Valvoja: Moderaattorit
Meidän perheen nuorimmainen on lapsi, joka tulee erilaisiin tilaisuuksiin mukaan siksi kun hän on perheenjäsen. Ei hän uhmaa eikä kiukuttele yleensä tavallisissa paikoissa, kuten kauppaliikkeet tai virastot, ei ole kiukunnut niissä taidenäyttelyissäkään, joissa olemme käyneet. Yhdessä paikassa kuitenkin hän on hitusen hermostunut, ja kiukutteleekin, mutta kuten todettu: hän on perheenjäsen. Isompien sisarusten koulujuhlat aiheuttavat jännitystä jo etukäteen, sillä lapsi voi tuntea olonsa epämukavaksi suuressa väkijoukossa, hämärässä salissa äänten tulviessa vahvistimista.INES 7 kirjoitti: Yksi asia lastenkasvatuksesta, kun oikein tässä pohtimalla pohdin, muistui mieleeni. Miksi helvetissä pitää "itkuhuutoikäisiä" lapsia raahata aina mukaan yleisiin tiloihin kiljumaan suoraa huutoa, korvat halkoen? Meinaten vaan, että se pieni pää oppii sen, että huutaminen tauotta, kielloista ja kehotuksista, saati lahjontayrityksistä huolimatta on mahdollista ja huomio on taattu omilta ja vierailta. Toki joskus vanhempien on pakko ottaa, mutta onko ihan aina ja löytyisikö lapselle hoitopaikkaa siksi aikaa tai kannattaako ollenkaan lähteä, jos seurauksena on vain paha mieli kaikille?
Mutta ehkä se on se asenne "meidän Lelli Edam Soma-Liina on sitten niin paljon kehityksessä etuajassa, että se on saatava ihan näytille joka paikkaan, kun kaikkia taatusti kiinnostaa!"?
Se onkin hyvä kysymys. Ehkä ensiksi toisten lasten kanssa huomaamalla ja oppimalla kotona, että aina huutamalla ei mene kaikki läpi? Mutta olet kyllä oikeassa. Kyllähän lapsen tulee saada kasvaa yksilöksi, koska kaikkihan me aikuisetkin käyttäydymme omaan tyyliimme.Hairahtelija kirjoitti:Miten ne lapset oppii käyttäytymään, jos koko elämä kökötetään neljän seinän sisällä ettei vaaan kukaan joudu kuuntelemaan lapsen itkua? Jos muut ihmiset häiritsee, kannattaa pysyä kotona.
Juuri näin, mutta jokaisen on noudatettava tiettyjä sääntöjä tietyissä paikoissa ja tilanteissa. Tilanteen suhteen oudosti käyttäytyviä aikuisia on, mutta niinpä he keräävätkin itselleen kiusallista huomiota. Lapset oppivat mallin mukaan. Jos eivät ilman muuta opi, asiaan on puututtava.Kyllähän lapsen tulee saada kasvaa yksilöksi, koska kaikkihan me aikuisetkin käyttäydymme omaan tyyliimme.
Tekstisi on kuin minun kirjoittama lähes kokonaan. Samantapainen tausta, samat mielipiteet!jenni82 kirjoitti:Kiitos aiheen avauksesta. Itseänikin koskettanut asia kovasti viime aikasista jutuista huomaten.. Aluksi sanon että ei ole ainutta ja oikeaa tapaa kasvattaa lastaan vaan on se oma tapansa kasvattaa omaa lastaan! Kuri ja kunnioitus on yleensä se joilla sanotaan että lapsi kasvaa kunnolliseksi ja rehdiksi ihmiseksi. Totta jos se kuri kulkee käsikädessä rakkauden kanssa ja ennen kaikkea en missään nimessä hyväksy että lasta lyödään milloinkaan koska siitä ansaittu kunnioitus ei ole kunnioitusta vaan pelkoa! Siksi sanonkin mielummin että rajat, rakkaus ja oma esimerkki. Itse ollut todella kuriton kusipää nuorena, ensin kiusattu ja lähes lukukauden poissa olleena koulusta palasin kiusaamaan. Mulla ei todellakaan ollut mitkään ihanat lähtökohdat elämälleni vaan itähelsingissä lähiössä yh-äidin ja veljien kanssa asuttiin ja katsottiin sitä perkeleen ryyppäämistä ja rellestystä! Itse ajauduin laitoslapseksi nuorena ja se itsestään teki sen että minusta tuli juuri sellainen joka tekee niinkuin lystää. Vedin kamaa, varastin ja rellestin. Ei mulla ollut ketään ns. omaa turvallista aikuista joka olisi voinut noi estää ennenko tapasin pelastajani eräällä nuorisotilalla ihan sekasin ollessani. Hänestä tuli se joka laittoi ne rajat ja antoi samalla takasin hyvää ja positiivista kannustusta ja ennen kaikkea sai mut takasin koulun penkille! Olin todella lapsi kun jäin odottamaan esikoistani, typerä ja naivi idiootti joka kuvitteli olevansa aikuinen kun on äiti. En ollut vaan menetin lapseni väärien ystävien takia ja kävin istumassakin hetken aikaa. Heräsin viimein todellisuuteen ja kiitos pelastajani joka oli luonut turva verkon mulle auttoi myös saamaan silloin n.vuoden ikäisen lapseni takasin. Muutin elämäni tosissani ja rupesin äidiksi ja ennen kaikkea vastuunsa kantavaksi ja välittäväksi vanhemmaksi. Menin kouluun ja heti töihin, olin lapseni kanssa yksin mutta selvisin hienosti. Ennen ko poika meni esikouluun pyyhkäsin helsingin pölyt jaloistani ja muutin usean sadan kilometrin päähän yksin lapseni kanssa. En halunnut kasvattaa lastani samassa betoni helvetissä jossa itse olin kasvanut elänyt. Siinä päätös jota en ole ikinä katunut. Mulla kolahtaa heti pahasti ns. vanhemmuuden arvostelu ja ennen kaikkea jos joku mun lapsista sanoo mtn. Ei täällä miljoonissa tarvota mutta hemmetti ei ne lapset sillä rahalla kasva. Mä olen nyt joka päivä vastassa kun koululainen tulee koulusta (äitiysloma) ja olen hemmetin ylpeä itsestäni kun lähdin ja pystyn tarjoamaan lapselleni turvallisen kasvuympäristön. Poika luottaa muhun täysin, ei ole asiaa jota ei voi sanoa tai mistä me ei voistas puhua. Ei pelkää olla itsekseen täällä metsän keskellä ja on erittäin reipas ja menestyy koulussa. Itse olen täysi absolutisti mutta frendit ei ole ja meillä saa ottaa ja olla kunhan se tehdään fiksusti. Ei ole tarvinnut lasten katsella tavaroiden lentelyä, huoritteluja tms! Toki en sano että kaikki pääkaupunki seudun lähiöiden lapset olisi jotenkin huonoja tai heidän vanhempansa, mutta omalta kohdaltani en voi positiivista sanaa sanoa. Lapsethan ne on pahimmat kritisoijat ja ihan varmasti kuulen omalta pojaltani jos ei ole ns. siistit kledjut kun kaverit on niin sanonut. En mä sille leviksiä ja adidasta osta mutta ihan varmana teen kaikkeni että se ei olisi syy tulla kiusatuksi ja jos on tarve massasta erottua ni toivon sen tapahtuvan ihan muilla asioilla kuten tiedoilla ja taidoilla!!
