Hesarissa oli Julia Korkmanin erinomainen haastattelu, jossa on täydellisesti Auer/Kukka tapaukseen sopivia kohtia. Laitan haastattelun tähän kokonaisuudessaan, jotta voimme aloittaa keskustelun. Toki Hesarissakin on keskustelua käyty.
Alleviivasin niitä kohtia, joita pidän merkittävinä Auer/Kukka tapauksessa.
....
Kotimaa
Vielä 2000-luvun alussa riski oikeusmurhalle oli suuri, koska lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia ei osattu tutkia, sanoo oikeuspsykologi Julia Korkman
”Tavoitteena on selvittää totuus, oli se sitten mikä tahansa”, sanoo oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman.
Oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman on perehtynyt lasten kertomusten luotettavuuden arviointiin. (KUVA: RIO GANDARA / HS)
Susanna Reinboth HS
Julkaistu: 19.1. 2:00 , Päivitetty: 20.1. 23:54
POLIISIN tietoon tulleiden seksuaalirikosten määrä on moninkertaistunut 20 vuodessa, mutta samaan aikaan näiden rikosten tutkinnassa on tapahtunut huimaa kehitystä.
Poliisin tietoon tuli viime vuonna lähes 1 400 epäilyä lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista. Se on lähes kolme kertaa enemmän kuin vuosituhannen vaihteessa.
2000-luvun alussa Suomessa ei ollut mitään ohjeistusta lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tutkinnasta. Niistä kuitenkin puhuttiin yhä enemmän julkisuudessa, joten myös rikosepäilyjä nousi esille varsinkin huoltoriitojen yhteydessä.
Silloin
kuka tahansa saattoi terapoida lasta, vaikkei edes tiedetty, onko mitään tapahtunut. Sen jälkeen olikin jo rikosoikeudellisesti mahdotonta selvittää tapahtumia, kuvailee oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman tilannetta.
”Siihen aikaan on ollut merkittävä riski oikeusmurhille.”
Lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset ovat nousseet vahvasti esiin, kun Oulun poliisi tiedotti joulukuussa tutkivansa useita lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia, joissa epäillyt ovat ulkomaalaistaustaisia. Viime viikkojen aikana tapauksia on noussut esiin enemmänkin myös esimerkiksi Helsingistä.
VUONNA 2003 silloinen Stakes – Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n edeltäjä – antoi seksuaalirikosten tutkinnasta ensimmäiset ohjeistukset tulosaluejohtaja Sirpa Taskisen johdolla. Nykyisin Suomi kuuluu Pohjoismaiden ja jopa maailman kärkijoukkoon lapsiin kohdistuneiden rikosten tutkinnassa.
Ohjeistuksessa määritellään tarkasti, miten lapsia pitää haastatella. Korkman oli itse nuorena graduntekijänä mukana pohtimassa lapsille tehtävää haastattelurunkoa.
Ohjeistuksen mukaan terveysviranomaiset eivät saa alkaa selvittää tapahtumia ilman poliisin virka-apupyyntöä. Kyse on rikosepäilyistä, ja niiden selvittämisestä vastaa poliisi.
”Poliisi saattaa tarvita virka-apua varsinkin pienimpien lasten kuulemisessa, mutta
poliisi on vastuussa siitä, että kaikki menee rikosoikeudellisesti oikein.”
Lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa ongelma on, että asia herättää paljon tunteita. Silloin on vaikeaa olla rationaalinen.
Jokaisessa viidessä yliopistosairaalassa on nykyisin yksiköt, joissa koulutetut ihmiset haastattelevat lapsia poliisin tai syyttäjän pyynnöstä.
Keskeisessä roolissa on hypoteesitestaus. Voiko jokin muu asia selittää lapsen kertomusta kuin hyväksikäyttö? Mikä hypoteesi saa eniten tukea?
Tavoitteena on päästä eroon taipumuksesta tehdä nopeita päätelmiä. Intuitiivinen ajattelu voi osua joskus oikeaan, mutta se voi myös aiheuttaa suuria ongelmia, Korkman huomauttaa.
Lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa ongelma on, että
asia herättää paljon tunteita. Silloin on vaikeaa olla rationaalinen.
HAASTATTELUKYSYMYSTEN avoin muotoilu on tärkeää, sillä erityisesti
lasta on helppo johdatella.
”
Vanhempi voi tiedostamattaan tehdä niin suoria kysymyksiä, että hän ohjaa lapsen ymmärrystä asiasta. Se käy todella helposti, kun vanhempi on huolissaan lapsesta.”
Korkman antaa esimerkin.
Oletetaan, että lapsi kaatuu rapussa, kun isä seisoo vieressä. Jos lapselle sanoo, että sinähän kaaduit, kun isä tönäisi, lapselle saattaa syntyä aito käsitys, että hän on kaatunut tämän takia.
”Lapsi on tottunut siihen, että aikuinen selittää hänelle, mitä on tapahtunut. Mitä pienempi lapsi, sitä suurempi riski.”
KORKMAN KERTOO tutkineensa kollegojensa kanssa parikymmentä
nauhaa, joilla vanhemmat juttelivat lastensa kanssa.
Vanhemmilla oli
käsitys, että lapsi kertoo nauhalla tapahtumista ihan itse. Näin ei kuitenkaan ollut. Valtaosassa keskusteluista lapsi ei tuonut esille mitään itse vaan vain vastasi aikuisen esittämään väitteeseen.
Lapsi saattoi toistaa, mitä aikuinen oli sanonut tai vastata joko ”joo” tai ”ei”. Silti aikuiset kuvittelivat, että lapsi oli kertonut asiasta itse.
”
Me emme ole kovin hyviä huomaamaan johdattelua. Tämä pätee tietysti kaikenikäisiin, mutta teini-ikäinen tai aikuinen on parempi huomaamaan, että kysymys ei vastaa omaa tietoa asiasta.”
Korkman uskoo, että lapsen tietoinen manipulointi esimerkiksi toista vanhempaa vastaan on harvinaista. Aiemmin tällainen on voinut olla yleisempää, mutta yleensä kyse on aidosta huolesta.
”Jos parisuhteeseen on liittynyt väkivaltaa, voi olla syytäkin olla huolissaan. Huoli saattaa kuitenkin viedä mukanaan.”
”Kaikki voi olla todella pienestä kiinni.”
Korkman kertoo islantilaisen esimerkin hyvin tehdystä kuulustelusta. Erittäin seksuaalisen kuvan piirtäneeltä 6-vuotiaalta tytöltä kysyttiin jutustelun jälkeen, miten hänelle tuli mieleen piirtää tällainen kuva.
”Se on loistava kysymys, koska siinä ei väitetä mitään. Tyttö kertoi nolostellen, että hän oli nähnyt veljensä koneelta smurffipornoa. Tällaisen pornon olemassaolo oli minullekin uutta”, Korkman sanoo.
”Ajatelkaa, jos lapselta olisi kysytty, kuka on tehnyt sinulle tällaista, ja hän olisi vastannut, että isoveli. Kaikki voi olla todella pienestä kiinni.”
VASTOIN olettamuksia lapset eivät myöskään aina puhu totta, Korkman korostaa.
Hän kertoo kuulleensa lukuisissa kokouksissa
kauhistelua siitä, ettei lapsia uskota. Lapset kuitenkin keksivät tarinoita esimerkiksi peitelläkseen omia tuhmuuksiaan.
Korkman kertoo helsinkiläistapauksesta, jossa myöhään kotiin tullut 7-vuotias oli väittänyt tuntemattoman miehen vieneen hänet koulumatkalla johonkin taloon. Vanhemmat kuvittelivat heti, että asialla oli pedofiili.
Kokenut poliisi selvitti asiaa kävelemällä lapsen kanssa koulusta kohti kotia. Lapsen kertomus alkoi muuttua. Lopulta hän tunnusti itkien vieneensä isältä kolikoita, koska muut lapset olivat painostaneet ostamaan karkkia. Ostosreissu oli tallentunut kioskin valvontavideolle.
”Pedofiili oli vain aikuisten mielissä. Lapsi ei ollut ikinä väittänyt mitään sellaista.”
KORKMAN on viime aikoina ollut asiantuntijatodistajana Ruotsissa parissa huomiota herättäneessä oikeudenkäynnissä. Toisessa jutussa hänen todistuksensa auttoi syyttäjää, toisessa puolustusta.
Hypoteesitestauksen tavoitteena on siis pyrkiä selvittämään totuutta, oli se sitten mikä tahansa.
Toisessa tapauksessa päiväkotityöntekijää syytettiin lasten hyväksikäytöstä. Käräjäoikeudessa mies tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen.
Korkman oli järkyttynyt nähtyään aineiston.
Poliisi oli aluksi kuulustellut tytöt ihan hyvin. Kukaan heistä ei kertonut mitään seksuaaliseen hyväksikäyttöön viittaavaa.
Poliisit kävivät naapurihuoneessa hakemassa ohjeita tutkintaa johtaneelta syyttäjältä, ja sen jälkeen alkoivat todella johdattelevat kysymykset.
Poliisit myös käyttivät anatomisia nukkeja eli nukkeja, joilla on sukupuolielimet. Ne ovat olleet Suomessa pannassa jo parikymmentä vuotta, Korkmanin mukaan erittäin hyvästä syystä.
”Tutkimustiedon mukaan ne ovat itsessään johdattelevia. Suuri ongelma on, että ne eivät erottele hyväksikäytettyjä lapsia muista. Ne johdattelevat lapsia kiinnittämään huomiota sukupuolielimiin.”
Korkman pitää ymmärrettävänä, että joskus on ajateltu, että pienillä lapsilla voi olla vaikea verbalisoida asioita.
”Se on ihan totta, ja se pätee aikuisiinkin. Lapsilta saattaa puuttua sanoja.”
Ongelma on, että jos lapsi on niin pieni, ettei hän pysty ilmaisemaan näitä asioita, hän on todennäköisesti liian pieni käsittämään, että nuket esittävät häntä itseään ja toista henkilöä.
”Tämä menee älyllisesti liian vaativaksi. Tutkimusnäyttö viittaa siihen, että kun isommat lapset ovat jo kertoneet kaiken, nukeilla voidaan saada lisätietoja. En kuitenkaan suosittele edes sitä, sillä se luisuu niin helposti johdattelun puolelle.”
RUOTSALAISTAPAUKSESSA nukkeja käytettiin todella törkeästi, Korkman kertoo.
”Se oli niin ronskia johdattelua, etten ole pariinkymmeneen vuoteen nähnyt sellaista Suomessa.”
Svean hovioikeudessa Korkman nosti esille tutkinnan ongelmat. Lapsia oli johdateltu myös muilla tavoin, sillä
hysteeriset vanhemmat olivat alkaneet tentata lapsiaan.
Korkmanin päätelmä oli, että
vaihtoehtoiset selitykset saivat selvästi enemmän tukea kuin hyväksikäyttöepäily.
”Oli erittäin vähän tukea sille, että mitään olisi tapahtunut alkaen ihan siitä, että tekojen väitettiin tapahtuneen parinkymmenen lapsen ryhmässä lasiseinäisessä huoneessa.”
Hovioikeus hylkäsi syytteen.
TOISESSA ruotsalaistapauksessa taas oli paljon viitteitä siitä, että epäily oli totta, vaikka käräjäoikeus oli hylännyt syytteet.
Useat lapset kertoivat erään miehen toiminnasta hyvin samansuuntaisia kertomuksia toisistaan tietämättä. Eri aikuisille annetut kertomukset olivat todella yksityiskohtaisia.
”Hypoteesitestauksen avulla on hyvin vaikea nähdä, mikä muu kuin hyväksikäyttö olisi selittänyt lasten samansuuntaisia kertomuksia. Tytöt olivat kertoneet tapahtumista aikuisille, jotka olivat täysin neutraaleja suhteessa mieheen.”
Käräjäoikeuden vapauttava tuomio muuttui hovioikeudessa seitsemäksi vuodeksi vankeutta.
KORKMAN huomauttaa, että nimenomaan pienten lasten kertomuksille voi olla useita vaihtoehtoisia selityksiä. Jos sen sijaan 14-vuotias kertoo raiskauksesta, on tyypillisesti vain kaksi vaihtoehtoa: joko se on totta tai lapsi on keksinyt sen. Silloin voi pohtia, onko kyse esimerkiksi huomionhakuisuudesta.
”Nuoren psyykkinen huonovointisuus voi tosin myös vaikuttaa hänen tapaansa tulkita ja muistaa tapahtumia”, Korkman lisää.
Oikaisu 20.1.2019 kello 23.54: Korkmanin väitöskirja on julkaistu vuonna 2006, ei 2003, kuten artikkelissa aiemmin kerrottiin.
Kuka?
Julia Korkman
Psykologian tohtori Korkman on työskennellyt Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikössä vuodesta 2006.
Hän työskentelee tutkijana Åbo Akademissa, ja hänellä on dosentuuri Helsingin yliopistossa.
Hän on perehtynyt erityisesti lasten kuulemisen luotettavuuden arviointiin, ja hän teki aiheesta väitöskirjansa vuonna 2006.
Korkmania on kuultu asiantuntijatodistajana kymmenissä oikeudenkäynneissä.
Lähde:
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005970832.html