TuskaistaTietoa kirjoitti:
Tuossa tulee esille mielestäni hyvin Suomalaisen, ja yleiseurooppalaisen oikeuskäytännön heikkous.
USA:ssa syyttäjän tehtävä on syyttää. Sen järjestelmän valuvika on, että kun oikeus kokoontuu ja punnitsee syyttäjän ja puolustuksen versioita tapahtumista saa hyvä ja kovalla rahalla tehty puolustus valtavasti etua verraten huonoon asian puolustamiseen. Mutta USA:ssa kuitenkin syyttäjä ja puolustus nähdään oikeussalissa omaa asiaansa ajavina tahoina, ja oikeuden tehtävä on löytää sieltä se oleellinen.
Yleiseurooppalaisesti taas syyttäjän ei pitäisi syyttää vaan pyrkiä tutkinnassa saada aikaan tasapuolinen teonkuvaus, josta puolustus sitten voi olla toki erimieltä. Tuossa ongelmana on, että tuo on altis sille, että syyttäjä syystä tai toisesta ei hoida tehtävänkuvaansa ja näin pystyy käytännössä muokkaamaan tuomiot haluamikseen.
Kirjassa kerrotaan sivuilla 246-247 käräjäoikeuden päätelmiä koskien Vilhusen ja Aarnion väitettyä yhteistä huumebisnestä. Vilhusen kerrotaan kertoneen esitutkinnassa muun muassa, että hän olisi saanut Aarniolta 5 000 huumerahaa, jonka hän olisi tietämättä lähetyksen sisällöstä antanut jollekin toiselle henkilölle eteenpäin.
Käräjäoikeus totesi, että Vilhusen esitutkinnassa antama kertomus on pääosin luotettava. Oikeudessa Vilhunen oli kiistänyt kertomuksensa, ja kertonut, että joku nuorempi KRP:n tutkija olisi saanut hänet kertomaan näitä tarinoita. Oikeus totesi Vilhusen motiiviksi kertoa Aarniosta Trevocin. ”Tuomion mukaan Vilhusen motiivi kertoa asioista oli kosto, koska Vilhuselle oli selvinnyt tutkinnan aikana, että Aarnio oli vedättänyt häntä Trevoc-sijoituksessa.
Ensimmäinen kysymysmerkki on se, että miksi Vilhunen olisi millään tavalla kärsinyt Trevoc-sijoituksessa, jos hän ei ollut laisinkaan sijoittaja tai omistaja? Sijoittajanhan väitetään olleen Trevoc-oikeudenkäynnin lopputuloksen mukaan Aarnio itse?
Seuraava kysymys on se, että voisiko nuori tutkija uunottaa jengijohtajaa?
”Oikeus ei pitänyt sitäkään uskottavana, että Vilhusta huomattavasti nuorempi krp:n tutkija olisi saanut Vilhusen uunotettua puhumaan kuulusteluissa jotakin vastoin omaa tahtoaan.” Aarnion totesi ”Lopuksi tahdon todeta, että pidän täysin mahdottomana, että Keijo Vilhunen voisi vastoin omaa tahtoaan olla kenenkään määrättävissä.”
No ei todellakaan, nuori tutkija saa ”uunotettua” ihmistä puhumaan vastoin omaa tahtoaan, koska Vilhusen tahto oli puhua.
Häntä odotti vuosien vankeustuomio ja hän halusi välttää sen puhumalla Aarniosta. Motiivi ei varmasti ollut kosto Trevocista vaan pelko krp:stä ja syyttäjästä, joka voisi viedä tämän yli 60 vuotiaan miehen vielä vuosiksi vankeuteen.
Mielenkiintoista ei tässä välttämättä ole tämä tarina, vaan se miten oikeus sitä käsittelee. Ensin se on valmis ottamaan toisessa oikeudenkäynnissä loppupäätelmäksi jotain sellaista, josta ei ole todisteita sen paikkansa pitävyydestä. Seuraavassa oikeudenkäynnissä se on valmis ottamaan saman asian toisessa yhteydessä esille, mutta nyt päätyen päinvastaiseen lopputulokseen kuin edellinen oikeus.
Seuraavaksi se on valmis uskomaan motiiviin, jolla ei ole mitään todellista merkitystä tilanteessa, jossa on paljon voimakkaampi motiivi olemassa, jonka olemassaololle tai merkitykselle se ei aseta mitään painoa.
Sitten se väittää kahta toinen toistaan poissulkevaa ajatusta yhtä aikaa. Se väittää, ettei krp:n tutkija, jonka taustalla on koko krp:n organisaatio ja syyttäjänlaitos, ikänsä puolesta (?) voisi vaikuttaa jengipomoon. Vaikuttamaan pystyisi sen sijaan toisen vastaavan organisaation päällikkö, joka kykenisi johdattelemaan tätä jengipomoa toimimaan jopa kuriirina rahalähetykselle hänen itsensä oivaltamatta tapahtumaa?
Indisioprosessien ongelma on juuri tämä. Syyttäjän tarinaan tulee koko ajan lisää elementtejä, sitä on erittäin vaikeaa hallita, jos se ei perustu todellisiin tapahtumiin tai tekijän motiivi ole niin selvä, ettei siitä jää mitään epäilystä.
