Itsemurha

[TiiaStiina]

Jos yksi ääripää on ylioptimismi niin toisessa päässä on itsensä toteuttava huono ennuste. Itse yritän hypätä pois koko siltä akselilta. Olla vain ja tarjota käytännön apua jos joku lähellä oleva näyttää tarvitsevan. Mutta asia ymmärretty, et tarkoittanut lokeroida henkilöä josta kirjoitit.

[PR-67]

Paras mettäkaveri veti itteltään aivot varaston kattoon haulikolla kesäkuussa v.2007. Kuulin siitä saman päivän iltana ja menin aivan tyrmään! Kaikki piti olla kunnossa, oltiin samalla työpaikalla ja palkkakaan ei ollut sieltä surkeimmasta päästä. Kaverilla jäi kaks poikaa 4- ja 6- vuotiaat. Mettäreisuilla käytiin siihen asti tiuhaan. Viimeinen puhelu mulla oli hälle viikkoa ennen H-hetkeä. Kaverin kans keskusteltiin niitä näitä ja lopuksi se sano mulle, että hän soittaa sulle ens viikola. Se oli siinä sitte. Ei tarvinnu ku saatella hautaan ennään. Painamaan vaan jäi monet asiat. Liekkö minä jotenki osallinen hänen ratkasuunsa? Oltiin kavereita kuitenki yli 20v. Mulla on ollu pakko ajatella kuitenki niin, että se oli hänen oma ratkasunsa, vaikka käytiinki monet seikkailut läpi yhdessä.

En ymmärrä miten olet voinut traumatisoitua asiasta jos et edes nähnyt kun hän hörppäsi piipusta ja pää huuhtoutui pois.

Minä haluaisin katsella itsemurhaa vierestä. Uskon että osaisin yllyttää niin että kandidaatti uskaltaisi tappaa itsensä. En juurikaan tunne sääliä ketään kohtaan. Oikeastaan voisin olla pitkäaikainen tukihenkilö itsemurhaajalle. Haluaisin kuulla hänen ajatuksiaan aina prosessin alkuvaiheilta, loppuhetkiin. Olisin todella hyvä laatimaan itsemurhakirjoitä. Jos asiakkaani haluaisi syyllistää teostaan ystäviään, vanhempiaan tai puolisoaan, laatisin itsermuhakirjeen sen mukaisesti.

Nautinnollisin ja viihdearvoltaan paras itsemurharatkaisu olisi seppuku. Terä pakkiin ja kahvasta sivuun repäisy, verikylpy roiskuisi katselijan päälle. Kunnon live-gorea. Voisin maksaa itsemurhaajalle ennakkosumman sellaisesta näytöksestä. Itsemurhaaja voisi siis nauttia viimeisestä kahdesta viikostaan ja lopuksi minä saisin hetken nauttia.

Hirttäytymistä en jaksa uudelleen katsella, korkeintaan voisin hirttää. Sellaista vitun sätkimistä ja nenäverenvuotoa ja housuun kusemista. Paskantamista siinä ei kyllä tapahdu. Se tulee vasta pari tuntia herra kalman jälkeen.

Yhden pellehypynkin olen päässyt todistamaan. Rohkaisin häntä huutamalla ettei hän kuitenkaan uskalla hypätä. Meni 46 minuuttia ja sen jälkeen läskiakka läsähti jäiselle kadulle, 4. kerroksesta. Vittu mikä pamaus akasta lähti. Jotain keltaista paskaa tursusi hänen rpeytyneestä jalkovälistä. Liekö se oli suolta ja rasvaa, ihmisperäistä makkaraa?

Juopot muuten yleensä kuolee haimatulehdukseen. Kerran obduktiossa sain ottaa asiakkaalta hänen haimansa. Ei ollut kovin iso eikä painannut enempää kuin pari sormea. Heitin sen roskiin. Oli tulipunainen ja lääkärin mukaan pahasti tulehtunut. Kuolinsyy oli kuitenkin päävamma (kaatuminen). Ihmisen sisäelinten heittäminen sairaalajätteisiin, luo minulle jotenkin oudon olon. Se kiihoittaa ja samalla naurattaa. Paras ammatti jonka tiedän on ruumiinpolttaja. Hä voi hakata ministerit ja muut rotat. Löisin niin helvetisti kun Väyrynen tulisi keltaisinee hampaineen poltettavaksi. Ennen hänen krematorointiaan, nussisin häntä perseeseen jollakin kuusen oksalla, ja löisin korville kuin vanhaa huoraa.

Taidan laittaa työhakemuksen johonkin krematorioon. En pidä väkivallasta, mutta tykkään hakata kuolleita.

[Rehti]

Kiitos aloittajalle tästä ketjusta – mielenkiintoinen ja tarpeellinen myös.

Alla lainauksia, joissa ei ole kirjoittajien nimiä. Lainausten alla omia ajatuksiani aiheesta. Vahvensin lainaamani tekstit luettavuuden helpottamiseksi.

”Kun ulkoisesti onnellinen päätyy itsemurhaan” Hyvä otsikko. Joku ehdotti, että ”ulkoisesti onnellisen” sijaan voisi lukea onneton, mutta mielestäni sillä olisi ihan erilainen vaikutelma. On helpommin ymmärrettävää, kun onneton päätyy itsemurhaan, mutta ulkoisesti tai näennäisesti onnellisen ihmisen tekemä itsemurha herättää monia miettimään ja ihmettelemään – se ajaa monet jopa kriisiin. Moni ei edes usko, että kyseessä voisi olla itsemurha, vaan ajattelee, että varmasti joku on tappanut hänet – niin onnellinen, iloinen, terve ja menestynyt....

”...voiko joku pakottaa hänet elämään omaistensa takia? Vaikka hänellä itsellään olisi niin paha olla että jokainen päivä tuntuu mahdottomalta? Mutta hänen on PAKKO elää omaistensa takia? Jos hän tappaa itsensä koska kärsisi muuten, on hän automaattisesti itsekäs?”

Noin yleensä ottaen en koe, että kenenkään pitäisi jaksaa elää muiden vuoksi, jos jokainen tai lähes jokainen päivä on yhtä tuskaa, mutta jos on hankkinut lapsia, joista on vastuussa, niin silloin pitäisi tehdä ihan kaikkensa ja vähän enemmänkin, että jaksaa elää, kunnes on saanut lapset sen ikäiseksi, että he jo selviävät ilman toista tai sitä ainoaa vanhempaansa.

Tosin myös parisuhteeseen sitoutuminen tuo vastuuta, eikä itsemurhaan päätyminen ilman neuvottelua kumppanin kanssa ole suositeltavaa. Aina siihen ei tuskassaan kykene.Tuska tietysti on hyvin subjektiivinen kokemus. Jotkut jaksavat sietää ”enemmän” fyysistä ja psyykkistä kipua kuin toiset, jotka jo hyvin ”vähäisestäkin vastustuksesta” ovat valmiita luopumaan elämästään.

Täsmennän vähän vaikka näin (monenlaisia esimerkkejä voisi olla):
Jollakin on voinut olla vuosia hirvittäviä hermokipuja esim. lääkärin leikkausvirheen vuoksi ja lisäksi hän on menettänyt työnsä, ystävänsä ja itsetuntonsa, mutta jostain syystä hänellä vain elämänhalua riittää. Hän myös kykenee iloitsemaan hyvin pienistäkin asioista tyyliin pikkulinnuista parvekkeen reunalla, auringon paisteesta, sateen ropinasta, kuuloaistista, kun tulee radiosta hyvää musiikkia. Näköaistista, kun voi katsella auringonlaskua ym.

Jollain toisella voi olla ihan mahtava fyysinen terveys, hyviä ystäviä, hyvä parisuhde, kiva työpaikka, urheilua, matkailua ym., mutta silti jokin elämässä aiheuttaa vain niin hirveää tuskaa, ettei hän näe muuta ratkaisua kuin elämänsä päättämisen.

”En tiedä pidänkö itse itsemurhaa sinänsä itsekkäänä tekona, mutta se, että sen toteuttaa tavalla, joka pakottaa omat läheiset ja rakkaat korostettuun tuskaan tai epätietoisuuteen kaiken surun keskellä, on mielestäni itsekkyyden huipentuma. Suorastaan kosto. Itse ajattelisin niin, että jos syystä tai toisesta täytyy oma elämä lopettaa, niin se tulisi tehdä omille rakkaille mahdollisimman "helpoksi" tietää ja ymmärtää ja kestää ja surra.”

Ajattelen itsekin, että jos itsemurhan tekee siten, että se pakottaa läheiset korostettuun tuskaan ja suruun, niin silloin se on tosi itsekästä.

Mielestäni NU toimi itsekkäästi, ei itsemurhan suhteen niinkään vaan niillä tavoilla, millä hän sen toteutti. Hän oli ystäviensä mukaan hyvin empaattinen ja myöskin hommasi miehensä tueksi ystäviä, joten tuntui oudolta, että hän valitsi toimintatavat, joilla aiheutti niin kohtuuttomasti ylimääräistä tuskaa läheisilleen. Toisaalta esim. masentunut ihminen ei aina kykene ajattelemaan toisia, vaan keskittyy vain ratkaisemaan tuskansa poistamisen. Joskus syynä voi olla myös psykoosi.

Toivoisin, että se tuskainen ihminen, joka ei enää mitenkään jaksa elää, antaisi mahdollisuuden läheisilleen auttaa tai edes vähän valmistautua menetykseensä. Toivoisin, että hän kertoisi heille syyn, miksi ei jaksa elää. Toivoisin myös, että Suomessa olisi sallittu eutanasia - myös heille, jotka eivät kertakaikkiaan jaksa elää, siis vaikkei fyysistä sairautta olisikaan. Liian nopeasti ei saisi kuolinoikeutta antaa (toki sellaisiakin tilanteita voisi olla, että pitäisi saada nopeasti oikeus kuolla). On kuitenkin hyvä muistaa, että paljon on niitäkin ihmisiä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa, mutta myöhemmin olleet todella onnellisia siitä, etteivät onnistuneetkaan itseään tappamaan.

”Minulta löytyy sympatiaa kouluampujia kohtaan, kyllä.” Minulta ei löydy sympatiaa kouluampujia tai muitakaan ns. laajennettujen itsemurhien tekijöitä kohtaan. Voin kokea empatiaa kouluampujaa kohtaan, jos häntä on kiusattu niin kauan, ettei hän enää kestä ja on ”seonnut” ja haluaa kostaa kiusaajilleen, mutta että pitää tappaa heitä ja myös heitä jotka ovat olleet hänelle ystävällisiäkin tai ketä tahansa tuntemattomia...

”Koston ideologiassa on järkeä silloin, kun syy-seuraussuhde tasapainoitetaan. Mutta en koe enkä edes ymmärrä empatiaa viattomia kohtaan tehtyihin laajennettuihin itsemurhiin. Ei järkeä, ei oikeutuksia. Jos kostaa, kannattaa pistää kupit tasan väärintehneitä kohtaan."

Tajuan kostamisenhalun, mutta koen, että vaikka olisi joutunut kiusatuksi, niin ei silti ole oikeutta tappaa ketään. Ihmisellä on oikeus tappaa itsensä, mutta ei toisia – oman ajatusmaailmani mukaan, mutta en voi toisaalta olla ymmärtämättä esimerkiksi isää, joka tappaa miehen, joka on hänen tyttärensä julmasti raiskannut ja tappanut. Jos olisin jossain oikeudessa päättämässä, millainen tuomio pitää tuollaiselle isälle antaa, niin kyllä se olisi tosi vähäinen verrattuna sadistististen raiskaajien ja tappajien tuomioihin.

Myönnän myös, että en itsekään voisi satavarmasti olla tappamatta joissain ääritilanteissa, eli jos joku sadisti rakkaitani kiduttaisi ja minulla olisi mahdollisuus se estää vain sadisti tappamalla, niin luultavasti siihen silloin päätyisin – harvempi toimisi toisin - luulen.

”Miksei Sadistit ja Sarjamurhaajat metsästä pahiksia, hyödynnä pahuuttaan tekemällä itsestään sankarin.. ” Hyvä pointti. Tämä pallomme on paikka, jossa ei pahuutta pakoon pääse, joten olisihan se hyvä homma, jos pahikset tuhoaisivat toisiaan, eikä viattomia. Parempi olisi, jos ei kukaan tuhoaisi ketään, mutta valitettavasti se on epärealistista toiveajattelua.

”Minua ärsyttää suunnattomasti ihmisten tyhmyys, sen toin jo aiemmin esille.” Minuakin joskus ärsyttää toisten ihmisten tyhmyys joissain tilanteissa, esim. äänestäjien käyttäytymisessä jne., Varmaan joitakin ärsyttää myös minun tyhmyyteni. Aina on olemassa meitä tyhmempiä ja älykkäämpiä. Mieluummin yritän ymmärtää kuin ärsyyntyä, tuntea myötätuntoa kuin tuomita.

”Minun oma ajatusmaailma sallii kaiken, myös muiden ihmisten ajatukset ja käytösmallit. Se tekeekin mielestäni maailmasta mielenkiintoisen paikan. Mitkään määritelmät oikeasta, tai väärästä ei ole mieleeni.”

Hänen ajatusmaailmansa sallii kaiken, mutta samalla häntä ärsyttää suunnattomasti muiden ihmisten tyhmyys – eli ehkä tämä kirjoittaja sallii toisten tyhmyyden siten, että vaikka se ärsyttää, ei hän siihen mitenkään rajusti reagoi – esim. henkisellä tai fyysisellä väkivallalla. Tyhmyyshän ei ole mikään valinta, kukapa haluaisi olla tyhmä, jos voisi älykkäämpikin olla.

Minunkin ajatusmaailmani sallii hyvin paljon – mielestäni. Hyväksyn todella monenlaiset ajatukset ja ihmiset, enkä halua oikeastaan tuomita juuri mitään tai ketään, paitsi tahallisen ilkeyden ja julmuuden, tahallisen ymmärtämättömyyden, joka antaa muka oikeutusta itsekkäille teoille – puheillekin. Myös tahalliseen ilkeyteen ja julmuuteen johtaneet syyt voi useimmiten järjellä käsittää, mutta ei niitä voi hyväksyä tai kannattaa.

”Kolmas kysymys, mitä olen mielessäni pohdiskellut, on se, että miten käy kun itsetuhoisia ajatuksia mielessään pyöritellyt ja kuolemaa toivova henkilö saa yllättäen diagnoosin kuolemaan johtavasta sairaudesta (esim. syöpä jota ei voida hoitaa). Onko päällimmäinen tunne helpotus? Vai pukkaako sieltä jostakin kuitenkin esiin halu elää?”
Olen itse kokenut tuon muutaman kerran elämäni aikana. En syöpää, mutta muuta kuoleman läheisyyttä - kuolemaa olin epätoivossani ja hirvittävässä kivussani toivonutkin.

On hämmästyttävää, kuinka ajatukset ja kokemukset elämästä voivat muuttua sitten, kun oikeasti on käynyt kuoleman rajalla. Ensiksikin sitä on tehnyt kauppaa ”elämän" kanssa tyyliin: ”Jos saan elää, en vaadi mitään, kunhan vain jotenkin pysyn hengissä, eikä minun tarvitsisi ihan kohtuuttomasti joka hetki kärsiä kipua ja tuskaa. Vaikka en voisi enää puhuakaan, kunhan saan kuulla rakkaitteni puhuvan. Vaikka en voisi enää liikkua, kunhan saan nähdä rakkaitteni liikkuvan jne.

Kun sitten jääkin henkiin, kuinka ihana on vain istua ja hengittää. Kuinka suurta kiitollisuutta voi tuntea siitä, kun hengitys kulkee. Jokaisesta hengenvedosta tulee niin onnellinen olo. Sitten kun saa vielä nähdä, koskea, kuulla, jutella, halata jne... Voi sitä riemua, kunnes se vähitellen alkaa tasoittua normaaliksi elämäksi. Eikä tässä ole kyse mistään bibo-hommasta.

Onneksi se elämänriemu jää jollekin tasolle muistiin, eli vaikka tulisi pimeä aika elämässä, niin muistaa, että kuitenkin jollain tavalla elämä on myös lahja ja mahdollisuus. Siksi sitä elämänlahjaa ei kukaan koskaan saisi keneltäkään riistää. Mitenpä voisikaan toisella olla oikeus päättää toisen elämästä, mutta niin vain jotkut kuvittelevat – ovat muka toisia parempia tms.

Uskon jälleensyntymiseen ja karmaan. Olen saanut niistä kuolemanrajakokemuksieni myötä sellaisia kokemuksia, etten mitenkään voi olla niihin uskomatta. Toivoisin, että jotkut pahikset vähän aiheeseen tutustuisivat.

[Rehti]

Kirjoitin tuohon edelliseen viestiini "huuhaata", joka ei luultavasti joidenkin mielestä tänne kuulu, mutta koska olen kokemusteni lisäksi lukenut monista kuolemanrajakokemuksista, myös itsemurhaa yrittäneiden kuolemanrajakokemuksista, niin halusin laittaa maininnan asiasta tuohon viestiini.

Sitten kaduin ja tulin hetken kuluttua muokkaamaan viestiäni, mutta en päässyt sitä enää muokkaamaan - kumma juttu, sillä yleensä se on onnistunut. Laitan tänne vielä pari videolinkkiä aiheesta, mutta en sitten enempää.

Tässä ateisti-professorin kokemus kuolemasta - suomenkielinen tekstitys
https://www.youtube.com/watch?v=lDFCeRzl0FM

Tässä neurokirurgin kuolemanrajakokemus - suomenkielinen tekstitys
https://www.youtube.com/watch?v=-VdCm_5OEvk

Muitakin suomeksi tekstitettyjä videoita aiheesta löytyy aika paljon. Kuolemanrajakokemuksia voi olla hyvin erilaisia, pelottavista ihan käsittämättömän ihaniin, mutta monissa on joitain yhteisiä piirteitä. Ehkä he, jotka itsemurhaa harkitsevat, haluavat aiheeseen tutustua.

[Michelangela]

Rehti, ihan mielenkiintoista pohdintaa. Itse en tietääkseni ole vielä ollut oikeasti lähellä kuolemaa, vaikka vaarallisia tilanteita on ollut, hurjaa verenvuotoa, vakava onnettomuus ym. Olen ollut noissa hyvin tauhallinen, tyyliin että tulee mitä tulee. Viimeisessä toivoin salaa kuolevani, en kertonut sitä toki muille, kun muiden takia yritin siinä osallistua hoitoon menoon ja sen järjestelyihin yms, minkä pystyin. En ole enää jaksanut kauheasti puhua kuoleman kaipuustani kellekään, kun ei se johda oikein mihinkään, mulle tulee vain syyllinen olo siitä kun oon tällainen.

Luin hiljattain kirjan, josta pidin. "Kourallinen tabuja".

http://www.atenakustannus.fi/tilaukset/kirja/631

Kirja taitaa olla aika kattava kuvaus, miten monenlaisia ja erilaisia tapahtumaketjuja on johtanut itsemurhaan/sen yritykseen. Minulle kirja on lohdullinen, koska lohduttaa lukea miten samanlaisia kokemuksia muillakin on, ja miten kaiken sen jälkeen voi löytää edes jotakin mieltä tästä kaikesta, ehkä.

Kuoleman jälkeistä elämää en ole pahemmin pohtinut, ainakaan pariin vuosikymmeneen - tulee mitä tulee, tuskin pahempaa kuin mitä nyt on. Näen kuoleman lepona, hiljaisuutena, tyhjyytenä - ja sinne odotan katoavani. Nuorempana tuli ahmittua rajatietoa ja semmoista.

Kiitos, Rehti, kun kirjoitit tuosta kokemuksestasi. Luin sen heti ajatuksella läpi, yrittäen eläytyä siihen. Aion kokeilla välillä uudelleenkin, josko se vähän auttaisi minua vaikka.

[Rehti]

Kiitos Michelangela palautteestasi ja kirjavinkistä myös - varmaan moni muukin haluaa tuon kirjan lukea, minäkin.

Harmi, että sinulle tulee syyllinen olo siitä, millainen koet olevasi vai onko niin, että koet jotenkin syyllisyyttä siitäkin, millaiseksi muut sinut kuvittelevat tai näkevät sinun olevan ja luuletko, että teillä on sama käsitys sinusta? Ei haittaa, vaikket halua tuohon vastata.

Joidenkin tutkimusten mukaan keskivertoa älykkäämmillä ihmisillä on enemmän taipumusta masennukseen, myös itsemurha-ajatuksiin. Esim. masennuksen syyt voivat toki olla hyvin moninaiset. Jos syynä on kehon biokemian epätasapaino, niin ei välttämättä auta mikään itsensä tsemppaaminen, mutta lievemmissä tilanteissa voi auttaa omat valinnat - hyvä musiikki, kiitollisuus hyvistä asioista elämässä, keskittyminen myönteisiin asioihin jne. Itse olen saanut elämäni aikana voimia monista eri asioista - hetkeksi tai päiväksi kerrallaan, joskus pitemmäksikin aikaa.

Olisi niin monia asioita, mitä voisi kirjoittaa vihjeiksi toisillekin, jotka eivät välttämättä meinaa tätä elämää jaksaa. Osa vihjeistä voi tuntua itsestäänselvyyksiltä, mutta ehkä niistäkin voisi joillekin olla apua.

Ehkä olisi hyvä, jos kirjoittaisitte kokemuksistanne, jotka ovat joskus auttaneet jaksamaan.

Kerronpa lyhyesti erään työkaverini tarinan. Hän on aina ollut oikea energiapakkaus, hyväntuulinen ilopilleri. Noin 42-vuotiaana hän alkoi olla hiljaisempi, väsyneempi, kipuili monin tavoin kehollaan, ei nukkunut kunnolla ja jäi lopulta sairauslomalle. Kotona tai suvussa ei ollut tapahtunut mitään kuolemia, pettämisiä tms., jotka olisivat selittäneet oireilua. Häntä tutkittiin ja masennusdiagnoosin hän lopulta sai. Masennuksen lisäksi hän avautui minulle itsemurha-ajatuksistaan, jotka alkoivat olla jatkuvasti mielessä - surullista ja huolestuttavaa. Tuntui hirveältä, etten voinut häntä auttaa. Lopulta hän sattui löytämään viisaan gynekologin, joka määräsi naiselle FSH-verikokeen. Tulos oli, että työkaverini vaihdevuodet olivat alkaneet vähän tavallista aiemmin. Hän sai hormonikorvaushoidon ja vähitellen alkoi elämä kohentua, muutamassa viikossa jo. Muutaman kuukauden kuluttua saimme takaisin sen saman energisen ilopillerin - oli se aika hämmästyttävääkin ja todellakin kiitollisuutta herättävää.

Elimistössämme pitäisi kaikki olla kunnossa, hyvässä tasapainossa, jotta masennuskin pysyisi loitolla. Monia on auttanut Epa-E kalaöly ja D-vitamiini. Yleensäkin hyvä ravinto ja riittävät vitamiini- ja hivenainetasot yms. olisi viisasta turvata vaikka purkista.

Jos yli 40-naisella alkaa olla selittämätöntä väsymystä, heikotusta, huonoja yöunia, masennusta, seksuaalista haluttomuutta ym. outoa oloa, niin kannattaa tutustua esim. tähän sivustoon: http://maijakajan.fi/?s=vaihdevuodet&searchsubmit=Hae

Myös miehillä testosteronin vähentyminen voi aiheuttaa vähän vastaavia oireita, myös masennusta.

Kuolemanrajakokemusten tyyppisiä, hyvin rakkaudellisia ja voimaannuttavia kokemuksia, voi saada myös meditaation seurauksena joskus. Omat kuolemanrajakokemukseni liittyivät tilanteisiin, jossa minua elvytettiin, sydän kun ei enää lyönyt ja olin tajuton. Koin silti vahvasti olevani elossa ja kuulin ja näin asioita, niitä tapahtumia, mitä fyysisellä tasolla läheiseni ym. kokivat tapahtuman aikana, mutta myös esim. valo-olennon, jonka rakkaus minua kohtaan oli niin käsittämätöntä ja kaiken anteeksiantavaa, ettei oikein löydy edes sanoja, miten sitä voisi kuvata.

Olen myös kokenut laajentuvani ja olevani jonkun "pumpulin" keskellä - tunsin vain suurta rakkautta ja rauhaa. Olen saanut myös tietoa menneistä elämistäni, sain mm. käsittämättömän todellisen tuntoisesti kokea, millaisissa erilaisissa kulttuureissa tai kehoissa olen elänyt, esim. miehenä ihan eri aikakaudella. Sain näkyjen kautta tietää, miksi olen joutunut tässä elämässäni maksamaan mitäkin aiempia tekojani. Jotenkin se antaa voimia, kun tietää, että monilla tämän elämän kärsimyksilläni on ollut joku tarkoitus, enkä olisi voinut niitä välttää. Mutta eipä tästä "huuhaasta" nyt enempää.

Olen noiden elvytystilanteiden lisäksi monet kerrat elämäni aikana luullut kuolevani ihan lähiminuuttien tai tuntien aikana. En kuitenkaan käytä alkoholia enkä huumeita, eikä minulla ole diagnosoitu mitään sellaista mielenterveyshäikkää, josta kokemukset johtuisivat, vaan minut on mm. yritetty kuristaa, puukottaa, tukehduttaa ym. tai sitten sairaus on aiheuttanut esim. sydämen sykkeen laskemisen 40 kertaan/min ja verenpaine on samoin laskenut niin alas, että olen "alkanut vajota johonkin" samalla ollen varma siitä, että nyt kuolen. Joku tarkoitus on silläkin, että olen selvinnyt välillä kuin ihmeen kautta.

En pelkää kuolemaa yhtään, mutta pelkään elämän loppumista liian aikaisin, vaikka välillä myös raskaina hetkinä toivon, että saisin kuolla, kun en jaksaisi millään enää kärsiä. Sitten kun on taas parempi olla, niin osittain koen syyllisyyttä siitä, etten jaksanut uskoa, että parempi olokin taas tulee ja osin koen suurta kiitollisuutta, että saan vielä elää ja olen toimintakykyinen. Pitäisi vain aina muistaa huonoina päivinä, että parempaa on tulossa.

Tässä vielä vinkki:
Anna itsellesi mahtavin lahja, jonka voit: Keskity niihin ajatuksiin, jotka saavat sinut voimaan paremmin, sillä se, mihin elämässäsi keskityt, alkaa lisääntyä.

[Michelangela]

Ai hitsi, kun tykkään kirjoituksestasi, Rehti! Kiitos!

Koen syyllisyyttä siitä, jos muut saavat tietää, että yhä vaan ja aina vaan toivon kuolemaa. Tunnen siksi olevani kiittämätön itsesäälissä rypijä. Niin kauan kuin muistan, lapsesta asti siis, olen toivonut kuolemaa. Olen aina kovin väsynyt eikä millään ole niin kauheasti väliä, vain sellaisilla ohikiitävillä hetkillä, jotka katoavat pian. Minua on tutkittu, lääkitty ja jututettu ja kaikkea, mutta sähköhoitoa ei ole kyselyistäni huolimatta suostuttu antamaan, kun en kuulemma ole tarpeeksi huonossa kunnossa. Johtuneeko siitä että olen yleensä ylikiltti suorittaja, ihan kaikessa, en tiedä. Mutta tällainen tämä minun laiffi. Onneksi on edes nuo ohikiitävät hetket. Niiden jälkihehkulla ja odotuksella mennään. En usko että tätä voi muut tajuta kuin samaa vuosia kokeneet, ammattiauttajiakin hämää rauhallinen, selkeä ja ystävällinen persoona, vissiin, ja se, ettei tämä puhumalla kauheasti muuksi ole muuttunut. Toiseen ei kai vaan saa kaadettua elämänhalua, vaikka tahtoisikikin.

[Gladys]

Omat kuolemanrajakokemukseni liittyivät tilanteisiin, jossa minua elvytettiin, sydän kun ei enää lyönyt ja olin tajuton.
...
Olen noiden elvytystilanteiden lisäksi monet kerrat elämäni aikana luullut kuolevani ihan lähiminuuttien tai tuntien aikana. En kuitenkaan käytä alkoholia enkä huumeita, eikä minulla ole diagnosoitu mitään sellaista mielenterveyshäikkää, josta kokemukset johtuisivat, vaan minut on mm. yritetty kuristaa, puukottaa, tukehduttaa ym. tai sitten sairaus on aiheuttanut esim. sydämen sykkeen laskemisen 40 kertaan/min ja verenpaine on samoin laskenut niin alas, että olen "alkanut vajota johonkin" samalla ollen varma siitä, että nyt kuolen.

Hyvänen aika. Siinäpä kokemus poikineen.

[Rehti]

Hih, kiitos Michelangela - hauskasti ilmaisit kiitoksesi!

Kunpa voisin vain jotenkin napata sinulta pois tuon syyllisyyden, joka on tietenkin turha rasite ja aikamoinen riippakivi, jota sinun ei tarvitsisi, eikä kannattaisi perässäsi vetää, mutta siitä eroon pääseminen on oma prosessinsa. Pitäisi kokea niin vahvasti, ettei enää tarvitse olla ylimääräisen ystävällinen eikä suorittaja, eikä miellyttäjä, vaan on ihan riittävän ihana tyyppi just sellaisena kuin on, kaikkine puolineen, hyvine ja huonoine.

Itselläni vei kauan ennen kuin lopullisesti hyväksyin sen, että jollain tasolla kilttinä oleminen on miellyttämisyritys, joka ainakin minulla - tajuamattani - pohjautui pelkoon siitä, miten käy, jos en ole aina kiltisti.

Tajusin jossain vaiheessa myös sen, että olen ollut vähän katkerakin siitä, että minut on kiltiksi kasvatettu, koska siitähän seurasi raskas elämä. Myös katkeruuskin väsytti. Nykyään minua ei huoleta olla oma itseni - se on ollut hyvin vapauttavaa. Kun olen oma itseni, hyväksyipä muut minut tai ei, niin jotenkin tuntuu, että saan voimani omaan käyttööni, enkä jaa niitä muille. En osaa sitä nyt paremmin selittää.

Ethän sinä mitään sille voi, ettei sitä elämänhalua riittävästi ole - tai on vain hetkittäin. Masennus on niin omituinen vaiva, että vaikka olisi kaikki asiat tosi hyvin, niin sekään ei estä ihmistä masentumasta. He, jotka oikeasti jotain masennuksesta tietävät, tietävät myös, ettei kyse ole mistään itsesäälissä rypemisestä tai kiittämättömyydestä.

Harmi, ettei sitä sähköhoitoa voida kokeilla. Jotenkin nurinkurista, että pitäisi ensin mennä vielä huonompaan kuntoon ja sitten vasta kokeiltaisiin, mutta resurssipula kai siinäkin on syynä.

Ylikilttinä oleminen ja suorittaminen väsyttää. Oletko siis vähän vieläkin sellainen? Jatkuva jonkintasoinen jännityshän siinä on päällä, itsekontrolli myös - raskasta. Aina pitää vain jaksaa olla se ystävällinen ja asiallinen, vaikka joskus voisi kai sanoa suorat sanat jollekin, mutta ei sitten jaksaisi niitä seurauksia... Mutta mitä ne olisivatkaan?

Mitä jos kysyisit terapeutiltasi tai joltain muulta läheiseltä näin, tai oletko jo kysynyt:

-Mitä siitä seuraisi, jos alkaisinkin epäkohteliaaksi, sanoisin aina suoraan ja spontaanisti just, miltä tuntuu, senkin, jos sinun juttusi tuntuisivat ärsyttävän?
-Jaksaisitko olla hyväksyvä, rakastava, kannustava?
-Kannustaisitko minua ilmaisemaan kaiken raivoni tai kaikki pelkoni, mitä sisälläni voikaan olla?
-Lupaisitko pysyä rauhallisena?

Tai voisitko jotenkin kääntää sen ns. välinpitämättömyyden siten, ettei sinua heilauta yhtään, vaikka joku sukulainen tms. hermostuisi siitä, ettet suostukaan aina olemaan ystävällinen ja kiltti?

Tsemppiä sinulle ja kaikille kaikkeen!

[Rehti]

Totta Gladys. Sellaisia kokemuksia ne ovat olleet, mitä ei kenellekään koskaan toivoisi ja toivottavasti ei tarvitse itsekään koskaan enää tuollaisia kokea.

Moni asia on paremmin, joten yritän uskoa, ettei tarvitse.

[Rehti]

Hei kaikki te, joilla on kokemusta elämänhalun hiipumisesta tai itsemurhatoiveista, -suunnitelmista.

Haluaisin kysyä asioita, joihin antamanne vastaukset (halutessanne) voisivat auttaa heitä, jotka harkitsevat tai ovat yrittäneetkin itsemurhaa. Ehkä myös jonkun itsemurhaa harkitsevan, sitä yrittäneen tai siihen päätyneen läheinen voisi saada vastauksistanne apua.

1. Haluatko/oletko halunnut kuolla siksi, ettet jaksa elää, koska elämässäsi on/on ollut niin raskaita tai ongelmallisia asioita, joille ei ratkaisua löydy/ole löytynyt?

2. Jos saisit/olisit saanut ongelmasi ratkaistua helposti, niin luuletko, että myös elämänhalusi palautuisi/olisi palautunut?

3. Vai onko kyse sellaisesta, että vaikka kaikki on suht hyvin tai tosi hyvin, niin silti et halua/et ole halunnut elää?

4. Voitko kuitenkin löytää jonkun syyn sille, ettei elämänhalua ole/ole ollut hyvässäkään elämäntilanteessa?

5. Tai millaisia muita syitä sinulla on/on ollut siihen, että haluat/olet halunnut kuolla?

6. Tai onko niin, ettet edes tiedä/ole tiennyt, miksi haluat/olet halunnut kuolla?

Usein kai on niin, että ihminen ei haluaisi kuolla, mutta hän ei vain jaksa elää.

Omat elämänhaluni hiipumiset ovat liittyneet yleensä tilanteisiin, joissa en ole enää jaksanut kestää kipua tms. tai muita isoja vastoinkäymisiä, joille ei ole loppua näkynyt. Kuitenkin jossain vaiheessa jotkut asiat alkoivat joko hiljalleen tai ihan ryminällä muuttua - onneksi. Myös elämänhaluni palautui heti, kun ne toivottomilta tuntuneet asiat alkoivat helpottaa. Edelleen on asioita, jotka eivät ole helpottaneet, mutta kun moni iso asia on, niin jaksan elää ja usein jopa iloitsen elämästäni.

Joskus harvemmin olen myös kokenut lyhyitä aikoja, että olen halunnut kuolla, vaikka kaikki on ollut muuten hyvin. Sellainen tilanne onkin paljon hankalampi juttu, mutta syynä voi olla esim. paha b-vitamiinien tms. puute tai hormoniepätasapaino tai muu kehon biokemiallinen epätasapaino. Tai?

En ole koskaan kokeillut masennuslääkkeitä, sillä syyt kuolemanhaluuni ovat johtuneet enemmän syistä, joihin on vain pitänyt löytää joku ratkaisu tai edes sellainen helpotus, että jaksaa elää. Jos olisin valinnut masennuslääkkeet, niin olisinko jäänyt helpommin niihin ongelmallisiin tilanteisiin, kun ne eivät olisi enää tuntuneetkaan niin pahoilta...

Tavallaan on ollut hyväkin, että joku elämäntilanne on tullut niin kestämättömäksi, että on ollut pakko tehdä muutoksia, joiden seurauksena on ollutkin hyviä asioita.

En ole masennuslääkkeiden kannalla, muuta kuin niissä tapauksissa, ettei mitkään muut keinot auta. Uskon, että Suomessakin on paljon masennuslääkkeiden käyttäjiä, jotka tarvitsisivat ihan konkreettista apua erilaisten ongelmien ratkaisemiseen, eivätkä edes tarvitsisi lääkkeitä sitten enää.

Lääkärit niin helposti kirjoittavat lääkemääräyksen, vaikka pitäisi ohjata henkilö erilaisen avun piiriin, jota vain valitettavasti ei ole aina edes saatavilla. Sellaisen avun voisivat antaa läheiset, ystävät tai muut hyväntekijät.

[Michelangela]

Hyviä kysymyksiä. Mietiskelen niitä. Saatan kirjoittaa pohdintojani tänne joku päivä, jos löytyy aikaa. Tärkeitä nuo mietittäviksi.

[Rehti]

Tästä kirjasta voi olla monenlaista apua ihmiselle, joka on niin väsynyt elämäänsä, että pitää kuolemaa yhtenä mahdollisuutena.

https://www.booky.fi/tuote/anita_moorja ... 9522601889

Lääkärin mukaan tämän kirjan kirjoittaja oli kuolemassa, elinaikaa oli ehkä joitain tunteja. Isojen syöpäkasvainen runtelema, alle 40 kiloinen nainen vaipui koomaan, eikä hänen pitänyt enää palata tajuihinsa.

Kooman aikana nainen koki jotain ihmeellistä, tuli tajuihinsa ja joidenkin viikkojen kuluttua pääsi sairaalasta kotiin täysin syövästä parantuneena. Hän oli myös parantunut niistä negatiivisista ajatustottumuksistaan, jotka hänen mukaansa olivat hänet sairastuttaneetkin.

Moni kuolemaansa halunnut on myöhemmin ollut onnellinen siitä, että saa vielä elää täällä fyysisessä maailmassa. Ehkä tuosta kirjasta voisi saada voimia ja taitoja elää tätä elämää helpommin - se on jo muuttanut monien elämän.

Jos ei jaksa lukea kirjaa, niin sama tarina on osin kerrottuna tässä tosi mielenkiintoisessa videossa. Suomeksi tekstitetty, kesto 1:34 h. https://www.youtube.com/watch?v=60VhVlJD7ik

[Mika7979]

^ loneliness, mitä tuossa mielipiteessäni siis ihmettelet? Kun minun logiikallani se toimii niin, että jos minä selvisin siitä, kaikilla muillakin on mahdollisuus selvitä siitä.

Olen onnellinen, että olet toipunut masennuksestasi, mutta kaikki eivät ole yhtä vahvoja henkisesti. Kaikilla ei ole esim. ymmärtävää ihmistä, jolle uskaltaa purkaa oman elämän kipupisteet.

Sori vaan, mutta luulisi sinun nimenomaan ymmärtävän meidän "itsemurhapuoltajien" ajatusmaailmaa, kun olet ollut masentunut.

[tattooed fucker]

Sitä on vaikea nähdä eteempäin.Joskus mahdoton.Klo 2 aikaan tulee kaverin muistopäivä,kun päätti tämän hetken.koitin plärätä minnekkä olisin laittanut videon,en löytänä rankkaa offiatopikkia. herra h ja kamera matkassa https://www.youtube.com/watch?v=7thZbHTvZIQ hyvää lopputön/aamun illan pääsiäistä ja naapurin kissan ristiäiset