Kyllä noita Anatolii Sharan kirjoituksia löytyy vielä muista lehdistä.
Tässä esimerkiksi pari jotka löytyy englanniksi LithuniaTribute:
Nuo samat oli myös Iltalehdessä suomennettuina.
Kuten tässäkin näkee kuvat on merkitty, että olisi Anthonii omia kuvia.
Ja näistä kuvista se juttujen poisveto johtuu, kun kuvat ei aikamääräisesti täsmaa jutun tekstin kanssa ja kuvat eivät välttämättä olekkaan
Anatoliin itse ottamia.
The diary of a survivor in Kyiv. March 16. “Escaped from the Hell”
https://lithuaniatribune.com/the-diary- ... -march-16/
The diary of a survivor in Kyiv. March 22. “A meeting with an old friend”
https://lithuaniatribune.com/the-diary- ... ld-friend/
Tämä taisi olla ensimmäisiä päiväkirjajuttuja heti sodan alettua 24.2. Anatolii Sharalta jonka Iltalehti julkaisi:
Anatolii Shara:
Olemme helmikuun 24. päivästä alkaen todistaneet Putinin julmaa sotaa Ukrainaa vastaan.
Kuvat nääntyneistä ihmisistä Irpinin vaurioituneella sillalla nousivat viraaliksi koko maailmassa.
Selviytyneet ihmiset kuljetetaan turvallisempiin paikkoihin.
Saavuin taas tänne keskustelemaan niiden ihmisten kanssa, jotka kokivat kaikki venäläisen maailman ihanuudet eli helvetin.
Ambulanssit, Punaisen Ristin ajoneuvot sekä tavallisten ihmisten pakettiautot, jotka ovat venäläisten tykistötulen alla, poistuvat sillalta kiireisesti. Lapset, vanhukset, liikuntarajoitteiset ja lemmikit viedään pois alueelta nopeasti kasatun, niin kutsutun sillan kautta.
Eräs tänne asemoiduista sairaanhoitajista kertoi minulle:
– Tavalliset ihmiset tulevat tänne omalla vastuullaan. He haluavat vain auttaa niitä, jotka ovat olleet päivien mittaisessa vakavassa pulassa. Venäläisiä ei kiinnosta, kuka sinä olet. He ampuvat sinua, vaikka olisit pukeutunut Punaisen Ristin paitaan tai lehdistön tunnusmerkkeihin.
Aluepuolustusjoukoissa palveleva ystäväni otti yhteyttä ukrainalaisiin sotilaihin, jotka suojaavat siltaa.
Sotilaat pyysivät meitä ajamaan Bilogorodkan kylään auttamaan sikäläisiä ihmisiä, jotka tarvitsevat apua muuttamisessa sekä mielenterveydellisissä ongelmissaan.
Bilogorodga toimii solmukohtana kaikille pommitetuista kylistä ja kaupungeista evakuoiduille ihmisille.
Kylän aukiolla on keittiövaunuja, väliaikaisia terveysasemia ja mielenterveyspalveluita.
En osaa kuvailla paikan ilmapiiriä. Se on samankaltaista, kun eloonjäämisen ilo ja tuhoutuneiden kotien aikaansaama epätoivo sekä epävarmuus tulevasta yhdistyvät.
Seuraava autojen ja linja-autojen saattue saapuu Bilogorodkan aukiolle.
Kaikkien ajoneuvojen tuulilaseihin on kiinnitetty valkoiset nauhat ja suuret paperit, joissa lukee ”LAPSIA” ja ”IHMISIÄ”. Joidenkin ajoneuvojen sivuikkunoissa oli luodinreikiä.
Tapasin nuoren naisen, jonka pieni tytär piti häntä kädestä. Hän on kotoisin Gostomelista, joka on pieni kylä Kiovan lähistöllä.
–Kun nämä lierot saapuivat kaupunkiin, he alkoivat tehdä listaa Ukraina-mielisistä aktivisteista ja aluepuolustusjoukkojen ihmisistä…
Asuntoihin ja taloihin murtauduttiin ja ruoat, korut sekä puhelimet varastettiin aivan kuin he näkisivät niitä ensimmäistä kertaa.
Jos alkoholia löytyi, se juotiin heti paikalla! Ihmiset revittiin ulos kodeistaan. Jos joku yritti hillitä ryöstelyä, niin hänet ammuttiin.
Mahtailustaan huolimatta, lierot pelkäsivät ukrainalaisia sotilaita ja ajoivat monikäyttöajoneuvonsa aivan talojen tuntumaan.
– Jotkut tunkeutujista olivat tšetšeenejä. He olivat erityisen peloissaan ja yrittivät pysyä laumoissaan.
Lähestulkoon kaikki heistä kuvasivat videoita ja huusivat ”Akhmat-sila, bro!” (tarkoittaen ”Akhmatissa on voimaa, veli!”
Akhmat oli Ramzan Karyrovin isä, Tšetšenian entinen presidentti).
Vaikutti siltä, että tšetšeenit olivat enemmänkin instagrammaajia ja tiktokkaajia kuin sotilaita.
Kun rankat taistelut alkoivat – helikoptereita, panssarivaunuja ja tykistötulta – tšetšeenit jättivät kaiken omaisuutensa taakseen ja häipyivät kovassa kiireessä sekä hylkäsivät venäläisjoukot oman onnensa nojaan.
– Olemme menettäneet kaiken, talomme, pienen puutarhamme. Hitto vie, menetimme elämämme! Vihaan kaikkea venäläisissä, sanoi nainen purskahtaen itkuun, jolloin ohjasin hänet mielenterveysammattilaisten huomaan.
”Hei kaveri!”, sanoi vapiseva ääni takaani. Käännyin äänen suuntaan. Näin kahden Vitali Klitshkon (kuuluisa ukrainalainen nyrkkeilijä) kokoisen, tärisevän mieshenkilön. ”Voisitko antaa minulle savukkeen? En saa koottua itseäni juuri nyt. Voi paska, tiedän näyttäväni paskalta!”, hän sanoi.
Lopetin tupakoinnin noin viisi vuotta sitten, joten ystäväni tarjosi hänelle savukkeen.
Koska hänen kätensä tärisivät niin pahasti, hän pyysi savukkeen suoraan suuhunsa.
Hän puhalsi ulos suuren savupilven, hengitti syvään ja alkoi puhua:
–En ole koskaan eläessäni nähnyt näin montaa ruumista. En välitä venäläisistä ”örkeistä”. Tien varrella on paljon kuoliaaksi ammuttuja siviilejä. Minut lähetettiin vapaaehtoisena evakuoimaan ihmisiä Buchasta omalla pakettiautollani, hän osoitti kädellään pakettiautoa, jonka sivussa ja takana oli kirjoitettu suurin kirjaimin: ”IHMISIÄ”.
–Näin kaupungin lähellä, kun mies ammuttiin kuoliaaksi. Hän oli ajamassa kaupunkia kohti omalla autollaan, jossa oli kiinnitettynä valkoinen lippu. Hän yritti tuoda ruokaa eläinsuojaan. Hänet tapettiin, hemmetti, ja minkä vuoksi? Sitten ruumiita voi nähdä kaduilla… Syyttömiä naisia ja lapsia… Kaikki kaupat ryöstettiin. Hiton lierot! Venäläiset eivät ole ihmisiä. Sotilaidemme ei pitäisi vangita heitä elävinä, hän lopetti puhumisen ja purskahti itkuun.
Yhtäkkiä vanha nainen tuli luoksemme ja alkoi puhua.
–Helvetti pääsi irti viides maaliskuuta. Taistelut käytiin kaduilla. [Ukrainalaiset] Joukkomme perääntyivät, mutta palasivat myöhemmin.
Sitten venäläiset iskivät jälleen. Meillä ei ollut vettä tai sähköä. Venäläinen panssarivaunu ampui suoraan naapurimme taloon.
Kaikki sisällä olleet kuolivat, koko perhe. Sitten he ampuivat meitä. Onneksemme olimme kellarissa.
– Kun he ryöstelivät kauppoja, kysyimme heiltä, että miksi ammutte siviilien asuinrakennuksia? He vastasivat, että siellä on väitetysti tarkka-ampujien asemia. Hiton paskiaiset. Kiroamme heidät ikiajoiksi!
Bilgorodkasta voi poistua useita eri reittejä pitkin, mutta tänne johtavia teitä on mahdotonta unohtaa. Ne ovat täynnä tuskaa ja surua. Evakuointiajoneuvoissa istuvat ihmiset vain tuijottavat tyhjyyteen. Heidän silmissään ei enää näy elämäniloa.
Kukaan ei tiedä, milloin se palaa, jos koskaan.
Mitä enemmän keskustelen Venäjän hyökkäyksestä kärsineiden ihmisten kanssa, sitä enemmän ymmärrän, että venäläiset poistavat ihmisarvonsa tahallisesti.
Kukaan ei tunne myötätuntoa loukkaantuneita venäläissotilaita tai sotavankeja kohtaan.
Kaikki haluavat heidän kuolemaansa. Sen he ovat itsellensä saavuttaneet. Kaikki voivat kertoa, että ukrainalaiset janoavat heille rangaistusta.