Itsemurha

Sana on vapaa jos netiketti on hallussa.

Valvoja: Moderaattorit

Avatar
Lassie
Jessica Fletcher
Viestit: 3045
Liittynyt: Ma Syys 14, 2015 10:10 pm

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Lassie »

Itsemurhaan päätyneitä ei voi kaikkien asioiden osalta niputtaa yhteen; joitain tapauksia yhdistää tietyt asiat, toisia toiset ja joitakin aivan muut jutut jne. Koetan sanoa, että kyse on yksittäisistä ihmisistä joilla jokaisella on omat maailmansa, kontekstinsa. Monasti sanotaan ettei ympäristön taikka muiden ihmisten pitäisi syyttää itseään mitenkään, tämän yleistävän fraasin kohdalla saa mielestäni olla mieluummin tarkkana ja oikeasti pohtia, voidaanko tietää onko ihan niinkään. Itsemurhaan voidaan päätyä myös epäsuorasti johtuen muista ihmisistä. Usein kyse ei yksittäisistä asioista vaan yhdistelmistä, joissa osassa, joskus isossakin voivat olla muut ihmiset.

Raadollista ajatella mutta nämä ovat raadollisia asioita ja totuudet joissakin tapauksissa "ei-niin-dplomaattisia", kun riisutaan kliseet ja kulissit ja vähäksi aikaa oikeasti nähdään asioita.
Esimerkiksi jos taustalla on että ihmistä piinattu pidemmän aikaa, on kokenut henkisiä ja/tai fyysisiä väkivaltoja, on tarinoita joissa ihmishirviö(i)llä on osuutensa asioissa. Esimerkiksi narsistinen antisosiaalinen ihminen on sellainen joka myrkyttää ympäristöä, puolisolta yms tuhotaan vähitellen itsetunto ja ajetaan tätä huonommuuteen josta ei enää nousta van alistutaan, ja esim. narsistin lapset ennen pitkää masentuvat, ahdistuvat, saattavat musertua jos narsisti kokee ettei saa lapsista statuksia jne/hyötyjä, jolloin purkaa huonon olonsa ja koettaa murskata "epäkohdat" maailmastaan. Vain jos tiedostaa mistä on kyse, osaa katsoa ympärilleen ja nähdä missä on sairautta - osaa ajatella järkevästi vaikka narsisti samaan aikaan pistäisi nauloja toisen arkkuun/harjoittaisi tuhoamis/murksaamiskampaanjansa. Narsisti tarvitsee ympärilleen ihmisiä, joita voi kontrolloida ja ylenkatsoa, hän halveksuu ja nauttii vallankäytöstä. Ei koe empatiaa, ei ota huomioon muita ihmisiä (!), ajattelee kaiken itsensä kautta.

En pidä lainkaan että automaattisesti ja helposti sanotaan "ei ole kenenkään syytä", "ei pidä syyttää lähimmäisten jne itsejään". Ei pidä sanoa, jos ei tiedä asioista. Voi olla että lähimmäisten tulisikin syyttää itsejään, kuten sanottua pahimmillaan on kyse "ihmishirviöistä" joissakin elämän tarinoissa. Tekee vääryyttä sille ihmislle, jonka tarinaa jos ei tunne, että sanoo etukäteen ja varmuudella, ettei kenenkään pidä syyttää itsejään. Voi olla että ihminen itse asiassa haluaisi, että katsoisivat peiliin ja syyttäisivät itsejään. Tai voi olla että että missään nimessä ei niin haluaisi jne. Ei voida tietää - tarinoita ja elämiä on miljoonia maailmassa. Syvyys on koskettavaa ja siksi pinnallisempia fraaseja saa välillä oikeasti miettiä, vaikka niiden sanomisissa ihmiset tarkoittanevatkin ns. hyvää. Elikkä toivottavasti kukaan ei ajattele, että olisin jotenkin vihainen keilleen, jotka ovat sanoneet näitä toivotelmia, ymmärrän mistä ajatus kumpuaa ja ihan hyvää taustalla.

Nämä raskaammat asiat ovat olleet mietinnöissä. Moni pystyy kertomaan asioista, itse mielellään en koska siitä ei koidu kuin turvattomuutta ja masennusta, jos vain koettaa keskittyä myönteiseen, se on oljenkortta ja ei liikaa luota ihmisiin. Elämässä ollut vastoinkäymisiä, negatiivista ilmapiiriä jossa pidempään joutunut elämään jne, raskaiden asioiden kanssa oltu elämisisissä. Kun on tarpeeksi pettynyt ihmisiin, ei enää helposti päästä lähelle eikä näytä haavoittuvuuttaan, eikä myöskään anna haavoittaa. Kun on saanut peetä niskaan tarpeeksi, on vaikea uskoa kukkaa kukaksi tai edes sitä, että maailmassa on ystävyyttä ja epäitsekkyyttä - usein "ystävyys" on nykymaailmassa uteliaisuutta ja vertailua, jonkilaista tuttavien keräilyä ja välittämisillä ei ole mitään merkityksiä. Lähelle ei kannata päästää, jos tietää että ei ole aiemminkaan hyvää koitunut ja sydän mukana asioissa auliisti. Helpompaa on ylläpitää pintapuolisia päällisin puolin aurinkoisia tuttavuuksia, joissa rajoitutaan huikkaamaan heit lenkeillä ja kysytään kissojen/koirien/kultakalojen ruokinta- asioita. Syvälliselle herkälle ihmiselle tällainen on yllättävän toimivaa, kenties parasta.

Muuten olisi voinut päätyä multiin ja keinojakin on joskus ollut mietinnässä ja edelleenkin, mutta se mikä estää, on se ettei halua tuottaa minkäänlaista tyydytystä mihinkään suuntaan. Olen selvinnyt aikalaisistakin asioista ja ei siksikään haluaisi pistää pillejä pussiin, toisaalta tuntuu kuin aina vedettäisiin alaspäin, jatkuvaa maahanpäin raahantaa: itse itseään saat tsempata - miten pohjattomat ne voimavarat ovat, sitä varmaan katsotaan elämässä.

Selvennys aiempiin yleisiin pointteihin: en missään määrin/mitenkään puhu N.U:n tapauksesta vaan yleisellä tasolla. Usein asiat ovat myös eräänlaisia "yhdistelmiä" (!), on historiaa, on jokaisen tarinaa, työ/työttömyys/raha/ihmissuhdeasioita, on huonoja kokemuksia, on masennukseen/ahdistukseen menevää geenistöä, on huonoa tuuria, jne. Kaikenlaista.
☀︎☾✧☄︎☙○➣❊
Y-boksista: Vain 100% ystävät. Old school heart on. Ei paskaa, fake ass toimintaa, tietojenkalastamisia, piirien pyörintää, testaamisia, huvipuistokokemuksen hakemista tai vääriä motiiveja.

Rebdomine
Remington Steele
Viestit: 242
Liittynyt: Su Syys 28, 2014 10:15 am
Paikkakunta: 7878km Columbine High Schoolista

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Rebdomine »

Brinkka kirjoitti:
tattooed fucker kirjoitti:Parisenkymmentä tikkiä ja tipat päälle lataamonkautta.Vielä tässä mennään.Tullut siihen johtopäätökseen,että kyllä tämä elämä sillointällöin tuntuu ylitsepääsemättömän mahdottomalta,mutta siitä huolimatta en vittuillakseni lähde täältä omankäden kautta,sen aika olisi jo ollut.
Kuulostaa hätähuudolta. Jos olisit oikeasti halunnut itsesi tappaa, olisit onnistunut. Halusit todennäköisesti puhua jonkun kanssa ja päästä edes hetkeksi ympäristöstäsi eroon. Älä kaveri välitä, en minäkään uskaltanut tappaa itseäni, se kun vaatii tietynlaisen luonteen jota rohkeudeksikin kutsutaan. Se oli myös syy miksi en tappanut muita, koska en olisi päässyt pakenemaan minuun kohdistuneita Valtion toimia teon jälkeen. Kadehdin itsekin TJ Lane tyyppistä ihmistä joka kykenee kantamaan itsensä joukkosurman jälkeen rauhallisena oikeussalissa ja näyttämään uhrien omaisille etusormea sanoen: Tässä on sormi joka veti liipaisimesta. Ja välittömästi sen jälkeen näyttää keskisormea, ilme halveksuen.

En siis ihaile henkilö hahmona, vaan psykologista kykyä. Tuollaisella psykopaattisuudella elämässä ja varsinkin sijoitusmaailmassa pärjää. Kaveri olisi ollut miljonääri jos olisi osannut kohdistaa vihansa toisella tavalla. Ehkä hän itse ajattelee nyt sellissään että hän on miljonääri. Toiset hakee rahaa (pelkkää paperia) toiset tekoja. Miljonääri voi olla monella eritapaa.

Minä olen niin katkera ja sairastunut ihminen että ajattelen kieroontuneesti kuinka menestys on paras kosto. Se tunne kun soitat "Jussille" tammikuussa etelän lämmöstä ja kerrot että tulet vasta keväällä takaisin kun lumet on sulannut. Pyydät häntä ystävällisesti skrapaamaan autonsa lasit kun vie aamuvarhaisella vahinkonsa tarhaan. Siitä minä todella nautin.
TJ Lane on True Crime piireissä yleinen naurunaihe. Mielenkiintoista että kadehdit häntä.
“Fine, I’ll start shooting anyway!”
-Eric Harris 20.4.1999
Pätemistä Minfossa vuodesta 2011

Michelangela
Neuvoja-Jack
Viestit: 581
Liittynyt: La Helmi 05, 2011 1:06 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Michelangela »

Haluan kiittää teitä kirjoittajia, jotka olette täällä kertoneet omasta pahasta olosta, kuoleman toiveista yms. Onhan se surullista kuultavaa, mutta aina mua lohduttaa huomata se että en ole yksin. Kerta kerran jälkeen. Kun usein näyttää siltä, että ihmiset ympärillä nauttii elämästään, innolla suunnitellaan ja odotellaan tulevaa ja lempeydellä ja hilpeydellä muistellaan menneitä. Kun itselle ihan kaikki on usein pelkkää katkeruutta, voimattomuutta ja epätoivoa. Siksi se lohduttaa, kun tajuaa että on muitakin, jotka on kokeneet samalla lailla. Kyllä, aivoissani lienee jotakin häikkää, samaten lapsuus ei ollut kovin onnellinen, mutta hoidossa ollaan, yhä, ehkä ikuisesti. Ei ole elämä ollut ihan naminamia, koskaan, vaikka kaikkihan on niin suhteellista, ja paljosta mun kuuluu olla kiitollinenkin.

Jos minä tappaisin itseni, voin hyvin kuvitella, että tyyliin jotkut duunikaverit vois olla ällikällä lyötyjä. En ole mikään ilopilleri, mutta pärjätäkseni mulla on tuolla ulkomaailmassa rooli, joka varmaan vaikuttaa rempseältä, hurtiltakin, tasapainoiselta ja varmaan vahvaltakin. Oikeesti olen hermoheikko, herkkä, lannistunut, katkera ihmisvihaaja. Ns. laajennettua itsemurhaa olen vain joskus hetkittäin fantasian tasolla miettinyt, siis että samalla tappaisin jokusen tietyn kusipään, en yhtäkään ns. viatonta sivullista. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, että tappaminen ei ole mikään rangaistus - se vain on, jos onnistuisi saattamaan toisen vaikeuksiin oikein kunnolla, tavalla tai toisella, niin kunnolla ja pitkäksi aikaa, ettei unohda sitä ikinä. Kostofantasiani siis näin ollen olleet yleensä kaikkea mahdollista muuta kuin tappamista. Mutta ne on vaan satunnaisia ajatuksia ne. Omaa kuolemaani kaiholla odottelen harvase päivä. :D Kun en vellihousu ole itse onnistunut sitä käynnistämään. No lopulta kuollaan, ihan jokainen. Viimeyö meni enimmäkseen valvoessa, omissa tuskissa velloessa, jotenkin tää ketju tuntui melkein taivaanlahjalta sen jälkeen, ihan oikeesti, kiitos.
"Tropic corridor, tropic treasure/ What got us this far, To this mild equator?"

Pavel
Nikke Knakkertton
Viestit: 198
Liittynyt: Ke Syys 16, 2015 4:46 pm

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Pavel »

Olen monta kertaa pohtinut, miten onnekasta olisi, jos ihmiset henkisten vammojen sijaan saisivat fyysisiä. Kun jonkun jalka on amputoitu vastikään, on helppo ymmärtää että vituttaa ja juilii. Kun jonkun palovammat kiristävät ja ihmiset tuijottavat, käy järkeen että masentaa, suututtaa ja ärsyttää. Näihin ihmiset osaavat usein suhtautua lämpimästi ja antaa ikävää käytöstä anteeksi, koska se käsitetään inhimilliseksi ja omasta huonosta olosta johtuvaksi.
Toisten päähän kukaan ei sen sijaan näe. Kun hermokipu vihloo jatkuvasti ja masennusta pukkaa, pakkoajatukset jankkaavat päässä tai paranoia yrittää ottaa vallan, tulkitaan karu ja vittumainenkin käytös yksinkertaisesti ikävän ihmisen merkiksi eikä tiedetä, että taustalla on vamma tai sairaus siinä missä näkyvästikin vammautuneilla.

Haluan kertoa lyhyesti ja toivottavasti hiukan inspiroivasti omasta kokemuksesta. Olen nyt puolet elämästäni elänyt traumaa seuranneiden pakkoajatusten kanssa. Monet näistä ovat väkivaltaisia, itsetuhoisia tai muuten loukkaavia tai ahdistavia. Kun leikkaan porkkanaa keittoa varten, aivot ehdottavat että voisin viiltää ranteen siinä samalla. Kun pidän poikaani sylissä, pää saattaa alkaa jankata, että lapsi pitäisi pudottaa. Kun kuljen kaupungilla ja näen kauniin mimmin, pakkopaskiaiset ehdottavat ensimmäisenä, että olisi siistiä tumpata tytön naamaan tupakkaa ja sylkeä päälle. Meikäläinen on kuitenkin voittaja. Kertaakaan en ole totellut näitä ajatuksia, ja homma on vuosien mittaan käynyt helpommaksi. Enää näitä ei pelästy, vaan voi nauraa paskaisesti ja tuumata itselleen, että tämä on taas vaan näitä. Ne eivät ole oikeita, eivät määritä sitä kuka olen eikä niitä tarvitse totella. Silloin kun en vielä tiennyt, mistä tämä johtui, homma pelotti ja ahdisti pirusti. Pelkäsin tekeväni itselleni tai muille jotain, ja eniten hirvitti ettei kukaan edes huomannut tai tiennyt, miten pahasti pollassani heittää. Nyt kun tällä on nimi, ja läheisetkin tietävät mikä minua joskus vaivaa, kun muutun äreäksi mulkuksi, en enää pelkää toteuttavani näitä ajatuksia.

Kannustan kaikkia lämpimästi puhumaan omista ongelmistaan ja suhtautumaan asiallisesti ja rauhallisesti muiden ongelmiin. Vaikka jonkun mielenterveydessä olisi vikaa, suurimmasta osasta ihmisiä ei yksinkertaisesti voi kuoriutua mitään psykomurhaajaa.

Rebdomine
Remington Steele
Viestit: 242
Liittynyt: Su Syys 28, 2014 10:15 am
Paikkakunta: 7878km Columbine High Schoolista

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Rebdomine »

Michelangela kirjoitti:Haluan kiittää teitä kirjoittajia, jotka olette täällä kertoneet omasta pahasta olosta, kuoleman toiveista yms. Onhan se surullista kuultavaa, mutta aina mua lohduttaa huomata se että en ole yksin. Kerta kerran jälkeen. Kun usein näyttää siltä, että ihmiset ympärillä nauttii elämästään, innolla suunnitellaan ja odotellaan tulevaa ja lempeydellä ja hilpeydellä muistellaan menneitä. Kun itselle ihan kaikki on usein pelkkää katkeruutta, voimattomuutta ja epätoivoa. Siksi se lohduttaa, kun tajuaa että on muitakin, jotka on kokeneet samalla lailla. Kyllä, aivoissani lienee jotakin häikkää, samaten lapsuus ei ollut kovin onnellinen, mutta hoidossa ollaan, yhä, ehkä ikuisesti. Ei ole elämä ollut ihan naminamia, koskaan, vaikka kaikkihan on niin suhteellista, ja paljosta mun kuuluu olla kiitollinenkin.

Jos minä tappaisin itseni, voin hyvin kuvitella, että tyyliin jotkut duunikaverit vois olla ällikällä lyötyjä. En ole mikään ilopilleri, mutta pärjätäkseni mulla on tuolla ulkomaailmassa rooli, joka varmaan vaikuttaa rempseältä, hurtiltakin, tasapainoiselta ja varmaan vahvaltakin. Oikeesti olen hermoheikko, herkkä, lannistunut, katkera ihmisvihaaja. Ns. laajennettua itsemurhaa olen vain joskus hetkittäin fantasian tasolla miettinyt, siis että samalla tappaisin jokusen tietyn kusipään, en yhtäkään ns. viatonta sivullista. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, että tappaminen ei ole mikään rangaistus - se vain on, jos onnistuisi saattamaan toisen vaikeuksiin oikein kunnolla, tavalla tai toisella, niin kunnolla ja pitkäksi aikaa, ettei unohda sitä ikinä. Kostofantasiani siis näin ollen olleet yleensä kaikkea mahdollista muuta kuin tappamista. Mutta ne on vaan satunnaisia ajatuksia ne. Omaa kuolemaani kaiholla odottelen harvase päivä. :D Kun en vellihousu ole itse onnistunut sitä käynnistämään. No lopulta kuollaan, ihan jokainen. Viimeyö meni enimmäkseen valvoessa, omissa tuskissa velloessa, jotenkin tää ketju tuntui melkein taivaanlahjalta sen jälkeen, ihan oikeesti, kiitos.
Mä toivon sulle pelkkää hyvää, toivon että kaikki sun elämässä kääntyy hyväks.. Asioilla on tapana järjestyä, se voi tuntua mahdottomalta ja siihen voi mennä aikaa, mutta niin vain vähitellen tapahtuu. Toivon että et satuta itseäsi, sillä mä olen varma että 10 vuoden päästä et ole enää tässä tilanteessa. Kaikki menee vielä hyvin.

Anna itsellesi aikaa parantua, hiljaa hyvä tulee.
Viimeksi muokannut Rebdomine, La Marras 07, 2015 5:44 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
“Fine, I’ll start shooting anyway!”
-Eric Harris 20.4.1999
Pätemistä Minfossa vuodesta 2011

Avatar
Brigitte
Armas Tammelin
Viestit: 78
Liittynyt: Su Elo 28, 2011 2:34 am
Paikkakunta: Villi Länsä

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Brigitte »

Minullekin tästä ketjusta muodostui jonkinlainen kiintopiste. Senhän olette vain te aiheuttaneet, olisinhan voinut jäädä ihan yksinkin mutisemaan ajatuksiani. Minä olen siinä hyvässä tilanteessa, että pystyn puhumaan niistä mieltä jäytävistä ongelmista ja olen saanut useita vuosia ammattilaisten apua. Tällä hetkellä olen ilman hoitosuhdetta. En tiedä, pitäisikö tuota järjestelmällistä ja päivittäistä ammattiapua olla yhtä monta vuotta, kuin on sairastanutkin. Joka tapauksessa pidän nykyhetken olotilaani myös omana saavutuksenani, tai siis että minusta vain puuttuu jostain syystä se jokin, joka tahtoisi kunnolla taistella sen hyvän elämän puolesta. Tai siis edes sen, ettei joka päivä olisikaan niin vaikea.

Minä itse valitsen jäädä sänkyyn niinä päivinä, kun en lopulta meinaa jaksaa laittaa itselleni syömistä ja availen kaappeja horroksessa ymmärtämättä mitä edes teen. Tärisen iltaan asti ja viitsin ehkä jossain vaiheessa ottaa lääkkeet. Tiedän, että juuri nyt minulla on huono hoitotasapaino, vaikka en minkään säännöllisen hoidon piiriin enää kuulukaan. Tiedän, että tämä on masennuksen aikaansaamaa, mutta jostain syystä en halua toimia. Se, etten näe omaa elämääni niin arvokkaana, että tekisin sen eteen jotain, johtuu kai huonouden tunteesta, josta en vuosienkaan terapian jälkeen ole onnistunut pääsemään pois. Hyvinä päivinä kyllä, mutta se palaa aina takaisin. Luulen oppineeni elämään toisin, mutta jostain syystä palaan aina tähän. Tässä kertomus siis mitä elämälle käy, kun reagoi pahuuteen sisään päin. Uskon, että meitä samanlaisia on todella paljon. Toisaalta ymmärrän oikein hyvin myös teitä, jotka teette pettymyksen ja pahan olon näkyväksi, kyllä minäkin siihen pienemmässä mittakaavassa pystyn. Satuttamaan muita siis.

N.U.:n tapaus on tuonut oivalluksia. Olen nähnyt hänet sellaisena menestyvänä nuorena, jollainen itsekin haluaisin kai pohjimmiltani olla tavalla tai toisella. Olen pyrkinyt vaikeuksista huolimatta siihen, että pääsisin vakituiseen työhön ja uskonut, että se saisi elämän tuntumaan mielekkäämmältä. Olla tuottava ja hyödyksi. Tämä koko tapaus saa minut syviin mietteisiin itseni kanssa: onko minulla mitään mahdollisuuksia, jos Nelan kaltainen ihminen päätyy itsemurhaan? Ymmärrän kyllä, että minulla on vain median, keskustelupalstojen ja sitä kautta omien olettamuksieni luoma kuva hänestä. En voi todella tietää hänen ajatuksiaan, vain omani ja niistä tässä taitaa suuremmalta osin olla kyse. Ehkä olen tavoitellut jotain olematonta.

Michelangela
Neuvoja-Jack
Viestit: 581
Liittynyt: La Helmi 05, 2011 1:06 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Michelangela »

Rebdomine, kiitos! Ruikutukseni saattaa ihan hyvin ärsyttääkin joitakin, mutta otinpahan (taas) sen riskin! :D Vaikka olen herkkis, en mielestäni mene rikki ihan kaikesta mahdollisesta, ainakaan jos joku tuntematon möläyttelee juttuja jotka ei sillai osu muhun. Eli uskallan toisinaan tällai riskeeratakin. Onhan sitä elämässä ehtinyt tölväisyjä kokea, olen sentään "jo" vähän yli nelkytvee. Kiitos tosiaan, Rebdomine, jokusen viestin olen sulta lukenut aiemminkin, ja pitänyt fiksuna tyyppinä.

Pavel, hyvää pohdintaa. Viisauksia, joista olen samaa mieltä. Mua ihan hävettää välillä, miten toivon voivani vaihtaa henkiset kivut fyysisiksi. Ylipäänsä, silloin jos mulla on joku kipu tai tauti, mun on henkisesti paljon helpompaa olla kuin ns. terveenä. Hassua? Olen kuitenkin toisinaan kokenut niin kovia kipuja, että olen pyörtynyt, tai jatkanut oksentamista vaikka ulos ei enää tule mitään, ihan vaan kivusta. Mutta henkisesti mun on silloin helpompi olla. Tehohoidossa en sentään oo vielä koskaan ollut, *kop kop*, mutta välillä muuten sairaalahoidossa tiputuksessa verenmyrkytyksessä tms, ja ai ai miten helppo olo pään sisällä. Mua on joskus vähän fyysisestikin pahoinpidelty, mutta nekään ei oo ollu mitään verrattuna siihen tuskaan, mitä pääni sisällä välillä on - lyhyesti, moni juttu minkä joku muu voisi kokea traumatisoivana, on ollu mulle aika pikku juttu ja nopeesti sivuutettu - kun kauheimmat jutut tapahtuu aina mun oman pääni sisällä, kaikessa hiljaisuudessa.

Tiedän etten oo ainut, jolla elämä on ollut tällaista, en tarkoita nyt suurennella asioitani tai keräillä sääliä, ihan oikeesti! Siksi juuri näistä kertoilen, kun näyttää siltä että täällä on ihmisiä jotka voivat tällaisia juttuja ymmärtää.

Brigitte, älä luovu unelmista! :) Itseään tutkiskelemalla ajan oloon ne unelmat alkaa hahmottua enemmän, kun alkaa tuntea itseään yhä enemmän, alkaa selkiytyä ne jutut joita oikeasti toivoo, jotka oikeasti voisivat tehdä juuri sinut onnelliseksi. Ehkä Nelallakin oli ne asiat vielä hakusessa? En ole vielä kokenut tuota, että tietäisin jonkun sellaisen tehneen itsemurhan, jonka elämän olisin itse mieltänyt ihanaksi. Se olisi minulle sellainen ihminen, jonka vanhemmat tai vanhempi ois ollu alusta asti rakastavia, tukeneet, kannustaneet, arvostaneet, osanneet olla aikuisia lapselle, ja hyvä ja avoin suhde jatkuisi aikuisuudenkin ajan, ja sitten sillä ihmisellä olisi hyvä puoliso myös. Tai miksei vaikka sitten ystävä, jonka kanssa asuisivat yhdessä tai lähellä toisiaan. Henkilö itse tekisi jotakin luovaa, olisi vaikka kirjailija tai runoilija, ei tarttis olla kuuluisakaan, mutta vaikka sen verran lahjakas ja tuottelias, että saisi aina teoksilleen kustantajan ja lukijoita/yleisöä. Sen puoliso/ystävä olisi kanssa edes harrastelija-taiteilija, tai sitten vaikka joku filosofi, sivistynyt ja hieno tyyppi, avarakatseinen, hauska ja kaikkea. Sitten ne asuis jossakin vähän landella, järven rannalla, tai vaikka joen, ja niillä olisi pari hevosta, koira ja kissa. Ulkonäöillä, tulotasoilla, mahdollisilla lapsilla tms. ei mitään väliä. Ja että itse päähenkilö ois fyysisesti ja henkisesti sellainen perusterve, niin että se vois harrastaa ja opiskella kaikenlaista mitä milloinkin huvittaa ja ehtii, eli ei ongelmia oppimisen ja muistamisen kanssa, ei kroonista väsymystä, ei kropassa rajoittavia kremppoja tms. Vois sillä olla muutamia ystäviä, mutta kunhan olis edes yksi tuollainen läheisempi ihminen. Jos ois useampi ystävä, kaikki olisi kiehtovia ja erilaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi harrastaa ja tehdä erilaisia asioita, joskus porukallakin, kaikilla ois paljon annettavaa toisilleen, kaikki siinä porukassa auttais toisiaan ihan ohimennen eteenpäin, pidemmälle, laajemmalle ja syvemmälle ihmisinä, omilla osa-alueillaan. Ihan omine persoonan rosoineen kaikkineen, olemalla aitoja, lojaaleja ja avarakatseisia, hyväksymällä toisensa ja kestämällä niin myötä- kuin vastamäetkin. Se ois semmoinen ihminen että se jaksais ja osais vähän parantaa maailmaakin välillä, jollakin tapaa, yrittää auttaa ahdingossa olevia jne. Aijjai. Semmoisen jos tietäisin tappaneen itsensä, se ois mulle kova isku. Tietty jos se menettäis noi kaikki ihanina pitämäni asiat, ja siksi tappais itsensä, varmaan ymmärtäisinkin, mutta silti... Kunpa se vaan ois osannu jaksaa tuon kaiken ihanan, vaikka menneenkin, voimin vaan jatkaa, aloittaa uudelleen, eikä tappais itseään. Jos se kaikki mennyt ihana olisi kuin ravintoa, hyvä pohja, jolta ponnistaa eteenpäin. Hauska ajatusleikki.

Voimia kaikille, uskoa parempaan huomiseen.
"Tropic corridor, tropic treasure/ What got us this far, To this mild equator?"

Avatar
Ulrike
Hetty Wainthropp
Viestit: 480
Liittynyt: Ti Kesä 03, 2014 9:34 pm

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Ulrike »

Michelangela kirjoitti:Kun usein näyttää siltä, että ihmiset ympärillä nauttii elämästään, innolla suunnitellaan ja odotellaan tulevaa ja lempeydellä ja hilpeydellä muistellaan menneitä. Kun itselle ihan kaikki on usein pelkkää katkeruutta, voimattomuutta ja epätoivoa.
Kiitos sinulle, Michelangela sanoistasi. Toivotan sinulle koko sydämestäni voimaa ja rakkautta.

Me kaikki olemme täynnä heikkoutta, epäonnistumisen pelkoa. Vaikka ihminen näyttäisi ulospäin kuinka uljaalta ja rohkealta, voi olla aivan varma siitä, että hänkin joskus itkee, tuntee itsensä arvottomaksi, huonoksi, kelvottomaksi. Meillä kaikilla on hetkemme, ja se mitä näytämme ulospäin, ei ole kuin pintakiiltoa.

Brinkka
Susikoski
Viestit: 48
Liittynyt: Pe Loka 09, 2015 12:39 am

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Brinkka »

Rebdomine kirjoitti:TJ Lane on True Crime piireissä yleinen naurunaihe. Mielenkiintoista että kadehdit häntä.
True Crime=Elämän koulu?

3 murhaa ei ole todellista rikollisuutta sinun mielestäsi, ok :roll:

Mikä sitten on? essojen myyminen yökerhoissa ja televisiohaastattelun antaminen aurinkolasit päässä?

Rappioluuserit usein näkevät ammattirikollisen jonain Robin Hoodina, mutta suruksesi voin kertoa että raiskaajia, pedofiilejä, tappajia ja murhaajia yhdistää yksi ja sama asia, he ovat rikollisia, ja näin ollen samaa sakkia. Ainut jonka lasken tuosta jätekuormasta ulos on talousrikolliset. Sen voin hyvin ymmärtää että jos on mahdollisuus tehdä rahaa, niin miksi ei tekisi, jopa sen uhalla että joutuu hetken aikaa istumaan.

TJ Lane on todennäköisesti ollut koulukiusattu. Hän ei kuitenkaan jäänyt päähänpotkittavaksi ja luuseriksi loppuelämänsä ajaksi. Hän tappoi/vei oikeuden elää kolmelta henkilöltä, ja lisäsi omaisten tuskaa ja surua oikeudessa. Omaiset itkukurkussa itkemässä, ja TJ LAne näyttää keskisormea ja kertoo että sama sormi joka veti liipaisimesta, runkkaa.

Todennäköisten kiusaajien omaiset eivät pätkääkään olisi välittänyt vaikka TJ Lane olisi tehnyt itsemurhan kiusaamisen vuoksi, sen sijaan he nyt välittävät kun TJ Lane poisti heidän lapsensa. Käytti samaa oikeutta jota kiusaajat käyttävät: Joukkovoimaa, tosin muutettuna se aseellisen tulivoiman voittamattomuuteen ja ylivoimaan. Kukaan ei pärjää usemmalle ihmiselle. Kukaan ei myöskään pärjää paljainkäsin kun toisella on tulivoimaa.

En tunne mitään TJ Lanen uhreja kohtaan, sen sijaan Lanea kohtaan tunnen sympatiaa, juurikin sen takia että hän ei ollut perinteinen luuseri. Ylimielisyys oikeudessa myös lisää sympatiaa häntä kohtaan. Järjestelmä ei kyennyt suojelemaan häntä, eikä järjestelmä kyennyt suojelemaan muita. Hän teki järjestelmästä vitsin ja samoin uhreistaan.

Olen aina pitänyt henkilöistä jotka ei ole massatuotantoa. Erilaisuus on rikkaus. Erityisesti pidän henkilöistä jotka kykenee puolustamaan itseään joukkovoimaa vastaan.

Kun muistelen omaa kouluaikaani, niin muistuu mieleen parikin silmälasipäistä poikaa joita ylä-asteella suorastaan rääkättiin. Näin jälkikäteen tekee pahaa muistella. Itse en osallistunut kiusaamiseen, enkä myöskään kaveerannut heidän kanssaan, koska olin säälittävä paskahousu joka halusi hyväksyntää luusereilta.

Aikuis-iässä olen kohdannut työpaikkakiusaamista. Eräässä yrityksessä jossa työskentelin, toimitusjohtaja kiinnostui silloisesta naisystävästäni. Lähetti jopa ruusuja hänelle. Hän alkoi henkisesti alistamaan minua kyselemällä mitä voin tarjota naiselleni, sellaista mitä hänellä ei ole. Jotenkin hän sai myös puolelleen henkilöitä jotka puolusteli häntä. Mietin että olenko mielisairas kun ajattelen että tilanne on sairas.

Tilanne päättyi siihen että lopetin työpaikalla, ja kuukauden päästä TJ soitti minulle ja pyyteli anteeksi. Hän ei olisi ikimaailmassa soittanut muuta kuin pakotettuna. Ylimielinen ja lihavasika muuttui nopeasti pelokkaaksi possuksi. Kysyin että missä ne sinun Venäjän mafia kontaktit nyt on? Tulkaa ihmeessä tappamaan minut, laita nyt niitä palkkamurhaajia tappamaan minut.

Hänen mafia muuttui nopeasti suomalaiseksi poliisiksi joka kutsui minut kuulusteluun. Silloin suomessa vainoaminen ei vielä ollut rikos. Sen sijaan moni muu mistä minua epäiltiin, oli. Todisteiden puuttuessaja kuulusteluissa asioiden kieltäminen, vapautti minut 3 putkayön jälkeen. Tiesin että jos olisin myöntänyt yhdenkin epäilyn todeksi, olisin ollut sen jälkeen tutkintavanki.

Kuten olen kertonut raha ei suojaa ketään. Toki silla voi ostaa hienoja asuntoja ja autoja, tai hankkia jonkun moottoripyöräkerhon suojelua, usein sellainen kääntyy itseään vastaan. Suunnitelmallista psykopaattia joka on päättänyt kostaa, ei voi voittaa muuta kuin katoamalla. TJ ei tehnyt näin vaikka pyysin. Tavallisen ihmisen psyyke ei välttämättä kestä edes niin pieniä muutoksia elämässä kuin turvallisuuden tunteen menettämisen. Se on surullista, mutta myös säälittävää. Rahallisesta leijonasta paljastuukin lammas, joka itkukurkussa pyytelee anteeksi. TJ Lane ei ollut rahallinen leijona, hän oli leijona, luonnollinen valitsija.

Avatar
Ulrike
Hetty Wainthropp
Viestit: 480
Liittynyt: Ti Kesä 03, 2014 9:34 pm

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Ulrike »

Brinkka kirjoitti:TJ Lane on todennäköisesti ollut koulukiusattu. Hän ei kuitenkaan jäänyt päähänpotkittavaksi ja luuseriksi loppuelämänsä ajaksi. Hän tappoi/vei oikeuden elää kolmelta henkilöltä, ja lisäsi omaisten tuskaa ja surua oikeudessa. Omaiset itkukurkussa itkemässä, ja TJ LAne näyttää keskisormea ja kertoo että sama sormi joka veti liipaisimesta, runkkaa.
Tuolla logiikalla minkä hyvänsä henkirikoksen voi kääntää sankarilliseksi teoksi. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi tämä porilaisen lenkkeilijätytön surma: tekijä sai tytöltä pakit, mutta ei jäänyt päähänpotkittavaksi luuseriksi vaan harrasti seksiä (raiskasi) ja surmasi.

Avatar
Virdon
Sherlock John Holmes
Viestit: 8116
Liittynyt: To Maalis 05, 2009 1:03 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Virdon »

Brinkka kirjoitti:Erityisesti pidän henkilöistä jotka kykenee puolustamaan itseään joukkovoimaa vastaan.
Jep, sulla löytyy siis sympatiaa tämmöistä TJ Lanea kohtaan oikein Porvoon mitallakin. Sympatioitko tätä kyseistä murhaajaa siis oheiseen lauseeseesi liittyenkin? Oliko mahtavaa kun se "puolustautui" aseella aseettomia vastaan?

Toivon sinulle mahdollisimman hyvää elämääsi ennen kuin on liian myöhäistä.
Onnellisuutta on se ettei vituta ihan joka päivä.

Nepenthe
Neuvoja-Jack
Viestit: 546
Liittynyt: Ke Syys 24, 2008 4:19 pm

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Nepenthe »

Brinkka kirjoitti:TJ Lane on todennäköisesti ollut koulukiusattu. Hän ei kuitenkaan jäänyt päähänpotkittavaksi ja luuseriksi loppuelämänsä ajaksi. Hän tappoi/vei oikeuden elää kolmelta henkilöltä, ja lisäsi omaisten tuskaa ja surua oikeudessa. Omaiset itkukurkussa itkemässä, ja TJ LAne näyttää keskisormea ja kertoo että sama sormi joka veti liipaisimesta, runkkaa.
Mutta mitä jos ne kiusaajat onkin kiusaamalla muita kieltäytyneet olemasta luusereita? Mahdollisesti käyneet heikomman kimppuun, jne.? Siis periaatteessa täsmälleen samanlaisia kuin se koulusurmaaja. Jos käy aseen kanssa aseettoman kimppuun, se ei ole oikeastaan minkäänlainen saavutus.

En vähättele kiusaamista, sillä itselläkin on siitä kokemusta, mutta itse jostain syystä tunnen enemmän vihaa niitä kohtaan, jotka katsovat sivusta eivätkä tee mitään kiusaamiselle vaikka ilmeisesti haluaisivat, vaan katsovat vain sivuun kuin mitään ei tapahtuisi. Kyllä kiusaajillekin olin ja olen edelleen vihainen, mutta järkeilin sen niin, että eikö se olisi niiden kiusaajien paras saavutus, jos he saisivat minut muutettua samanlaiseksi kuin he ja katkeroituisin ja kantaisin kaunaa ja antaisin sen pilata elämäni? Cycle of hate ja silleen. Ei sillä, kun yhden kerran löin yhtä kiusaajaa niin tuntuihan se hyvältä ja vähensi myös kiusaamista.

Itse ketjun aiheesta: mielestäni tuon ketjun nimi oikeastaan on aika hyvä ja sinänsä vastaa itse itsellensä, ja kohdan "ulkoisesti onnellinen" voisi vaihtaa yksinkertaisesti muotoon "onneton", koska vaikka joku vaikuttaa ulkoisesti onnelliselta, niin se ei tarkoita oikeastaan mitään. Jotkut näyttävät surunsa ja masennuksensa avoimemmin kuin toiset, mutta uskoisin, että monet pitävät yllä jonkinlaista kulissia, koska... no, en oikein tiedä johtuuko se siitä että kulttuuri ei ole kovin hyväksyvä sille tai ehkä se on vain opittu käyttäytymismalli, josta on vaikea päästä irti. Ja kyllähän sitä on helppo ymmärtää, miksi ihmiset piilottelevat masennustaan, kun tuntuu olevan yleinen sääntö, että jos itkee jonkun nähden niin on nössö tai jotenkin ylitunteikas ja heikko ihminen, ja jos ei jaksa nousta aamulla sängystä, niin silloin on vain laiska.

Minulla on diagnosoitu ptsd (traumaperäinen stressihäiriö), koska lapsuus oli suoraan sanottuna pelkkää paskaa. Eikä sillä lailla paskaa että voi vittu kun en saanut uusinta pleikkaria ja ruokanakin on vaan makaronia, vaan sillä lailla että faijana oli 2m pitkä alkoholia kittaava tyyppi, jolla oli vihainen iso koira ja ase. Ja ilmeisesti hänellä kävi egon päälle se että pieni lapsi kyseenalaisti jotain, koska sitten se piti hakata. Kerran tosin vain uhkasi ampuvansa ja osoitti ladatulla aseella, joten sinänsä siitä aseesta ei ollut mulle niin harmia. Olin silloin 12 ja jäi aika hyvin mieleen kuitenkin. Mutta ehkäpä hän vain "kieltäytyi olemasta luuseri", samalla lailla kun kaikki kouluampujatkin? Jos olisin vain kostanut ja tappanut hänet, niin mitä olisin saavuttanut? Hän olisi kyllä kuollut, mutta minun elämäni olisi vielä enemmän pilalla kuin aikaisemmin. Hän kyllä kuolee muutenkin, koska nyt hän on jo 63, mutta siinä on vain se erotus, että sitten kun hän kuolee itsekseen, minä voin silti elää omaa elämääni sen jälkeenkin.

Mutta mikä olisi pahinta, jos olisin kostanut hänelle tappamalla, niin sittenhän minä olisin ollut ihan kuin hän! Enkä ollut luuseri aikaisemmin, koska vaikka hän oli minua isompi ja voimakkaampi ja hänellä oli koira ja ase, niin siltikin puolustin itseäni, vaikka se usein tarkoittikin sitä, että koira tikkaa käteen tai tulen hakatuksi. Ja jos minä selvisin 16 vuodesta siinä paskassa talossa sen paskan äijän kanssa, niin kyllä ihmisten pitäisi pystyä selviämään 3 lukiovuodesta/yläastevuodesta tappamatta ketään. Se että ei tapa jotakuta, ei tarkoita että on luuseri, ennemminkin päinvastoin. Muutenkin voi puolustaa itseään. Se ihailemasi kouluampuja on nyt vankilassa ottamassa kimppasuihkuja muiden kundien kanssa, eikä tule koskaan saavuttamaan mitään muuta elämässään. Minä voin mennä ulos koska haluan, tilata vaikka pizzan (siis jos sattuu olemaan rahaa) ja ennen kaikkea, voin opiskella ja saada hyvän ammatin ja perustaa vaikka yrityksen ja oikeasti saada jotain aikaan.

Oikeastaan kun tuota mietin, niin olo tuntuu hyvältä, mutta jotenkin on vaikeaa tuon nuoruuden jälkeen elää normaalia elämää, jossa ei tarvitse kokea tuollaista, koska silloin oli ainakin jokin konkreettinen asia, jota vastaan taistella, ja jonka takia saattoi ihan hyvällä omatunnolla olla kurja fiilis. Mutta mitäs nyt kun on asiat tuohon aikaisempaan verrattuna hyvin, mutta on silti paska fiilis? Eli sinänsä ymmärrän hyvin, miten "näennäisesti onnelliset" ihmiset tekevät itsemurhan, koska jos kaikki on näennäisesti hyvin, niin eihän silloin ole mitään mitä voisi korjaamalla muuttaa paremmaksi. Nyt on menossa kolmas vuosi psykoterapiassa, josta on kai ollut apua, vaikka tuntuu, että pitääkin ohjelmoida itsensä melkein kokonaan uudestaan. Mutta kai se on sen arvoista.
"You have robbed my revenge of sweetness, and now I must go hence in bitterness, in debt to your mercy."

Avatar
Brigitte
Armas Tammelin
Viestit: 78
Liittynyt: Su Elo 28, 2011 2:34 am
Paikkakunta: Villi Länsä

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Brigitte »

Pavel ja Michelangela, puhuitte tuosta fyysisestä kivusta. Minulla on pienestä saakka ollut jokin viehätys murtumia ja muita pieniä ohi meneviä ruumiinvammoja kohtaan. Varmaan jokaisen koululuokalla oli ainakin yksi heppu, joka aina kohelsi ja sille sattui, ja jollain kertaa sai sitten ihan kipsinkin käteen tai jalkaan. Minä olin kateellinen tuon ipanan saamasta huomiosta ja siitä hienosta kipsistä. Vai olinko? Ehkä olin kateellinen siitä, että sillä oli vamma, joka paranee kun se ensin kipsataan ja hän saa itsestään selvää erityiskohtelua siihen asti, että kaikki on kunnossa. Johonkin asti yritin itsekin teloa itseäni ulkoleikeissä, josko saisin aikaan jonkin pikku niksautuksen tai isomman naarmun. Tämäkään ei varmaan ole ainutlaatuista huomionhakua kakaroilla. Aikuisiällä en ole harrastanut oikeastaan minkäänlaista fyysistä itsetuhoa (jos ei lasketa huonoa ruokavaliota, tupakointia ja liikkumattomuutta), sen sijaan pelkään verta jopa paniikkikohtaukseen asti.

Kivusta vielä: olen kaksi kertaa elämäni aikana joutunut kipushokkiin, eli pyörtynyt kivun takia. Ensimmäisellä kerralla olin klinikalla ja pyörryin keskelle käytävää. Kun sitten havahduin hetken päästä laverilla siihen, että hoitaja pyyhkii hiuksia pois hikiseltä naamaltani, minulle tuli aivan taivaallisen hyvä olo, enkä tuntenut enää sitä kipuakaan (kipulääke tuskin ehti vielä täysin vaikuttaa). Se kivun hetkellinen äärimmäisyys oli ehkä vienyt terän joltain muulta tunteelta. Sikäli on helppo ymmärtää, miksi joku esim. viiltelee. En tietenkään oleta että elämän pitäisi olla jotain tuon kipushokin jälkeisen euforian kaltaista, mutta kokemus oli mielenkiintoinen.

Brinkka
Susikoski
Viestit: 48
Liittynyt: Pe Loka 09, 2015 12:39 am

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Brinkka »

Ulrike kirjoitti:Tuolla logiikalla minkä hyvänsä henkirikoksen voi kääntää sankarilliseksi teoksi. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi tämä porilaisen lenkkeilijätytön surma: tekijä sai tytöltä pakit, mutta ei jäänyt päähänpotkittavaksi luuseriksi vaan harrasti seksiä (raiskasi) ja surmasi.
Sopisit hyvin asianajajaksi kieroutesi ansiosta. Kuitenkin on kaksi täysin eriasiaa kiusata / rääkätä ihmistä, kuin hylkää hänet. Koulukiusaamisella ja parisuhteen päättämisellä ei ole yhteläisyyksiä muuta kuin sinun olemattoman moraalin omaavassa arvomaailmassa.

Brinkka
Susikoski
Viestit: 48
Liittynyt: Pe Loka 09, 2015 12:39 am

Re: Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan

Viesti Kirjoittaja Brinkka »

Virdon kirjoitti:
Brinkka kirjoitti:Erityisesti pidän henkilöistä jotka kykenee puolustamaan itseään joukkovoimaa vastaan.
Jep, sulla löytyy siis sympatiaa tämmöistä TJ Lanea kohtaan oikein Porvoon mitallakin. Sympatioitko tätä kyseistä murhaajaa siis oheiseen lauseeseesi liittyenkin? Oliko mahtavaa kun se "puolustautui" aseella aseettomia vastaan?

Toivon sinulle mahdollisimman hyvää elämääsi ennen kuin on liian myöhäistä.
En ymmärrä mitä tarkoitat. Ulosantisi on todella heikkoa.

Tarkoitatko porvoolla mitä? Esa Åkerlundia? -Minulle on aivan yhdentekevää tuollaiset katutappelut.

Minulta löytyy sympatiaa kouluampujia kohtaan, kyllä. Minulta löytyy sympatiaa TJ Lane kohtaan, kyllä. Minulta löytyy sympatiaa Aileen Wuornokselle, kyllä. Myös monelle muullekin murhaajalle löytyy minulta sympatiaa.

Sen sijaan minulta ei löydy sympatiaa vätyksille jotka mitättömän elämänsä aikana aiheuttavat harmia muille, vain jotta heillä itsellään olisi mukamas hauskempaa. Sellaiselta kun lähtee henki, minä saan nautinnon. Myös politiikan henkilöiden kuolema tuntuu hyvältä.

Sain erityistä nautintoa kun Juha Sipilän poika kuoli. Ajattelenkin vitsinä että poika kuoli häpeästä. Kysehän oli 22 vuotiaasta, eli myöhäisteinistä, ja usein murrosikään kuuluu omien vanhempien häpeäminen, tässä kohtaa poliittinen häpeäminen. Ja onhan tuo Sipilä semmoinen lestadiolainen sukurutsari että kyllä minäkin haluaisin kuolla jos tuollainen olisi isäni :D

Vastaa Viestiin