- Botswana 1.jpg (162.41 KiB) Katsottu 1137 kertaa
21.4.2021
https://www.hs.fi/tiede/art-2000007930757.html
Rutiköyhä Botswana vaurastui timanteilla ja onnistui rakentamaan demokratian – Mutta timantit eivät olekaan ikuisia
Pieni Afrikan valtio onnistui siinä, missä useat muut mantereen maat ovat epäonnistuneet. Botswana on vauras, vakaa ja demokraattinen. Huoli huomisesta on kuitenkin herännyt.
KUN Britannian siirtomaa Betšuanamaa syyskuun 30. päivänä 1966 itsenäistyi, puitteet juhlinnalle olivat yhtä karut kuin ympäröivä Kalaharin autiomaa. Botswana, tswanakansan maa, oli maailman kolmanneksi köyhin valtio ja yksi takapajuisimmista.
Vajaan 600 000 asukkaan elämänlanka oli laiha nautakarja, josta vuosia jatkunut kuivuus oli näännyttänyt kolmasosan. Henkensä pitimiksi kansa viljeli kitukasvuisilla pelloilla hirssiä ja kurpitsaa, osa vaelsi edelleen Kalaharissa eläimiä metsästämässä ja kasveja keräämässä.
Maan ainoa teollisuuslaitos oli Lobatseen vuonna 1954 avattu teurastamo, ja sieltäkin suu- ja sorkkatautiepidemia oli katkaissut lihanviennin.
Bruttokansantuote henkeä kohti oli 70 dollaria, kymmenesosa maailman keskiarvosta. Palkkatuloa ansaitsi tosin vain noin 40 000 asukasta, heistäkin vain yksi kymmenestä kotimaassaan. Muut raatoivat siirtotyöläisinä naapurimaan Etelä-Afrikan kaivoksissa, rakennustyömailla ja apulaisina kodeissa.
Yliopistoja ei ollut. Etelä-Afrikassa korkeakoulututkinnon suorittaneita heimopäälliköiden poikia maasta löytyi sentään 22. Heistä vain tuleva presidentti oli opiskellut Afrikan ulkopuolella. Kahdesta lukiosta oli valmistunut noin sata ylioppilasta.
Pääkaupunki Gaborone muistutti vaatimatonta asemakylää, jonka ainoalle seisakkeelle johti yksi raidepari Etelä-Afrikasta. Pinta-alaltaan lähes kaksi kertaa Suomea suuremmassa valtiossa oli päällystettyjä teitä vajaa kymmenen kilometriä.
BOTSWANAN itsenäistyminen lienee viimeisiä valtiollisia seremonioita, joista uutiset maailmalle kulkivat kirjekyyhkyn matkassa.
Gaboronesta ei ollut suoria puhelinyhteyksiä ulkomaille, joten vallanvaihtoa seuranneiden tiedotusvälineiden edustajat panivat yleensä raporttinsa postisalkkuun, joka matkasi junassa vajaan kahdensadan kilometrin päähän Etelä-Afrikan puolelle Mafekingiin. Siellä tekstit saneltiin kotimaan kaukopuheluina talous- ja teollisuuskeskukseen Johannesburgiin, josta ne lähtivät maailmalle.
”Minä valitsin toisen vaihtoehdon. Johannesburgiin oli linnuntietä vajaa kolmesataa kilometriä, joten lähetin selostukseni sinne kirjekyyhkyllä”, muisteli minulle brittitoimittaja
Antony Martin 1980-luvulla, kun itse aloitin Afrikan-kirjeenvaihtajana.
”Lontoon-toimitus oli hyvin tyytyväinen ja painoi lehden etusivulle otsikon alle tekstin: Kirjekyyhkyn välittämä erikoisraporttimme Gaboronesta.”
Kehitys harppoi eteenpäin
UUDEN valtion sinimustavalkoinen lippu vedettiin salkoon Britannian lipun tilalle keskiyöllä. Paksuihin lampaanvillaviittoihin kietoutuneet juhlijat hytisivät Kalaharista puhaltavissa koleissa alkukevään tuulissa häthätää pystytetyllä kansallisstadionilla.
Juuri kun lippu oli noussut liehumaan, alkoi
pula, ja hytinä räjähti riemuksi. Setswanankielinen sana tarkoittaa sadetta. Yllättävän yhteensattuman vertauskuvallinen merkitys oli tswanoille valtava: oikea-aikaiset ja riittävät sateet ovat Kalaharin kuumissa ja kuivissa oloissa elintärkeitä. Mainiompaa ennusmerkkiä ei olisi tulevaisuudelle voinut toivoa.
BOTSWANASSA alkoikin tapahtua asioita, joita on paremman selityksen puutteessa kutsuttu latteasti ihmeeksi.
Itsenäistymisestä 2000-luvun alkuun Botswanan talouskasvu oli suurinta maailmassa, yli seitsemän prosenttia vuodessa, ja sen jälkeenkin kasvu jatkui hyvänä aivan viime vuosiin.
Sen tuloksena nykyään noin 2,5 miljoonan asukkaan valtio on kivunnut rutiköyhästä keskivarakkaiden kehittyvien maiden kastiin. Bruttokansantuote henkeä kohti on yli 19 000 dollaria – enemmän kuin esimerkiksi useissa Balkanin maissa tai Ukrainassa.
Muutkin saavutukset herättävät kunnioitusta. Valtionbudjetti näyttää ylijäämää, ulkomaanvelkaa on vähän, ja keskuspankista löytyy kunnon valuuttavaranto. Jokainen nuori käy kymmenen vuotta koulua, yliopistoja on kolme. Päällystettyjä teitä on jo lähes 10 000 kilometriä – ja lentokenttiä yli 90.
- Botswana 2.jpg (255.02 KiB) Katsottu 1137 kertaa
BOTSWANA ei ole osallistunut ainoaankaan sotaan. Siellä ei ole nähty vallankaappausyrityksiä tai väkivaltaisia mielenosoituksia hallitusta vastaan. Presidentit ovat vaihtuneet tasaisin välein samaan aikaan kun kynsin hampain valtaan takertuneet diktaattorit ovat jarruttaneet yhteiskunnallista kehitystä useissa muissa maissa.
Vapaat monipuoluevaalit ovat jatkuneet tauotta. Botswana onkin Afrikan vanhin yhtäjaksoinen monipuoluedemokratia, jolla on myös toimiva ja riippumaton oikeuslaitos.
Vuonna 2019 maa sijoittui maailman valtioiden demokratiaindeksissä sijalle 29. Tätä globaalia tilastoa pitää Economist Intelligence Unit -tutkimuslaitos. Lahjontaa tarkkailevan Transparency International -järjestön arvioissa Botswana on puolestaan vähiten korruptoitunut Afrikan maa.
Miksi juuri Botswana onnistui siinä, missä melkein kaikki muut mantereen valtiot ovat joko epäonnistuneet tai jääneet puolitiehen?
Tehtiin huikea löytö
VAURASTUMISELLE on helppo löytää selitys: timantit. Ne muodostavat kolmasosan Botswanan kansantuotteesta, 40 prosenttia valtion tuloista ja 80 prosenttia viennistä.
Ennen itsenäistymisen yksivuotispäivää Botswanassa paikannettiin jättimäinen timanttiesiintymä. Pinta-alaltaan maailman suurin Orapan timanttikaivos valmistui pikavauhtia ja aloitti tuotantonsa vuonna 1971.
Sen on alusta asti omistanut Botswanan valtion ja maailman suurimman timanttiyhtiön, eteläafrikkalaisen De Beersin yhteisyritys Debswana, joka on perustanut Botswanaan kolme muutakin timanttikaivosta. Vuonna 2012 De Beers siirsi myös tärkeän kansainvälisen timanttien lajittelukeskuksensa Lontoosta Gaboroneen.
Hyvä kysyntä teki Botswanasta valtiona ja Debswanasta yhtiönä maailman johtavan timanttientuottajan jo 1990-luvulla, koska Botswanan timantit ovat keskimääräistä laadukkaampia. Nykyään yhteisyrityksen tuotanto yltää 6 000 kiloon vuodessa, mikä tekee lähes neljäsosan maailman timanttituotannosta.
- Botswana 3.jpg (278.76 KiB) Katsottu 1137 kertaa
YKSISTÄÄN timantit ovat kuitenkin liian helppo selitys. Afrikasta ja muualtakin löytyy yllin kyllin esimerkkejä siitä, miten luonnonrikkaudet eivät suinkaan aina johda kansan hyvinvointiin vaan syvään korruptioon, epävakauteen, eriarvoisuuteen ja köyhyyteen.
Botswana valitsi alusta alkaen ohjenuorakseen demokratian, laillisuusperiaatteet ja vapaan markkinatalouden. Niin teki toki moni muukin Afrikan uusista itsenäisistä valtioista. Toisin kuin useimmat niistä, Botswana piti ihanteistaan kiinni.
Luonnonvaroiltaan rikkaan kehitysmaan hallinnon rehellisyyttä voi mitata epävirallisella mutta hyvin suuntaa antavalla Mercedes-indeksillä. Mitä enemmän katukuvassa näkyy kiiltäviä ja suuria loistoautoja, sitä todennäköisempää on, että raaka-aineviennistä kertyvät varat eivät mene oikeaan osoitteeseen.
Korruptoituneen valtion ominaispiirteisiin kuuluu myös ministeriöiden ja keinotekoisten ministerinvirkojen suuri määrä. Niitä perustetaan sukulaisten, poliittisten liittolaisten ja liikekumppaneiden palkitsemiseksi tai vastalahjoiksi saaduista eduista.
Botswanan onnenpotkuna on pidetty sitä, että luonnonrikkaudet paljastuivat vasta maan itsenäistyttyä. Valtionjohto oli ehtinyt vakiinnuttaa hyvän hallinnon periaatteet, ennen kuin timanttitulot alkoivat ropista kassaan.
Botswana ei myöskään ajautunut verisiin valtataisteluihin luonnonrikkauksiensa hallinnasta niin kuin Angola, Kongo, Nigeria tai Sierra Leone. Maan johto torjui määrätietoisesti varojensa luisumisen harvojen käsiin ja valvoi, etteivät timanttitulot paisuttaneet hallintoa vaan ohjautuivat kansalaisia hyödyttäneisiin hankkeisiin.
Kaksi vahvaa Khamaa
BOTSWANAN ihmeentekijä oli maan itsenäistymispyrkimysten johtaja ja ensimmäinen presidentti, brittien aateloima
Seretse Khama. Hän oli tswanojen mahtavimman hallitsijan
Khama III:n pojanpoika. Tämä legendaarinen kuningas johti kansaansa lähes puoli vuosisataa vuodesta 1875 vuoteen 1923 – ja on täysin mahdollista, että ilman häntä itsenäinen Botswana ei olisi koskaan edes päässyt syntymään.
Tuleva Botswana ”pelastui” ensimmäisen kerran 1884–1885, kun Euroopan siirtomaavallat sopivat keskenään Afrikan jaosta. Britannia nappasi tswanojen maat niitä havitelleiden Saksan ja hollantilaisperäisten buurien johtaman Etelä-Afrikan nenän edestä. Saksa olisi liittänyt alueen osaksi hallitsemaansa Lounais-Afrikkaa eli nykyistä Namibiaa, Etelä-Afrikka yhdeksi maakunnakseen.
Britannia hallitsi Betšuanamaata protektoraattina eli suojelualueena. Se jätti hallinnon valtaosin paikallisille päälliköille, jotka panivat toimeen siirtomaaviranomaisten päätöksiä.
Juuri Khama III:n ansioksi lasketaan, että eteläafrikkalaisten ja saksalaisten, myöhemmin myös rhodesialaisten, maanvaltaushankkeet kilpistyivät kerta toisensa jälkeen. Hän juurrutti tswanoihin sinnikkään vastarinnan, jolle tarvittaessa haettiin tukea Britanniasta.
Seretse Khama jatkoi isoisänsä pyrkimyksiä. Hänestä tuli isänsä varhaisen kuoleman takia kuningas
Seretse II jo nelivuotiaana vuonna 1925. Sijaishallitsijaksi asetettiin setä
Tshekedi Khama.
Kuningastie kuitenkin katkesi rakkauteen. Opiskellessaan Lontoossa Seretse Khama meni vuonna 1948 naimisiin englantilaisen sihteerin
Ruth Williamsin kanssa. Pari oli rakastunut vuotta aiemmin päätä pahkaa jazz-tanssiaisissa.
Setä ja monet muut vanhemmat tswanat asettuivat liittoa vastaan. Heidän mielestään kuninkaan piti löytää puoliso lähiklaanien päälliköiden tyttäristä niin kuin tapa saneli eikä syöksyä avioon valkoihoisen vierasmaalaisen kanssa.
LIITOSTA syntyi myrsky myös naapurissa Etelä-Afrikassa, jossa oli juuri noussut pääministeriksi jyrkän rotuerottelun kannattaja
Daniel Malan. Hän kutsui Khaman avioliittoa ”oksettavaksi”. Seuraavana vuonna hän kielsi rotujen väliset avioliitot Etelä-Afrikassa ja alkoi painostaa Britanniaa erottamaan apartheidoppejaan ”räikeästi halventavan” Seretse II:n.
Britit taipuivat ja karkottivat Khamat vuonna 1951. Seurasi levottomuuksia, joissa tswanat kapinoivat ensimmäisen ja ainoan kerran väkivaltaisesti brittihallintoa vastaan. Lopulta vuonna 1956 Britannia salli pariskunnan paluun – tosin vain yksityishenkilöinä – kun tswanat kieltäytyivät itsepintaisesti nimittämästä ketään Khaman tilalle.
Vältti muiden virheet
SUKUPERINTÖNSÄ takia Khama oli itsestään selvä valinta tswanojen itsenäisyysliikkeen johtoon. Hän perusti vuonna 1961 yhdessä toisen itsenäisyyspoliitikon
Quett Masiren kanssa Botswanan demokraattisen puolueen BDP:n. Se oli kaikille avoin, ei suosinut mitään heimoa ja vältti kaikkia ismejä. Oleellista oli edistää asioita, jotka toimivat Botswanan oloissa.
Vuonna 1965 Britannia nimitti Khaman Betšuanamaan pääministeriksi valmistelemaan itsenäisyyttä.
Botswanan etu oli, että se itsenäistyi useita muita Afrikan maita myöhemmin. Ero ei ollut vuosissa suuri mutta antoi silti mahdollisuuden ottaa oppia muiden virheistä.
Khama rakensi alusta asti vahvan oikeusvaltion, joka toimi lahjontaa ja yksityistä hyödyntavoittelua vastaan. Tuomioistuin oli riippumaton, eikä syytteitä nostettu poliittisin perustein.
Hallitus ja parlamentti pidettiin pieninä, ja valtionhallinnon työntekijät palkattiin ansioidensa eikä sukulaissuhteidensa perusteella. Presidentin asema oli vahva, mutta vallan ei annettu keskittyä yhden johtajan käsiin.
Varapresidentiksi noussut Masire vastasi pitkälti Botswanan talous- ja kehityspolitiikasta. Timanttivarat ohjattiin teiden, siltojen, vesijohtojen, sähkön, koulujen ja sairaaloiden rakentamiseen. Yritysten ja kansalaisten veroaste pidettiin matalana, sillä sen katsottiin estävän veronkiertoa ja korruptiota.
MYÖS tapa, jolla Botswana otti käyttöön oman rahayksikkönsä pulan, oli menestys.
Monet Afrikan valtiot painoivat itsenäistymisinnossaan heti suuria määriä omaa rahaa. Koreat setelit muuttuivat kuitenkin usein nopeasti arvottomiksi, koska heikko taloudenpito ei tukenut rahapolitiikkaa.
Botswana sen sijaan piti vahvaa Etelä-Afrikan randia rahayksikkönään kymmenen vuotta ennen kuin katsoi taloutensa vahvistuneen riittävästi ja siirtyi omaan valuuttaan perinpohjaisen valmistelun jälkeen. Pula pysyi kurssissaan, ja se on yhä vahva ja kysytty vaihdettava valuutta eteläisessä Afrikassa.
Teki taitavaa diplomatiaa
BOTSWANAN strateginen asema oli itsenäistyessä haavoittuva, jopa vaarallinen. Harvaan asuttua laajaa maata saartoi kolme vihamielistä ja asein asioitaan edistävää rotuerotteluhallintoa: Etelä-Afrikka, sen miehittämä Namibia ja Rhodesia.
Itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen Botswana sinnitteli pienten poliisivoimien varassa, mutta sitten se perusti turvakseen puolustusvoimat. Tswanat eivät olleet koskaan olleet yhtä innokkaita aseenkäyttäjiä kuin eteläiset soturikansat zulut, ndebelet, swasit ja basutot. Tswanojen ase oli taitava diplomatia. Sitä kuvaa setswanankielinen sananlasku ”suuret taistelut käydään sanoilla”.
Botswana onnistuikin tasapainoilemaan vaarallisten naapuriensa kanssa tavalla, joka hyödytti molempia osapuolia. Timanttivarojensa ja De Beers -suhteidensa avulla Botswana piti yllä taloudelliset välit ja solmi tulliliiton, joka päästi sen naapuruston suurille kuluttajamarkkinoille. Etelä-Afrikka ja Rhodesia saattoivat puolestaan kehua, että päinvastaisista väitteistä huolimatta ne olivat mustan Afrikan ”ystäviä”.
Botswanan turvallisuustilanne kohentui suuresti, kun Rhodesia itsenäistyi Zimbabweksi huhtikuussa 1980. Keskeisenä välittäjänä neuvotteluissa toimi presidentti Khama, ja vanha vihanpitäjä muuttui kiitolliseksi yhteistyökumppaniksi.
Khama oli myös perustamassa eteläisen Afrikan maiden yhteistyöjärjestöä SADCC:tä, joka asettui Gaboroneen ja otti päämääräkseen alueen yhdeksän valtion vapaan keskinäisen kaupan.
Seuraaja lujitti suunnan
KHAMA kuoli yllättäen nopeasti edenneeseen haimasyöpään 59-vuotiaana kesällä 1980. Presidentin äkillinen poismeno ei ajanut Botswanaa verisiin valtataisteluihin. Häntä seurasi varapresidentti Masire, josta tuli myös SADCC:n pääsihteeri.
Masiren kausi vahvisti vakautta ja jatkuvuutta. Kun vierailin Gaboronessa vuonna 1986 tapaamassa järjestön johtoa, kaupunki muistutti suomalaisen pikkukaupungin keskustaa, joskin parikymmentä astetta lämpimämpää. Kaupunkilaiset kuljeksivat kiireettä viihtyisällä kävelykadulla kaupasta toiseen ja päätyivät aukiolle antavan kahvilan terassille viettämään raukeaa siestaa ja juomaan iltapäiväteetä.
Verkkainen elämänmeno oli kuin suoraan
Alexander McCall Smithin salapoliisiromaaneista, jotka ovat tehneet Botswanaa tunnetuksi paremmin kuin kykenisi tekemään mikään konsulttivetoinen kampanja.
Romaanien sankari Mma Ramotswe, naisten etsivätoimiston laajasydäminen ja perustaja, muistelee tavan takaa ihailevasti, miten Khama sementoi tswanojen perinteisen rehellisyyden ja kohteliaisuuden Botswanaa ohjaaviksi kansallishyveiksi.
Gaborone on sen jälkeen muuttunut nykyaikaisemmaksi, kiireisemmäksi, kiiltävämmäksi ja korkeammaksi, mutta edelleenkään sieltä ei tarvitse ajaa kuin jokunen kilometri mihin hyvänsä suuntaan ja on jo syvällä perinteisessä Botswanassa.
Lobatsen tiellä paimenet ohjailevat sauvoillaan nautalaumoja laitumelta toiselle. Kurpitsat ja vesimelonit pilkottavat pelloilla. Punertava pölyhuntu leijailee tiellä edellä ajaneen auton jäljiltä. Muita ei näy pitkiin aikoihin.
Toisin on viikonloppuisin. Samaan tapaan kuin meillä lähdetään viikonvaihteeksi mökille, tswanat ministereistä pankinjohtajiin ja timantinlajittelijoihin suuntaavat maalle tarkastamaan sarvipäidensä tilaa ja keskustelemaan sonneistaan, hiehoistaan ja lypsylehmistään. Karja on edelleen tswanojen ylpeydenaihe – ja puheenaihe, jolla ventovieraatkin pääsevät jutun alkuun samaan tapaan kuin me säätä päivittelemällä.
Hallintomallia heimoilta
JOHTAVAN luokan tiiviit suhteet juurilleen ovat tärkeä osatekijä Botswanan menestystarinassa, jota mikään hallitus ei olisi yksin kyennyt toteuttamaan. Ilman kansalaisten tukea ja ymmärrystä hyvään pyrkivien viranomaistenkin yritykset olisivat jääneet ajat sitten puolitiehen.
Itsenäisen Botswanan arkkitehtien tärkeimpiä saavutuksia oli onnistua rakentamaan perinteisten heimojohtajien hallinnosta nykyaikainen ja toimiva demokratia.
Vielä vuonna 1966 valtaosa tswanoista eli heimoyhteisöissä. Heistä viime kädessä vastanneita brittejä oli vain prosentin verran protektoraatin väestöstä. Byrokratian ja hallintoviranomaisten vähyys saattoi olla etu. Siirtomaahallintoa edeltäneet perinteiset käytännöt säilyivät, eikä niitä murskattu ”alkuasukkaiden tapoina” kuten monin paikoin muualla.
Kansan hallintokäytännöistä tärkeimpiä olivat päällikön johtamat heimoneuvoston
kgotlan kokoukset, jotka käytännössä toimivat tswanojen hallintovirastona ja oikeuslaitoksena. Niissä päällikkö jakoi tuomioita peltojen ja laidunmaiden omistuksista ja päätti yhteishankkeista, kuten kylvö- ja sadonkorjuuajoista.
Päällikkö ei vain päättänyt vaan kuunteli ja kysyi alamaistensa mielipidettä ennen päätöstään. Tswanojen päätöksenteko oli vahvasti osallistuvaa, toisin kuin useimpien muiden eteläisen Afrikan kansojen.
Neuvonpito ja yhteisymmärryksen hakeminen ovat edelleen Botswanan yhteiskunnallisen toiminnan kulmakiviä. Khama ja Masire onnistuivat siirtämään heimojärjestelmän parhaat puolet kansalaisyhteiskuntaan.
Kgotlan hallintotehtäviä hoitavat nykyään vaaleilla valitut neuvostot, jotka vastaavat myös maanjaosta ja kaavoituksesta. Päälliköt saavat jatkaa sovittelijoina – kolme neljäsosaa siviiliriidoista ja pikkurikkeistä sovitellaan yhä heidän johdollaan perinneoikeuksissa.
Järjestely on osaltaan pitänyt huolta siitä, etteivät harvat ole kyenneet kahmimaan etuoikeuksia, omaisuutta tai valtaa tavalla, joka vaarantaisi vakaat olot. Yhteinen päätöksenteko myös johtaa keskimääräistä harvemmin vaarallisiin poliittisiin tappioihin tai syvään kaunaan. Kun valtapuolue BDP on saanut osakseen arvostelua ja menettänyt kannatusta, se on korjannut politiikkaansa toiveiden mukaiseksi.
Voiko hyvinvointi jatkua?
BOTSWANAN vahvuuksia on ollut myös kehityksen ennakointi ja uhkiin varautuminen. Tätä taitoa maan johto tarvitsee vastedes vähintään yhtä paljon kuin ennen.
Botswanaa ympäröi autiomaa, ja kuivuuskaudet ovat pysyvä ongelma. Laidunkelpoista maata on vähän, viljelyyn sopivaa vielä vähemmän. Moderni kaivosteollisuus tarjoaa vähän työpaikkoja mutta kuluttaa runsaasti energiaa ja vettä.
Botswanan talouskasvu on viime vuosina hidastunut pariin prosenttiin. Timantinkaivua, karjataloutta tai ekoturismia on vaikea lisätä ilman, että hauras elinympäristö kärsii vakavasti.
Timantit eivät ole ikuisia, korjasi Seretse Khaman poika
Ian Khama omalla presidenttikaudellaan kuuluisaa sanontaa, jonka De Beers loi 1940-luvulla edistämään timanttien myyntiä. Muuta on keksittävä – mutta mitä?
Varteenotettavin vaihtoehto on hyödyntää Botswanan nykyaikaisia ja tehokkaita rahamarkkinoita ja yrittää rakentaa maasta alueellinen pankkikeskus. Maailmaa kiusaava koronapandemia on kuitenkin pysäyttänyt valmistelut.
Pandemia rasittaa kaikkineen Botswanan taloutta vakavasti: mitä enemmän rajoitukset vähentävät häitä, gaalailtoja ja lomailua, sitä vähemmän timantteja ja safarimatkoja myydään.
Pandemian vaaroja kärjistää se, että Botswana on ollut jo kaksi vuosikymmentä aidsin pahiten koettelemia maita maailmassa. Hi-virusta kantaa runsaiden päällekkäisten seurustelusuhteiden, moniavioisuuden ja Etelä-Afrikkaan suuntautuvan vilkkaan työmatkailun seurauksena 20 prosenttia aikuisväestöstä.
PANDEMIA heijastuu myös politiikkaan tavalla, joka huolettaa kansanvallan puolustajia. Pandemian varjolla parlamentti myönsi nykyiselle presidentille
Mokgweetsi Masisille laajat erikoisvaltuudet. Arvostelijoiden mukaan Botswanan ihannoitu demokratia sisälsi entuudestaankin paljon silmänlumetta.
Presidentin valtaoikeudet ovat niin laajat, että häntä voi verrata heimokuninkaaseen. Vaikka vaalit ovat vapaat ja rehelliset, maata on koko itsenäisyyden ajan hallittu yksipuoluevaltion tavoin, sillä BDP on aina voittanut ehdottoman enemmistön.
Media, kansalaisjärjestöt ja tiedeyhteisö eivät voi täysin vapaasti arvostella hallintoa, joten ne turvautuvat usein mukavuussyistä itsesensuuriin.
KORRUPTIOKAAN ei ole tuntematon ilmiö. Oikeuslaitos on aika ajoin painanut villaisella merkkihenkilöiden väärinkäytöksiä. Poliittiset elimet ja valtionhallinto ovat nekin paisuneet alkuajoista. Parlamentinjäsenten ja ministeriöiden määrä on yli kaksinkertaistunut.
Talouden ja yhteiskunnan ongelmat luovat aina paineita, eikä Botswana ole niille immuuni. Suurin yhteiskuntaa uhkaava vaara saattaa silti olla liian suuriksi paisuneet odotukset. Koska päätä huimaava talous- ja yhteiskuntakehitys jatkui tauotta puoli vuosisataa, monet tswanat eivät muusta tiedäkään ja pitävät hyvinvoinnin lisääntymistä itsestäänselvyytenä.
Vanhempi botswanalaispolvi on alkanut kutsua itseään nuorempia ”timanttilapsiksi”, jotka ovat saaneet kaiken helposti mutta haluavat silti lisää ilman, että ovat valmiita ahkeroimaan minkään eteen. Kun heille valkenee, ettei enempää ole välttämättä luvassa edes ponnistelemalla, voi Botswanan ihme olla vaarassa.
Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.
Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2021