Shakinpelaajan salaisuus
Suomalaispsykologi perehtyy uutuuskirjassaan maailman kieroutuneimpiin sarjamurhaajiin. Yksi heistä halusi tappaa yhtä monta ihmistä kuin shakkilaudassa on ruutuja – ja melkein onnistui siinä.
Viemärin suulta kuului vaimeita avunhuutoja, jotka kantautuivat ohikulkijan korvaan.
Kun hän meni katsomaan, mistä on kyse, hän löysi nuoren naisen henkitoreissaan. 18-vuotias Maria Viritševa oli välttänyt kuoleman vain täpärästi.
Raskaana ollut Maria kohtasi moskovalaisen metroaseman kupeessa avuliaan oloisen miehen riideltyään miesystävänsä kanssa. Lohduttaja vaikutti luotettavalta.
Maria suostui miehen kanssa kävelylle läheiseen puistoon. Siellä tämä kävikin häneen käsiksi, varoittamatta ja rajusti. Mies hakkasi Marian päätä rautaiseen viemärinkanteen.
Maria pakeni hyppäämällä viemäristä alas. Mies sulki kannen.
Tapaus helmikuulta 2002 oli vähällä käräyttää Aleksandr Pitšuškinin. Hän oli ilmeisesti kuvitellut tehneensä lopun 25. uhristaan, mutta Maria selvisi.
Naisen epäonneksi koitui paperittomuus. Poliisi oli haluton käynnistämään työlästä tutkintaa hyökkääjän henkilöllisyyden selvittämiseksi – vaikka Marialla oli kertoa heille tarkka nimi ja osoite.
Asia kuitattiin onnettomuutena.
Jos poliisi olisi toiminut toisin, yksi Venäjän pahamaineisimmista sarjamurhaajista – moskovalaisen puiston mukaan nimetty ”Bitsevskin hirviö” – olisi saattanut jäädä kiinni. Hänen hyytävä suunnitelmansa 64 ihmisen surmaamisesta olisi onnistuttu estämään huomattavasti aikaisemmin.
Mutta miksi juuri 64? Sen ymmärtääkseen on palattava Aleksandr Pitšuškinin lapsuuteen.
Tuhoisan venäläismurhaajan tarinan on hiljattain koonnut yksiin kansiin psykologi ja tietotubettaja Ville Mäkipelto 1. joulukuuta julkaistuun teokseen Kierot mielet – Maailman oudoimmat sarjamurhaajat (Otava).
Venäläismurhaajan lisäksi kirjan hahmokaartiin ovat päätyneet muun muassa tunnetut yhdysvaltalaiset John Wayne Gacy ja mystinen Zodiac-tappaja sekä 1930-luvun Italiassa kauhua kylvänyt perheenäiti Leonarda Cianciulli, joka valmisti uhreistaan saippuaa.
Köyhyyttä, oppimisvaikeuksia, kiusaamista. Muun muassa nämä leimasivat 1970-luvun Neuvostoliittoon syntyneen, isänsä hylkäämän venäläispojan elämän alkutaivalta.
Nelivuotiaana Aleksandr Pitšuškin joutui myös tiettävästi onnettomuuteen: hän sai keinusta kovan iskun päähänsä. Äidin mukaan poika ei ollut sen jälkeen enää entisensä.
Mistään ei silti olisi voinut arvata, millainen hirviö Aleksandrista lopulta kasvaisi. Mytištšin kaupungissa asunut poika tykkäsi kovasti eläimistä, ja perheen naapurit pitivät häntä mukavana, herkkänä poikana.
Parempien tulevaisuudennäkymien toivossa poika lähetettiin asumaan isoisälleen. Hänen luonaan Aleksandr tutustui shakkiin – ja oli siinä luonnonlahjakkuus.
Lähes 2 000 hehtaarin kokoisessa Bitsevskin luonnonpuistossa, jossa Aleksandr isoisänsä kanssa usein vieraili, hän päihitti monta itseään vanhempaa pelaajaa.
Huhtikuussa 1992 Aleksandr oli täysi-ikäinen ja asui taas äitinsä ja siskopuolensa kanssa ankeassa kerrostaloasunnossa.
Sinä keväänä Aleksandr Pitšuškin tappoi ensimmäisen kerran.
– Tappaminen on kuin ensirakkaus, sitä ei koskaan unohda, hän lausui vuosia myöhemmin omassa oikeudenkäynnissään.
Mihail oli Aleksandrin luokkatoveri ammattikoulussa. Vetäytyväisellä Aleksandrilla ei ollut juuri kavereita, mutta jotenkin hän sai Mihailin lähtemään kanssaan Bitsevskin puistoon.
Aleksandr uskoutui hänelle synkästä mieliteosta: Miltä tuntuisi tappaa?
Säikähtänyt Mihail ei fantasiaan samaistunut. Kun hän käänsi selkänsä lähteäkseen, Aleksandr pahoinpiteli hänet kuoliaaksi.
Poliisille Aleksandr esitti myöhemmin tietämätöntä ja uskotteli, että Mihail oli jäänyt puistoon hänen jälkeensä.
Viilentymiskausi ei ole katumisen aikaa, vaan väliaikainen pysähdys
Kadoksiin jääneen ruumiin Aleksandr oli hävittänyt viemäriin – kuten monet muutkin uhrinsa tulevaisuudessa.
Mihailin ja seuraavan uhrin välissä tosin oli Aleksandrin mukaan vuosien tauko, kuten sarjamurhaajilla usein on.
– Tällainen tauko voi kestää päiviä, kuukausia tai joskus jopa vuosia, ja se erottaa sarjamurhaajat selkeimmin muista henkirikollisista, myös psykologisessa mielessä, psykologi Ville Mäkipelto kirjoittaa.
– Yksittäisen henkirikoksen tekijä mahdollisesti katuu tekoaan tai ainakin oppii, että rikos ei kannata, mutta murhaamiseen tunnetasolla koukussa oleva yksilö onnistuu rauhoittumaan vain hetkeksi. Viilentymiskausi ei ole katumisen aikaa, vaan väliaikainen pysähdys.
Muiden silmin supermarketissa työskennelleen Aleksandrin elämässä ei ollut mitään mielenkiintoista.
Iltansa hän vietti kotona ryypäten ja väkivaltavideoita katsellen. Hän seurasi silmä kovana Venäjän tähänkin asti pahimman sarjamurhaajan, ”Rostovin viiltäjäksi” kutsutun Andrei Tšikatilon oikeudenkäyntiä.
Tšikatilo murhasi yli 50 lasta ja nuorta tyttöä vuosien 1978–1990 aikana. Hänen tekojaan yhdisti seksuaalinen sadismi. Tšikatilo teloitettiin vuonna 1994.
Julkisuudessa paistatelleesta sarjamurhaajasta tuli Aleksandrille pakkomielle.
– On mahdollista, että Aleksandrille kehittyi tuolloin ajatus, että hän oli jonkinlaisessa makaaberissa kilpailussa Rostovin viiltäjän kanssa.
– On myös esitetty, että Aleksandrille ensisijainen syy seurata Tšikatilon tekoja oli sen kartoittaminen ja suunnittelu, miten olisi mahdollista murhata mahdollisimman kauan jäämättä kiinni.
Shakissa taitavimpia pelaajia tarkkailemalla voi huomata asioita, joissa voisi itse olla vielä mestariakin parempi, Ville Mäkipellon tuoreessa kirjassa todetaan. Tšikatilo oli eittämättä Aleksandrin mielessä ansioitunut ”lajissaan".
Ja voittaakseen shakissa on myös pyrittävä olemaan aina askeleen edellä vastustajaa. Aleksandrin kierossa murhapelissä tämä vastustaja oli tietysti poliisi.
Kun virkavalta aikoinaan teki etsintöjä Aleksandrin kodissa, he löysivät Mäkipellon kirjan mukaan eräästä muistikirjasta puistattavan kirjanpidon. Paperille piirretyn shakkilaudan 64 ruudusta 61 ruutuun oli kirjoitettu jokin päivämäärä.
Ne olivat päiviä, joina Pitšuškin oli päättänyt jonkun viattoman sivullisen elämän.
Vanhat lehtiartikkelit kertovat hieman toista versiota tarinasta: että Pitšuškin olisi laittanut jokaista uhriaan kohti kolikon shakkilaudan ruudulle, haluten saada laudan lopulta täyteen.
Luokkatoveri Mihailia seurasi viisikymppinen puistojuoppo Jevgeni toukokuussa 2001. Seuraavan viiden vuoden aikana uhreja tuli kymmeniä lisää.
Katoamisia ja niihin yhdistettyjä ruumiita alkoi olla niin paljon, ettei poliisi voinut enää ummistaa silmiään. Ihmiset huhusivat puistoa terrorisoivasta ”Bitsevskin hirviöstä”, ja mediakin kiinnostui aiheesta.
Viimeisiä niittejä oli, kun marraskuussa 2005 puistoalueelta löytyi kuolleena entinen poliisimies. Hänen ruumiinsa Aleksandr oli poikkeuksellisesti jättänyt suoraan rikospaikalle.
Moskovassa riehui sarjamurhaaja, joka oli alkanut hutiloida
Aleksandrilla oli oma murhakaavansa, joka poikkesi huomattavasti hänen idolistaan Tšikatilosta.
Ensinnäkin Aleksandr valikoi uhreikseen pääasiassa heitä, joita piti jo ensimmäisen tapponsa aikaan helppoina uhreina. Viinaanmenevien, hieman iäkkäämpien kadunmiesten luottamuksen voitti puolelleen pelkällä vodkalla.
Toiseksi hän murhasi valtaosan uhreistaan Bitsevskin puistossa – paikassa, joka oli merkityksellinen vähintään kahdesta syystä: siellä hän oli viettänyt aikaansa isoisänsä kanssa ja toteuttanut ensimmäisen surmatyönsä.
Kolmanneksi hän tappoi tiettävästi lähes aina lyömällä uhria esimerkiksi vasaralla tai viinapullolla päähän. Seksuaalista ulottuvuutta veriteoissa ei ollut.
Aleksandrin kohtaloksi koitui osin hänen narsistinen halunsa jäädä kiinni ja päästä rehvastelemaan ”saavutuksillaan”. Hän alkoi jättää uhreja löydettäväksi yhä näkyvämmille paikoille ja saalisti jo omassa naapurustossaankin.
Eräänä kesäpäivänä hän pyysi työkaveriaan Marina Moskaljovaa kävelemään puistoon. Marina oli epäileväinen, mutta lähti silti. Hän jätti kotiinsa lapun, jossa kertoi aikeistaan.
Marinan ruumis löytyi puistosta kesäkuussa 2006. Kun hänen lapsensa kuuli asiasta uutisista, lapsi tiesi välittömästi, että kyseessä oli hänen äitinsä.
Marinan lappu, metrolippu ja valvontakameravideo johdattivat poliisin viimein ”Bitsevskin hirviön” jäljille.
Ilman sitä elämässäni ei olisi ollut mitään järkeä
Mies ruskeassa t-paidassa ja käsiraudoissa asteli myöhemmin kameroiden eteen.
Aleksandr oli ilmoittanut poliisille tunnustavansa kaiken, jos saisi tehdä sen suorassa tv-lähetyksessä, valtavan yleisön edessä.
Todellisuudessa mitään lähetystä ei ollut. Yleisö koostui poliiseista, ja mikrofonit olivat vain näön vuoksi pöydällä.
– Ilman sitä elämässäni ei olisi ollut mitään järkeä, Aleksandr selitti tappamishimoaan.
Sarjamurhaaja tunnusti poliisille yli 60 murhaa, mutta hänet voitiin aukottomasti tuomita ”vain” 48 teosta elinkautiseen vankeuteen. Mies istuu tiettävästi yhä rangaistustaan korkean turvaluokituksen vankilassa Ural-vuoristolla.
Kuten monien kaltaistensa, myös Aleksandr Pitšuškinin on kerrottu saavan vankilaan runsaasti ihailijapostia etenkin naisilta.
Marketin työntekijä oli sarjamurhaaja
Venäläinen Aleksandr Pitšuškin (synt. 1974) tuomittiin elinkautiseen vankeuteen kymmenien ihmisten murhista vuonna 2007.
Hän tappoi vuosien 1992–2006 välillä Moskovassa ainakin 48 ihmistä. Pitšuškin työskenteli paikallisessa supermarketissa ja asui vielä aikuisenakin äitinsä luona.
Mielentilatutkimuksen mukaan Pitšuškin oli tappaessaan täydessä ymmärryksessä. Hänellä kuitenkin todettiin vaikeasti häiriintynyt antisosiaalinen persoonallisuus, narsistisuutta ja päihdeongelma.
”Se, että Aleksandr sai kehittää kymmenien ihmisten tappamisesta itselleen mielihyvää tuottavan harrastuksen, kertoo häntä ympäröivän yhteiskunnan täydellisestä epäonnistumisesta”, sarjamurhaajaa tuoreessa kirjassaan käsitellyt psykologi Ville Mäkipelto kirjoittaa.
”Isän varhainen menettäminen, mahdollinen aivovamma nelivuotiaana, oppimis- ja käytöshäiriöt, koulukiusaamisen kohteeksi joutuminen, läheisen isoisän kuolema, päihteiden väärinkäyttö ja väkivallalla fantasiointi eivät ole mikään oikeutus väkivallalle, mutta ne tekevät ymmärrettäväksi elämänpolkua, joka lopulta johti tähän tuomittavaan valintaan”, hän analysoi.
- Aleksandr Pitšuškin.jpg (149.01 KiB) Katsottu 1040 kertaa
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000010022211.html
