Kolumni: Lepää rauhassa, Ari Lahdenmäki
Sanna UkkolaMiten muistella ihmistä, joka on syyllistynyt käsittämättömiin vääryyksiin, mutta josta tunsin myös muita puolia? Helpompi olisi olla vain hiljaa, kirjoittaa Sanna Ukkola.
Palkittu toimittaja
Ari Lahdenmäki kuoli Saksassa viime viikolla. Asiasta uutisoi
Helsingin Sanomat.
Lehdet täyttyivät tunnetun toimittajan kuolinuutisista, joiden sisällöstä arviolta yli kolmasosa koski hänen seksuaalirikostuomioitaan.
“Eiköhän elämäntyötä olisi voinut painottaa rikoksiin verrattuna. Oliko tuo ihan reilua omaisia kohtaan?” eräs kaverini kirjoitti.
Toinen – tunnettu suomalainen toimittaja – kirjoitti, että Lahdenmäki oli sarjaraiskaaja ja kauniit sanat kuoleman hetkellä ovat viesti hänen uhreilleen. Jos muistelija sanoo jotain esimerkiksi Lahdenmäen hienosta urasta toimittajana, hän asettuu rikollisen puolelle ja lähettää uhreille viestin siitä, että uhrin on turha odottaa apua ja tukea häneltä.
Mietin pitkään, mitä sanon Ari Lahdenmäestä vai sanonko mitään. En haluaisi puhua pahaa vainajasta ja toisaalta – tulkitaanko hyvän sanominen juuri noin: asetut siinä hänen uhrejaan vastaan ja puolustat hänen hirvittäviä tekojaan.
Miten muistella ihmistä, joka on syyllistynyt sanoinkuvaamattomiin vääryyksiin, mutta josta tunsin myös muita puolia? Helpompi olisi olla vain hiljaa.
Uhreille sanon, että älkää missään tapauksessa syyttäkö itseänne. Syy ei ollut teidän. Mitä Lahdenmäki teki oli yksiselitteisesti kamalaa ja väärin ja toivon, että voitte joskus unohtaa ja päästä siitä yli. Toivon, että ette ole jääneet asian kanssa yksin vaan teillä on ympärillänne ystäviä ja ihmisiä, jotka ovat tukeneet.
Tutustuin Ari Lahdenmäkeen 2000-luvun alussa. Muistan nuoren miehen, joka luki työpaikan kuppilassa kovaan ääneen Independent-lehteä ja joka ärsytti minua heti itsevarmalla röyhkeydellään.
Myöhemmin ystävystyimme ja vaikka hänessä oli pimeä puoli jo silloin, hänessä oli kuitenkin myös viehättävä puolensa. Parhaimmillaan Lahdenmäki oli huikean älykäs, hauska ja kiinnostava keskustelija, yksi oman ikäluokkansa parhaita toimittajia. Hän oli nuori, lahjakas ja kantaaottava, mediamaailman nouseva tähti.
Hän oli myös vasemmistolaisesti ajatteleva aktivisti, kävi mielenosoituksissa, halusi rajat auki ja puhui jatkuvasti yhteiskunnan vähäosaisista, syrjäytetyistä, kuten hän heitä kutsui. Hän vastusti rasismia, kirjoitteli juttuja naisten oikeuksista, liikkui tiedostavissa vasemmistopiireissä, ja osasta hänen parhaista ystävistään tuli myöhemmin valtakunnan tunnetuimpia poliitikkoja.
Samaan aikaan hänessä oli synkkä, pimeä puolensa, joka näkyi jo tuolloin vaikka tunsin hänet paljon ennen rikoksia, joista hänet tuomittiin.
Kerran hän sai haltuunsa kännykkäni. Hän lähetteli viestejä kavereilleni sekä kännykästäni löytyneille yhteystiedoille ja esiintyi minuna. Hän sopi muun muassa erään tunnetun julkkiksen kanssa haastattelun Ilta-Sanomiin, jossa olin silloin töissä.
“Otamme sinusta naturalistisia kuvia. Tarjoamme kala-aterian”, hän kirjoitti.
Tällaista oli hänen “huumorinsa”. Luova mieli ja musta huumori saivat aikaan käsittämättömiä tempauksia.
Välillä hän väitti ihmisille olevansa laillistamaton lääkäri, välillä gonzojournalismin tohtori.
Lahdenmäki oli hyvin poikkeuksellinen ihminen, mutta jokin käsijarru häneltä puuttui. Välillä musta huumori meni överiksi ja muuttui jopa julmuudeksi.
Muistan kuinka olin Ilta-Sanomien toimituksessa eräänä iltana ja Lahdenmäki soitti minulle. Vastasin puhelimeen ja toisessa päässä kuului
Elise Heinon hätäpuhelu.
Elise ja
Martti Heino murhattiin elokuussa 2001 Lopella kesämökillään. Ennen omaa murhaansa Elise ehti soittaa hätäkeskukseen, ja Lahdenmäki oli saanut jostain käsiinsä nauhoitteen hänen hätäpuhelustaan. Myöhemmin hän meni hiljaiseen baariin ja laittoi äänityksen soimaan siellä täysillä.
Kun luin nettilehdestä ensimmäisen kerran 2017, että palkittua suomalaistoimittajaa syytetään raiskauksesta, Lahdenmäki tuli heti mieleeni. En ollut ollut hänen kanssaan juuri tekemisissä yli kymmeneen vuoteen, mutta meillä oli edelleen runsaasti yhteisiä ystäviä. He vahvistivat, että kyseessä todella oli Lahdenmäki.
En tiennyt liikkuessani hänen kanssaan 2000-luvun alussa hänen toiminnastaan tällaisia puolia, enkä tiedä, tekikö hän rikoksia vielä silloin.
Lahdenmäen ystävät kertoivat minulle, että hänen toimintansa oli 2010-luvun alusta lähtien ollut niin holtitonta, että ihmiset olivat alkaneet ottaa häneen kukin vuorollaan etäisyyttä jo ennen rikosuutisia.
Viimeistään seksuaalirikostuomioiden myötä viimeisetkin vanhat ystävät ottivat etäisyyttä. Lahdenmäki jäi hyvin yksin.
Journalisti-lehti teki Ari Lahdenmäestä 2018 jutun, jossa oli haastateltu 12 naista Lahdenmäen toiminnasta, joka oli jatkunut vuosien ajan. Toimittaja soitti myös minulle, mutta en halunnut tuolloin kommentoida asiaa.
Monen kollegan mielestä juttu paljasti vallankäytön mediayhteisön sisällä ja sen, että kaverit katsovat toimintaa vierestä pitkään puuttumatta asiaan. Itse en ole ihan varma, kuinka paljon he tiesivät.
Pohdin myös, kuinka perusteltua noin yksityiskohtaisen jutun julkaiseminen tuossa laajuudessa oli. Lahdenmäki oli tuolloin rivitoimittaja, jonka elämä ja ura olivat jo pilalla tuomioiden takia.
Varmaa on, että tuon jutun ja tuomioidensa julkaisun jälkeen Lahdenmäellä ei ollut enää tulevaisuutta Suomessa. Se oli tietysti hänen omaa syytään, ei uutisoineiden lehtien, ei Lahdenmäen ystävien.
Lahdenmäki oli hyvin taitava ihmisten kanssa, mikä osaltaan selittää sen, että hän pystyi jatkamaan toimintaansa niin pitkään ilman, että kukaan olisi tajunnut tai puuttunut siihen.
Siksi en erityisesti pidä siitä, että Lahdenmäen ystäviä on syyllistetty. Moni kysyy, miksi kukaan ei tehnyt mitään. Kukaan ei edes välttämättä tiennyt kaikkea Lahdenmäestä.
Eräs hänen entinen kaverinsa kuvasi, kuinka kukaan ei koskaan nähnyt kuin siivun Lahdenmäestä. Hän oli yksinkertaisesti niin taitava, ettei jäänyt vuosikausiin kiinni. Kaksois-, kolmois- ja neloiselämää. Aina uusi viiteryhmä, kun edellisessä alkaa herätä levottomuutta.
Jostain syystä hän alkoi kirjoitella minulle pari vuotta sitten, vaikka en ollut nähnyt häntä vuosikausiin.
Joskus vastasin, joskus en. Hän kiisti olevansa raiskaaja, mutta se oli tyypillistä Aria. Ei hän nähnyt itsessään vikoja – eikä ollut kertonut edes lähimmille ystävilleen syytteistä. He lukivat tuomioista lehdestä.
Hän kertoi, että työt loppuivat kuin seinään ja hän oli työtön. Hän seurasi saksalaisia ja yhdysvaltalaisia lehtiä ja piti suomalaista journalismia luokattoman huonona. Päivisin hän kävi kävelemässä Hietsussa, joskus Keskuspuistossa, välillä halvoilla kuntosaleilla, jotka antoivat työttömälle alennuksia.
Hän suunnitteli ryhtyvänsä siivoojaksi. Lahdenmäki halusi hakeutua aamuyöllä alkavaan siivoojanduuniin, jossa ei tarvitsisi nähdä ketään. Hän valitteli rahahuoliaan.
En tiedä, kuinka paljon hänen jutuistaan piti paikkaansa.
Koronan alkaessa hän oli Berliinissä ja kertoi, että siellä olivat paikat menneet kiinni. Hänellä oli kuumemittari, hän sanoi pesevänsä käsiään eikä halunnut tulla Suomeen.
Lahdenmäki kuitenkin kertoi palanneensa hetkeksi Suomeen, kun maat alkoivat sulkea rajojaan.
Ari Lahdenmäen elämä tuli päätökseensä 15.7. Saksassa vain 43-vuotiaana. Lahdenmäen tuntevien mukaan kyseessä oli sairauskohtaus.
Lahdenmäen elämä oli suuri tragedia paitsi hänelle itselleen, myös hänen uhreilleen. Hänen lahjoillaan ja saavutuksillaan olisi voinut saada aikaan paljon muutakin.
Vaikka en nähnyt Ari Lahdenmäkeä viimeisiin vuosiin kuin satunnaisesti kadulla ja vaikka hänen elämäänsä tuli mukaan kammottavia piirteitä, hänen kuolemansa oli silti järkytys.
En tiedä, mikä sai nuoren ja lahjakkaan maailmanparantajan astumaan noin synkkiin vesiin, miksi hänen elämänsä sai niin kammottavan käänteen. Lahdenmäki oli hyvin ristiriitainen ihminen, jossa oli monia puolia, viimeisinä aikoinaan ilmeisesti enemmän niitä synkempiä.
Tässä vaiheessa voin sanoa enää: Osanottoni lähipiirille ja erityisesti toivon voimia uhreille. Lepää rauhassa, Ari!
