Konginkankaan onnettomuusrekan kuljettaja kärysi ratista!

[teppo]

- Niin.. Meillä on nollatoleranssi näissä asioissa, ja hänen työsuhde on purettu, Lehtipuu päättää."

Jos firmalla olisi ollut nollatoleranssi, niin työsuhde olisi päättynyt jo siihen ensimmäiseen tuomioon.

[seppoilmari]

- Niin.. Meillä on nollatoleranssi näissä asioissa, ja hänen työsuhde on purettu, Lehtipuu päättää."

Jos firmalla olisi ollut nollatoleranssi, niin työsuhde olisi päättynyt jo siihen ensimmäiseen tuomioon.

Hoho, ja minkähän ihmeen takia, että saataisiin jeesustella vai?

[Ruu]

eikös se ollut selvinpäin siinä konginkankaan onnettomuudessa, vai olenko käsittänyt nyt jotain väärin ?

[Jack the Ripper]

Mitenkä olisi, jos noita alkolukkoja kokeiltaisiinkin ensin ammattikuljettajien autoissa, ennen kuin ne kaikille sorvataan, niin ja tietenkin niille, jotka jo kerran ovat kärynneet?

Pois juopot ja huumekuskit maanteiltä tappamasta ja tekemästä vammaisia

Näinhän se on hyvä Hessu52 ollutkin. Pääosa alkolukoista on asetettu ammattiautojen "rattiin". Kyseessähän on ajonestolaite, jolla ei ole mitään muuta yhteistä ratin kanssa kuin mahdollinen rattijuoppo.

Huumekuskeja ja juoppoja kitkemään alkolukko on huono, nämä kun ajavat laina-autolla tai täysin ilman omistajan lupaa käyttöön otetuilla autoilla.

[onnetar]

eikös se ollut selvinpäin siinä konginkankaan onnettomuudessa, vai olenko käsittänyt nyt jotain väärin ?

Oli se,ainakaan veressä ei alkoholia ollut. Mutta ei voi välttyä ajatukselta olisiko voinut olla tärinät päällä,krapulaa,väsymystä. Ei ole näköjään kaverille vieras ajatus nousta rattiin kyseenalaisessa kunnossa.
Joo,no tämä on vaan spekulaatiota. Onhan hän voinut muuttua asennevammaiseksi Konginkankaan jälkeen.

Luulisi kaverin kuitenkin olleen kiitollinen,kun sai töitä Konginkankaan jälkeen,autokuskina. Mutta näinpähän sitten kiitti työnantajaansa luottamuksesta. Todella ikävä teko.

[Hessu52]

No on se huono lähteä kankaisessa, tai buugissa sompailemaan, jos vehkeet ei käynnisty, ei siitä työnataja tykkää, onhan niillä kait ne piirturit, josta näkee milloin on hugiin startannut?

No en tiiä mitkä noi nykysysteemit on kun en ole alalla ollut enää muutamaan vuosikymmeneen!

Sitten ovat tietenkin nämä yhden auton liikennöijät, eli omalla vehkeellään toimivat, mutta luulen että noissa on aikas paljon sellaisia, jotka kännissä eivät ajele, kun siinä on se omaisuus kiinni ja pankinkin osuus useimmiten vielä extrana päälle, mutta ainahan poikkeuksiakin löytyy.

Mikä sitten lienee paras konsti, kun lehdessä taisi olla eilen juttua, kun joku oli kärynnyt kortitta-ajosta melkein kolkytäkertaa vuoden aikana, eikä ollut edes kovin vanha heppu?

Ei noita kait hengiltäkään voi ottaa, vaikka ne jonkun maantiellä itse teloisivat hengiltä, höh!

Nimi ja naama lehtiin, sekä nettiin, näille ensikertalaisille juopporateille tai rattijuopoille, saatettaisiin laittaa vaikkapa telkkariinkin kaiken kansan ihmeteltäväksi, kuten aikoinaan jalkapuussa kirkonaikaan pikkurikolliset laitettuiin istumaan ja kaiken kansan naurettavaksi ja halveksittavaksi.

Kyllä noilla vanhoilla kurinpito keinoilla voisi olla uusiokäyttöä nykyaikanakin, mutta kun nykymaailmassa holhotaan ja hyysätään rikollisia siten ettei mitään rankaisuja saisi käyttää, voihan vidöö, mikä meininki!

Ja kun koulukaan ei kasvata, heh, no usein kotikaan ei aina kasvata tenavia, kun kuria ei saa pitää,joo.

No kertokaa viisaat mikä sitten olisi se paras keino estää rattijuopot liikenteessä, heh?

[Varvikello]

Luulisi kaverin kuitenkin olleen kiitollinen,kun sai töitä Konginkankaan jälkeen,autokuskina. Mutta näinpähän sitten kiitti työnantajaansa luottamuksesta. Todella ikävä teko.

Samassa yhtiössähän tuo jatkoi onnettomuuden jälkeen. Pitääkö olla kiitollinen siitä että saa jatkaa työtapaturmaan verrattavan tapahtuman jälkeen? Satuin olemaan itse onnettomuuden aikaan samassa konsernissa töissä ja kyllä sisäpiirin kautta kuullut asiat olivat myönteisiä ja myötätuntoisia ko. kuskia kohtaan.

[devil_doll]

Konginkankaan onnettomuus kaadettiin kuljettajan niskaan, vaikka todelliset syylliset ovat virkamiehiä. Nopeusrajoittimia ei olisi koskaan pitänyt hyväksyä, ja linkkuun menevät yhdistelmät olisi muutenkin pitänyt kieltää ajat sitten. Taisi miehen lainkunnioitus "hieman" kärsiä siinä rytäkässä. Nyt ei sitten enää välitä mistään mitään. Suomessa virkamiesten sontimille etsitään aina joku muu syntipukki kuin ne, jotka todellisuudessa päättävät asioista. Sympatiani ovat tämän miehen puolella. Ja samaten Anneli Auerin joka istuu todellisuudessa miehensä taposta, vaikka virkaintoiset eivät häntä siitä saaneet nimellisesti tuomittua.

Neuvostoliitto ja DDR elävät ja voivat paksusti - Suomessa.

[Rappa]

Ompa kaukaa haettu, että virkamiehet olis syynä onnettomuuteen. Ei siellä liukkaalla tiellä ole pakko ajaa samaa nopeutta kun täysin kuivalla. Mut se konginkankaan tapaus oli kaikinpuolin ikävä juttu. Mut olis luullu et ottaa opikseen siitä, ei minkäänlaista sympatiaa kuljettajaa kohtaan tässä tapauksessa taustat vielä huomioon ottaen. Ikuseen ajokieltoon vaan

[Zukuluku]

Niin, eikös Konginkankaan turman syyksi osoitettu liian suuri tilannenopeus. Olen tästä jutellut muutaman kuljetusalalla työskentelevän tuttavani kanssa ja heidän on hyvin hankala käsittää, miten voi olla lain vastaista ajaa alle nopeusrajoituksen. Kai tämä menee samaan sarjaan linja-autolle tilan antamisen ja suojatien eteen pysähtymisen kanssa. Eli lakipykäliä, joita kukaan ei liikenteessä kunnioita ja sitten kun niiden rikkomisesta kärähtää, alkaa hirveä itku ja valitus, että kun nuo kaikki muutkin.

Tästä uudesta rattijuopumuksesta ei voi antaa mitään sympatioita kuskin suuntaan. Suomessa saa niin helposti sairaslomaa, että jos vanha onnettomuus vielä kalvaa mieltä, niin ei muuta kuin lääkärin puheille. Ei tarvitse vähään aikaan ajaa rekkaa ja saa vielä asiantuntevaa hoitoa vaivaan.

[onnetar]

Luulisi kaverin kuitenkin olleen kiitollinen,kun sai töitä Konginkankaan jälkeen,autokuskina. Mutta näinpähän sitten kiitti työnantajaansa luottamuksesta. Todella ikävä teko.

Samassa yhtiössähän tuo jatkoi onnettomuuden jälkeen. Pitääkö olla kiitollinen siitä että saa jatkaa työtapaturmaan verrattavan tapahtuman jälkeen? Satuin olemaan itse onnettomuuden aikaan samassa konsernissa töissä ja kyllä sisäpiirin kautta kuullut asiat olivat myönteisiä ja myötätuntoisia ko. kuskia kohtaan.

"Turman aiheuttaneen ajoneuvoyhdistelmän kuljettaja tuomittiin kolmen kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, 23 kuolemantuottamuksesta sekä kolmesta vammantuottamuksesta." Wikipedia

Kyllä pitäisi olla kiitollinen! Ihme myötätuntoilua. Entä jos sairaanhoitaja "tapaturmaanverrattavasti" vähän mokaa esim. lääkelaskuissa tai lääkäri määrää virheellisesti lääkettä liikaa (kyllä, rinnasta lääkelaskuvirheen ammattiautoilijan tilannenopeusvirheeseen, lääkkeitäkin määrätään tilanteen mukaan) ja ihmisiä kuolee. Siinä taitaa sympatiat olla vähissä.Kyllä siinä saa olla kiitollinen,jos työn saa pitää ja kiittämättömyyttä asoittaa tulla sittemmin kännissä työpaikalle!

Ja mitä tulee työnantajaan,tapauksessa: "Lisäksi kuljetusyhtiö Transpoint tuomittiin 10 000 euron yhteisösakkoon työturvallisuusrikoksesta." Wikipedia
Molemmat siis mokasivat,molemmat tuomittiin.

[teppo]

Konginkankaalla sattunut rikos on aika hyvin dokumentoitu omassa ketjussaan. Varvikello tuo tähän uuteen tapaukseen arvokasta lisävaloa kuvaamalla, miten työyhteisö suhtautui tapaukseen.

[onnetar]

Konginkankaalla sattunut rikos on aika hyvin dokumentoitu omassa ketjussaan. Varvikello tuo tähän uuteen tapaukseen arvokasta lisävaloa kuvaamalla, miten työyhteisö suhtautui tapaukseen.

No hienoa,että työyhteisö synpatisoi ja tuki silloin,entä nyt? Mitä teki turmakuski tällä epatialla ja ymmärryksellä? Pyyhki siihen äässinsä,lähtemällä rekanrattiin kännissä. Olisi vaan osoittanut kiitollisuuttaan työyhteisön tuesta, hoitamalla duuninsa jatkossa hyvin, mutta ei.

[art74]

Mitähän tälle-23 ihmisen kuoleman aiheittanut-kuskille nykyään kuuluu? Vieläkö sihijuomat maistuu vähän ennen rekkaan nousemista?

[Hermione]

https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000009455343.html

Huijariksi leimattu uhri

Saana Kiviranta, 43, selvisi hengissä Suomen historian vakavimmasta liikenneonnettomuudesta. Nyt hän kertoo, miten väärällä tavalla uhrit kohdattiin ja mitä siitä seurasi.
Veera Reko
5:30

Kun Saana Kiviranta heräsi linja-auton lattialta, oli pilkkopimeää. Jossain kaukana vilkkuivat siniset valot.

Niiden kajossa onnettomuuden jäljet tulivat esiin hetkeksi, sitten pyyhkiytyivät taas pois. Matkatavarat, linja-auton istuimet, ihmiset, elävät ja kuolleet. Kaikki sekaisin.

Huuto kaikui läpi peltoaukean.

Hän yritti nousta ylös. Miten on mahdollista, että keho ei toimi, vaikka kipua ei tunnu missään?

Palomies auttoi Saanan ulos rikkoutuneen ikkunan kautta. Tasainen luminen maisema näytti aivan järven jäältä.

– Me uppoamme, Saana ajatteli.

Konginkankaan turmassa menehtyi 23 ihmistä. Onnettomuuspaikalle sytytettiin kynttilöitä heidän muistolleen. Kuva: Seppo Solmela / IS

Hänet autettiin viltin päälle makaamaan. Sinisten valojen kajossa pelastajista näkyivät pelkät ääriviivat.

Heillä oli kiire.

Konginkankaan turmaa pidetään yhä Suomen historian vakavimpana tieliikenneonnettomuutena.

19. maaliskuuta 2004 kello 2.08 täysperävaunullinen kuorma-auto törmäsi linja-autoon. Kuorma-auton kyydissä olleet noin 800 kiloa painavat paperirullat vyöryivät bussin etuosasta sisään.

14 linja-autossa olleista jäi henkiin. 23 ihmistä kuoli.

Tien pinta oli sinä yönä kuin peili. Pelastajillakin oli vaikeuksia pysyä pystyssä.

Kiviranta kuljetettiin ensimmäisessä ambulanssissa Jyväskylän keskussairaalaan.

Välillä hän menetti tajuntansa. Hän ei muistanut nimeään. Hän ei saanut happea. Mitä kauemmas he ajoivat, sitä voimakkaampana kipu tuntui. Shokkitila alkoi purkaantua.

Keskussairaalassa tehtiin hätäkuvaus. Selkärangasta murtunut kolme nikamaa. Katkennut kylkiluu puhkaissut keuhkon. Olkapää sijoiltaan, solisluu ja lapaluu murtuneet.

Vasta paljon myöhemmin hänelle selviäisi, kuinka vakavat vammat todella olivat.

Aluksi Kiviranta ei suostunut uskomaan, että tuo maaliskuinen yö muutti hänen elämänsä lopullisesti.

Hän oli 24-vuotias yo-merkonomi ja työskenteli asiakaspalvelun esihenkilötehtävissä. Hän oli juuri hankkinut oman asunnon ja haaveili jatko-opinnoista kauppatieteellisessä.

Onnettomuutta edeltäneenä iltana hän hyppäsi linja-auton kyytiin Helsingissä. Edessä olisi loma työkavereiden kanssa Rukalla.

Pitkä bussikyyti tuntui puuduttavalta ajatukselta, mutta kaverukset varasivat matkan, koska se oli halpa.

Sairaalasta Kiviranta lähetettiin kotiin neljä päivää onnettomuuden jälkeen. Hänet piti siirtää kotikunnan sairaalaan. Jostain syystä niin ei kuitenkaan käynyt.

Se oli ensimmäinen virhe.

Laajempia tutkimuksia ei tehty. Hänelle määrättiin lääkkeitä ja sairaslomaa. Muutaman viikon päästä hän osallistui pyörätuolissa työkaverinsa ja hyvän ystävänsä hautajaisiin. He olivat istuneet bussissa vierekkäin.

Ainoa taho, josta Kiviranta koki saavansa oikeasti apua oli Suomen Punainen Risti. SPR:n kautta hän kuuli ensimmäistä kertaa aivovamman mahdollisuudesta ja liikennevakuutuskorvauksista.

Hän pääsi yksityiselle lääkärille, joka totesi murtumia myös kallon ja kasvojen luissa. Yhteensä niitä oli 20.

Pään kuvauksen jälkeen hänellä todettiin aivovamma.

Vain reilut kaksi kuukautta onnettomuuden jälkeen Kiviranta palasi töihin. Hänellä oli valtava halu palata takaisin normaaliin elämään.

Hän halusi unohtaa koko onnettomuuden. Jatkaa kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut.

Valitettavasti se ei ollut mahdollista.

Töissä hän väsyi nopeasti. Häntä huimasi ja välillä lähti näkö. Puhetta oli vaikea ymmärtää.

Päästessään kotiin hän meni suoraan nukkumaan. Olo oli sekava. Hän alkoi unohdella asioita, vaikka aiemmin muisti oli terävä.

Lopulta oireet pahenivat niin paljon, että Kiviranta joutui jäämään sairaslomalle töistä lähes joka viikko.

Vakuutusyhtiössä Kivirannan oireiden ei uskottu johtuvan kolarista. Tapaturmaeläkettä ei myönnetty edes sen jälkeen, kun hän oli ollut sairaslomalla vuoden, jäänyt pois töistään, muuttanut vanhemmilleen ja laittanut rahapulan vuoksi asuntonsa vuokralle.

Kelan kuntoutukseen hän pääsi vasta vuonna 2009. Viisi ja puoli vuotta kolarin jälkeen.

– Se oli ensimmäinen paikka, missä minulle kerrottiin, mikä aivovamma on ja miten se vaikuttaa elämään. Olin tehnyt kaiken väärin aivojeni kannalta. Ne kuormittuivat nopeasta paluusta töihin valtavasti.

Taistelu vakuutusyhtiön kanssa päättyi vasta seitsemän vuotta kolarin jälkeen, kun hän palkkasi asianajajan. Kivirannalle myönnettiin tapaturmaeläke.

Nyt olet eläkkeellä. Voit tehdä mitä tahansa!

Muun muassa tällaisia kommentteja tuolloin 30-vuotias Kiviranta kuuli.

Kuka 30-vuotias haluaa olla eläkkeellä? hän vastasi.

Hän ei todellakaan halunnut. Oli vaikea hyväksyä tapahtunutta. Kiviranta sanoo, että työuran päättyminen ennen kuin se kunnolla ehti edes alkaa oli iso shokki.

Hän käytti vuosia taisteluun vakuutusyhtiötä vastaan sen sijaan, että olisi yrittänyt toipua traumasta. Hän oli Suomen historian vakavimman liikenneonnettomuuden uhri, mutta joutui toistuvasti kuulemaan kommentteja, joissa hänet leimattiin jonkinlaiseksi huijariksi.

Vakuutusyhtiössä hänen oireitaan ei uskottu.

– En ihmettele, että työkyvyttömät ihmiset syrjäytyvät helposti ja alkavat vetää masennuslääkkeitä. Jos terveys on mennyt, eikä ole yhteisöä, johon kiinnittyä, se on aika heviä.

Kiviranta on huomannut, että Suomessa ennakkoluulot työkyvyttömiä kohtaan istuvat tiukassa. Hänkin on kohdannut kateutta siitä, ettei käy töissä.

– Kukaan ei ole työkyvytön vapaaehtoisesti. Monet ajattelevat, että olemme lusmuja, vaikka taustalla on isoja asioita. Olemme joutuneet luopumaan osastamme yhteiskunnassa.

Trauma voi suistaa ihmisen pahasti raiteiltaan. Kiviranta sanoo, että hänet pelasti perheen ja läheisten tuki. Hän pääsi tukiverkon avulla vähitellen takaisin jaloilleen.

Kaikille niin ei käy.

– Miten moni hakee turvaa esimerkiksi päihteistä, jos apua ei muualta saa?

Personal traineriksi ja henkiseksi valmentajaksi opiskeleminen auttoivat Kivirantaa käsittelemään tapahtunutta. Nykyään hän on Aivovammaliiton kokemustoimija ja tekee erilaisia vertaistuen projekteja.

Yrittäjänä hän tekee satunnaisesti valmennuksia ja on käynyt kertomassa kokemuksistaan muun muassa hoitoalan opiskelijoille.

– Aivovamma ei näy ulospäin, eivätkä oireet aina ole pahat. Joskus, jos kuormitun paljon, saatan kuitenkin joutua lepäämään kotona monta päivää, jotta jaksan taas tehdä asioita.

Kolarista toipumisessa auttoivat myös koirat. Ne ovat yhä Kivirannalle tärkeitä. Hän on aktiivinen agility-harrastaja.

Tulevaisuudessa hän haluaisi jatkaa vaikuttamistyötä. Hän toivoo, että Suomessa olisi vielä joskus sellainen työelämä, jossa vammautuneet voisivat olla mukana.

– Silloin trauman kokeneet ihmiset eivät putoaisi täysin yhteiskunnasta. Minulle aktiivisena pysyminen on ollut elintärkeää. Se on pitänyt mielen ja kehon paremmassa kunnossa.

[..]

Nykyään Kiviranta pystyy jo myöntämään sen. Aiemmin hän pakeni ulkomaille, kun kolarin vuosipäivä oli tulossa.

Enää muistikuvat eivät tule uniin. Tai jos tulevat, hän pystyy suhtautumaan niihin lempeydellä.

Häpeän, surun ja katkeruuden tunteiden tilalle on noussut kiitollisuus. Kun hän luopui vanhasta minästään, tilalle tuli jotain muuta.

– Olen ajatellut, että kai tällä kaikella oli jokin tarkoitus. Nyt voin tehdä yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Olen yhtä arvokas kuin muutkin, vaikka minulla on tämä vamma.

LLT

Ei muistaakseni ole ensimmäinen tarina turmasta selviytyneiltä siitä, että onnettomuudessa saatu aivovamma jäi diagnosoimatta ja elämä on ollut pelkkää taistelua vakuutusythtiötä vastaan sen jälkeen.

Toivottavasti osaaminen aivovammojen osalta on terveydenhuollossa ja yhteiskunnassa yleisemminkin parantunut tämän onnettomuuden jälkeen.