Yhden miehen tekosia: kuolemantuottamus ja kaksi tappoa
Lähetetty: To Loka 25, 2007 8:36 pm
Ensimmäisen kerran tarinamme päähenkilö Veikko Nikkola istui vankilassa Keravalla 1962 ja toisen kerran Sukevalla, josta vapautui 1969. Sitten alkoi arkinen aherrus isältä perityn merihinaajaliikkeen hommissa Kotkassa. Työtä riitti, mutta naimisiinkin Veikko ehti 70-luvun alussa. Sydämenvalittu oli vuonna 1949 syntynyt Leena. Taloudellinen tilanne vaihteli laidasta laitaan ja eräänä syynä alkavaan alamäkeen oli erään hinaajan uppoaminen Loviisan edustalla. Siitä tuli tappiota satojen tuhansien markkojen edestä. Veikko purki kiukkunsa ja harminsa viinaan. Leena-vaimo sinnitteli vierellä ollen töissä Veikon firmassa, mutta omistaen siitä lopulta jo suurimman osan. Lapsia heille oli siunaantunut kaksi.
Vaimo yritti saada miestään hoitoon, mutta pääsyä ei ollut. Hoidon sijaan annettiin psyykelääkkeitä, jotka alkoholin kanssa nautittuna eivät suinkaan edistäneet Veikon työkuntoa eivätkä avioelämän sujumista. Pikemminkin päinvastoin.
2.7.1979 Veikko ilmoitti vaimonsa kadonneen. 9.7. poliisi sai ilmoituksen, että Pyhtäältä, Heinlahteen johtavan tien varresta on metsästä löytynyt naisen ruumis. Se oli hänen 30-vuotiaan vaimonsa maallinen jäännös. 10.7. tehdyssä ruumiinavauksessa selvisi, että nainen oli kuollut väkivaltaisesti. Aluksi Veikko kielsi tietävänsä mitään vaimonsa kohtalosta. ”Ravintolaan se kavereidensa kanssa lähti eikä sitten tullut enää kotiin”. Vaimon päiväkirjat kertoivat kuitenkin totuuden ja viimein Veikko tunnusti surmanneensa vaimonsa kuristamalla.
Syitä oli tietysti useita, firma meni heikosti ja tuotti vain persnettoa eikä Veikko ollut kovinkaan tarmokas tekemään asian eteen vaadittavia toimenpiteitä. Viina maistui kummallekin ja pari kertaa vuodessa pariskunta kävi käsikähmää keskenään, ”se alkoi sillä, että jompikumpi löi ensin”.
Surmayöstä Veikolla oli vain se muistikuva, että olivat tapelleet sängyssä ja tuolloin Leena oli vaan kuollut. Veikko puki vaimolleen vaatteet päälle ja ei ahdingossaan kätkenyt ruumista tietämättömiin vaan ajoi seiskatietä Helsingin suuntaan ja Pyhtään kohdalla kääntyi sivutielle ja vei ruumiin metsään, josta se viikon kuluttua löytyi.
Kolme päivää myöhemmin Veikko pakkasi lapset hinaajaan ja vei tukkilautan Tukholmaan. Tuolloin 5- ja 8-vuotiaat lapset eivät paljon kyselleet. Tukholmasta palattuaan Veikko pidätettiin.
Oikeus määräsi hänet mielentilatutkimukseen ja päätös vaimon surmasta annettiin maaliskuussa 1980. Veikko Nikkola tuomittiin kuolemantuottamuksesta, törkeästä pahoinpitelystä sekä rattijuopumuksesta viideksi vuodeksi ja yhdeksi kuukaudeksi vankilaan. Lapset otettiin huostaan.
Syksyllä Veikon hinaajafirman omaisuus – käytännössä kaksi hinaajaa - pakkohuutokaupattiin.
Vankilassa ollessaan Veikko sai lisänimen ”Konnunsuon kunkku”. Tuo arvonimi on varsin kyseenalainen, ainakaan viranomaiset eivät siitä pidä.
Tuomio tuli lusittua ja uutta potkua elämään antoi uusi rakkaus, jota rikoslehdistössä kutsuttiin nimellä Marja. Myös hän oli Veikon tapaan kotkalaisia, mutta päästäkseen paremmin uuteen alkuun pariskunta muutti Hyvinkäälle. Sieltä – Nummenkärjestä, he ostivat vanhan omakotitalon ja asettuivat sinne asumaan.
Marja tiesi hyvin miehensä menneisyyden, mutta se ei häntä haitannut ja hän uskoi kaiken muuttuvan hyväksi. Veikko ei tyytynyt olemaan toimetonna vaan hankkiutui töihin. Aluksi kaikki meni ihan hyvin. Perheeseen syntyi jopa kolme lasta. 1990-luvun alussa vaimo alkoi yhä useammin kaivata kotikaupunkiinsa ja hänen nähtiinkin viettävän aikaansa sangen usein Kotkan ravintoloissa. Huhuttiin syvän ahdingon vallanneen äidin. Osaltaan siihen saattoi vaikuttaa se, että yksi lapsista oli jo syntyjään vammainen.
Vaimon reissuista kehkeytyi kotona sitten riitaa. Veikon mielestä lapset jäivät liian usein ilman hoitoa, sillä Veikko itsekin oli paljon poissa kotoa. Perhe-elämä meni nyt vinksalleen.
4.9.1993 Marja lähti Kotkaan ja Veikko alkoi juopotella. Hän hoiti kotia ja otti viinaa rauhoittaen samalla hermojaan apteekin tuotteilla. Veikko oli pian kaatokännissä mutta ajoi autoa siitä huolimatta tuona kohtalokkaana iltana. Jarrutus meni kuitenkin pitkäksi ja naapurin roska-astia rikkoontui. Joku silminnäkijä soitti poliisit. Käry kävi ja raivo kasvoi.
Illan aikana Veikko soitti vanhoille kavereilleen Kotkaan, että ”saisi se muija jo tulla jo kotiin sieltä”, "Sano sille, että jos ei ilmesty kotiin, niin minä tapan lapset!”. Viestin saaja ymmärsi, että uhkaus saattaa jopa toteutua, sillä olihan hän tuntenut Veikon lapsuudestaan saakka. Marjaa ei kuitenkaan näkynyt ja viesti jäi välittämättä.
Seuraavan päivän aamuna, lauantaina 5.9. soi Riihimäen aluehälytyskeskuksen puhelin…
Poliisit ja ambulanssi riensivät Veikon talolle, mutta mitään ei enää ollut tehtävissä. Voitiin vain todeta, että perheen 10-vuotias tytär ja 7-vuotias poika olivat kuolleina sängyssä. Perheen 8-vuotias poika heräsi poliisien tullessa paikalle. Hän nukkui eri huoneessa. Ehkä se pelasti hänen henkensä. Veikko oli itse soittanut poliisit paikalle ja oli harkinnut myös itsensä surmaamista. Tekemättä se kuitenkin jäi.
Veikon naapurustossa oltiin järkyttyneitä. He eivät tienneet taustoista mitään, varsinkaan siitä, että Veikolla oli takanaan jo yksi henkirikos. Häntä pidettiin naapurien silmissä esimerkillisenä ja huolehtivana kasvattajana.
Ruumiinavauksissa todettiin lasten kuolleen kuristamalla. Oikeuteen surmat menivät 4.10.1993 jolloin siististi pukeutunut, tuolloin 46-vuotias isä istui tyynesti oikeusavustajansa vieressä. Perheen äiti istui istuntosalin takarivissä. Ennen kuin sivulliset poistettiin oikeussalista, ehtivät äiti ja isä kohdata toisensa. Isän silmistä taisi näkyä kysymys ”onko sinulla nyt hyvä olla?”. Äiti ei katseeseen vastannut.
Asian käsittely jatkui Hyvinkään kihlakunnanoikeudessa lokakuun 1993 lopulla.
Lähdeaineisto: Etelä-Suomi 15. ja 17.9.-79, HS arkisto, Alibi 12/93 ja Rikosposti joulukuu -93.
Tuomiolauselmasta ei jostain syystä ole mainintaa niissä lähteissä joista sitä hain. Tapahtuiko jotain ennen oikeudenkäyntiä ja käytiinkö oikeusprosessi loppuun saakka ja mikä tuli tuomioksi? Kuka muistaa?
Vaimo yritti saada miestään hoitoon, mutta pääsyä ei ollut. Hoidon sijaan annettiin psyykelääkkeitä, jotka alkoholin kanssa nautittuna eivät suinkaan edistäneet Veikon työkuntoa eivätkä avioelämän sujumista. Pikemminkin päinvastoin.
2.7.1979 Veikko ilmoitti vaimonsa kadonneen. 9.7. poliisi sai ilmoituksen, että Pyhtäältä, Heinlahteen johtavan tien varresta on metsästä löytynyt naisen ruumis. Se oli hänen 30-vuotiaan vaimonsa maallinen jäännös. 10.7. tehdyssä ruumiinavauksessa selvisi, että nainen oli kuollut väkivaltaisesti. Aluksi Veikko kielsi tietävänsä mitään vaimonsa kohtalosta. ”Ravintolaan se kavereidensa kanssa lähti eikä sitten tullut enää kotiin”. Vaimon päiväkirjat kertoivat kuitenkin totuuden ja viimein Veikko tunnusti surmanneensa vaimonsa kuristamalla.
Syitä oli tietysti useita, firma meni heikosti ja tuotti vain persnettoa eikä Veikko ollut kovinkaan tarmokas tekemään asian eteen vaadittavia toimenpiteitä. Viina maistui kummallekin ja pari kertaa vuodessa pariskunta kävi käsikähmää keskenään, ”se alkoi sillä, että jompikumpi löi ensin”.
Surmayöstä Veikolla oli vain se muistikuva, että olivat tapelleet sängyssä ja tuolloin Leena oli vaan kuollut. Veikko puki vaimolleen vaatteet päälle ja ei ahdingossaan kätkenyt ruumista tietämättömiin vaan ajoi seiskatietä Helsingin suuntaan ja Pyhtään kohdalla kääntyi sivutielle ja vei ruumiin metsään, josta se viikon kuluttua löytyi.
Kolme päivää myöhemmin Veikko pakkasi lapset hinaajaan ja vei tukkilautan Tukholmaan. Tuolloin 5- ja 8-vuotiaat lapset eivät paljon kyselleet. Tukholmasta palattuaan Veikko pidätettiin.
Oikeus määräsi hänet mielentilatutkimukseen ja päätös vaimon surmasta annettiin maaliskuussa 1980. Veikko Nikkola tuomittiin kuolemantuottamuksesta, törkeästä pahoinpitelystä sekä rattijuopumuksesta viideksi vuodeksi ja yhdeksi kuukaudeksi vankilaan. Lapset otettiin huostaan.
Syksyllä Veikon hinaajafirman omaisuus – käytännössä kaksi hinaajaa - pakkohuutokaupattiin.
Vankilassa ollessaan Veikko sai lisänimen ”Konnunsuon kunkku”. Tuo arvonimi on varsin kyseenalainen, ainakaan viranomaiset eivät siitä pidä.
Tuomio tuli lusittua ja uutta potkua elämään antoi uusi rakkaus, jota rikoslehdistössä kutsuttiin nimellä Marja. Myös hän oli Veikon tapaan kotkalaisia, mutta päästäkseen paremmin uuteen alkuun pariskunta muutti Hyvinkäälle. Sieltä – Nummenkärjestä, he ostivat vanhan omakotitalon ja asettuivat sinne asumaan.
Marja tiesi hyvin miehensä menneisyyden, mutta se ei häntä haitannut ja hän uskoi kaiken muuttuvan hyväksi. Veikko ei tyytynyt olemaan toimetonna vaan hankkiutui töihin. Aluksi kaikki meni ihan hyvin. Perheeseen syntyi jopa kolme lasta. 1990-luvun alussa vaimo alkoi yhä useammin kaivata kotikaupunkiinsa ja hänen nähtiinkin viettävän aikaansa sangen usein Kotkan ravintoloissa. Huhuttiin syvän ahdingon vallanneen äidin. Osaltaan siihen saattoi vaikuttaa se, että yksi lapsista oli jo syntyjään vammainen.
Vaimon reissuista kehkeytyi kotona sitten riitaa. Veikon mielestä lapset jäivät liian usein ilman hoitoa, sillä Veikko itsekin oli paljon poissa kotoa. Perhe-elämä meni nyt vinksalleen.
4.9.1993 Marja lähti Kotkaan ja Veikko alkoi juopotella. Hän hoiti kotia ja otti viinaa rauhoittaen samalla hermojaan apteekin tuotteilla. Veikko oli pian kaatokännissä mutta ajoi autoa siitä huolimatta tuona kohtalokkaana iltana. Jarrutus meni kuitenkin pitkäksi ja naapurin roska-astia rikkoontui. Joku silminnäkijä soitti poliisit. Käry kävi ja raivo kasvoi.
Illan aikana Veikko soitti vanhoille kavereilleen Kotkaan, että ”saisi se muija jo tulla jo kotiin sieltä”, "Sano sille, että jos ei ilmesty kotiin, niin minä tapan lapset!”. Viestin saaja ymmärsi, että uhkaus saattaa jopa toteutua, sillä olihan hän tuntenut Veikon lapsuudestaan saakka. Marjaa ei kuitenkaan näkynyt ja viesti jäi välittämättä.
Seuraavan päivän aamuna, lauantaina 5.9. soi Riihimäen aluehälytyskeskuksen puhelin…
Poliisit ja ambulanssi riensivät Veikon talolle, mutta mitään ei enää ollut tehtävissä. Voitiin vain todeta, että perheen 10-vuotias tytär ja 7-vuotias poika olivat kuolleina sängyssä. Perheen 8-vuotias poika heräsi poliisien tullessa paikalle. Hän nukkui eri huoneessa. Ehkä se pelasti hänen henkensä. Veikko oli itse soittanut poliisit paikalle ja oli harkinnut myös itsensä surmaamista. Tekemättä se kuitenkin jäi.
Veikon naapurustossa oltiin järkyttyneitä. He eivät tienneet taustoista mitään, varsinkaan siitä, että Veikolla oli takanaan jo yksi henkirikos. Häntä pidettiin naapurien silmissä esimerkillisenä ja huolehtivana kasvattajana.
Ruumiinavauksissa todettiin lasten kuolleen kuristamalla. Oikeuteen surmat menivät 4.10.1993 jolloin siististi pukeutunut, tuolloin 46-vuotias isä istui tyynesti oikeusavustajansa vieressä. Perheen äiti istui istuntosalin takarivissä. Ennen kuin sivulliset poistettiin oikeussalista, ehtivät äiti ja isä kohdata toisensa. Isän silmistä taisi näkyä kysymys ”onko sinulla nyt hyvä olla?”. Äiti ei katseeseen vastannut.
Asian käsittely jatkui Hyvinkään kihlakunnanoikeudessa lokakuun 1993 lopulla.
Lähdeaineisto: Etelä-Suomi 15. ja 17.9.-79, HS arkisto, Alibi 12/93 ja Rikosposti joulukuu -93.
Tuomiolauselmasta ei jostain syystä ole mainintaa niissä lähteissä joista sitä hain. Tapahtuiko jotain ennen oikeudenkäyntiä ja käytiinkö oikeusprosessi loppuun saakka ja mikä tuli tuomioksi? Kuka muistaa?
