Eipä siitä nyt ole epäilystäkään etteikö nämä kansanmurha-syytökset liittyisi tähän:
Sandarmohin metsän synkkä salaisuus paljastui, mutta jääkö muualle haudattujen suomalaisten kohtalo selvittämättä?
Stalinin terroria tutkineen Memorial-järjestön työ on käynyt nyky-Venäjällä vaikeaksi. Se ei ennakoi hyvää Suomessa virinneelle tutkimushankkeelle.
Tapahtumien kulku tunnetaan nykyään karmeita yksityiskohtia myöten.
Ensin syytetty asteli Karhumäessä sijaitsevan NKVD:n eli salaisen poliisin kolmihenkisen tuomioistuimen eteen.
Pikaoikeudenkäynnin jälkeen matka vei läheiseen Sandarmohin metsään. Tuomittu asettui kuoppaan kasvot alaspäin. Teloittaja ampui yhden luodin niskaan. Sitten oli seuraavan vuoro. Seitsemännen laukauksen jälkeen oli pidettävä pieni tauko revolverin lataamisen takia.
Teloittajatkin tiedetään. Kapteeni Mihail Matvejev kunnostautui tehtävässä niin, että hänet palkittiin arvomerkein ja kylpylälomin.
Vuosien 1937–1938 aikana Itä-Karjalassa Äänisen pohjoisrannalla sijaitsevan Sandarmohin joukkohautoihin päätyi 9 500 ihmistä. He edustivat lähes 60 kansallisuutta. Suomalaisia mäntykankaan mullassa makaa noin tuhat.
Sandarmohin uhrit kuolivat niin sanotussa suuressa vainossa. Neuvostoliitossa vainot olivat alkaneet jo Leninin aikaan ja huipennus osui toista maailmansotaa edeltäneisiin vuosiin.
Parin vuoden aikana Stalinin hallinto surmasi satoja tuhansia, ehkä yli miljoona ihmistä: poliitikkoja, sotilaita, maanviljelijöitä, vähemmistökansallisuuksia – vainoharhainen Stalin näki vihollisia joka puolella.
Myös Neuvostoliitossa asuneet suomalaiset olivat tappolistoilla. Läheskään kaikkien kohtaloa ei tunneta.
Hautapaikat pidettiin visusti salassa. Sandarmoh oli Neuvostoliiton hajoamiseen asti suljettu alue. Joukkohaudat naamioitiin istuttamalla niiden päälle täysikasvuisia mäntyjä.
Myös itse teloitukset yritettiin salata ja niistä säädettiin yksityiskohtaisilla ohjeilla. Teloitusten oli tapahduttava syrjässä asutuksesta. Esimerkiksi Sandarmohissa ei saanut sytyttää nuotiota, mikä olisi saattanut herättää huomiota.
Sandarmohin salaisuus säilyi vuoteen 1997.
"Omaisilla on oikeus tietää"
Keskustakirjasto Oodin luentosalin istumapaikat eivät tahdo riittää. Väkijoukko haluaa kuulla gulagista. Aivan erityisesti se haluaa kuulla vankileirien saaristossa vuosina 1929–1953 kuolleista suomalaisista.
Elokuvaohjaaja Kanerva Cederström huomioi Gulag ja Suomi -seminaarin avajaispuheessaan, kuinka suomalaisten kohtalo Stalinin vainoissa on viime aikoina pulpahdellut pintaan monella taholla.
Julkinen keskustelu aiheesta käynnistyi toimittaja Unto Hämäläisen kirjoituksesta(siirryt toiseen palveluun) ja siihen on osallistunut muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö.
Parhaillaan Valtioneuvoston kanslia pohtii, aloittaako viisivuotinen, kaksi miljoonaa euroa maksava tutkimusprojekti, jossa suomalaisten vaiheet Neuvostoliitossa selvitettäisiin perin pohjin.
Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa ehdotti samaa jo vuonna 2015.
– Nämä kadonneet ja teloitetut ihmiset olivat suomalaisia. Tottakai meitä kiinnostaa suomalaisten kohtalo. On paljon omaisia, jotka odottavat, että heidän kadonneiden sukulaistensa elämälle tulee joku piste. Tieto siitä kuinka heidän kävi. Se on ihan oikeutettu vaatimus.
Tutkimusta aiheesta on. Irina Takala on selvittänyt yli 11 000 teloitetun suomalaisen kohtalon. Eila Lahti-Argutina ja Jukka Rislakki tutkivat Neuvostoliittoon 1930-luvulla loikanneiden vaiheita tieto-Finlandia-ehdokkaana olleessa kirjassaan Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938.
Salomaan mukaan tieto on kuitenkin sirpaleista.
– Tutkimuksessa ei muuta olekaan kuin aukkoja. Tiedämme sieltä täältä yksittäisten henkilöiden kohtaloita, mutta kokonaiskuva puuttuu.
Samaa mieltä oli Valtioneuvoston kanslialle esiselvityksen tehnyt historioitsija Aleksi Mainio. Hänen mukaansa jo se, että arvio kuolleista heittelee 12 000 ja yli 30 000 välillä kertoo, että lisätutkimusta tarvitaan.
Venäjällä on siis lukuisia "sandarmoheja", joukkohautoja, jotka ovat tutkimatta tai joita ei ole vielä edes löydetty.
Vainojen tutkiminen on vaikeutunut
Sandarmohin tiukasti varjeltu joukkohauta paljastui venäläisen ihmisoikeusjärjestö Memorialin ansiosta.
Tutkija Irina Flige alkoi vuonna 1989, siis jo ennen Neuvostoliiton hajoamista, selvittää valtiojohtoista poliittista terroria.
Flige kiinnostui Solovetskin vankileiriltä teloitettaviksi vietyjen ihmisten kohtaloista. Vuosien työn jälkeen jäljet johtivat Karhumäen lähelle Sandarmohiin.
Tärkeää osaa joukkohaudan paljastumisessa näyttelivät paikalliset asukkaat: Vaikka teloitukset pyrittiin salaamaan, kiirivät laukausten äänet lähitienoolle. Myös öiset vankikuljetukset pantiin merkille. Tapahtumista ei kuitenkaan uskallettu puhua.
Neuvostoliiton romahdettua myös arkistot avautuivat. Teloituksista löytyi tarkat tiedot.
Sandarmohista muodostui yksi tunnetuimmista poliittisen terrorin uhrien muistomerkeistä Venäjällä. Alkuun myös Venäjän ja Karjalan virallinen hallinto osallistui Sandarmohissa järjestettyihin muistotilaisuuksiin.
Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut. Memorialin työtä on vaikeutettu, ja muun muassa Sandarmohin vainajia tutkinut Juri Dmitrijev on pidätetty epämääräisten syytösten varjolla.
Vuonna 2018 Venäjän sotatieteellinen seura pyrki osoittamaan, että Sandarmohiin olisi haudattu aluetta jatkosodan aikana miehittäneen Suomen armeijan tappamia venäläisiä.
Sekä Dmitrijevin pidätyksiä että sotatieteellisen seuran kaivauksia pidetään poliittisesti motivoituina.
"Suomalaisten Katyn"
Ilmapiiri Venäjällä ei siis vaikuta suotuisalta suomalaisten tutkimushankkeen kannalta. Mitä siitä ajattelee Stalinin terroria kolme vuosikymmentä tutkinut, Pietarin Memorial-järjestöä johtava Irina Flige?
– Suurin haaste ovat arkistot. Sisäministeriön ja Venäjän turvallisuuspalvelun arkistoihin on hyvin vaikea päästä. Viime aikoina on salattu asiakirjoja, jotka vielä 1990-luvulla olivat vapaasti luettavissa.
Memorial on koonnut yli kolme miljoonaa nimeä sisältävän tietokannan Neuvostoliiton vankileireillä ja karkotuksessa kuolleista ihmisistä. Joukossa on myös suomalaisia, mutta Fligen mukaan heidän löytämisensä jättiläismäisestä tietokannasta voi olla työlästä.
– Materiaalia ei ole lajiteltu kansallisen tai etnisen taustan mukaan.
Myös dosentti Markku Salomaa on huomannut Memorialin kokoaman materiaalin puutteet.
– Nimiä on translitteroitu väärin, siellä on paikkakuntia, joita ei ole olemassa, on monenlaisia epätarkkuuksia.
Salomaa on kuitenkin luottavainen, että suomalaisten kohtalo on mahdollista selvittää. Hänen mukaansa se kuitenkin vaatii valtioiden välistä sopimusta.
Ennakkotapauskin on olemassa. 1990-luvulla Venäjän presidentti Boris Jeltsin ja Puolan presidentti Lech Wałęsa sopivat Katynin joukkomurhaan liittyvien arkistomateriaalien luovuttamisesta tutkimuskäyttöön.
– Nyt puolalaiset tietävät sosiaaliturvatunnuksen tarkkuudella, keitä Katynissa ammuttiin. Meidän olisi aika tehdä sama, Salomaa kannustaa.
Eli sen jälkeen kun Suomessa heräsi kiinnostus selvittää Neuvostoliitossa kadonneiden suomalaisten kohtalot, heräsi Venäjällä kiinnostus kehitellä erilaisia teorioita joilla torpata nuo tutkimukset, näitä nyt on ollut siitä lähtien kun Memorialin Sandarmohin vainajista kiinnostunut tutkija vangittiin tekaistuin syyttein lapsiin sekaantumisesta epäiltynä, ja tätä edellisenä väite että Suomi piilotti Sandarmohin hautoihin teloittamiaan sotavankeja, ja kun kaivauksissa ei sitten saatu tekaistua todisteita siitä että näin olisi tapahtunut, on nyt keksitty jälleen uusi teoria.
Aika härskiksi menee Venäjän peli, kun pääasiassa Stalinin tapattamista omista tulee mystisen suomalaisen Auschwitzin uhreja.
Varmaan siellä Venäjälläkin tuumataan että ihan huuhaa hommia noi Stalinin syyttelyt ja muut , heh.
Aika härskiksi menee Venäjän peli, kun pääasiassa Stalinin tapattamista omista tulee mystisen suomalaisen Auschwitzin uhreja.
