Raija Juutila katosi 1993: Lasten epätietoisuus loppui vuonna 2011, mutta katkeruus jäi
KOTIMAA | 24.5.2015 | 09:24 | PÄIVITETTY 09:2724
Rauli Juutila ja hänen siskonsa Inga Hyvärinen tiesivät 18 vuotta, että heidän äitinsä katoamiseen liittyy rikos. Henkirikos selvisi, mutta usko oikeuteen meni.
Tuomas Rimpiläinen
Aamulehti
Inga sanoo: pitää päästää irti, päästä eteenpäin. Rauli tietää, että Inga on oikeassa. Siitä on jo melkein 22 vuotta. Painajainen alkoi kesällä 1993.
Rauli Juutilan ja Inga Hyvärisen mielestä mikään ei viitannut siihen, että heidän äitinsä Raija Juutila olisi kadonnut vapaaehtoisesti. Aiemmin kesällä perhe oli viettänyt Ingan häitä. Kaiken piti olla kunnossa, vaikka häissä Raija riiteli avomiehensä Tauno Luukkalan kanssa rahasta. Vain Tauno tiesi, että häiden aikana Aamulehdessä ilmestyi ilmoitus, jossa etsittiin työntekijää ja ehkä jotain muutakin kangasalalaiseen yritykseen.
Ilmoituksen oli jättänyt Tauno, joka omisti firman. Työpaikka oli Raijan, joka oli yrityksessä yhtiömiehenä. Nyt avomies haki Raijan tilalle toista, eikä Raija tiennyt siitä mitään.
Raija ja Tauno olivat seurustelleet vuosia. He omistivat yhdessä kotinsa, omakotitalon Kangasalla.
Avomiehen väite liikematkasta oli aluksi uskottava, sillä Raija oli aiemminkin tehnyt työmatkoja ulkomaille. Raijakin oli saattanut uskoa, että hän oli lähdössä työmatkalle. Hän oli luonteeltaan sosiaalinen ja tuli toimeen ihmisten kanssa aivan eri tavalla kuin avomiehensä.
Mutta matkoilta tuli aina postikortteja. Lapsilleen hän ei koskaan jättänyt kertomatta, miten matka eteni. Nyt oli kulunut kuukausi äidin lähdöstä Viroon, eikä mitään ollut kuulunut.
Avomies ei tuntunut tekevän mitään katoamisen selvittämiseksi. Sen sijaan hän oli pannut vain päiviä katoamisen jälkeen Aamulehteen uuden ilmoituksen. Tällä kertaa ilmoitus meni ”tullaan tutuiksi” -palstalle.
Tallinnanlahdella tuulee. On huhtikuun loppu 2015, ja pieni kevätmyräkkä on saapumaisillaan Suomenlahdelle. Rauli Juutila seisoo nurmella ja katselee, kuinka yorkshirenterrieri Minni haistelee laonnutta kaislaa. Rauli tietää, että äiti ei koskaan saapunut Tallinnaan.
Se selvisi rikostutkinnassa 18 vuotta katoamisen jälkeen.
Rauli asuu Tallinnassa ja työskentelee opettajana. Hän on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse opettaa yhteiskuntaoppia.
– Minun olisi hyvin vaikea pitää tuntia Suomen oikeusjärjestelmästä, Rauli sanoo.
Kangasalan poliisi junnasi paikoillaan vuosikymmenen, vaikka rikos olisi ollut selvitettävissä. Jo vuonna 1993 lapset alkoivat ymmärtää, kuka oli heidän äitinsä katoamisen takana. Taunon käytös lapsia kohtaan oli aggressiivista ja halveksivaa.
Rauli Juutila on 41-vuotias perheellinen mies. Hoikka, urheilullisen oloinen mies pukeutuu yksinkertaisen rennosti ja ilmehtii säästeleväisesti. Hän vaikuttaa rauhalliselta keskustelukumppanilta, mutta tietyt keskustelunaiheet saavat hänet aina kiihtymään.
Kun puhe kääntyy äidin kohtaloon ja suomalaiseen oikeusjärjestelmään, Rauli alkaa muistuttaa levysoitinta, jonka neula on jumiutunut kiertämään samaa raitaa. Sen on aiheuttanut 18 epätietoisuuden vuotta ja niitä seurannut oikeusprosessi.
– Ennen ajattelin, että kun menen poliisin luo, voin luottaa siihen, että hän on ammattilainen ja hoitaa asian hyvin. Nyt minusta tuntuu, että minun olisi itse pitänyt ensin mennä poliisikouluun ja opiskella sitten asianajajaksi, Rauli sanoo.
Vuonna 2006 Ylellä esitetty Kadonneet-ohjelma käsitteli Raija Juutilan katoamista. Ohjelma langetti epäilyksen varjon Taunon ylle mutta ei pystynyt todistamaan mitään.
Vuonna 2008 Kangasalan poliisi yritti ensimmäisen kerran toden teolla ratkaista rikoksen. Tauno Luukkala pidätettiin, ja hänen kotonaan suoritettiin rikospaikkatutkintaa. Poliisi epäili, että Tauno oli surmannut Raijan ja kätkenyt ruumiin.
Kotietsinnässä ruumiskoira Roope merkkasi Taunon omakotitalon olohuoneen lattian. Vaikutti siltä, että lattialla oli maannut vainaja. Poliisi tutki maatutkan avulla Taunon firman pihaa, mutta ruumista ei löytynyt.
Näyttöä henkirikoksesta ei saatu, joten Tauno vapautettiin.
Keväällä 2011 Rauli ja Inga olivat jo kauan tienneet, että äiti ei tule kotiin. He myös tiesivät, miksi. Lapset pitivät muistotilaisuuden ja jättivät hyvästit, mutta ilman vainajaa. Rauli ei silti aikonut luovuttaa.
Alkuvuodesta 2011 hän vaati Kangasalan poliisia jatkamaan tutkintaa. Lopulta hän sai aikaan poikkeuksellisen tapaamisen Kangasalan poliisiasemalle. Paikalla olivat Tauno ja Rauli sekä tarkkailijan roolissa poliisi.
Raulin mielestä Tauno puhui koko ajan itsensä ristiin. Tapaaminen ei ollut kuulustelu, mutta Rauli oli entistä vakuuttuneempi siitä, mitä hänen äidilleen oli tapahtunut.
Hän sanoi Taunolle, että asia on kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty.
Tallinnan Haaberstin rantatalot ovat karuja betonielementtitaloja, mutta näkymä on hieno. Tallinnanlahdella poliisiveneet kaartelevat aalloilla. Näyttää siltä, kuin ne etsisivät jotakin tai jotakuta. Rauli muistelee 1990-luvun tutkintaa. Hän panisi itse sanan lainausmerkkeihin.
– Valtion virkamiehellä pitäisi olla halu selvittää asioita. Jos poliisi ei osaa ratkaista jotakin asiaa, se on ihan ymmärrettävää, Rauli sanoo.
– Silloin jutun voisi reilusti antaa muualle. Selvittämätön juttu on isku omaisen…
Rauli naputtaa kiivaasti rintaansa sydämen kohdalta.
Opettajalle on tuttua, että oppilaiden vanhemmat sekaantuvat siihen, miten heidän lapsiaan tulisi opettaa. Äiti ja isä kasvattivat Raulin sellaiseksi, että poliisiin luotettiin. Siksi hän ei sekaantunut asiaan vuosikausiin.
– Jälkeenpäin syyllistin itseäni siitä.
Rauli puhuu taas kiivaasti. Sitten hänen äänensä muuttuu. Loppuvuonna 2011 alkoi tapahtua.
– Jari Kinnusen koko tiimi teki kyllä sellaisen tempun. Sen takia uskoni poliisiin ei ole mennyt.
Toukokuussa 2011 Pirkanmaan poliisilaitoksen pitkäkestoisen rikostutkinnan Nokian tutkintaryhmän tiloihin oli kannettu 18 vuoden aikana kertynyt tutkinta-aineisto. Se sisälsi mappeja, levykkeitä ja muuta materiaalia.
Rikoskomisario Jari Kinnusen tutkintaryhmä aloitti alusta. Tauno oli pääepäilty, mutta tutkintalinjoja oli muitakin. Vihdoin poliisi kuulusteli myös Raulia. Sinnikäs työ paljasti Taunon valheet toinen toisensa perään. Lopulta jäljellä oli enää yksi tutkintalinja.
Aamulehti uutisoi 23. marraskuuta, että Raija Juutilan katoamisaikaista avomiestä esitetään vangittavaksi murhasta epäiltynä. Yllättävä tieto levisi ympäri Suomen, mutta tutkinta jatkui vielä pitkään. Avomies ei aikonut tunnustaa.
Läpimurto tutkinnassa tuli, kun Tauno halusi muuttaa kertomustaan. Yllättäen hän sepitti uskomattoman tarinan, jonka mukaan venäläiset gangsterit olivat murhanneet Raijan ja tuoneet hänen ruumiinsa Taunon firman pihaan.
Poliisi videoi kuulustelun, jossa Tauno myönsi haudanneensa Raijan.
21. joulukuuta 2011 Taunon firman pihaan oli kerääntynyt rikoskomisario Kinnusen johdolla rikostutkijoita, teknisiä tutkijoita, ruumiskoiranohjaajia, oikeuslääkäri ja rikosteknisen laboratorion luututkija. Kaivettu maa seulottiin arkeologisia menetelmiä käyttäen. Kolmen tunnin kaivamisen jälkeen lapio kolahti luuhun.
Raijan hauta oli matala kaivanto Taunon firman pihakatoksen nurkassa. Tutkinnanjohtaja tarttui puhelimeen ja soitti Raulille.
– Tiesin kyllä jo, että äiti ei palaa. Silti muistan sen päivän hyvin. Olin töissä Salossa, kun sain sen puhelun, Rauli sanoo.
Hän kuunteli uutiset. Nyt hän ja Inga pääsisivät hautaamaan äitinsä. Päässä pyöri sekavia ajatuksia, mutta Rauli piti oppituntinsa loppuun.
Käräjäoikeudessa syyttäjä vaati elinkautista rangaistusta murhasta. Tauno piti kiinni venäläistarinasta ja kiisti surmanneensa Raijan. Oikeudessa syyttäjän vaikein tehtävä oli näyttää toteen se, että Tauno oli suunnitellut henkirikoksen.
Rauli ja Inga vaativat Taunolta korvauksia siitä, että Tauno oli väärää tietoa antamalla huijannut Raijan osuuden talosta itselleen. Tauno oli väittänyt Raijan kadonneen ja käyttäytynyt Ingan mukaan hyvin aggressiivisesti häntä kohtaan.
Lasten mukaan Tauno sai pariskunnan talon itselleen huomattavasti halvemmalla kuin sen käypä arvo oli. Jos Tauno olisi jäänyt kiinni henkirikoksesta jo tuolloin, mitään talokauppoja ei olisi tehty.
Sisarukset olivat tyytyväisiä, kun julkisuudesta tuttu helsinkiläinen asianajaja otti heidän asiansa ajaakseen. Julkisuudessa asianajajaa kutsuttiin huippuasianajaksi, ja lapset luulivat hänen hoitavan jutun. He yllättyivät, kun asiaa ajoikin toimistossa työskentelevä kokematon asianajaja.
Asianajan toiminta käräjäoikeudessa oli haparoivaa. Korvausvaatimusten menestyminen olisi edellyttänyt vankkaa kokemusta, sillä perusteiden toteen näyttäminen oli vaikeaa. Taunon puolustusasianajaja oli vaikeissa rikosjutuissa kouliintunut tamperelainen Tomi Vähätalo. Vastapuolena oli yhtä kokenut kihlakunnansyyttäjä Mika Mäkinen.
– Itse en ollut koskaan ollut käräjäoikeudessa. Minulla ja Ingalla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin luottaa siihen, että asianajajamme hoitaa asian hyvin, Rauli sanoo.
Kuvassa vasemmalla Tauno Luukkala ja oikealla asianajaja Tomi Vähätalo.
Oikeudenkäynnistä tuli Mäkisen ja Vähätalon mittelö. Omaisten asianajajan argumentit Vähätalo murskasi täydellisesti.
Rikosasiassa voitti syyttäjä. Käräjäoikeus tuomitsi Taunon elinkautiseen vankeuteen harkitusta murhasta. Sisaruksien korvausvaatimuksista vain häviävän pieni osa hyväksyttiin. Kaiken lisäksi tuomittu velvoitettiin maksamaan vain osa sisarusten oikeudenkäyntikuluista. Asianajotoimisto laskutti 86 tunnin työstä, mikä oli poikkeuksellisen paljon.
Turun hovioikeudessa Raulilla ja Ingalla oli uusi asianajaja, johon he olivat tyytyväisempiä. Silti tilanne synkkeni entisestään. Lopputulos oli käräjäoikeuden tuomioon verrattuna voitto puolustukselle. Elinkautinen rangaistus lieveni 10 vuoden vankeudeksi, sillä hovioikeus piti tekoa tappona eikä murhana.
Hovioikeuden mielestä kohtuullinen työtuntimäärä omaisten asianajalle oli 67 tuntia. Koska sisarukset olivat hävinneet juttunsa korvausvaatimusten osalta, hovioikeus määräsi poikkeuksellisesti Taunon korvaamaan vain puolet heidän asianajokuluistaan.
Rauli ja Inga olivat jo käräjäoikeudessa pudonneet täysin kärryiltä. Oikeudenkäynti tuntui vain lakimiesten mittelöltä, jossa omaisilla ei ollut sijaa. Lopulta he ymmärsivät, mitä hovioikeuden päätös tarkoitti. Vakuutuskorvausten jälkeen heille jäi 8 000 euron lasku huippuasianajan toimistolta, joka oli hävinnyt juttunsa täydellisesti.
Heidän äitinsä surmaaja ei ollutkaan murhaaja vaan tappaja. Se tarkoitti sitä, että Tauno istuisi ensikertalaisena vankilassa noin viisi vuotta. Hän voi päästä valvottuun koevapauteen jo ensi keväänä ja ehdonalaiseen kesällä 2016.
Rauli ei saa sanottua asiaa niin kuin haluaisi. Hän tapailee sanoja, toistelee, pyörittelee.
Henkirikosoikeudenkäynnissä rahasta puhuminen kuulostaa ulkopuolisen korvaan irvokkaalta. Kärsimyskorvaukset ja erilaiset kulukorvaukset ovat kuitenkin osa seuraamusjärjestelmää. Moni omainen kokee korvauksen lisärangaistuksena tekijälle, sillä Suomen vankeusrangaistukset väkivaltarikoksista ovat maailman mittakaavassa lyhyimmästä päästä.
– Kyse on oikeudenmukaisuudesta. Tauno Luukkala sai pitää 100 000 markkaa, koska tappoi Raijan, Rauli sanoo.
Prosessi meni kaikkien pykälien mukaan. Viimeistään kesällä 2016 Tauno voi muuttaa takaisin taloon, jonka lattialla Raijan epäillään maanneen kuolleena useita päiviä.
– Oikeustajuni ei ymmärrä tätä. En tule koskaan hyväksymään sitä, vaikka oikeus näin päättikin.
Eniten häntä raivostuttaa se, että Tauno ei puhunut käräjäoikeudessa mitään.
– Ensin hän haukkui äitiä, vaikka oli itse tehnyt veriteon. Oikeudessa hän hiljeni täysin.
Syytetyllä on oikeus vaieta. Se on olennainen osa rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeusturvaa, mutta henkirikoksen omaiset se saa usein raivon partaalle.
– Mitä siitä tulisi, jos koulussa oppilaat kasvatettaisiin siihen, että kaksi riitelevää oppilasta voivat olla hiljaa? Mitä yhteiskunta siinä häviäisi, jos syytetyn pitäisi oikeudessa puhua?
Rauli Juutila haluaisi, että tappaja tuomitaan lievempään rangaistukseen, jos tämä osoittaa katumusta. Jos katumusta ei ole, tuomion pitäisi olla ankarampi. Taunon suusta katumusta ei ole kuultu.
Hänen tuomionsa on täsmälleen tapon rangaistusasteikon keskeltä. Taposta tuomitaan 8–12 vuotta. Kymmenen vuotta on tavanomainen rangaistus.
Rikosoikeuden professorit Dan Frände Helsingin ja Jussi Tapani Turun yliopistosta tyrmäävät Raulin ajatukset yksiselitteisesti. Syyttömyysolettama takaa syytetylle oikeuden vaieta, eikä sitä voi poistaa vaarantamatta rikoksesta epäillyn oikeusturvaa. Katumusta taas on mahdoton mitata objektiivisesti, joten sitä ei pysty näin konkreettisesti ottamaan huomioon tuomiossa.
Katumusta ei myöskään voi edellyttää, sillä se vaatisi rikoksen tunnustamista. Se on vastoin itsekriminointisuojaa. Epäillyn ei tarvitse auttaa viranomaisia oman syyllisyytensä selvittämisessä.
– Toivoisin silti, että avattaisiin keskustelu siitä, että miten voitaisiin kuunnella omaisia paremmin. Tuntuu, että on helppo päättää muiden puolesta, mikä on oikeudenmukaista, Rauli sanoo.
Pitää päästää irti. Inga-sisko on tehnyt, kuten sanoo. Hän ei enää halua puhua tapahtumista. Isosiskona hän hoiti raskaimmat velvollisuudet 1990-luvulla. Rauli otti ohjat 2010-luvulla, eikä hän osaa vielä puhua tulevaisuudesta.
– Lähimmäinen tapetaan, ja minä joudun maksamaan siitä, Rauli sanoo.
Hän oli 20-vuotias tajutessaan, että äiti on kadonnut. Kun äiti löytyi, Rauli oli 38. Mitä pitäisi tapahtua, että hän voisi päästää irti?
– Ehkä aika parantaa haavat, Rauli sanoo.
Sitten hän palaa menneisyyteen. Ehkä jos korkein oikeus olisi käsitellyt asian… Mitä se olisi päättänyt? Mitä jos Hevossillantiellä olisi tehty kotietsintä jo syksyllä 1993, kun Taunon käytös alkoi raottaa totuutta lapsille?
Olisiko piina jo ohitse?
Kuvat: Ossi Ahola/Aamulehti, Jukka Vuokola/Aamulehden arkisto, Aapo Hillman/poliisi
Videot: Ossi Ahola/Aamulehti, poliisi
Lähteet: Jutussa on käytetty lähteinä haastatteluja, esitutkintamateriaalia, Aamulehden arkistoa ja juttua tutkineen rikoskonstaapelin Markku Laakson kirjoitusta kirjassa Poliisi kertoo 2014.
ole, mutta miten 1993 on toimittu, kun näin jälkikäteen näitten viimeaikaisten tietojen mukaan jotenkin olettaisi tämän olleen jopa melko tökerösti toteutettu harhautus, jonka olisi luullut selvineen melko helpostikin. Onko jossakin jotakin pohdintaa olemassa.