta kuului viestin merkkiääni. Joku oli lähettänyt hänelle tekstiviestin. Kalle poimi pöydältä puhelimensä käteensä ja luki viestin. "Sä näytät huuhkajalta" -joku oli lähettänyt hänelle 046 -alkuisesta prepaid liittymästä. Kalle vilkaisi tuvassa olleeseen peiliin.

Kallen kulmakarvat olivat pitkät ja ne kieltämättä tekivät Kallen naamasta huuhkajamaisen. Kuka perkele tämä runkkari oikein on, Kalle huusi ja yritti soittaa numeroon, joka oli suljettu. Tavoittelemaan numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä, liittymässä vastattiin naisen äänellä. Kalle menetti totaalisesti malttinsa. Hän joi lisää viinaa ja mietti kuumeisesti kenet hän kävisi tappamassa. Hänelle tuli mieleen eräs paikkakuntalainen, paikalliseen seurakuntaan kuulunut hihhuli, jonka kanssa hänellä oli ollut kiistaa venerannassa lähemmäs vuosikymmen sitten. Miehet olivat lyöneet toisiltaan silmät mustiksi ja nenänvarret littanoiksi.

Kalle oli joutunut tappelun jälkeen käydä Jyväskylän keskussairaalassa suoristamassa nenänsä. Tuo hihhuli oli kuitenkin kuollut jo vuosia sitten. Hän oli löytynyt hukkuneena. Kukaan muu kiusantekijäksi soveltuva henkilö ei tullut Kallen mieleen. Aivan yhtäkkiä Kallen mieleen piirtyi kuva miehestä, joka oli ilkkunut hänelle. Se oli hänen työkaverinsa. Tuo mies oli siirtynyt jo 90-lopussa Vekaranjärven varuskuntaan. Miksi näin pitkän ajan jälkeen hän olisi aloittanut hänen kiusaamisensa? Voisiko se perkele olla, Kalle pohti mielessään.

Kalle laski pistoolin pois käsistään ja otti viinapullon tilalle. Tuo luikero oli kyllä ollut outo. Hänen kävelytyylinsäkin oli ollut omituinen, polvet hieman koukussa ja selkä eteenpäin notkolla. Miehen tapa yleensäkin oli ollut todella kummallinen. Miehellä oli ollut poikkeuksellinen mielenkiinto kolibreja kohtaan. Hän oli puhut niistä jatkuvasti. Hänen mukaansa kolibrit olisivat olleet avainasemassa modernin hävittäjäpommittajan suunnittelussa. Mies oli myös härnännyt varusmiesjohtajia mitä kummallisin tavoin.

Kalle otti puhelimensa esiin ja soitti numerotiedusteluun selvittääkseen miehen nykyisen puhellinnumeron. Sitä ei löytynyt. Kalle päätti soittaa toiselle, eläkkeelle siirtyneelle työkaverilleen. Tuo mies osasi kertoa, että tuo kolibreista kiinnostunut oli kestänyt olla eläkkeellä kaksi vuotta. Kapiaisille tyypilliseen tapaan hän oli juonut koko tuon ajan ja lopuksi ampunut itsensä. Kalle kysyi vielä oliko tämä täysin varma miehen kuolemasta, johon sai varman vastauksen, mies oli ollut tämän hautajaisissakin.

Kalle mietti kiusantekijän olevan hyvin todennäköisesti joku hänen entinen työkaverinsa, koska vain kapiaiset tekivät tuollaista. Kalle uskoi kiusantekijän hakevan teoillaan sisältöä ja jännitystä elämäänsä. Kalle katsoi pulloa, joka tarjosi sisältöä Kallen elämään. Kalle kohotti pullon huulilleen ja joi viinaa kulautellen kurkkuaan, aataminomenan pomppiessa nielaisujen välillä. Jossain vaiheessa Kalle kömpi petiin ja sammui. Seuraavana aamuna Kalle keitti pannukahvia ja kuunteli radiota. Hän yritti saada koko ajan pois mielestään herjaajaa. Kallen aamiaiseen kuului kahvin lisäksi neljä keitettyä kananmunaa ja yksi voilla sekä sillillä päällystetty ruisleipä.

Tarkoitus oli ollut lähteä Hirvaskankaan Alkoon ostamaan lisää viinaa, mutta Kallen näkökentässä vilahtanut mieshahmo kiinnitti nyt hänen kaiken huomionsa. Ulkona liiterin takana oli joku. Kalle sieppasi pöydältä pistoolin ja syöksyi ulos. Tule esiin, Kalle huusi. Pian liiterin takaa ilmestyikin mies, jota Kalle ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Noin 40-vuotiaall a miehellä oli toinen käsi nyrkissä. Kalle komensi miestä avaamaan sen. Kämmenen sisältä paljastui punainen Sveitsin armeijan linkkuveitsi. Vaistomaisesti Kalle vilkaisi autoon ja huomasi sen renkaiden ollevan tyhjät.

Kallen mökin pihassa paukahti yhdeksän millisen pistoolin laukaus. Miehen kasvoihin, otsan korkeudelle kopsahti kuparipäällysteinen luoti. Se porautui otsaluusta rihlojen aiheuttaman pyörimisliikkeen kairatessa kuin jääkaira parhaaseen mateen kutuaikaan, lävähtäen takaraivosta ulos, levittäen nurmikolle pastakastikkeen näköistä lientä. Ilmaan pöllähtänyt ja tuulen mukana levinnyt, aerosoliksi muuttuneet veripisarat kaikkosivat, kun mies rojahti kuolleena maahan.

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

LÄÄKÄRI HYLKÄSI IHMISELÄMÄN


Tauno Koskinen katsoi rannekelloaan, se oli viittä vaille aamukahdeksan. Terveyskeskus aukeaisi viiden minuutin päästä ja taas olisi mummoja ja pappoja valittamassa elettyä elämäänsä. Niitä nuoria masennuslääkkeiden käyttäjiä hän vihasi kuitenkin enemmän kuin mitään muuta. Samat lässytykset kuinka ahdistaa, masentaa ja ajatukset ovat itsetuhoisia, vaikka ei edes sotaa olla nähty. Mistä näitä vässyköitä oikein tulee, Tauno pohti samalla kun Terveyskeskus aukesi.

Taunon ensimmäinen potilas oli 79-vuotias Sirkka -niminen mummo. Mummo valitteli Taunolle kuinka häntä kolottaa. Oletko muistanut juoda konjakkia aamuin sekä illoin, Tauno kysyi Sirkalta. Sirkka vakuutteli ottaneensa joka ilta lusikallisen konjakkia. Se ei riitä, Tauno ilmoitti ja määräsi Sirkan juomaan pullon päivässä. Sirkka kauhistui pelkästä ajatuksesta. Vanhan kansan ihmisenä hän kuitenkin luotti TK-lääkäriin ja tämän määräyksiin. Niinpä hän menikin heti terveyskeskuskäynnin jälkeen viinakauppaan ja osti viisi litraa konjakkia, kuollen seuraavana aamuyöllä elimistön romahdukseen juodun alkoholimäärän seurauksena.

Seuraava potilas oli perinteinen bentsokoukussa oleva narkkari. Narkkari oli vasta 23-vuotias, mutta huonommassa kunnossa kuin äskeinen asiakas, Sirkka-mummo. Tauno pohti miten saisi eliminoitua tämän narkomaanin ja keksikin siihen sopivan aineen, verenohennuslääkkeen. Tauno kertoi narkkarille, ettei tämä saisi enää uutta reseptiä, mutta Tauno voisi tehdä tälle koeputkeen liemen, jolla tämä pärjäisi seuraavaan päivään. Narkkari suostui asiaan ja Tauno siirtyi sivuhuoneeseen tekemään koeputkeen Marevan -lääkeaineen ja Spiritus Fortis 96% -lääkealkoholin yhdistelmää. Reilun kahden tunnin päästä narkkari makasi kuolleena bussipysäkin edessä. Hänen jokaisesta ruumiinaukosta oli tullut verta kadulle.

Työpäivä jatkui normaalisti sillä erotuksella, että tänään Tauno tappoi jokaisen asiakkaansa. Taunosta oli tullut työnsä seurauksena yhtä paatunut kuin toimeenpanneet lääkärit Natsi-Saksan eutanasiaohjelmassa. Tauno olisi suorastaan ihastunut teolliseen tappamiseen. Kaasukammiot olisivat olleet Taunolle kuin Linnanmäki lapselle. Tauno ei ollut seonnut, hänen tunteensa olivat vain kadonneet reilun kahden vuosikymmenen aikana, jonka hän oli joutunut työnsä takia toimimaan valittajien, lässyttäjien ja kiittämättömien yksilöiden parissa.

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

BUSSIKUSKI JOUTUU KADOTUKSEEN


Työvuorot toistivat aina itseään ja elämä oli muutenkin tasapaksua velliä. Reijo oli ajanut työkseen linja-autoa jo 26-vuotta. Kaikki pääkaupunkiseudun bussilinjat olivat hänelle tuttuja. Ei niissä ollut hänen mielestään mitään eroja. Asiakkaatkin toistivat aina itseään. Samoja lässyttäjiä ja mielensäpahoittajia, jos erehtyi tervehtimään tai jätti tervehtimättä. Häiriökäytöstä ja julkijuopottelua esiintyi usein viikonloppuöisin. Sellaisia tilanteita varten Reijolla oli kaasusumutin. Siihen oli pitänyt erikseen käydä kurssi ja hankkia poliisilta lupa.

Kerran Reijo oli suihkauttanut tuota polttavaa lientä vahvassa humalassa riehuneen miehen naamalle. Lientä oli mennyt miehen suuhunkin. Mies oli alkanut oksentamaan ja jäänyt makaamaan keskelle bussin lattiaa. Koska bussissa oli valvontakamerat, ei Reijo ollut viitsinyt potkia tätä hereille taattuun 80-luvun tyyliin, vaan jäänyt odottamaan poliiseja. Heillä oli mennyt kymmenen minuuttia, jonka aikana mies oli kussut housuunsa. Tyypillinen keikka poliisin järjestyspartiolle. Housuunsa kussut humalainen, joka piti viedä putkaan.

Reijo oli siinä määrin kyllästynyt elämäänsä, ettei viitsinyt tehdä itselleen mitään kovin kummoista ruokaa. Hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia. Eineslihapullia ja spagettia. Välillä vaihtelun vuoksi ranskalaisia ja kalapuikkoja uunissa. Joskus hän tilasi kotiinsa pizzan. Oli hänellä iloisiakin hetkiä. Ne olivat vapaiden alkaessa, kun hän avasi ensimmäisen Tapio viinaa sisältäneen muovipullon. Iloa kesti aina muutamia tunteja ja sen jälkeen humalatilakin alkoi tuntumaan tylsältä.

Paikalliseen baariin hän ei viitsinyt koskaan lähteä, koska hänet oli hakattu siellä reilut kymmenen vuotta aikaisemmin laulamansa karaokelaulun jälkeen. Molemmat ylärivistön etuhampaat olivat haljenneet ja nyt niiden tilalla olivat kalliit muovihampaat, joita särki säännöllisin väliajoin. Selkäkin oli jatkuvasti jumissa ja sen seurauksena päätä särki. Reijo ei siitä huolimatta ottanut Buranaa, jota lääkärit koko meidän surkean maan kattavassa terveyskeskusverkostossa suosittelivat kaikkiin vaivoihin. Sitä kehoitettiin syömään jopa mielenterveysongelmiin.

Reijo ajoi juuri parasta aikaa Hämeentietä Hakaniemen kohdalla. Kyytiin nousi kulahtanut vanha akka, jolta ei irronnut hymyä, saati empatiaa. Toinen kyytiin noussut matkustaja oli joku opiskelija, joka nopeasti vilautti vain matkakorttiaan päätteeseen. Reijon mielessä vilisi pieni ilon pilke, koska tänään alkaisi taas vapaat ja hän pääsisi oikein kunnolla ryyppäämään. Hän mietti mielessään mitä lantrinkia ostaisi. Hänen mielessään valikoitui omenamehu. Aina sitä appelsiinimehua ei jaksanut juoda. Aamuisin sen jäljiltä kusikin haisi iljettävälle.

Aivan yllättäen Reijon eteen aukeni massiivinen kulkue, jossa julistettiin sosiaalisesti hyväksyttyä ilosanomaa. Se oli Pride-kulkue. Tätä hetkeä Reijo oli odottanut ainakin viimeiset viisitoista vuotta. Nyt hän oli löytänyt itsensä. Hän pysäytti bussin ja avasi etuoven, josta juoksi samalla vaatteitaan riisuen. Pian Reijo marssi tuon karnevaalikulkueen mukana täysin ilkosillaan. Kulkueessa hakattiin rumpuja kuin pahimmissa vasemmistokulkueissa itsenäisyyspäivinä. Se ei Reijoa haitannut. Hän avasi suunsa ja huusi olevansa homo.

Meininki alkoi olemaan tätä päivää. Riekkuminen ja luonnoton käytös jatkui. Sitä kesti aina siihen asti, kunnes poliisit ottivat Reijon sivuun kulkueesta ja kytkivät hänet käsirautoihin. Reijon matka jatkui Töölööseen, paremmin Hesperian mielisairaalana tunnettuun paikkaan. Reijoon pistettiin mitä kirjavimpia lääkeaineyhdistelmiä ja lopuksi hänet kiinnitettiin sänkyyn lepositeillä. Mielessään Reijo oli tuossa vaiheessa lapsuutensa maisemissa Puumalassa. Hän kalasteli kesäiseen aikaan ahvenia mato-ongella laiturilta.

Kun seuraava aamu valkeni, alkoi Reijo heräämään. Perkele, mä en pysty liikkumaan, Reijo mietti, yrittäessään haroa otsalleen valuneita hikisiä hiuksia. Reijo alkoi huutamaan. Pian huoneeseen ilmestyi vanhempi mieshenkilö. Hän katsoi Reijoa kädessään asiakirjoija, joissa oli todennut Reijon mieleltään sairaaksi. Käytetyt sanavalinnat papereissa olivat mitä ivallisempia ja Reijoa vähätteleviä. Kidutus oli alkanut. Seuraavani päivinä Reijolta pyrittiin poistamaan tunne, että tämä olisi ihminen. Häntä pyrittiin myös häpäisemään, jonka tarkoitus oli tuhota Reijon itsetunto.

Kului viikkoja ja sitten kuukausia. Lopulta Reijo oli enää vain muisto siitä ihmisestä mitä hän oli ollut surkean elämänsä aikana. Itsetuhoisuus oli Reijossa käsinkosketeltavaa. Siitä syystä häntä säilytettiin eristyksessä ja sielläkin hänet kahlittiin sänkyyn kiinni lepositein. Lääkitys oli sellainen, ettei kukaan sellaisen määrän lääkkeitä saanut olisi pystynyt enää sen jälkeen muistamaan edes omaa nimeään. Niinä synkkinä hetkinä, kun Reijo havahtui hetkeksi todellisuuteen, olisi hän halunnut kuolla, koska tajusi itsekin, ettei hänen elämänsä ollut enää elämisen arvoista.

Jatkuvan syvän narkoosin ansiosta Reijo vaipui lopulta koomankaltaiseen tilaan, josta ei enää nykyaikaisesta lääketieteestä huolimatta voi herätä. Tuossa syvässä unessa Reijo ajeli bussireiteillään, kunnes lopulta kaikki musteni ja elintensiirtoryhmä pääsi ottamaan Reijosta kaiken hyödyllisen.

L'amourha
Jessica Fletcher
Viestit: 3070
Liittynyt: To Elo 24, 2017 8:02 pm

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja L'amourha »

Onko petosmiehen tarinalle jatkoa luvassa?
Surfin' USA - Parasta waterboarding-musaa ikinä

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

L'amourha kirjoitti:Onko petosmiehen tarinalle jatkoa luvassa?
Viimeinen osa katosi bittiavaruuteen. Ehkä kirjoitan sen jossain vaiheessa uudelleen.

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

TURKISTARHAAJAN SEKSIHETKI


Lyhyeiksi leikatut, räikeiksi värjätyt hiukset olivat oleellinen osa Leilan elämää. Hän oli tyypillinen lesboutta ihanoiva, ylipainoinen mielenterveysongelmainen, joka kutsui itseään muunsukupuoliseksi. Hän oli malliesimerkki vapaakasvatuksen aiheuttamista ongelmista. Vasemmistolaisuus eli syvällä hänen sisimmissään, vaikka hän salaa itseltään tiesi, että elämä Neuvostoliitossa oli ollut todella kurjaa. Vessapaperia ei ollut saatavilla mistään ja kansa eli käytännössä perunalla ja kaalilla. Kondomeista ei siellä edes tiedetty. Neuvostokansalaisten kengätkin olivat usein eriparia ja jos joskus sattui olemaan lihaa tarjolla, se oli täynnä bakteeri-itiöitä ja sen syöminen saattoi koitua kohtaloksi, koska jääkaappeja ei Neuvostoliitossa ollut.

Kaikesta huolimatta Leila oli valinnut ideologiakseen vasemmistolaisuuden. Rappio ja välinpitämättömyys olivat siis täydellisesti läsnä Leilan elämässä. Leilalla ei ollut minkäänlaista suuntaa elämässään. Vasemmistolaiseen tapaan hän oli maannut pakolaisten kanssa. Hänellä oli ollut jo ennestään kaksi lasta suomalaisen rekkakuskin kanssa. Pakolaisten kanssa hän oli saanut kolme lasta lisää. Kaikki lapset olivat huostaanotettu miltein heti synnytysosastolta. Yhteiskunta katsoi, ettei Leilasta ollut äidiksi, eikä hänestä ollutkaan. Hän mieluummin joi siideriä, poltti pilveä ja pyöri Kallion kapakoissa kuin olisi ollut kotona lapsilleen äitinä. Tyypillinen päiväannos kannabista Leilalle oli noin gramman verran. Usein vähemmänkin. Riippui minkälaisiin nappehin hän oli saanut reseptin lääkäriltä.

Joitakin lääkkeitä kannabis buustasi ja silloin neitokainen oli ulkona tästä maailmasta. Ei ollut tavatonta, että hän heräsi osastohoidosta itsemurhayrityksen jälkeen. Hänen terveystiedoissaan oli lukuisia merkintöjä pakkohoidosta. Niillä ei ollut Leilalle merkitystä, koska hänelle oli tärkeämpää vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin vasemmistolaiseen tapaan pilveä polttamalla ja särkemällä autoja ja näyteikkunoita. Nytkin Leila valmistautui tulevaan turkistarhaiskuun pukeutumalla anarkistien tavaramekiksi muodostautuneeseen tavaramerkkiin, mustaan, hupulliseen pitkähihaiseen paitaan.

Kettutytöiksi heitä ei voinut kutsua. Läskejä mielenterveysongelmaisia olisi lähempänä totuutta. Kettutytöt kun olivat eläintenoikeuksia puolustaneita, laihoja ja hyvin terveitä arvoja omaavia nuoria neitokaisia 90-luvulta. Samanlaisia, joita Natsi-Saksassa vilisi katukuvassa. Tietämättään moni aito kettutyttö olikin pohjimmiltaan uusnatsi, mutta erinäisistä syistä johtuen eivät he olleet uskaltaneet tuoda aatettaan esiin, vaan olivat tyytyneet hakemaan jännitystä elämäänsä vapauttamalla minkkejä häkeistä.

Alahärmäläisellä turkistarhalla omistaja joi pontikkaa. Hän ei tiennyt, että reilun kahden tunnin päästä turkistarhaan kohdistuisi isku. Autuaan tietämättömänä hän kaatoi posliinisen kahvikupin pohjalle siivun itse keittämäänsä pontikkaa ja kaatoi perään Aku Ankka limpparia. Vihreän värinen limonaadi kuohusi hieman ja jäi kuplimaan kahvikuppiin. Arto oli tyytyväinen elämäänsä. Hän sai asua synnyinseudullaan ja tehdä työtä mistä piti. Hän tuli hyvin toimeen. Luonteeltaan hän oli äkkipikainen ja sadistinen, tyypillinen maaseudun asukki, keskivartalolihavuuksineen. Arto ei ollut mikään poikkeus Alahärmässä, sillä siellä muutkin panivat elukoita, etenkin lehmiä. Navetassa piti vain lehmän häntää nostaa ja sen jälkeen pystyi täyttämään tarpeensa. Se oli niin perinteistä maaseudun elämää kuin pystyi olemaan.

Tänään oli kuitenkin luvassa jotain muuta kuin vain tuotantoeläintä. Arto oli ollut jo nukahtamassa, kun huomasi pellon taakse sammutetun auton valojen hiipuvan. Hän arvasi heti mistä oli kyse ja otti hirven sarvissa seinällä roikkuneen rinnakkaispiippuisen haulikon. Hän syötti molempiin piippuihin patruunat ja puki kumisaappaat jalkoihinsa. Arto katosi tuvan ovelta yönpimeyteen. Leila ja muut anarkistit hiipivät vehnäpellon poikki kohti Arton turkistarhaa. Auschwitzin keskitysleiriä kovasti muistuttaneen turkistarhan pihaan saapui lopulta ylipainoisia vasemmistolaisia. Samassa kajahti haulikon laukaus ja yhdeltä naismaiselta anarkistihupparipojalta alkoi valumaan verta suustaan. Häntä oli ammuttu haulikolla selkään noin kolmenkymmenen metrin etäisyydeltä. Poika kaatui kuolleena maahan.

Seuraava laukaus levitti hauleja useamman anarkistin nahkaan. Leila jähmettyi paikalleen kauhusta. Ennen kuin Leila tajusi, oli Arto tarttunut häntä kädestä kiinni ja kiskaisi Leilan läskit liikkeelle. Suuntana oli navetta, jossa Arto pani Leilaa perseeseen, minkkien kiljuessa häkeissään.

Avatar
CSI
Perry Mason
Viestit: 3877
Liittynyt: To Tammi 10, 2013 11:04 am

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja CSI »

Diippiä shittiä.
Pieni Liekki annelistisen rikostutkinnan perusteellisista menetelmistä:
"Minä en ole nähnyt tuomiota, mutta aiheeseen perinpohjaisesti perehtymällä..."

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

VAIKEA PÄÄTÖS


Kylmä, talvinen tuuli puhalsi helmikuisessa Helsingissä. Kello oli hiukan yli neljä iltapäivällä. Kallion kirkon liepeillä sijaineen hyvin pienen yksiön lattialla oli puoliksi juotu Vana Tallinna pullo. Jo paria vuotta aikaisemmin rakennusalalta työttömäksi jäänyt Marko, oli nauttinut sitä täysmaitoon lantrattuna. Marko oli jo lähemmäs viisikymmentä vuotias sekatyömies, joka oli keksinyt lisätienestiä peruspäivärahan lisäksi. Hän haki Virosta tupakkaa ja viinaa, myyden niitä kaksinkertaiseen hintaan Kalliossa.

Ensimmäisen keikan hän oli saanut rahoitettua pimeillä töillä. Hän oli saanut tuolloin kolmen viikon pestin piikkaushommiin Olympiastadionin työmaalle. Käteen hän oli saanut 12 euroa / tunnilta. Keikka oli tuottanut tarkalleen 1300 euroa. Viron ja Suomen välinen laivaliikenne toi Markon elämään jonkinlaista sisältöä, vaikka kaava oli ollut aina sama. Pikkuhiljaa rahaakin oli alkanut toiminnasta kertymään. Virossa hän maksoi viinapullosta hiukan alle 6 euroa ja Suomessa hän myi sen katukauppahintaan, eli kahteentoista euroon. Aamuöiseen aikaan moni maksoi usein kaksikinkymppiä pullosta.

Tupakanmyynti ei ollut läheskään yhtä tuottoisaa. Sitä sai muutenkin tuoda vain yhden kartongin, vaikkakin Marko toi sitä usein viisikin kartonkia. Tupakka-askin kate oli noin 2 euroa askilta. Moni sitä kuitenkin osti Marcon kantakapakassa, Las Vegasissa. Normaalin elämän toimettomuus ja turhautuneisuus oli muuttunut Markon elämässä joka päiväiseksi, eikä siihen ollut näköpiirissä muutosta. Se ahdisti Markoa. Ahdistuksen, turhautuneisuuden ja yleisen levottomuuden Marko huuhteli perisuomalaiseen tapaan viinalla.

Virallisesti Marko eli köyhyysrajan alapuolella, vaikkakin hänellä oli pimeitä lisätienestejä. Kämpän maksoi Kela. Osa tuli asumistuesta ja loput perustoimeentulotuesta. Vuokra oli hieman alle 800 euroa / kuukaudessa. Sähkölaskunkin maksoi Kela. Erillinen vesilaskukin oli myöskin Kelan maksama. Silloin tällöin työttömyyden alkuvaiheissa peruspäiväraha ei ollut riittänyt elämiseen ja Marco oli joutunut hakemaan ruokakuponkeja. Se oli ollut erityisen nöyryyttävää Markolle. Hän hänen itsetuntonsa oli laskenut Alepan kassajonossa minimiin. Sen myötä hänen minäkuvansa oli muuttunut, pysyvästi. Paluuta ei enää ollut entiseen.

Epäsuora rikollisuus toi lohtua Markon vaikeaan elämäntilanteeseen. Epäsuoraa se oli siinä mielessä, että sillä pyrittiin vain selviytymään. Rikollisuuden vähäisen laadun vuoksi Marko ei tuntenut huonoa omaatuntoa, hän oli omasta mielestään oikeutettu moiseen toimintaan. Yhteiskunnan päättäjät olivat sallineet ulkomaisen halpatyövoiman vievän häneltä työmahdollisuudet. Katkera Marko ei enää ollut, hänellä oli paljon parempaa mielessään kuin typerä politikointi, joka oli täysin turhaa.

Kodin irtaimiston hän oli realisoinut jo päiviä aikaisemmin. Hän oli saanut televisiosta ja tietokoneestaan viisisataa euroa. Kaikki muut hän oli päättänyt jättää seuraavalle vuokralaiselle. Ennen tietokoneen luovuttamista Marko oli nostanut kaikki mahdolliset kulutusluotot ja pikavipit. Rahat hän oli käynyt nostamassa Las Vegasin lähellä olevasta Otto -automaatista. Internetistä ostamassaan matkalipussa komeili: HEL-BKK. Lento oli vain yhdensuuntainen, Helsingistä - Suvarnabhumiin, eli Bangkokiin. Sinne hän oli päättänyt lähteä.

Kelan peruspäivärahaa tulisi sinnekin, ainakin jonkun aikaa, kunnes sekin ilo loppuisi. Matkakassa oli kokonaisuudessaan noin 46 000 euroa. Päätös oli ollut vaikea, koska Marko tajusi kuinka vaikea paluu kotimaahan olisi rahojen loputtua, mutta niin oli elämä muutenkin vaikeaa, siksi Marko oli päättänyt nauttia elämän viimeisistä rippeistään mitä hänellä oli enää jäljellä.

Reilun kahdeksan kuukauden kuluttua www.farang-deaths.com -sivustolle päivittyi kuva Markon passista ja hänen ruumiista. Hän oli rahojen loputtua hypännyt hotellin parvekkeelta kadulle ja kuollut välittömästi.

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

MURHAN MÄÄRÄSI CIA


Jos perehtyy hiukan nykymaailman meininkiin, huomaan mielenterveysongelmaisia olevan hyvin paljon ihan normaalissakin katukuvassa. Helsinkiläisellä ampumaradalla valmistuttiin kouluttajan ohjauksessa ampumaan pienoispistooleilla. Yksi ampujista oli finassialalla työskennellyt Jorma Mäkinen, 39-vuotias mies Porvoosta. Jorman johtama yritys oli ajautunut konkurssiin aikaisemmin syksyllä. Siitä lähtien Jorma oli saanut henkilökohtaiseen sähköpostiinsa hyvin ilkeitä viestejä ja herjauksia. Jorma ei ollut ihmisenä siitä lempeimmästä päästä, vaan kansankielellä ilmaistuna todella vittumainen kyrpä.

Jormalla oli konkurssin ja päällensä saamansa loan vuoksi käynnistynyt itsemurhaprosessi. Henkisiltä kyvyiltään Jorma ei ollut kovin kummoinen, mutta johtajana periksiantamaton ja ankara. Se on yhdistelmä, joka yrityselämässä kostautuu hyvin pahasti, jos tulee epäonnistumisia. Näin oli käynyt Jorman tapauksessa. Ruger Mark -pienoispistooli päästi poksauksen Jorman käsissä, jolla oli korvillaan kuulosuojaimet ja silmillään ampujanlasit. Laukausta seurasi toinen ja edelleen kolmas, kunnes lipas oli tyhjä. Tauluun tulleet luodin iskemät kertoivat ampujan olevan aloittelija.

Ampumaratavuoron jälkeen Jorma nousi autoonsa, uudehkoon ja nahkasisustan omaavaan AMG –sarjan Mercedes Benziin. Auto lähti lipumaan pitkin Helsingin keskustaa. Porvoonväylällä Jormaan iski sama synkkä tunne kuin aikaisemmin aamulla. Se oli sekoitus avuttomuutta ja syyllisyyttä. Mieliala oli täysin tyhjä. Jonkinlainen outo mielihalu vahingoittaa itseään ja muita syrjäytti hetken päästä kaikki Jorman ajatukset. Eriksnäsin liittymässä Jorma ohjasi autonsa liittymään, ilmestyen hetken kulutta Söderkullan K-marketin pihaan. K-marketissa sijaitsevasta Alkon -myymälästä Jorma kipaisi hakemassa VSOP -luokituksen saanutta konjakkia.

Kotipihassa Jorma riensi postilaatikolle katsomaan päivän postit. Yksi kirje, jota hän oli odottanut, oli saapunut. Kirjeessä komeili poliisin miekkalogo. Eteisessä Jorma hörppäsi suoraan pullosta konjakkia ja riensi kengät jalassa keittiöön avaamaan leipäveitsellä kirjettä. Hänen hakemansa ostolupa pienoispistoolille oli hylätty. Se sai Jorman raivon valtaan. Eikö hän ollut tarpeeksi luotettava, Jorman mielessä kaikui. Hän vaipui syvälle synkkään mielenmaisemaansa, jossa hän ampui entisiä työkavereitaan ja lopuksi itsensä.

Jorma siirtyi istumaan olohuoneensa sohvalle ja jatkoi juomista suoraan pullosta. Hän kaivoi taskustaan tupakka-askinsa ja sytytti yhden tupakan konkurssiin menneen yrityksen edustuslahjoiksi tarkoitetulla sytkärillään. Olohuoneessa leijaili tupakansavua, joka sekoittui konjakin tuoksuun. Hulluksi tulemisen tunne oli vahvasti läsnä, kun Jorma mietti kuinka johtajana hänen olisi tullut hallita kaikkea, mutta nyt hän ei hallinnut edes elämäntilannettaan, vaan antoi itsensä vaipua johonkin, jota ei osannut käsitellä. Hän oli menettänyt otteensa paitsi yrityselämästä, myös itsestään.

Lääketieteessä tuota tilaa kutsutaan psykoosiksi. Jorman mielessä sekoittui todellisuus ja epätodellisuus. Jorman todellisuudentaju oli merkittävästi heikentynyt. Hän näki mielessään itsensä ampumaradalla, jossa tosiasiallisesti olikin käynyt, mutta hänen vierellään oli mustaan pukuun sonnustautunut CIA:n agentti aurinkolasit silmillään. Jorma sai käskyksi CIA-agentilta mennä naapuriin ja surmata Meira Nova Oy:llä tuotantolinjan päällikkönä työskentelevä kahden lapsen isä. Surma-aseeksi valikoitui keittiöveitsi, jota Jorma oli kirjeen avaamisen yhteydessä käsitellyt.

Iltaan mennessä koko Suomi puhui surmatyöstä, josta poliisi ei antanut tietoa. Iltalehti uutisoi tuttuun tapaansa kuumeisesti tapahtuneen ympärillä.

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

VIIMEIN HÄN SAI MITÄ HALUSI


Päivisin kuuluvaa koirien haukuntaa hän ei enää rekisteröinyt mielensä muistiin, hän oli tottunut siihen. Hän oli saanut traumansa 90-luvulla Jugoslavian hajoamissodissa. Tuota traumaa hän hoiti tavalla, jota ei ihan normaali ihminen pystyisi ymmärtämään. Päällisin puolin hän oli aivan tavallinen 42-vuotias mies. Tosin, hänen tatuointinsa olivat hyvin kertovia kuvauksia siitä, mitä hän oli joutunut kokemaan. Kaljuuntuminen ei ollut syy, miksi hän ajoi päänsä hiukset ajokoneella kerran viikossa.

Se oli tapa, jonka hän oli oppinut, omaksunut ja piti sitä hygienian kannalta erittäin tärkeänä. Moni kyseenalaisti hänen poliittisen ideologiansa, hänen kaljun päänsä ansiosta, mistä hän ei enää jaksanut välittää. Ihmisiä oli kuollut hänen toimesta paljon, paljon enemmän kuin moni voisi edes ajatella. Tappaminen oli ollut hänelle aikaisemmin nuoruudessaan, mitään muuta kuin kaukainen käsite, jota hän ei ikipäivinä tulisi tekemään. Siitäkin huolimatta, hän oli kaiken muun lisäksi osallistunut verilöylyyn, josta Serbijohtaja istuu tänäkin päivänä tuomiota.

Kukaan ei olisi edes voinut käsittää, mitä hän oli käynyt läpi. Joskus hän oli humalaisena kertonut asioistaan, lähinnä tyttöystävilleen, jotka tulkitsivat ne "uhoomiseksi", vaikka mies oli vain yrittänyt saada edes jonkun ymmärtämään itseään. Kaikki tuntui hänestä hyvin vaikealta, jopa se, että hänen työnsä useiden lipukkeiden, paperien ja lupien alla. Se söi tätä miestä. Ei kuitenkaan enempää kuin ymmärtämättömyys häntä kohtaa.

Ei hän enää sitä kaivannutkaan. Hän näki ulospääsyreitin mielessään. Aikaisemmin hän oli tuumaillut menevänsä keskustelemaan lääkärin kanssa ongelmistaan, mutta nyt aukeni uusi alue hänen silmissään. Se ei ollut sitä mihin hän oli tottunut, niukkaan ruokavalioon, patruunoiden vähyyteen ja ennen kaikkea siihen, mitä huollon puute loi sotilaalle. Tappaminen, johon hän oli tottunut, loi hänelle emeritusmaisen aseman Suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän voisi tappaa kenet hyvänsä taidoillaan, ilman kiinnijäämisen pelkoa. Viedä hengen tuntemattomalta ihmiseltä ilman tunteita, kuten ennenkin, silloin aikaisemmin, 90-luvulla.

Toimettomana makaaminen tämän yksinhuoltajanaisen seksileluna tulisi saada päätökseen, vai pitikö? Elämä olisi tavalliselle miehelle ollut hienoa, mutta tämä mies kaipasi takaisin sinne, missä hän oli rihmautunut homeentavoin siihen asiaan, mistä ei ole enää takaisin paluuta. Syvällä mielessään hän oli yhä se sama Ak-pohjaista pitkää asetta kantanut nuori poika, jolla oli pistooli vyöllä. Motorolan kautta kuuluneen radioverkon kautta hän oli tuntenut itsensä tuolloin yhtä tärkeäksi kuin pääministerimme.

Tappaminen ja kurjuus ei ollut hänelle motivaattori, vaan kuuluminen ryhmään, jollaiseen ei kuulu ihan joka poika. Sotakokemus, osaaminen, tietotaito ja halu, olivat asioita, joilla hänet otettiin osaksi, aivan uudenlaista sodankäyntiä. Samaa maataisteluun kuuluvaa sissisodankäyntiä se viimein oli, kun hän pääsi takaisin siihen maailmaan, johon hän kuului. Ainut asia mikä oli muuttunut, oli se, että enää ei ollut viestilinjaa, selkeää rintamaa, aluetta, jossa sotaa käytiin. Oli vain hämyinen verho, jonka lomassa kuljettiin ja ihmisiä surmattiin, syvällä Syyriassa.

Hän oli liittynyt ISIS-järjestöön.

Petra
Aloitteleva Besserwisser
Viestit: 13
Liittynyt: La Tammi 12, 2013 8:22 pm

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Petra »

Kardemumma on hyvä ja jatkaa tätä ketjua tarinoillaan, kiitos.

Kardemumma

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Kardemumma »

Petra kirjoitti:Kardemumma on hyvä ja jatkaa tätä ketjua tarinoillaan, kiitos.
Voin tuossa iltakahvia hörppiessä kirjoittaa.

Petra
Aloitteleva Besserwisser
Viestit: 13
Liittynyt: La Tammi 12, 2013 8:22 pm

Re: Kerro tarina. Fiktiivinen tai tosi

Viesti Kirjoittaja Petra »

Joko iltasumpit hörpitty?

Vastaa Viestiin