Teoksessa ei esitetä teoriaa murhan motiivista tai tekijästä, mutta tekijän profiilia tekotavan ja muiden olosuhteiden takia kommentoinut rikospsykologi Tom Pakkanen tuo esille erään vaihtoehdon tutkinnan epäonnistumiselle siitä huolimatta, että poliisi teki laajan työn jutun selvittämiseen ja ainakin osa tekijäkandidaateista vaikuttaa maallikon silmin ihan mahdollisilta tekijöiltä:
Tom Pakkanen kiinnitti huomionsa eritoten jalanjälkeen, jonka todistusarvoa hän oli valmis kyseenalaistamaan. Hän avaa oikeuspsykologiassa tunnettua ilmiötä, vahvistusvinoumaa. Vahvistusvinoumalla tarkoitetaan sitä, että tutkijoille muodostuu varmana pidettävä hypoteesi, jolloin tutkinnassa saatetaan keskittyä etsimään sitä tukevaa tietoa. Samalla hypoteesia vastaan puhuvia seikkoja ei osata ottaa riittävästi huomioon. Rikostutkinnassa näin voi käydä esimerkiksi silloin, jos teknistä näyttöä pidetään liian vahvana. Pakkasen mukaan Sirkka-Liisa Valjuksen murhatutkinnassa on saattanut käydä näin:
Kun tapaus on jäänyt selvittämättä ja suuri määrä henkilöitä on poissuljettu epäiltyjen joukosta yhden jäljen perusteella, herää kysymys, olisiko tässä voinut tapahtua virhe. Inhimillisiä mokia tapahtuu rikostutkinnassa koko ajan.
Pakkanen ei pitäisi poissuljettuna sitä vaihtoehtoa, että jalanjälki kuuluisi Sirkka-Liisalle. Hän oli alasti, mikä selittäisi paljaan jalan jäljen. Samalla se selittäisi myös sen, miksi tekijä ei ole siivonnut jälkeä pois.
Todennäköisyys sille, että jalanjälki oli Valjuksen, on tietenkin vähäinen, jos jalanjälki tosiaan oli verinen, kuten on kirjoitettu ellei tapahtumaketju lähtenyt käyntiin jo suihkutiloista. Thomas Elfgrenin käsityksen mukaan jalanjäljen kuuluminen uhreille on pitkälti poissuljettu jo sillä perusteella, että poliisi teki valtavan työn vertaillakseen sitä eri miesten jalan kuvioihin.
Omasta mielestä Elfgrenin havainto on kaksiteräinen miekka ja siinä saattaa olla avain siihen, miksi jalanjäljestä tuli haamu, joka kummitteli koko tutkinnan ajan -- vaikka kukaan ei olisi missään vaiheessa poissulkenut sitä vaihtoehtoa, että se kuului uhrille, niin jokainen (ja etenkin myöhempi) tutkija saattoi pitää poissulkemista jo itsestäänselvyytenä vain sillä perusteella, että vertailuihin oli nähty paljon vaivaa, vaikka ajatus siitä, että se kuuluikin sattumalta uhrille ei olisi käynyt kenenkään mielessä missään vaiheessa.