Itsemurha

[rimma]

Mä olen joskus miettinyt omaehtoisesti elämästä luopumista sitten kun työpanos ja eläkkeellä vietetty nautittava aika on loppu.Silloin kun jäät sairauksien kahlitsemana vuoteeseen.
Mun mielestä siinä tilanteessa olisi läheisiä ja itseäsikin kunnioittavaa luopua itsekkäästä,tyhjänpäiväisestä virumisesta ns. elävänä.
Omaltakohdaltani ainakin olisin tässä vaiheessa tyytyväisin mielin valmis hyvästelemään lähiomaiset täysissä sielun voimissa,ilman että mitään jäisi kenenkään kanssa selvittämättä.Hyvillä mielin.

Oon miettinyt ihan tätä samaa ja luultavasti näin tulen toimimaankin. Tai jos tästä asiasta voi romantiikkaa repiä niin olis maailman parasta vanheta rakkaansa kanssa ja lopulta kun ollaan jo raihnasia niin lähdettäs yhdessä. sitten kun ei elämästään enää voi nauttia.

Usein ihminen vaan vanhetessaan vähän höpsähtää tai alkaa sairastaa niin että elämän poisottaminen ei enää helposti itseltään onnistu. Tästä päästään taas asiaan armomurha jota en rupee tässä enempää käsittelemään.

[pahakurki]

Haaveilin vuosia itsemurhasta. Valitettavasti se valttikortti meni iäksi kun sain pojan. Mielestäni kalvava murhanhimo riittää silti perusteeksi itsarin tekemiselle,ts. tapan itseni etten tappaisi muita. Siinä vasta kunniallinen ajatus marttyyrille ennen ikiuneen vaipumista..

[Virdon]

Minuakaan ei miellytä se ajatus että eloni olisi täysin riippuvainen ulkopuolisten toimista ja hoidosta. Ruokintaa ja vaipanvaihtoa....eiei. Tosin eipä minun kaikki elämäntapani taida välttämättä edistääkään ainakaan edellä mainittuun tilanteeseen ajautumista(onneksi?). Pitäsköhän edesauttaa entisestään...

Jos nyt en välttämättä elämässäni ole ollut hirveän hyödyllinen yhteiskunnalle tähänkään asti, niin siinä vaiheessa kun en missään tapauksessa sitä tule olemaan niin..... Voinee sanoa että pelkään vanhenemista.

Kuka perkule keksi vanhenemisen!

[Paprika]

En lukenut koko keskustelua, muutamia postauksia vain. Jollain tapaa itsemurha on helpompi hyväksyä, kun itsensä tappaa kuolemansairas, kovissa kivuissa oleva henkilö. Luin myös muutaman kommentin, joissa oltiin sitä mieltä, ettei itsemurha-ajatuksia muiden avulla saada pois. Tästä voisin sanoa olevani eri mieltä. Uskon vakaasti että mm.psyykeeseen vaikuttavilla lääkkeillä ja oikeanlaisella tuella voidaan useimmat pelastaa, jos kyse on siis fyysisesti terveestä henkilöstä. Joku myös sanoi, ettei itsemurha ole masentuneiden juttu, mutta jos nämä kuolemansairaat lasketaan pois, niin taitaapi ne aikalailla loput olla masentuneita.
Esimerkkitapauksena tuttavani, tappoi itsensä n.puoli vuotta ennen 18-vuotissyntymäpäiviään. Hän oli perusterve, urheilullinen, melko paljon kavereita, ei montaa läheistä ystävää. No tällaisessa tapauksessa masennusta voi olla vaikea havaita, jos henkilö sen taitavasti peittää. Jos hän olisi apua hakenut, uskoisin lopun olleen erilainen.
Jossain määrin hyväksyn ja järjellä ajateltuna oikeutan itsemurhan, mutta kun se sattuu kaverin kohdalle niin kyllä menee pitkään hyväksyä teko.

[Valoviikate]

^Ja varmaan usein nämä kuolemansairaatkin ovat masentuneita(?) Vaikka pääasiallinen syy itsemurhalle olisi jokin muu mielenterveysongelma kuin depressio, hyvin usein se depressiokin on siellä taustalla.
Myös minusta väite, että itsemurha-ajatuksia/masennusta saada muiden avulla pois, on kummallinen. Ei kai kukaan synny masentuneena/onnettomana? Ei minun uskoakseni. Miksi ei olisi edes pientä mahdollisuutta palata siihen aikaan ja tilanteeseen, kun ei ollut masentunut?
Luulenpa että näin ajattelevat ovat itse pitkäaikaisesti masentuneita henkilöitä, jotka ovat jotain apua saaneet, mutta eivät sen laatuista ja -tasoista kuin mitä tarvitsisivat.
Tai ehkä he kokevat jotain syyllisyyttä itsemurha-aikeistaan, joita näin sanomalla yrittävät oikeuttaa.

[Ressu>>]

Paras mettäkaveri veti itteltään aivot varaston kattoon haulikolla kesäkuussa v.2007. Kuulin siitä saman päivän iltana ja menin aivan tyrmään! Kaikki piti olla kunnossa, oltiin samalla työpaikalla ja palkkakaan ei ollut sieltä surkeimmasta päästä. Kaverilla jäi kaks poikaa 4- ja 6- vuotiaat. Mettäreisuilla käytiin siihen asti tiuhaan. Viimeinen puhelu mulla oli hälle viikkoa ennen H-hetkeä. Kaverin kans keskusteltiin niitä näitä ja lopuksi se sano mulle, että hän soittaa sulle ens viikola. Se oli siinä sitte. Ei tarvinnu ku saatella hautaan ennään. Painamaan vaan jäi monet asiat. Liekkö minä jotenki osallinen hänen ratkasuunsa? Oltiin kavereita kuitenki yli 20v. Mulla on ollu pakko ajatella kuitenki niin, että se oli hänen oma ratkasunsa, vaikka käytiinki monet seikkailut läpi yhdessä.

[Michelangela]

Ressu, rankka kokemus. Sanattomaksi vetää. Mutta varmaankin on turhaa yrittää kaivella itsestään mahdollista syytä toisen itsemurhaan, etenkin, kun kaikki on näyttänyt siltä, että teidän kahden välit on olleet hyvässä kunnossa. Ihan todella, minusta sinun ei kannattaisi edes yrittää löytää syyllistä itsestäsi. Sitä ei ehkä koskaan saada tietää, miksi kaverisi päätyi tuohon ratkaisuun. Niin se taitaa usein olla.

Minun eräs perheenjäsen, minulle se ehkä kaikista läheisin, tappoi itsensä n. 7 vuotta sitten. Kokemus oli ihan kaamea. Mutta me lähipiiri selvittiin siitä jotenkin. Ei siitä oikein tiedä mitä kirjoittaisi, mistä aloittaisi. Paitsi sellaista, että alusta asti, tähän hetkeen asti: vaikka olen välillä, hetkittäin, huomannut olevani suorastaan vihainen läheiselleni siitä mitä teki, niin kuitenkaan en ole missään vaiheessa osannut sinällään tuomita häntä, en siis ihmisenä. Tunsin hänet niin hyvin, että voin ymmärtää, että miksi hän päätyi tilanteessaan sellaiseen ratkaisuun. Se tuli toki yllättäen, salamana, mutta sopi siihen ajatusmaailmaan mitä hänellä oli ollut, mitä hän oli puhunut asioista. Enemmän kuin mitään muuta, olen koko aika toivonut, ettei hän olisi tappanut itseään. Mutta ei, en tuomitse, en mitätöi niitä syitä jotka hänet siihen ajoi. Syy oli krooninen kivulias sairaus, joka alkoi viedä liikuntakyvynkin. Masennusta ei ollut havaittavissa, mikään ei viitannut siihen, itseasiassa. Jollakin tavalla minusta on koko aika tuntunut siltä, että kyllä hänellä oli oikeus tappaa itsensä. Kunpa ei olisi tappanut! Ja totta kai me läheiset ollaan kärsitty siitä kovasti. Mutta musta ihmisellä pitää tietyissä rajoissa olla mahdollisuus ja oikeus vaikuttaa myös elämänsä pituuteen. Armomurhaa kun ei vieläkään helpolla saa, siis ei juuri ollenkaan.

Vaikea aihe, todella. Jokainen kokee sen toki omalla tavallaan. Ei minun näkemykseni ole läheskään ainoita oikeita. Mutta minulle itsemurhan tehnyt ei ole mikään Helvetin kadotukseen tuomittu syntinen surkimus, itsekäs luuseri - vaan, ihminen, niin kuin me muutkin. Enpä vannoisi, ettenkö itsekin joskus poistuisi oman käden kautta. Mutta toki yrittäisin minimoida läheisilleni, ja muillekin ihmisille, koituvan tuskan määrään, parhaani mukaan. Niin perheenjäsenenikin omalla tavallaan yritti, vaikka taisi kokea, että se on nyt tai ei koskaan, kiire...

[EuroJR]

Noniin. Aina välillä tämän kiireen ja oravanpyörän keskellä saa hetkisen aikaa Minfollekin.

Ihan ensimmiseksi nöyrä pahoitteluni kaikille joille lupasin tuon "päivikirjan" lähettää, mutta mitään ei ole vielä kuulunut. Kyseessä on ns. murphyn laki. Kaikessa kiireessä on tietokoneet paukkuneet, tiedostot hävinneet jne. mutta nyt lähetän kaikille emailin kertoneille tässä aivan tuotapikaa tuon tiedoston.

Taisi olla sukulaiset tai muut tahot kun tuon poistettavaksi netistä tahtoivat. Ymmärrän kyllä heitä, mutta kyseessä oli myös näinkin ison henkilökohtaisen ratakisun tehneen viimeinen tahto panna asia julkiseksi, joten en tunne minkäänlaista pistosta omatunnossani kun tätä eteenpäin jakelen.

Ja muut halukkaat, pankaahan yv:llä email-osoitetta niin saamanne pitää.

[johnny rebel]

Mä olen nyt ajatellut itsemurhaa jo pitkään, yrittänyt että jos paranisi elämä. Ei ole parantunut. Omalle kohdalle tarkoitan. Ajatukset on kyllä aika pahoja tällä hetkellä. Elämä luisuu kun en saa asioihin päätä enkä häntää mistään. Asioita en ole hoitanut yli kuukauteen, johtuu kyllä varmaan vuosien takaisista tapahtumista. (Toivon että Dollari ei tule pätemään taas vankila vuosillaan niinkuin joka ketjussa). Moni ystävä joka lukee tätä niin tunnistaa mut jo! ps. Mut mä tunnen Dollarin! Ei tällä hetkellä kyllä naurata niinkään mikään.

[johnny rebel]

Huomiohuora. Just do it!

Vainiiin? Jos ei asiaa ole niin, paljonko toit asiaa ketjuun? Luitko koko ketjun ja päätin huoraksi haukkua? Sulla on varmaan elämä hyvin sitten?

[Michelangela]

Johnny Rebel, toivon että saat jostakin voimia jatkaa elämistä! Yritin vasikoida tuon yhen vittuiluviestin, mutta joku olikin näemmä ehtinyt ennen mua, hyvä niin.

Mä en ole hyvä kannustamaan ihmistä, joka hautoo itsemurhaa, koska itselläni on ollut kuolemankaipuuta lapsesta asti. Mutta silti toivon, että hakisit apua, ottaisit tarjotun avun vastaan ja jatkaisit eteenpäin ihan vaan tunti ja päivä kerrallaan, edes vitutuksen voimalla jos ei muuten. Kyllä niitä asioita pystyy muuttamaan omassa elämässään, että elämästä tulisi mielekkäämpää. Mäkin oon pystynyt. Jos joku niistä typeristä itsari-yrityksistä, joita mulla on ollut, olisi onnistunut, olisi mulla jäänyt monta mielenkiintoista ja hienoakin juttua kokematta, mitä elämä meille kaikille kuitenkin tuo vastaan, kun vaan huomaamme ne ja annamme niille arvoa. Täytyy sanoa, että usein päätän jatkaa elämistä parin läheisen ihmisen takia, joista tiedän, että kuolemani olisi heille kohtuuttoman paska juttu kaiken kokemansa muun paskan lisäksi. Oma läheiseni teki itsarin, ja se avasi silmät siltä osin, miten hirveä kokemus se on läheisille, vaikkei siis sinällään ole kovin hyvä syy pysytellä elossa, toisten ihmisten takia - mutta kai sekin on parempi kuin ei mitään? Omaa elämää voi tosiaan muuttaa, vaikka se ei aina olekaan helppoa, mutta musta se on sen arvoista, sen olen huomannut omalla kohdalla. Tavallaan olen myös luopunut siitä ajatuksesta, että elämän kuuluisi olla kivaa ja mielekästä. Jos elämä on sujuvaa ja toisinaan jopa aika mielenkiintoista, se riittäköön mulle. Välillä lohduttaudun sillä, että tavallaan ne on idiootteja jotka väittää että elämä on naminamia ja ihanaa, niillä ei välttämättä ole mitään tajua elämästä oikeesti. Toivoa ja tsemppiä sulle!

[Elpukka]

Ihan koko ketjua en läpi lukenut, saatan siis toistaa jo esitettyjä ajatuksia, mut kerrotaan vielä omani ketjun jatkoksi
(Kirjoitan tän muodossa minä, minä, minä, koska joskus näitä asioita omassa päässä pyöritellyt, vaikka juuri tänään ei ole pakottavaa tarvetta laukata vihreimmille laitumille.)

Olen sitä mieltä itsemurha on jokaisen oma asia, kunhan sen toteutus ei ole luokkaa rekan eteen autolla tai hyppy junan alle. Nämä kuljettajat viattomia tilanteeseen.
Paras ideani toteutukseen on, että laittaa kirjeen poliisilaitokselle mallia:
"Elpukka tässä terve, vein itseni saunantaakse osoitteeseen xxx ja sinne päätän päiväni, saa tulla hakemaan".
Kirje postiin ja siinä on mukavasti pari päivää aikaa.(toki tässä on tämä ikävä puoli, että kirje luovutetaan Itellan haltuun, joten perille menosta ei takuita).
Poliiseilla toivon oman mielenterveytensä takia olevan jonkun sortin suojamuurit näihin tapauksiin, toisin kuin sukulaisilla tai viattomilla sivusta katsojilla.


Joku alkusivuilla sanoi, ettei terve mieli halua tappaa itseään ja että kokee oman surun/ahdistuksen suuremaksi, kuin kenenkään muun.
En oikein osaa allekirjoittaa kumpaakaan, varsinkaan tuota, että kuvitellaan oman tuskan olevan se suurin.
Ajattelen, että tämä tuska on minulle liian raskas kantaa, tiedän, että maailmassa on monta jolla menee huonommin, mutta ei se omaa kurjuutta vähennä.

Kyllähän tuo mua rakastaville toisi surua ja murhetta, mutta toisaalta uskon, että kaikki läheisensä menettäneet käyvät läpi samat surunvaiheet riippumatta kuoliko läheinen oman käden vai sairauden kautta.
Ehkä noissa painotukset eroaa, että mikä surun vaihe korostuu...
En väheksy läheisten surua, se taitaa olla nössöyden lisäksi niitä ainoita syitä miksi täällä vielä heilutaan.

Itselläni itsemurha ajatuksia on ollut lapsesta asti, en siis pysty laittamaan sormea siihen kohtaan elämässä jolloin ensimmäistä kertaa asiaa ajattelin.
Itsemurha siis omalla kohdalla yksi vaihtoehto muiden joukossa, eikä kovinkaan dramaattinen käänne tms (jopa tää ajatus on hankala selittää!)

[Michelangela]

... Kyllähän tuo mua rakastaville toisi surua ja murhetta, mutta toisaalta uskon, että kaikki läheisensä menettäneet käyvät läpi samat surunvaiheet riippumatta kuoliko läheinen oman käden vai sairauden kautta.
Ehkä noissa painotukset eroaa, että mikä surun vaihe korostuu...
En väheksy läheisten surua, se taitaa olla nössöyden lisäksi niitä ainoita syitä miksi täällä vielä heilutaan.

Itselläni itsemurha ajatuksia on ollut lapsesta asti, en siis pysty laittamaan sormea siihen kohtaan elämässä jolloin ensimmäistä kertaa asiaa ajattelin.
Itsemurha siis omalla kohdalla yksi vaihtoehto muiden joukossa, eikä kovinkaan dramaattinen käänne tms (jopa tää ajatus on hankala selittää!)

On se aina ihan lohdullistakin tietää, siis ainakin minusta, että on muitakin, joille tää elo ei ainakaan ihan aina oo maittanut. Ja onhan meitä, totta tosiaan. Sinällään hemmetin surullista, ja soisin, että ihmiset sais elää sellasta elämää että ne kokisivat sen merkityksellisenä ja antoisana. mutta eihän se sitten vaan niin aina mee, kuitenkaan. Tämä on minun mielipide, että yleensä nämä elämänhaluttomammat, lukuunottamatta siis itseäni, ovat vähän fiksumpaa, eli tuntevampaa ja ajattelevampaa, porukkaa, joiden soisin kansoittavan tämän maailman, niin minullakin olisi täällä mukavampaa! Noin pelkistetysti siis, ettehän nyt kuitenkaan loukkaannu, te jotka nautitte elämästä! On teissäkin varmaan ihan fiksuja tyyppejä, ei siinä mitään. Moni on voinut olla ennen elämänhaluton, mutta sitten löytänyt sen oman polkunsa, ja on nykyään ihan valtavan onnellinen elämässään, ja se toki suotakoon hänelle.

Kun läheinen tekee itsemurhan, siitä yleensä herää syyllisyyden tunteita sureville. Vähintään ajan oloon, jos ei ihan heti. Usein myös itsemurhan tehneen löytää joku läheisistä, ja sehän nyt tietenkin on jotain aivan järkyttävää, ei sitä pysty käsittämäänkään... Oman kokemukseni ja pohdintojeni pohjalta väittäisin, että surutyö on erilaista riippuen surtavan kuolintavasta. Itsemurha on väkivaltainen kuolema, se tuntuu eri tavalla pahalta ja raa'alta tavalta lähteä kuin vaikkapa sairauden tai vanhuuden kautta.

Usein lohdutan itseäni ajatuksella siitä, että ihmiselämä on loppujen lopuksi valtavan lyhyt. Melko tyypillinen ihmetyksen aihe kuolinvuoteella taitaa olla, että tässäkös tämä nyt sitten jo oli. Olen elänyt "jo" 40 vuotta, ja loppujen lopuksi tämä on mennyt aika hujauksessa. Usein tuntuu siltä, kuin vasta eilen olisin aloittanut yläasteen, ja tässä sitä nyt sitten jo ollaan. Eli kyllä minutkin se kuolo sitten vielä lopuksi korjaa, niin kuin meidät ihan kaikki vuorollaan. Sitten saan huilata, olla rauhassa, kadota ja lakata olemasta tai mitä nyt sitten onkaan. Ehkei tätä ihan samaa ainakaan enää sitten. Yritän ottaa ihan iisisti siihen asti, ja miettiä edes pikkasen omalta osaltani, että voinko minä jotenkin lievittää tai edes ennalta ehkäistä joidenkin muitten ihmisten kärsimyksiä tässä maailmassa, ettei niin monen tarttisi rämpiä siipi maassa päivästä päivään. En tiedä että onnistunko siinä juurikaan, mutta kunhan nyt en ainakaan ehdoin tahdoin kenenkään kuormaa entisestään raskaammaksi tekisi...

[Elpukka]

... Kyllähän tuo mua rakastaville toisi surua ja murhetta, mutta toisaalta uskon, että kaikki läheisensä menettäneet käyvät läpi samat surunvaiheet riippumatta kuoliko läheinen oman käden vai sairauden kautta.
Ehkä noissa painotukset eroaa, että mikä surun vaihe korostuu...
En väheksy läheisten surua, se taitaa olla nössöyden lisäksi niitä ainoita syitä miksi täällä vielä heilutaan.

Itselläni itsemurha ajatuksia on ollut lapsesta asti, en siis pysty laittamaan sormea siihen kohtaan elämässä jolloin ensimmäistä kertaa asiaa ajattelin.
Itsemurha siis omalla kohdalla yksi vaihtoehto muiden joukossa, eikä kovinkaan dramaattinen käänne tms (jopa tää ajatus on hankala selittää!)

On se aina ihan lohdullistakin tietää, siis ainakin minusta, että on muitakin, joille tää elo ei ainakaan ihan aina oo maittanut. Ja onhan meitä, totta tosiaan. Sinällään hemmetin surullista, ja soisin, että ihmiset sais elää sellasta elämää että ne kokisivat sen merkityksellisenä ja antoisana. mutta eihän se sitten vaan niin aina mee, kuitenkaan. Tämä on minun mielipide, että yleensä nämä elämänhaluttomammat, lukuunottamatta siis itseäni, ovat vähän fiksumpaa, eli tuntevampaa ja ajattelevampaa, porukkaa, joiden soisin kansoittavan tämän maailman, niin minullakin olisi täällä mukavampaa! Noin pelkistetysti siis, ettehän nyt kuitenkaan loukkaannu, te jotka nautitte elämästä! On teissäkin varmaan ihan fiksuja tyyppejä, ei siinä mitään. Moni on voinut olla ennen elämänhaluton, mutta sitten löytänyt sen oman polkunsa, ja on nykyään ihan valtavan onnellinen elämässään, ja se toki suotakoon hänelle.

Kun läheinen tekee itsemurhan, siitä yleensä herää syyllisyyden tunteita sureville. Vähintään ajan oloon, jos ei ihan heti. Usein myös itsemurhan tehneen löytää joku läheisistä, ja sehän nyt tietenkin on jotain aivan järkyttävää, ei sitä pysty käsittämäänkään... Oman kokemukseni ja pohdintojeni pohjalta väittäisin, että surutyö on erilaista riippuen surtavan kuolintavasta. Itsemurha on väkivaltainen kuolema, se tuntuu eri tavalla pahalta ja raa'alta tavalta lähteä kuin vaikkapa sairauden tai vanhuuden kautta.

Aamun ensimmäinen ääneen naurahdus tummennetulle kohdalle.
Käsittääkseni sitä on tutkittukin, että liikaa ajattelevat ovat alttiimpia masentumaan (lähteestä ei hajuakaan).
Kyllä mä itseäni ihan fiksuna pidän ja varsinkin tuo asioiden joutava ylivatvominen vie yöunet (ja eikös huonosti nukkuminenkin masenna, niin, ettääää piiri pieni pyörii )
Enkä nyt tarkoita olevani onnellisia älykkäämpi tai yleensäkään kovinkaan nerokas tyyppi...

Tuota surutyötä pohjaan omaan kokemukseen kun perusterve äitini kuoli ihan liian nuorena aivoinfarktiin.
Oon miettinyt, että oisinko kuitenkin voinut bongata jonkun merkin, stressasinko minä ja muut liikaa äitiä jne. On tullut oltua vihainen, katkera, surullinen, musertunut ja kaikki muutkin tunteet laidasta laitaan

Lääkkeet, ihanat ihmiset ja työ jota rakastan tekee mut jopa onnelliseksi, välillä...

[Aizerbaidzan]

"Pojat tekevät Suomessa itsemurhia huomattavasti tyttöjä useammin, ilmenee Onnettomuustutkintakeskuksen selvityksestä.

Itsemurhan tehneistä alaikäisistä jopa kolme neljästä on poikia. Moni heistä on ollut kuollessaan alkoholin vaikutuksen alaisena.

Itsemurhan taustalla on usein mielenterveys- tai parisuhdeongelmia.

Suomessa itseltään riisti hengen kaikkiaan 51 alaikäistä vuosina 2009-2011."

Lähde: Ilta-Sanomat