Vanha juttu The New York Timesista, vuodelta 2007, kun pojan identiteetti oli vielä tuntematon. Juttu valottaa sitä, kuinka tapaus on jäänyt kalvamaan jutun tutkijoita:
Ratkaisemattoman tapauksen ja tuntemattoman uhrin painolasti
Yli puoli vuosisataa hän on ollut sydäntäsärkevän mysteerin keskiössä, tämä nelivuotias poika, joka makaa haudassaan mustan hautakiven alla, alppiruusujen varjossa.
Ivy Hillin hautausmaalla vierailjat tuovat hänen haudalleen leluja ja kukkia, kenties osoittaen hänelle enemmän rakkautta mitä hän sai eläessään kokea. Elämässään, jota leimasivat sairastelu, nälkä ja joka päättyi pahoinpitelyyn.
Pojan alaston ja murjottu ruumis löytyi pahvilaatikosta, hiekkatien varren metsiköstä kaupungin laitamilta helmikuussa 1957. Hän oli kaikkein kamalimman lasten kaltoinkohtelun symboli. Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeenkään hänellä ei ole nimeä.
William H. Kelly, eläkkeelle jäänyt etsivä Philadelphian poliisista ja hänen ystävänsä Joseph McGillen, eläkkeelle jäänyt kuolemansyyntutkija vierailevat haudalla usein. "Pikkuinen ystäväni", kuten Kelly häntä kutsuu. Molemmat miehet, iältään 79, unelmoivat saavansa antaa pojalle henkilöllisyyden ennen kuin heistä aika jättää.
Tapaus on yhä virallisesti avoin murhatutkinta, "yksi niistä harvoista, joissa emme tiedä, kuka uhri on", sanoo kapteeni Benjamin Naish, Philadelphian poliisin tiedottaja.
Elmer Palmer oli ensimmäinen poliisi ruumiin löytöpaikalla sateisena helmikuun 26:na päivänä 1957. "Se näytti nukelta", hän muisteli. "Mutta sitten näin, että se ei ollut nukke". Pojan tukka oli leikattu taitamattomasti, juuri ennen tai jälkeen kuoleman, että hänen ruumiillaan oli hiuksenpätkiä.
Palmer, nyt 79-vuotias, oli tuolloin nuori aviomies ja isä. Hän muistaa tärisseensä sadetakissaan, ajatellen, että mikä häpeä, mutta ainakin tämä tullaan ratkaisemaan nopeasti, oli niin paljon johtolankoja.
Mutta oli myös ongelmia. Yliopisto-opiskelija oli havainnut ruumiin jo 25. helmikuuta, mutta soitti poliisille vasta seuraavana päivänä, kun oli ensin uskoutunut papille löytämästään. Kylmyys hidastaa ruumiin hajoamista, joten oli mahdotonta sanoa, milloin poika oli kuollut.
Ruumiinavaus paljasti, että poika oli hakattu kuoliaaksi ja hän oli ollut sairas ja aliravittu. Hänen maitohampaansa olivat vielä paikoillaan, eikä hän ollut ilmeisesti käynyt koskaan hammaslääkärissä. Hänen ruumiissaan oli useita arpia, jotka näyttivät leikkausarvilta, mutta kyselyt paikallisilta lääkäreiltä ja sairaaloilta eivät tuottaneet tuloksia. Valokuvia pojan kasvoista julkaistiin lehdissä, ripustettiin kauppojen ikkunoihin sekä lähetettiin sähkö- ja kaasulaskujen mukana pitkin Philadelphiaa ja sen ulkopuolellekin. Orpokodit ja muut lastensuojelulaitokset tarkistettiin. Mitään ei saatu selville.
Etsivät jopa pukivat lapsen ruumiin ja kuvasivat sen istuvassa asennossa ja laittoivat sen jakoon, toivoen että "eläväisempi" kuva virkistäisi jonkun muistia.
Miesten vakosamettinen lätsä löydettiin ruumiin läheltä ja jäljitettiin alueella toimivaan kauppaan. Kaupan omistaja tunnisti lätsän hihnasta, jonka lätsän ostaja oli pyytänyt ompelemaan siihen kiinni. Ostaja oli ollut parikymppinen mies, joka oli tullut liikkeeseen yksin, eikä hänessä ollut mitään erityistä. Lätsän omistajaa ei koskaan löydetty. Poliisi jäljitti pahvilaatikon toiseen kauppaan: siihen oli alkunperin pakattu yksi tusinasta kehdosta, jotka myytiin 3.12.1956 - 16.2.1957. Poliisin tutkijat jäljittivät kaikki paitsi yhden ostajista, mikä oli melkoinen saavutus siihen nähden, että kaupassa kävi vain käteismaksu. Silti yhteyttä poikaan ei löytynyt.
Pojasta tarjottiin monenlaisia vihjeitä ja teorioita: hän oli Unkarin vallankumousta karkuun lähtenyt pakolainen, hän oli kiertävän tivolin työläisten poika, hän oli alueella kiertelevän katonkorjaajan poika. Yli 11 000 Unkarin passia tarkastettiin, tivolin työntekijät vapautettiin epäilyistä, katonkorjaaja ja hänen poikansa tavoitettiin.
Lopulta poika haudattiin varattomien ja tuntemattomien hautausmaalle, poliisien toimiessa arkunkantajina. Hänen hautansa oli siellä ainoa merkitty hautapaikka, hautakivi saatiin lahjoituksena paikalliselta kivenveistäjältä.
Vuodet kuluivat. Löytöpaikan metsikkö kaadettiin ja tilalle rakennettiin taloja, hiekkatiestä tuli vilkas katu. Pojan kuolemaa tutkineet poliisit vanhenivat ja eläköityivät. Mutta vaikka he näkivät uransa aikana paljon ison metropolin kuolemia ja hirveyksiä, he eivät voineet unohtaa pientä poikaa.
Vidocq Society, suureksi osaksi philadelphialaisista lainvalvojista koostuva ryhmä, joka tutkii ratkaisemattomia rikoksia, otti tapauksen tutkittavakseen. Herrat Kelly ja McGillen ovat jäseniä. Ryhmän nimi tulee kuuluisalta 1700-luvun ranskalaiselta etsivältä, François Vidocqilta.
Eräs seuran jäsenistä oli Remington Bristow, kuolinsyyntutkijan viraston etsivä, jota tapaus kosketti syvältä. Hänen oma poikansa oli kuollut lapsena. Bristow työskenteli tapauksen parissa täysipäiväisesti, vielä eläkkeelläkin ja käytti tuhansia dollareita omia rahojaan jahdatakseen johtolankoja ympäri maata. Hän kantoi salkussaan pojan kuolinnaamiota.
Bristow uskoi kuolemaansa saakka (1993), että poika oli sijaiskotia eräässä vanhassa kartanossa pyörittäneen pariskunnan avioton lapsi. Hän uskoi myös, että lapsen kuolema saattoi olla tahaton.
Pojan DNA taltioitiin, kun hänen hautansa avattiin 1998. Hänet haudattiin Ivy Hillin hautausmaalle sen jälkeen, hautapaikka saatiin lahjoituksena. Tapausta seuranneet toivovat, että joku päivä DNA-vastaavuus löydettäisiin.
Herra Kelly ja McGillen uskovat mysteerin avaimen löytyvän erään Philadelphiassa varttuneen naisen muistin kätköistä. Nainen kertoo, että hänen ollessaan lapsi, hänen vanhempansa toivat tuntemattoman pojan heille kotiin ja pitivät tätä kellarissa. Naisen mukaan eräänä päivänä hänen äitinsä hakkasi pojan kuoliaaksi ja otti tyttärensä mukaan, kun hän ajoi metsäiselle alueelle hävittämään pojan ruumiin.
Nainen kertoi tarinansa Kellylle ja McGillenille useita vuosia sitten, psykiatrinsa länsäollessa. Hän sanoi halunneensa puhua asiasta nähtyään tv-dokumentin pojan tapauksesta.
Uskomme häntä, McGillen sanoo.
Mutta William Fleisher, entinen Philadelphian poliisi ja FBI-agentti, nykyinen yksityisetsivä ja Vidocq Societyn puheenjohtaja, ei ole vakuuttunut. "Hänen puheitaan ei ole voitu todistaa oikeiksi eikä niitä ole voitu todistaa vääriksi".
Entä jos poika pysyy nimettömänä ja rikos jää vaille rangaistusta? "Ennemmin tai myöhemmin tekijä joutuu paikkaan, missä ei voi esittää vetoomuksia, ja se ajatus tuntuu hyvältä", McGillen sanoo.
https://www.nytimes.com/2007/01/01/us/01boy.html