Rebdomine, kiitos! Ruikutukseni saattaa ihan hyvin ärsyttääkin joitakin, mutta otinpahan (taas) sen riskin!
Vaikka olen herkkis, en mielestäni mene rikki ihan kaikesta mahdollisesta, ainakaan jos joku tuntematon möläyttelee juttuja jotka ei sillai osu muhun. Eli uskallan toisinaan tällai riskeeratakin. Onhan sitä elämässä ehtinyt tölväisyjä kokea, olen sentään "jo" vähän yli nelkytvee. Kiitos tosiaan, Rebdomine, jokusen viestin olen sulta lukenut aiemminkin, ja pitänyt fiksuna tyyppinä.
Pavel, hyvää pohdintaa. Viisauksia, joista olen samaa mieltä. Mua ihan hävettää välillä, miten toivon voivani vaihtaa henkiset kivut fyysisiksi. Ylipäänsä, silloin jos mulla on joku kipu tai tauti, mun on henkisesti paljon helpompaa olla kuin ns. terveenä. Hassua? Olen kuitenkin toisinaan kokenut niin kovia kipuja, että olen pyörtynyt, tai jatkanut oksentamista vaikka ulos ei enää tule mitään, ihan vaan kivusta. Mutta henkisesti mun on silloin helpompi olla. Tehohoidossa en sentään oo vielä koskaan ollut, *kop kop*, mutta välillä muuten sairaalahoidossa tiputuksessa verenmyrkytyksessä tms, ja ai ai miten helppo olo pään sisällä. Mua on joskus vähän fyysisestikin pahoinpidelty, mutta nekään ei oo ollu mitään verrattuna siihen tuskaan, mitä pääni sisällä välillä on - lyhyesti, moni juttu minkä joku muu voisi kokea traumatisoivana, on ollu mulle aika pikku juttu ja nopeesti sivuutettu - kun kauheimmat jutut tapahtuu aina mun oman pääni sisällä, kaikessa hiljaisuudessa.
Tiedän etten oo ainut, jolla elämä on ollut tällaista, en tarkoita nyt suurennella asioitani tai keräillä sääliä, ihan oikeesti! Siksi juuri näistä kertoilen, kun näyttää siltä että täällä on ihmisiä jotka voivat tällaisia juttuja ymmärtää.
Brigitte, älä luovu unelmista!
Itseään tutkiskelemalla ajan oloon ne unelmat alkaa hahmottua enemmän, kun alkaa tuntea itseään yhä enemmän, alkaa selkiytyä ne jutut joita oikeasti toivoo, jotka oikeasti voisivat tehdä juuri sinut onnelliseksi. Ehkä Nelallakin oli ne asiat vielä hakusessa? En ole vielä kokenut tuota, että tietäisin jonkun sellaisen tehneen itsemurhan, jonka elämän olisin itse mieltänyt ihanaksi. Se olisi minulle sellainen ihminen, jonka vanhemmat tai vanhempi ois ollu alusta asti rakastavia, tukeneet, kannustaneet, arvostaneet, osanneet olla aikuisia lapselle, ja hyvä ja avoin suhde jatkuisi aikuisuudenkin ajan, ja sitten sillä ihmisellä olisi hyvä puoliso myös. Tai miksei vaikka sitten ystävä, jonka kanssa asuisivat yhdessä tai lähellä toisiaan. Henkilö itse tekisi jotakin luovaa, olisi vaikka kirjailija tai runoilija, ei tarttis olla kuuluisakaan, mutta vaikka sen verran lahjakas ja tuottelias, että saisi aina teoksilleen kustantajan ja lukijoita/yleisöä. Sen puoliso/ystävä olisi kanssa edes harrastelija-taiteilija, tai sitten vaikka joku filosofi, sivistynyt ja hieno tyyppi, avarakatseinen, hauska ja kaikkea. Sitten ne asuis jossakin vähän landella, järven rannalla, tai vaikka joen, ja niillä olisi pari hevosta, koira ja kissa. Ulkonäöillä, tulotasoilla, mahdollisilla lapsilla tms. ei mitään väliä. Ja että itse päähenkilö ois fyysisesti ja henkisesti sellainen perusterve, niin että se vois harrastaa ja opiskella kaikenlaista mitä milloinkin huvittaa ja ehtii, eli ei ongelmia oppimisen ja muistamisen kanssa, ei kroonista väsymystä, ei kropassa rajoittavia kremppoja tms. Vois sillä olla muutamia ystäviä, mutta kunhan olis edes yksi tuollainen läheisempi ihminen. Jos ois useampi ystävä, kaikki olisi kiehtovia ja erilaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi harrastaa ja tehdä erilaisia asioita, joskus porukallakin, kaikilla ois paljon annettavaa toisilleen, kaikki siinä porukassa auttais toisiaan ihan ohimennen eteenpäin, pidemmälle, laajemmalle ja syvemmälle ihmisinä, omilla osa-alueillaan. Ihan omine persoonan rosoineen kaikkineen, olemalla aitoja, lojaaleja ja avarakatseisia, hyväksymällä toisensa ja kestämällä niin myötä- kuin vastamäetkin. Se ois semmoinen ihminen että se jaksais ja osais vähän parantaa maailmaakin välillä, jollakin tapaa, yrittää auttaa ahdingossa olevia jne. Aijjai. Semmoisen jos tietäisin tappaneen itsensä, se ois mulle kova isku. Tietty jos se menettäis noi kaikki ihanina pitämäni asiat, ja siksi tappais itsensä, varmaan ymmärtäisinkin, mutta silti... Kunpa se vaan ois osannu jaksaa tuon kaiken ihanan, vaikka menneenkin, voimin vaan jatkaa, aloittaa uudelleen, eikä tappais itseään. Jos se kaikki mennyt ihana olisi kuin ravintoa, hyvä pohja, jolta ponnistaa eteenpäin. Hauska ajatusleikki.
Voimia kaikille, uskoa parempaan huomiseen.