Itsemurha

[P_V]

Itse ajattelin että naamioisin luonnolliseksi kuolemaksi tai onnettomuudeksi

[Irene Huss]

Tämän päivän IS kertoo mielenkiintoisesti jo unholaan jääneen tarinan, tosin ei sitä millä tavoin hän päätti päivänsä.

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000005075997.html

[On Anoi Kaa]

Yllä mainitun missin vaiheista kuolemaan saakka on kirjoitettu kovasti kehuttu ja lainattu(kirjastoista) kirja.

Mielenkiintoista tekstiä nimim. Rehtiltä aiemmin, laittoi miettimään asioita joita kokenut ja todistanut. Vaikeista asioista on usealla hyvin korkea kynnys kertoa, häpeäntunne voi olla "parantumisprosessin" alkamisen esteenä. Toki syitä paljon muitakin.

[Brigitte]

Tämä aloittamani ketju oli autuaasti päässyt unohtumaan. Joidenkin tiettyjen katoamistapausten mieleen palaaminen ja omassa elämässä koetut tunteet herättivät taas vanhan, romanttisen unelmani katoamisesta. Nyt on menossa jonkinlainen häpeälamaannus, masennuskausi tai muu vastaava. Tai ei, en ole edes erityisen masentunut, itkeskelen kyllä silloin tällöin jonkin tietyn ongelman edessä ("en jaksa siivota pestyjä pyykkejä kaappiin" = olen epäonnistunut naisena ja ihmisenä), mutta perusvireeni on ihan neutraali, joskus jopa hyvin positiivinen. Iloitsen pienistä asioista, olen äärettömän onnellinen parisuhteestani ja työtilanteenikin näyttää pitkästä aikaa hyvältä. Teen työtä, jota rakastan. Toki se on voimiini nähden hiukan vaativaa, mutta kaiken sen arvoista. Työmatkani on pitkä, ja olen usein väsynyt kotiin tullessani, mutta edelleen tunnen sen olevan sen arvoista. En tunne olevani millään tavoin sairas. Minun on kuitenkin todella helppo ymmärtää sitä, kuinka joku näennäisen onnellinen (pahoittelut tästä liian suoria johtopäätöksiä vetelevästä termistä jota käytän, mutta en ole keksinyt parempaakaan) perheen äiti häipyy kesken normaalin arjen ja katoaa. Kun ei perkele soikoon enää jaksa omia ajatuksiaan. Ei välttämättä ole tapahtunut edes mitään suurta tai järisyttävää, mutta koko oma eletty elämä on osiensa summa...

Hyvin pienestä asti olen ratkonut tuota repivää häpeän tunnetta piiloutumalla. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Olen kouluikäisenä ajatellut, että ellei tilanteeni muutu päivämäärään X mennessä mukavammaksi, kävelen soiseen metsään koulun pihan toisella puolella, ja kävelen kunnes kuolen. En koskaan kävellyt, mutta hellin tuota ajatusta jatkuvasti. Toinen paikka mennä unohtamaan ajankulku ja ympäröivä maailma, oli vähemmän käytetty koulun sivurakennus ja sen vessat. Siellä kopissa tuli istuttua ja lintsattua tunneilta usein. Milloinkahan huomaisivat, jos vain jäisin tänne? Tietysti aina lopulta pois piilopaikasta ajoi nälkä, väsymys tai velvollisuudentunto. Suosikkiajatuksiini kuului myös oman vaatekerran ja mukana olevien tavaroiden läpikäyminen. Jos minulla oli erikoisemman väriset vaatteet päällä, ajattelin sen helpottavan löytämistäni. Joku saattaisi muistaa turkoosinvihreät housut paremmin kuin farkunsiniset. Mitähän muita tuntomerkkejä minusta voisi antaa? Olikohan tämä viimeinen kerta kun sanoin äidille heippa? Mitään varsinaisia itsemurha-ajatuksia en ajatellut, mutta tuo katoaminen oli jatkuva päähänpinttymä. En ole koskaan ollut itsetuhoinen käytökseltäni, enkä tuolloin osannut olla sitä edes ajatustasolla. Halusin päästä eroon itsestäni, mutta osasin ajatella vain abstraktia ”itseni hävittämistä”, aivan kuin olisin yksi ei-toivotuista kissanpennuista, joka vain yhtäkkiä katoaa pihapiiristä ilman havaitsijan ajatusta siitä, että se oli tapettu kenties raa'astikin.

Se miksi en oikeasti tahdo ratkaista omaa häpeääni katoamalla, liittyy vain tuohon velvollisuuden tuntoon. En halua, että kukaan oikeasti käyttää resurssejaan minun etsimiseeni. Jo näitä katoamistapauksia lueskellessa hirvittää se työmäärä. Enkä halua tietenkään tuottaa päänvaivaa läheisilleni, vaikka synkeimmällä hetkellä tuntuu siltä, että ilman minua heidänkin arkensa alkaisi sujua helpommin. Kevyen narsistinen aatos, mutta silti. Läheiseni eivät tiedä näistä katoamisunelmistani, koska pelkäisin heidän siinä tapauksessa tarkkailevan menojani ja tekemisiäni niin tarkkaan, ettei tuo viimeisen takaporttini käyttäminen enää olisi mahdollista. Silloin tuntuisi siltä, että happi loppuu. He tietävät mielenkiintoni kadonneisiin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa kyllä. Haluaisinkohan sittenkin vain kadota ja tulla etsityksi, ehkä löydetyksikin?

[Michelangela]

Brigitte, voimia! Minulla on aika usein jonkinlaisia kaipuita karata ja kadota, mutta yleensä en mieti sen pidemmälle. Ajatus vain usein houkuttaa, etenkin juna-asemilla, että heitän kännykän menemään ja ostan junalipun jonnekin ihan kauas, että saisin olla vain täysin rauhassa ja yksin. Viettäisin ehkä jotenkin ihanan viikonlopun jossakin, ja päätteeksi ehkä tappaisin itseni.

Kun olen kivuissa, fyysisissä tai henkisissä, huomioni kiinnittyy usein johonkin kauniiseen yksityiskohtaan, vaikka ikkunasta näkyvään mäntyyn. Tai matkan varrella näkemääni kukkivaan pensaaseen. Sen väreihin ja tuoksuun ja kaikkeen. Niistä jotenkin sitten pidän kiinni. Muuta en oikein kestä ajatella enkä muusta pysty puhumaan. Tämä on tainnut ainakin välillä hämätä nykyistäkin terapeuttianikin. En saa kunnolla helpotettua oloani puhumalla, saatikka itkemällä. Se tietty toivottomuus ja väsymyys, olen puhunut siitä jo niin loputtomiin, eikä se tunnu kauheasti muuksi muuttuvan. Puhun sitten mielummin vaikka lempiväreistäni. Luulkoot sitten hyvävointiseksi sillä kertaa. Onpahan joku paikalla, kuuntelemassa, ja sillä tavalla vahvistamassa niitä pieniä onnen aiheitani. "Ei syvästi masentunut ihminen voisi puhua noin onnellisena joutsenista." Tämänkin olen kuullut. Hymähdin, ja jatkoin onnen aiheestani. Kun kaikki muu on tyhjyyttä, turhuutta ja tuskaa.

[Dark Tetra]

Itsemurhaa miettiessä tärkeintä on muistaa se, että te ette ole mitenkään ainutlaatuisia, vaan massaa jota on metsät eläinten ja kaupungit ihmisten muodossa täynnä. Kuoleman jälkeen ei ole ole mitään seuraavaa elämää olemassa, vaan te vain yksinkertaisesti lakkaatte olemasta. Niin tulee joka tapauksessa käymään aikanaan. Paras tapa tappaa itsensä on hirttäytyminen. Siitä saattaa saada viimeisen seksuaalisen stimulaationkin. Jos taas haluat jättää ruumiisi kostoksi sotkuiseen kuntoon niin vedä itseäsi haulikolla päähän.

Tue ase lattiaa vasten ja aseta piippu leukaasi niin että haulit tai täyteinen pääsee kulkemaan leukasi läpi kohti kitalakea ja kallonkruunua niin että pääsi menee kauttaaltaan palasiksi. Lisää shokeeraavaa vaikutusta saat kun käärit jäähyväiskirjeen minigrip pussiin ja työnnät viestin perseeseesi sulkien sen aukon pikaliimalla. Näin suolessasi oleva lieju jää sisääsi ja vasta ruumiinavaaja joutuu ne nesteet sieltä poistamaan. Samalla hän saa viestisi, mutta tuskin lukee sitä ellei kyseessä ole yksi hiukan kajahtanut "ihmisavaaja" joka sattumoisin työskentelee vieläkin kun on niin tykästynyt ruumiisiin.

[Brigitte]

Dark Tetra on selkeästi miettinyt näitä hommia..! Pakko vielä omalla kohdalla korostaa sitä, että kun en oikein voi hyväksyä sitä faktaa, että joskus tosiaan taidan haluta mieluummin kuolla kuin elää, ajattelen itsemurhakaipuutani mieluummin tuona katoamisen haluna. Siinä on se takaportti, että jospa sittenkin... Pidän itsestäni ja elämästäni liikaa, että oikeasti haluaisin ajatella itseni väkivaltaista surmaamista. Outoa, eikö? Pelkään kipua (tosin ahdistuskohtauksien aikana yritän aiheuttaa itselleni kipua, jotta "palaisin takaisin" kroppaani - silloin kylläkin adrenaliinivyöryn takia en tunne oikein mitään) ja kuolemaa yli kaiken.

Sinänsä noista itsemurhatavoista keskustelu ei kyllä minua haittaa, tosin ehkä tää ketju tähän mennessä on ennemmin keskittynyt siihen henkiseen puoleen, mikä itsensä lopettamiseen liittyy. Itsarin fyysinen puoli on useimmiten aika likainen ja ruma, mutta ei mielestäni koskaan niin likainen ja ruma kuin ne asiat, jotka siihen on saaneet ihmisen päätymään.

Itse en varmaan jättäisi jäähyväiskirjettä ollenkaan tai sitten ihan pari sanaa vaan. Olen sitä mieltä, että koska koko elämäni ajan olen sanonut läheisilleni aina sen, mitä olen halunnut sanoa, niin jos eivät ole kuunnelleet tai pitäneet sitä tärkeänä, niin eipä sitä kannata uudelleenkaan paperille rustailla.

Kiitos Michelangela ja voimaa ja iloa arkeen myös sinulle! Olen tyytyväinen siihen, että suurimman osan ajastani vietän tällä hetkellä kuitenkin niin, että näen vielä järkeä tilanteessani. Joskus tulee vain niin saakelin pimeitä hetkiä.

[RL11/6]

Koen itsemurhan olevan tietynlainen turvaverkko. Se, että tietää, että kaiken voi lopettaa ihan milloin vain ja omasta tahdostaan tuo elämään valtavaa turvallisuudentuntua ja mielekkyyttä. Erityisesti tulevaisuuttaan pohdiskellessa se on aina vierellä kulkeva varasuunnitelma, joka vähentää kaikesta epävamuudesta ja asettamiensa tavoitteiden toteutumisesta syntyvää ahdistusta. Silloin kun elämä potkii, on ihana ajatella, miten helposti kaikesta pääsee pois. Ja juuri sen takia haluaa ihan vittuillakseen jatkaa elämistä ja selvitä kaikesta.

Alkoholilla on varmasti paljonkin tekemistä suomalaisten synkkien itsemurhatilastojen kanssa. En edes viitsi arvata, kuinka moni oman käden kautta maallisen taipaleensa päättänyt on lähtenyt laskuhumalassa iskeneen henkisen krapulan saattelemana. Itsemurha on jotain, mitä ei pidä tehdä hetken mielijohteesta. Jos itsemurhaa pohdiskelee pari kuukautta, ehkä puoli vuottakin, toimii hetken mielijohteesta. Moni pohtii asuntolainan ottamistakin kauemmin. Jos haluaa tappaa itsensä, pitäisi odottaa ainakin vuosi, miksei muutamaakin, ja katsoa, vieläkö tekee mieli lähteä.

Ylipäätään näen itsemurhan vasta aivan viimeisenä ratkaisuna. Jos on vittuuntunut elämään, miksei vain jätä sitä, mutta jatka elämistä. Katkaise kaikkia siteitä entiseen, muuta vaikka toiselle paikkakunnalle, miksei kokonaan toiseen maahan. Tai tee jotain äärimmäistä, yritä vaikka kiertää maapalloa muutaman euron päiväbudjetilla tai lähde Afrikkaan rakentamaan taloja köyhille Silloin kun eläminen itsessään ei ole enää itsestäänselvää, ei ehdi keskittyä murehtimaan sitä, miten vittumaista se on. Haluaa vain selvitä.

Toisaalta väitän, että toiset ihmiset ihan oikeasti vain nauttivat angstaamisesta ja oman kuolemansa visioinnista. Se on sinällään tapa elää, saada elämäänsä sisältöä ja nautintoa, eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä todellisten itsemurha-ajatusten kanssa.

Tämä on varmasti totta. Usein kuitenkin itsemurhan taustalla on taloudelliset ongelmat, eikä silloin tee mieli lähteä rakentelemaan Afrikkaan taloja neekereille. Terve ihmismieli tiedostaa elämän rajallisuuden ja sen edessä olevan päätepisteen, eikä kuvittele elämän jatkuvan ikuisesti. Aki Kaurismäen elokuvassa Ariel, päähenkilön isä ampuu itsensä baarin vessaan. Samanlaisen suorituksen olen itse nähnyt ja taustalta paljastui pino laskuja. Pienin oli viiden euron luokkaa ja suurin useita kymmeniätuhansia. Luottotiedot olivat menneet, talo lähdössä alta ja henkilö yritti esittää töissä iloista ja pirteää. Tuossa vaiheessa se kotimatka taittui aina sinne Alkoon ja kotona odotti turrutus. Siinä vaiheessa ollaan tilanteessa, jossa henkilö saattaa kokea tarvetta soittaa vaikka yöllä, ilman sen kummempaa asiaa. Itsemurhaprosessi käynnistyy jo paljon aikaisemmin alitajunnassa. Nykyajan ihmisen itsetuhomekanismit liittyvät vahvasti häpeään ja taloudelliseen kyvyttömyyteen. Nykyinen ihmismaailma perustuu taloudelliseen menestykseen. Tämän vuoksi Jehovatkaan ei tee vapaaehtoistyötä ja anna rahaa eteenpäin, koska se on tuki ja turva. Neekerimaissa apinat pystyvät elämään siinä missä muukin eläinkunta hedelmiä syöden ja gasellien kanssa ruskeaa jokivettä eturaajojen tartuntaosiin muodostaneesta kupista hörppien.

[Delffi]

Jos näin olisi käynyt, niin tämä ja tämän aiheuttamat spekulaatiot olisivat kouluesimerkki siitä, miksi asia olisi pitänyt uutisoida.

Jospa nyt nämä uutisointikieltoa puoltavat terveydenhuollon asiantuntijat menisivät itseensä, ja ulostultuaan aloittaisivat tästä itsemurhien uutisointiasiasta aikuisten ihmisten tasolla käytävät keskustelut. Huom! Terveydenhuollon asiantuntijoiden sensuuriasenteiden vuoksi on vielä todettava: Ei ihme, että sairaalaolon aikana potilaiden tekemät itsemurhat jäävät selvittämättä, ja jopa kokonaan pimentoon!

Tässä sulle vuoden 2017 uutinen, jossa kerrotaan, miksei itsemurhista uutisoida
https://yle.fi/uutiset/3-9402416

[ruusumaa]

Juu, ja Ässähaille sen verran, että mitä pirun tutkimista sairaalassa tapahtuneissa itsemurhissa on vs. siviilissä?

Toisinaan poliisi tulee paikalle, ei ihan aina. Mutta oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus tehdään, tiedot siitä saa hoitohenkilökunta ja omaiset.

Muille se ei edes kuulu.

Jos ihminen vakaasti on päättänyt päättää päivänsä, hän tekee sen. Oli missä oli.

Vaikka nyt kaupungintalon katolla, ettei mee ihan ohikseksi.

[H.Moilanen]

Juu, ja Ässähaille sen verran, että mitä pirun tutkimista sairaalassa tapahtuneissa itsemurhissa on vs. siviilissä?

Toisinaan poliisi tulee paikalle, ei ihan aina. Mutta oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus tehdään, tiedot siitä saa hoitohenkilökunta ja omaiset.

Muille se ei edes kuulu.

Jos ihminen vakaasti on päättänyt päättää päivänsä, hän tekee sen. Oli missä oli.

Vaikka nyt kaupungintalon katolla, ettei mee ihan ohikseksi.

Sairaaloissa tai sairaalahoidon aikana (esim. ulkoilun aikana) tehdyt itsemurhat ovat saman tyyppisiä erityistapauksia kuin vankiloissa tehdyt itsemurhat. Kummassakin paikassa olevan henkilön, oli sitten potilaana tai vankina, pitäisi olla turvassa. Kummassakin paikassa ihminen on usein vapautensa ainakin osittain menettäneenä (esim. kiinni letkuissa) ja toisten ihmisten toiminnan armoilla (esim. ruoan ja juoman saaminen). Jos itsemurha tapahtuu esimerkiksi myrkyllä tai lääkkeillä, mistä voidaan olla varmoja, että kyseessä oli itsemurha? Eräässä vankilassa taisi vanki kuolla itsemurhaan sillä tavalla, että hän tippui rappusista. Mutta voisiko rappusista tiputtaminenkin olla joskus mahdollista?

Kuolemansyyn tutkiminen on ihan perusjuttu. Ilman muuta sairaaloiden itsemurhia täytyy tutkia perusteellisesti, koska niihin voi liittyä myös hoitovirheen tai jonkinlaisen laiminlyönnin mahdollisuus (esim. psykiatria).

[ässähai]

Jos näin olisi käynyt, niin tämä ja tämän aiheuttamat spekulaatiot olisivat kouluesimerkki siitä, miksi asia olisi pitänyt uutisoida.

Jospa nyt nämä uutisointikieltoa puoltavat terveydenhuollon asiantuntijat menisivät itseensä, ja ulostultuaan aloittaisivat tästä itsemurhien uutisointiasiasta aikuisten ihmisten tasolla käytävät keskustelut. Huom! Terveydenhuollon asiantuntijoiden sensuuriasenteiden vuoksi on vielä todettava: Ei ihme, että sairaalaolon aikana potilaiden tekemät itsemurhat jäävät selvittämättä, ja jopa kokonaan pimentoon!

Tässä sulle vuoden 2017 uutinen, jossa kerrotaan, miksei itsemurhista uutisoida
https://yle.fi/uutiset/3-9402416


Ilmeisesti et myöskään ole kemiläinen, koska jos olisit kemiläinen, niin tietäisit, että torstain tapahtuma on totta.

Kiitti Delffi linkistä! Luin tuon vuoden 2017 uutisen - monesta syystä - kulmakarvat katossa. Hohhoijaa. Eipä ole ollut tuokaan THL:n mielenterveysasioiden asiantuntija ajan hermoilla vuonna 2017. Tai sitten hän ei ole välittänyt reagoida kollegoidensa THL:n mielenterveyspuolelta ja omasta p-järjestöstä sekä Duodecimin Käypä hoito -suositusten psykiatrian asiantuntijapiirin tiedossa oleviin äärimmäisen huolestuttaviin itsemurhatietoihin Suomesta. Kannattaa muuten kuukkeloida noiden kh-suositusten (nyt itsemurhiinkin liittyvä tehty) psykiatria-asiantuntijoiden antamat tiedot toiminnoistaan ja sidonnaisuuksistaan, ja sitten peilata tietoja viimeisten vuosien aikana esillä olleisiin psykiatrian ongelmiin. Hoks-hoks?! Niin justiinsa, löydöt laulavat. Ei muuta kuin siitä vaan jatkamaan... Kerro kerro kuukkeli, miten piiri pieni pyörii... pimi-pimi-pim hhmm-hhmm-hhmm.

[Ei mitään hajua]

Jälleen yhden nuoren naisen elämä päättyi traagiseen päätökseen astua junan raiteille – "Yksi on joukosta poissa"

Iltapäivällä 27.4. pääkaupunkiseudun junaliikenteessä ilmoitettiin viivästymisistä. Syyksi ilmoitettiin ”henkilövahinko”. Termin takana on päättynyt elämä. Nuori nainen teki traagisen päätöksen ja riisti itseltään hengen astumalla ratakiskoille. Hän oli yksi monista.

Nuori nainen oli kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa jo jonkin aikaa. Hän kärsi muun muassa masennuksesta ja oli jakanut kokemuksiaan myös sosiaalisessa mediassa.

Alviina Alametsä oli seurannut nuoren naisen kamppailua sosiaalisessa mediassa pitkään. Tieto naisen menehtymisestä tuli järkytyksenä. Alametsä kirjoitti Twitterissä:

"Yksi on joukosta poissa. Junat eivät kulje kunnolla Helsingin pääradalla, mutta syyn tietää harva. Junarata on yleinen itsemurhapaikka. Tänään siellä menetti henkensä monelle rakas mielenterveysaktivisti ja somevaikuttaja. Otan osaa läheisten suureen suruun.

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/jal ... sa/8686320
JULKAISTU 29.04.2023 08:01

[Che Guevara II]

Yksi kuoli rekan ja henkilöauton törmäyksessä Mikkelissä.

Yksi ihminen kuoli rekan ja henkilöauton törmäyksessä Mikkelissä Etelä-Savossa perjantai-iltana, poliisi kertoo.

Poliisin mukaan onnettomuus tapahtui hieman ennen iltakymmentä Otavan kohdalla valtatiellä 5.

Pohjoisen suunnasta lähestynyt henkilöauto törmäsi etelän suunnasta vastaan tulleen rekan keulaan. Henkilöauton kuljettaja kuoli onnettomuudessa.

Valtatien liikenne ohjattiin onnettomuuspaikan raivauksen ajan kiertotien kautta. Poliisi kertoo jatkavansa onnettomuuden tutkintaa.

[Kylmäkkö]

Äkkiseltään siltähän tuo vaikuttaisi. Ajankohta perjantai ja iltayö, olisiko siinä sit rohkaisua otettu ja sen jälkeen viimeistä kertaa rattiin Tuo tienoo on on surullisenkuuluisa niin rekan keulaan kuin junan alle menijöistä.