Enpä lähde veikkailemaan onko pikkupojan kuoleman aiheuttanut äiti, isäpuoli, vaiko molemmat yhdessä, mutta tapaturmaan tai ulkopuolisiin tekijöihin ei mikään viittaa.
Potkulautaonnettomuuden aiheuttamista vammoista ja sen osuudesta pojan kuolemaan on mielestäni turhaa jatkaa vatvomista, mutta kerron kuitenkin omakohtaisesti saaneeni joskus kaatumisen seurauksena keskelle kasvoja hyvin pienelle alalle terävän iskun, minkä johdosta puoli päätä oli ruhjeilla ja mustana pari viikkoa.
Yksi lapsistani puolestaan horjahti kaverin kanssa kiipeillessä ja putosi alas, -ei edes korkealta- , jolloin parin sentin matkalle sääriluuhun kolahtanut puu aiheutti n. 15cm pituudelta turvotuksen sääreen. Mustelmat katosivat aikanaan, mutta vielä yli 10 vuoden jälkeen sääriluussa on patti.
Potkulaudalla on voitu kokeilla kotona eteiskäytävällä tasapainohallintaa ennen lähtöä ulos varsinaiseen potkutteluun. Jos laudan päältä horjahtaa vaikka lipaston kulmaa vasten ja rojahtaa siitä vielä lattialle, niin vammoja syntyy useaan paikkaan. En usko Muusan veljen kertovan tuota tarinaa mistään muusta syystä kuin siksi, että hän vilpittömästi siihen uskoo eikä voi kuvitella siskonsa tappaneen tämän omaa pientä lasta.
Kun tällaista tapahtuu, on se ulkopuolisellekin niin järkyttävää, että tähän pahuuteen jää helposti kiinni ja sitä miettimään. Miten? Miksi? Miksei häkeen aiemmin ilmoittaneita otettu tosissaan? Miksei perheen ja etenkin lapsen hyvinvointia seurattu viranomaisten toimesta tiiviimmin?
Kyllä tästä tulee mieleen case Vilja- Eerika Tarkki
Lapsi elää kahden aikuisen kanssa, ympäristö huolissaan, lasta ei viranomaistoimin turvata, lapsi kuolee jonkin käsittämättömän väkivaltaisen aktiivisen toimen tai toimien johdosta. Toki Tarkin äidillä oli asemansa puolesta varmaan näppinsä pelissä tuolloin.
Meneekö hyvinvointialueilla liikaa resurssia tyhjänpäiväisiin ja aiheettomiin lasuihin??