MURHA.INFO

Tässä myös omalla tavallaan mielenkiintoinen kuvasarja vaikka aavistuksen raadollisempi kuin edellä linkitetyt kauniit kuvat luonnollisen kuoleman kokeneista ihmisistä.

http://poetry.rotten.com/philippine-morgue/

Kuolema 1920-luvun Manilassa. Poliisivalokuvaajan otoksia kaupungin ruumishuoneelta, äkillisistä kuolemista tapaturmiin ja sairauksiin. Vaikka osa kuvista onkin hätkähdyttäviä, ovat ne silti jollain tapaa huomattavasti hillitympiä ja rauhallisempia kuin modernimmat kuvat esimerkiksi Lähi-idän kahakoiden jäljiltä. Seepiasävytys tekee ihmeitä kuvalle kuin kuvalle.

Arthur Nebe kirjoitti:Seepiasävytys tekee ihmeitä kuvalle kuin kuvalle.

Ihan totta. Seepialla ja mustavalkoisella on kummallinen taika tehdä kuvasta taiteen näköistä, oli kohde mikä tahansa..
Nuo linkittämäsi kuvat pistivät miettimään ihmisruumista yleensä.. koska seepia tekee niistä levollisia, on helpompi ajatella että kuvassa on vain kuori, orgaanista jätettä joka palaa takaisin luontoon ja itse ihminen on kaukana poissa.

täysin asian vierestä susselle, että minä ajan sitten pääni jäähän

Minusta nämä kuvat ovat todella mielenkiintoisia. Ensinnäkin kiehtoo tuo kuvien konkreettinen toteutus, sommittelu ja ruumiin asettelu. Mutta vielä enemmän kuvanottotavan takana olevat syyt. En oikein ymmärrä, minkä takia veli pitää kuvata kuolleen veljensä vierellä. Että sitten on kiva muistella niitä veljen kuoleman aikoinaan nostattamia fiiliksiä?

En voi kuin sääliä lapsiparkoja, jotka joutuvat poseeraamaan perheenjäsenensä kalmon vieressä. Lapset kun eivät muutenkaan ole kaikista innokkaimpia perhepotretteihinosallistujia.

Suhtautuminen elämän kiertokulkuun on tainnut olla luontevampaa sata vuotta sitten.

Nykyään mennään siististi kuolemaan laitosympäristöön hyvän aikaa ennen h- hetkeä.

Kyllä varmasti suhtautuminen kuolemaan on erilaista, kun ennen, jolloin synnyttiin ja kuoltiin kotona. Silloin lapsetkin näki vainajia ja muutenkin sairauksia. Se oli ihan luonnollista. On meilläkin kuva naapurin pojasta arkussaan, ihmettelin sitä pienenä, mutta tavallaan se kuitenkin kiinnosti kovasti.

Itse en ole tähän ikään mennessä nähnyt yhtään kuollutta ihmistä.

Tuo kuva, jossa oli veljekset. Se oli kyllä vähän.. karu.

Onko syntymässä jonkun mielestä jotain mystiikkaa?

Itseäni kiehtoo enemmän se mistä tänne tullaan, kuin minne täältä mennään.

http://poetry.rotten.com/uday/

Tässä tuoreempia post mortem- kuvia.

Hieno perinne, jonka soisi jatkuvan.
Variaatioiden mahdollisuuksia lisää nykyään se, että lähes jokaisella on liikkuvaa kuvaa tallentava apparaatti käytössään.

Harjateräksellä, servoilla, alkkoholilla ja formaldehydillä re-animoitu isoisä keinutuolissa kertaamassa loputtomia sotamuistojaan kelanauhurin avustuksella on vain niin paljon kauniimpaa kuin messinkipääskyin koristeltu tyylitön graniittipaasi.

musta on mielenkiintoista, että nykyään asennoituminen kuolleisiin omaisten puolelta on melkolailla mennyt;"hyi!yök!kuollut!"-linjalle, kun kuolema kuuluu jokaisen elämään, eikä sitä voi millään välttää.

ymmärrän, että traumoja tulee silpoutuneiden tai muuten graavien vainajien näkemisestä, mutta rauhassa pois nukkuneen ei pitäisi olla mitenkään traumoja aiheuttavaa, sehän on ihan luonnollista. Ja miksi nykyään ajatellaan tätä ilmiötä siltä kantilta, että kuinka vahingollista se on näkijälleen? ei sitä ennen niin ajateltu, koska kuolleet olivat lähempänä eläviä kuin nykyään.

länsimainen lääketiede saa minun varauksettoman tuen, mutta en siltikään ymmärrä miksi kaikesta tehdään nykyään sairautta jota voidaan ja pitäisi hoitaa. Miksi nykyään ei enää surra suruja pois vaan ne painetaan lääkkeillä takaraivoihin tai keskustellaan niistä niin järjettömän paljon, että väkisinkin tulee hulluksi?

Ja miksi nykyään ajatellaan tätä ilmiötä siltä kantilta, että kuinka vahingollista se on näkijälleen? ei sitä ennen niin ajateltu, koska kuolleet olivat lähempänä eläviä kuin nykyään.

Tämä jos mikä on vinksallaan. En tiedä miten rauhallisesti nukkuvan isovanhemman näkeminen voisi traumatisoida lasta. Ei lapsi ajattele kuolemasta vielä niin "kieroutuneesti" kuin me vähän kypsemmät.

Esim. sillä, että olen lapsena saanut nähdä isovanhempani arkussa, ei ole ollut huonoa vaikutusta. Ei edes silloin kun se tapahtui. Se kyllä ajattelutti. Mutta hyvällä tavalla. Ne huonot asiat elämässä on tulleet ihan eläviltä ihmisiltä.

Vein melko pienet lapseni katsomaan kuollutta mummoani muun suvun jyrkästä vastustuksesta huolimatta.
Mitään traumoja ei jäänyt, päin vastoin. Nyt, vuosia myöhemmin tiedän, että kokemus oli heille pelkästään hyväksi.
En valehdellut, että "mummo on nyt taivaassa" tai "mummo lapioi nyt hiiliä, koska oli vähän villi tyttö".
Sanoin, että en tiedä.

^tätä mä juuri tarkoitin, että mistä ihmeestä on lähtenyt käsitys, että lapsille jäisi traumoja kuolleen näkemisestä, kun se useimmiten auttaa lasta ymmärtämään mitä "kuolema" ja "kuollut", tarkoittaa. itse en omille lapsilleni esittäisi asiaa niin, että "istuu pilven päällä", koska uskon vakaasti rehellisyyden auttavan lasta ymmärtämään asian paremmin.

^ Eikä lisäksi ole mitään hyväksikelpuutettavaa syytä rankaista lasta tapakristillisillä ajatuksilla heti pienestä pitäen.

Propsit Edille. Järkevistä vanhemmista sikiää järkeviä lapsia.

Jos sitä osattiin ennen vanhaan, niin miksei nykypäivänäkin.

http://www.missingangel.org/beautifulbabies.htm
http://www.stillborn-angels.memory-of.com/photos.aspx

Ruumiinpalvonta saa näiden sivustojen kautta aivan uuden merkityksen.

Aika mykistävä oli tuo kuvagalleria. Jotenkin tuntuu siltä, että itselle voi olla hyvä ottaa kuva kuolleesta vastasyntyneestä, mutta tuo kuvan julkistaminen netissä jotenkin näin äkkiseltään tuntuu haljulta.