Marybeth Tinning, äiti murhasi 9 lastaan.

[MadMadamMim]

Äidit, jotka murhaavat (lähde: Crimelibrary)
-Ensimmäinen aloitukseni ja kesken homman huomasin, että aika suomennosurakka tuli otettua. Marybethiin huomasin viitatun useissa muissa keskusteluissa, mutta omaa aloitusta tällä varsin aikaansaavalla äidillä ei vielä ollut.


Kun Susan Smith murhasi kaksi lastaan Etelä-Carolinassa lokakuussa 1994, ihmiset kauhistuivat että äiti voi tehdä moisen asian omille lapsilleen.

Texasissa syvästi häiriintynyt Andrea Yates, 36, hukutti viisi nuorta lastaan perheen kylpyammeeseen. Suurimmalle osalle ihmisistä tällainen rikos on käsittämätön, mikä saattaa selittää miksi rikoksen tekijälle on niin vähän julkista sympatiaa. Vaikka oikeus saattaa olla halukas kuuntelemaan selityksiä syytetyltä, yleensä anteeksiantoa ei ole. Smith sai elinkautisen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen samalla kun Yates tuomittiin elinkautiseen, mahdollisuudella ehdonalaiseen vuonna 2040.

Toisin kuin Smithin ja Yatesin tapauksissa, joissa uhrit tapettiin yhden traagisen tapahtuman aikana, nämä tapahtumat sattuivat melkein 14 vuoden ajanjaksolla.

Helmikuun 5. 1986 Marybeth Tinning, 43, paikallinen kotiäiti ja aiempi koulubussinkuljettaja, pidätettiin syytettynä 4 kuukautta vanhan tyttärensä Tami Lynnen murhasta.

Marybeth Tinning oli tuttu näky Schenectadyn ensiapuosastoilla. Yleensä hän juoksi sisään hämmentyneenä ja hysteerisenä, yksi vauvoistaan käsivarsillaan joko kuolleena tai lähes kuolleena.

Henkilökunta tunsi Marybethin hyvin, osa vihaten ja osa säälien. Tämä johtui siitä, että tammikuun 3. 1972 (jolloin hänen tyttärensä Jennifer kuoli) aina joulukuun 20. 1985 (jolloin Tami Lynne löydettiin kuolleena kotoaan) kaikki yhdeksän Marybethin lasta kuolivat äkillisesti ja yleensä ilman mitään järkevää selitystä.

Marybeth Tinning syntyi Duanesburgissa syyskuun 11. vuonna 1942. Hänellä oli nuorempi veli ja hänen isänsä Alton Roe työskenteli läheisellä General Electricillä. Kerran Marybeth väitti, että kun hän oli nuorempi, hänen isänsä käytti häntä hyväkseen. Poliisikuulustelussa vuonna 1986 hän kertoi tutkijalle, että isänsä oli hakannut häntä ja lukinnut komeroon. Myöhemmin oikeuskäsittelyn aikana hän kiisti isällään olleen pahoja aikeita. "Isäni löi minua kärpäslätkällä", hän kertoi oikeudessa, "koska hänellä oli niveltulehdus ja hänen kätensä eivät olleet paljoa käytössä (hyödyksi?/much of use). Ja kun hän lukitisti inut huoneeseeni, luulin että ansaitsin sen."

Vaikka Marybeth aikoi mennä collegeen valmistumisensa jälkeen, sitä ei koskaan tapahtunut. Muutamien vuosien ajan hän työskenteli monissa matalapalkkaisissa töissä jotka eivät tarjonneet paljoa tulevaisuutta. Lopulta hänestä tuli sairaanhoitajan apulainen Ellisin sairaalassa Schenectadyssa. Vuonna 1963 hän tapasi Joe Tinningin sokkotreffeillä. Joe oli ujo nuori ja kiltti mies joka ei ollut koskaan ollut ongelmissa poliisin kanssa. Pari tuli toimeen hyvin ja keväällä -65 he menivät naimisiin. Joe oli hiljainen mies joka työskenteli General Electricillä.

Joe ja Marybeth olivat kaikin tavoin kuten monet muutkin nuoret parit siinä osassa New Yorkia. He työskentelivät kovasti rakentaakseen paremman elämän. Heidän elämässään oli vain yksi outo ongelma; heidän lapsensa alkoivat kuolla.

Mysteerinen sattumusten sarja ympäröi Marybethin yhdeksän lapsen kuolemaa. Kaikki huomasivat että hänen lapsensa kuolivat, mutta vain muutamat tiesivät kaikki kuolemien yksityiskohdat. Sosiaalisten palveluiden yksikkö, useat poliisilaitokset, ystävät, naapurit, perhe ja jopa paikallinen hautaustoimisto olivat epäuskoisia oudosta kurjuudesta, joka oli kohdannut Tinningin perhettä. Toki kaikki eivät ajatelleet, että se oli tragedia. Jotkut näkivät kuolemat epäilyttävinä ja tekivät jopa virallisia raportteja epäilyistään. Kuitenkaan yhdessäkään tapauksessa toimenpiteitä Joeta tai Marybethiä vastaan ei tehty, koska ei ollu yksinkertaisesti mitään pitäviä todisteita että mitään oli vialla.

Ensimmäisen viiden avioliittovuotensa aikana pari sai kaksi lasta, Barbaran ja Joserp Jr:n. Lokakuussa 1971 Marybethin isä kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen. Saman vuoden joulukuussa Marybeth synnytti kolmannen lapsensa, Jenniferin. Tammikuun 3. -72 Jennifer kuoli Schenectadyn sairaalassa vakavaan infektioon, mikä diagnosoitiin aivokalvontulehdukseksi. Tutkijat eivät pitäneet kuolemaa epäilyttävänä, koska Jennifer oli syntynyt sairaana (was sick at birth) eikä häntä koskaan tuotu kotiin. Isänsä ja vauvansa kuolemat ovat saattaneet järkyttää Marybethin epävakaata henkistä tilaa.

Seitsemäntoista päivää myöhemmin, tammikuun 20. 1972 Marybeth vei Joseph Jr:n, 2, Ellisin sairaalan ensiapuun. Hän kertoi, että pojalla oli jonkinlainen kohtaus. Lapsi pidettiin tarkkailussa jonkin aikaa, mutta lääkärit eivät löytäneet hänestä vikaa ja poika lähetettiin kotiin. Useita tunteja myöhemmin Marybeth palasi ensiapuun pikku-Joen kanssa, tällä kertaa poika oli kuollut. Marybeth kertoi lääkäreille, että hän oli laittanut pojan sänkyyn ja palatessaan löytänyt hänet kuristuneena lakanoihin.
"Hänen syntymäpäivänsä oli lähellä ja hän oli nokosilla, nukkuen normaalia pidempään. Epäonnekseni en mennyt katsomaan häntä ja kun menin, hänellä vaikutti olevan hengitysvaikeuksia joita minä en aiheuttanut", Marybeth kertoi tutkijoille. Kuolinsyy listattiin tuntemattomaksi eikä ruumiinavausta tehty.

Tuskin kuutta viikkoa myöhemmin Marybeth palasi samaan ensiapuun tyttärensä Barbaran, 4, kanssa. Hän kertoi henkilökunnalle että tyttö oli saanut kouristuksia. Vaikka lääkärit halusivat tytön jäävän yön yli, Marybeth vaati viedä hänet kotiin. Useita tunteja myöhemmin, kuten Joe Jr:n kanssa, hän palasi tajuttoman Barbaran kanssa. Myhemmin lapsi kuoli sairaalasänkyyn tuntemattomasta syystä. Kun poliisi kysyi Marybethiltä tästä tapahtumasta vuosia myöhemmin, hän tuskin muisti sitä.

"Oli tytär", hän kertoi tutkijoille, "kun nukuimme, hän kutsui minua ja menin sisään ja hänellä oli kouristus. Luulen, etten edes muista oliko.. Uskon, että ehkä me.. En muista veimmekö hänet ambulanssilla vai itse, mutta jokatapauksessa me menimme sinne ja he tekivät mitä ikinä tekivätkään."

Harvinainen, vähän tiedetty tila nimeltä Reyesin syndrooma, oli Barbaran epäilty kuolinsyy. Sitä ei ikinä todistettu.

Kaikki kolme Marybethin lasta olivat kuolleet. He olivat kuolleet 90 päivän sisällä toisistaan, mikä oli hyvin epätavallista vaikka kyseessä olisikin ollut Reyesin syndrooma tai kätkytkuolema. Kuolemat tulivat yllätyksenä kaikille, koska ennen kuolemiaan Joseph Jr. ja Barbara olivat terveitä ja aktiivisia. Jotkut epäilivät, että sen täytyi olla joku geneettinen häiriö joka siirtyi äidiltä lapselle. Siksi ihmiset yllättyivät vielä lisää, kun Marybeth alkoi odottaa neljättä lastaan.

Kiitospäivänä 1973 hän synnytti Timothyn, pienen pojan. Kaksi päivää myöhemmin hän vei Timothyn kotiin ja kaksi viikkoa myöhemmin joulukuun 10. Timohty tuotiin takaisin samaan sairaalaan kuolleena. Marybeth kertoi lääkäreille löytäneensä hänet elottomana kehdosta. Taaskaan lääkärit eivät löytäneet mitään lääketieteellistä syytä. Timothy vaikutti olevan normaali vauva, jonka viralliseksi kuolinsyyksi kirjattiin kätkytkuolema.

Kaksi vuotta myöhemmin, maaliskuun 30. 1975 Marybeth synnytti viidennen lapsensa, Nathanin. Yksi hänen ystävistään kertoi kirjailija Joyce Eggintonille vuosia myöhemmin, että "Näen yhä hänen suloiset pienet kasvonsa. Hänen hiuksensa olivat niin vaaleat, ja noiden suurten sinisten silmien ja hymyn kanssa hän oli täydellisin versio pienestä poikavauvasta. Hän oli vain niin kaunis!"

Syyskuun 2. Marybeth ilmestyi St. Claren sairaalaan 5 kuukautta vanhan Nathanin kanssa. Poika oli kuollut. Hän sanoi, että oli ajamassa autollaan vauva etupenkillä kun hän huomasi, että lapsi oli lopettanut hengittämisen. Taaskaan ei löytynyt järkevää syytä kuolemalle. Ystävät ja naapurit olivat kauhistuneita. Viisi Marybethin lasta oli kuollut - ja lisää oli tulossa.

Vuonna 1978 Marybeth ja Joe tekivät järjestelyjä adoptoidakseen lapsen. Samana vuonna Marybeth tuli taas raskaaksi, mutta he eivät peruneet adoptiota vaan sen sijaan valitsivat pitää molemmat lapset. Elokuussa -78 he saivat adoptiopojan Michaelin. Kaksi kuukautta myöhemmin sytyi tytär Mary Frances. Tammikuussa -79 vauva sai Marybethin mukaan jonkinlaisen kohtauksen ja hän kiirehti vauvan kanssa St. Claren ensiapuun, joka oli suoraan vastapäätä hänen asuntoaan kadun toisella puolella. Henkilökunta sai elvytettyä tytön. Helmikuun 10. Marybeth juoksi samaan sairaalaan Mary Frances sylissään. Vain neljä kuukautta vanha tyttö oli aivokuollut. Selitys oli sama kuin muidenkin kohdalla, Marybeth sanoi löytäneensä vauvan tajuttomana eikä tiennyt mitä oli tapahtunut.

"Ei ole mitään sanottavaa", hän kertoi tutkijoille vuosia myöhemin, "kuin että löysin hänet kehdosta tajuttomana. Uskon että Joe oli siellä. En voi muistaa." Kun ruumiinavauksessa ei löytynyt syytä kuolemalle, se kirjattiin taas kätkytkuolemaksi.

Kun Mary Frances haudattiin, Marybeth ei hukannut aikaa hankkiutuessaan raskaaksi. Marraskuun 19. samana vuonna hän synnytti seitsemännen vauvansa Jonathanin. Samaan aikaan he yhä huolehtivat adoptoidusta lapsestaan Michaelista, joka oli 13 kuukautta vanha ja näennäisesti hyvässä kunnossa. Maaliskuussa -80 Marybeth ilmestyi St. Clareen tajuttoman Jonathanin kanssa, ja poika elvytettiin onnistuneesti. Mutta perhehistorian takia hänet lähetettiin Bostonin sairaalaan jossa hänet tutkittiin läpikotaisin parhaiden eksperttien toimesta. Lääkärit eivät löytäneet mitään syytä miksi vauva lopettaisi hengittämisen ja Jonathan lähetettiin kotiin. Muutama päivä myöhemmin Marybeth palasi St. Clareen aivokuolleen Jonathanin kanssa. Poika kuoli maaliskuun 24. 1980.

Alle vuoden päästä keskeinen tapahtuma sattui Tinningin taloudessa. Maaliskuun 2. päivän aamulla 1981 Marybeth ilmestyi lääkärille 2,5-vuotiaan Michaelin kanssa. Hänet oli kääritty huopaan ja poika oli tajuton. Marybeth kertoi lääkärille että ei saanut Michaelia aamulla hereille eikä tiennyt mikä oli vialla. Hän kuvaili seuranneita tapahtumia poliisille: "Kun menin sisälle aamulla herättääkseni hänet jotta voisimme lähteä lääkärille, hän ei ollut, tarkoitan hän ei ollut tajuton, mutta hän oli löydä ja niin edelleen ja sen sijaan että olisin soittanut ambulanssin laitoin hänet autoon, kirjaimellisesti heitin hänet autoon, ja menimme St. Clareen tai tarkoitan että menin Dr. Melen toimistoon ja menin sinne ja... kun yksi lääkäreistä.. luullakseni kertoi minulle että hän kuoli viruksen aiheuttamaan keuhkokuumeeseen."

Kun lääkäri tutki pojan, hän oli jo kuollut. Myöhemmin ruumiinavauksessa löytyi järkiä keuhkokuumeesta, mutta ei tarpeeksi aiheuttaakseen kuoleman. Koska Michael oli adoptoitu, pitkäänepäilty teoria geneettisen häiriön aiheuttamista kätkytkuolemista Tinningin perheessä hylättiin. Jotain muuta tapahtui, mutta kukaan ei tiennyt tarkalleen mitä. Michaelin kuoleman jälkeen jotkut hoitajista kyseenalaistivat Marybethin oudon käytöksen. He huomasivat että hän olisi voinut tulla suoraan ensiapuun kun huomasi Michaelin olevan sairas aamulla, mutta sen sijaan hän antoi tuntien kulua kunnes lääkärin toimisto avautui. Siinä ei ollut järkeä.

Elokuun 22. 1985 Marybeth, silloin 42, synnytti kahdeksannen lapsensa Tami Lynnen. Kuten kaikki muutkin lapset Marybethin hoidossa, hänet oli tuomittu elämään lyhyt elämä. Joulukuun 19. naapuri Cynthia Walter meni ostoksille Marybethin kanssa ja myöhemmin kävi hänen kodissaan. "Viivyin muutaman minuutin ajan ja halusin pidellä tamia", Walter myöhemmin todisti, "mutta Marybeth pyysi minua antamaan lapsen takaisin joten ojensin hänet takaisin ja menin kotiin".

Myöhemmin sinä iltana Walter sai hysteerisen puhelun Marybethilta. "Cyntia! Tule tänne ja heti!". Kun hän meni naapuriin nähdäkseen mikä oli vialla, hän löysi pienen Tami Lynnen makaamasta hoitopöydältä. "Hän ei liikkunut, hän oli violetti ja en tuntenut pulssia tai hengitystä. Hän ei hengittänyt", Walter sanoi oikeudessa.

Cynthian kysyessä Marybethiltä mitä oli tapahtunut, tämä sanoi tytön kääriytyneen vilttiin. Ensiavussa vauva julistettiin kuolleeksi, eikä mitään ilmeistä kuolinsyytä ollut. Koska he tiesivät perhehistorian, syytökset lankesivat nopeasti Marybethin ylle.

Seuraavana aamuna Cynthia meni Tinningeille lohduttaakseen Marybethiä, mutta löysi Joen ja Marybethin syömästä aamiaista. Tami Lynnen hautajaisten jälkeen Marybethillä oli vieraita brunssilla. Myöhemmin Walter todisti, että hän oli hymyilevä, söi ja keskusteli kaikkien kanssa. Marybethin veljen kanssa naimisissa ollut Sandy Roe todisti myös, että Tami Lynnen kuoleman jälkeen Marybeth ei vaikuttanut järkyttyneeltä. He olivat puhuneet joulusta, eikä lapsen kuolema vaikuttanut häiritsevän häntä.

Poliisi, joka epäili jotain olevan vialla Tinningin taloudessa meni haastattelemaan Marybethiä. Bob Imfeld kuulusteli häntä Tami Lynnen kuolemasta ja halusi yksityiskohtia miten hän kuoli. "Tiedän miksi olet täällä", Marybeth sanoi, "aiot pidättää minut ja viedä minut vankilaan". Ruumiinavauksessa ei löytynyt syytä Tamin kuolemalle ja sekin kirjattiin kätkytkuolemana.

Mikään ei vaikuttanut häiritsevän Marybethin miestä Joeta. Jokaisen kuoleman jälkeen hän pukeutui samoihin vaatteisiin ja meni vastuuntuntoisesti hautajaisiin. Hän istui hiljaa eikä keskustellut kenenkään kanssa. "Oli asioita jotka tekivät minut epäluuloiseksi" hän kerran sanoi Times Unionin toimittajalle. "mutta sinun täytyy luottaa vaimoosi. Hänellä on juttunsa tehtävänä ja niin kauan kun hän saa ne tehdyksi sinä et kysele."

Kolme Tinningin lasta oli lopulta diagnosoitu kuolleeksi kätkytkuolemaan, ja tämän olisi pitänyt herättää huolta sillä tilastollisesti kaksi tai kolme kätkytkuolemaa samassa perheessä on melkein mahdotonta, koska kätkytkuolema ei ole tai ole koskaan ollut geneettinen luonnostaan. Dr. Michael Baden sanoi kerran, että "noin kolme lasta tuhannesta kuolee kätkytkuoleman. Todennäköisyydet kahta vastaan samassa perheessä ovat valtavat, ja kolmea vastaan astronomiset."

Tapausta tutkittiin vuosia ja epäiltiin kyseessä olevan jonkinlainen kuoleman geeni. Adoptoidun Michaelin kuolema kuitenkin sulki sen pois. Marybeth ja Joseph kävivät lukemattomissa lääketieteellisissä tutkimuksissa että löydettäisiin syy. Reyesin syndrooma joka aiheuttaa aivojen turpoamisen, oli myös epäilty. Se tuottaa huomattavia oireita, ja Jenniferiä lukuunottamatta lapset olivat kuitenkin vaikuttaneet terveiltä ennen kuolemia.

Schenectadyn poliisipäällikkö Richard E. Nelson kertoi lehdistölle myöhemmin, että ongelma ei ollut siinä etteivätkö lähes kaikki olisi olleet epäluuloisia perhettä kohtaan. Mutta lasten tarkkoja kuolinsyitä ei pystytty määrittelemään ja ilman tarkkaa määräystä kuolinsyyntutkijalta poliisitutkintaa ei voi aloittaa.

Iltapäivällä helmikuun 4. 1986 Marybeth haettiin kuulusteltavvaksi. Tietysti Marybeth ei ollut veloitettu, koska ei ollut etsintäkuulutusta, mutta poliisi kertoi että hänen yhteistyötänsä tarvittiin jos hän halusi puhdistaa epäilykset lastensa kuolemista. Hän suostui, mutta myöhemmin hän sanoi tunteneensa itsensä pakotetuksi lähtemään poliisien mukaan.

Marybeth puhui elämästään lapsena Duanesburgissa. Hän kertoi surreensa jokaisen yhdeksästä lapsestaan kuolemaa ja kielsi roolinsa tapahtumissa, mutta poliisi ei uskonut hänen tarinaansa. Oli liian sopivaa että kaikissa tapauksissa vain Marybeth oli paikalla.

Useiden tuntien kuulustelun jälkeen Marybeth antoi periksi. Hän väitti yhä, ettei koskaan satuttanut suurinta osaa lapsista. Hän sanoi, että Tami Lynne, Nathan ja Timothy olivat poikkeukset, mutta hän ei ollut tehnyt mitään Jenniferille, Josephille, Barbaralle, Michaelille, Mary Francesille ja Jonathanille. Kolme edellämainittua hän myönsi tukehduttaneensa tyynyllä koska "en ole hyvä äiti.".

Joeen oli otettu yhteyttä ja Marybeth sai tavata hänet lyhyesti. Joe pyysi häntä kertomaan totuuden mikä tahansa se olikaan. Marybeth alkoi itkeä ja muutaman minuutin kuluttua myönsi murhat Joelle.

Kun Marybethiltä kysyttiin, miksi hän tappoi Tami Lynnen, hän vastasi, että "koska hän itki aina enkä voinut tehdä mitään oikein". Lausunnon loppuun Marybeth kirjoitti, että "en tehnyt mitään Jenniferille, Josephille, Barbaralle, Michaelille, Mary Francesille, Jonathanille. Vain näille kolmelle, Timothy, Nathan ja Tami. Tukehdutin heidät tyynyillä koska en ole hyvä äiti. En ole hyvä äiti muiden lasten takia." Myöhemmin hänet pidätettiin ja haastettiin Tami Lynnen murhasta.

Pian pidätyksen jälkeen poliisi ja syyttäjä päättivät viedä tutkimukset pidemmälle. Toukokuussa -86 kolmen Tinningin lapsen ruumiit nostettiin haudasta tutkittavaksi uudelleen. Marybeth yritti asianajajansa kanssa estää sen, ja Joe kertoi toimittajille, ettei haluaisi heidän tekevän sitä mutta uskoo että se on heidän etuoikeutensa. Yksi Tami Lynnen ruumiinavauksen tehneistä, Dr. Oram, huomasi Joe Tinningin irallisuuden perheestään. Oram kuvaili hänt näin "Isä näyttää osoittaneen vähän mielenkiintoa olosuhteisiin, joissa lapset kuolivat. Hänellä on vaikeuksia muistaa heidän kaikkien nimiään".

Marybethiä syytettiin vain yhden, Tami Lynnen, kuolemasta. Poliisi ja Schenectadyn piirisyyttäjä tunsivat, että se oli ainoa tapaus johon oli vahvat todisteet. Oikeudenkäynnin aikana Marybeth väitti, että poliisi oli laittanut sanoja hänen suuhunsa, huutanut ja uhkaillut häntä.

Valamiehistö pohti melkein 20 tuntia kolmena päivänä. Paneeli tuli lopulta tulokseen ja heinäkuun 17. vuonna 1987 Marybeth päätettiin syylliseksi toisen asteen murhaan Tami Lynnen kohdalla. Valamiehistö ei ollut yksimielinen sen suhteen tarkoittiko hän todella tappaa lapsen, mutta hänen lausuntonsa poliisille olivat ratkaisevia valamiehistön päätöksessä.Päätöksessä oli mahdollisuus 20 vuodesta elinkautiseen. Kun päätös julistettiin, Marybeth peitti kasvonsa käsillään ja alkoi itkeä. Joe Tinning oli tapaansa tyypillisesti liikkumaton.

Lokakuun 2. 1987 Marybeth tuotiin oikeuteen viimeistä kertaa. Tuomarina oli Clifford T. Harrigan. Syyttäjä vaati maximirangaistusta 25 vuodesta elinkautiseen (maximum sentence of 25 years to life). Puolustusasianajaja pyysi minimiä 15 vuotta. Tuomarin kysyessä Marybethiltä oliko hänellä jotain sanottavaa, hän luki lausunnon.

"Haluan teidän ihmisten tässä oikeussalissa tietävän, että olen todella pahoillani että Tami Lynne on kuollut. Ei ole päivääkään ettenkö miettisi häntä, kaipaan häntä erittäin paljon. Haluan vain teidän tietävän, että minulla ei ollut osaa tyttäreni Tami Lynnen kuolemassa. Yritän pitää katseeni korkealla ja hyväksyä rangaistuksen jonka yhteisö ja oikeus vaatii rikoksesta, josta minut tuomittiin. En tehnyt tätä rikosta mutta suoritan ajan vankilassa parhaan kykyni mukaan. Kuitenkin, en lopeta ikinä taistelemista todistaakseni syyttömyyteni. Herra ylhäällä tietää ja minä tiedän olevani syytön. Jonain päivänä koko maailma tietää että olen syytön ja ehkä silloin voin saada elämäni takaisin tai sen mitä siitä on jäjellä."

Välittömästi lausuntonsta jälkeen Marybeth tuomittiin 20 vuodesta elinkautiseen (20 years to life). Elokuussa -89 Marybethiä syytettiin Nathanin ja Timothyn murhista, mutta syytteet kumottiin todisteiden puutteessa. Tami Lynne oli ainoa, jonka murhasta Marybeth ikinä tuomittiin.

Mikä on voinut olla motiivi Marybethin outoon käytökseen lapsiaan kohtaan? Jotkut tutkijat uskovat, että hän tahtoi huomiota, jota sai jokaisen lapsen kuoleman jälkeen. Nämä oireet osoittavat harvinaista Munchausen by Proxy-syndroomaa kohtaan. Tämä tila saa äidin vahingoittamaan lastaan fyysisesti samalla kun hoivaa lastaan rakkaudella.

Entä Jenniferin kuolema? Hän kuoli -72 kahdeksan päivän ikäisenä, eikä koskaan jättänyt sairaalaa synnytyksen jälkeen. Jennifer kuoli aivokalvontulehdukseen. Dr. Michael Baden kommentoi vauvan kuolemaa kirjassa "Confessions of a medical examiner" näin: "Jennifer vaikuttaa olleen vaateripustimen uhri. Tinning oli yrittänyt vauhdittaa synnytystä ja onnistui vain aiheuttamaan aivokalvontulehduksen. Poliisi teorioi, että hän tahtoi synnyttää vauvan joulupäivänä, kuten Jeesus. Hän ajatteli, että isänsä, joka oli kuollut hänen ollessaan raskaana olisi tyytyväinen."

2007 (en ihan varman vuodesta) Marybeth yritti päästä ehdonalaiseen. Lautakunta totesi, että häneltä puuttuu katumus tekoaan kohtaan ja hän ei muista mitä tapahtui Tami Lynnelle. Ehdonalaislautakunta ottaa huomioon useita osa-alueita ja Marybeth epäonnistui kaikissa. Ehdonalainen evättiin, ja se evättiin uudestaan 2009, 2011 ja 2013. Seuraava mahdollisuus ehdonalaiseen on tammikuussa 2015.