Ensin vietiin äiti ja isä
Argentiinalainen Laura Hietala oli vastasyntynyt vauva, kun sotilaat sieppasivat hänen vanhempansa. Laura sisarineen etsii yhä isoäitiään Hanna Hietalaa. He pyytävät nyt Suomen valtiota apuun.
TEKSTI JAANA KANNINEN KUVAT PEKKA TYNELL SUUNNITTELU JA TOTEUTUS EETU PIETARINEN, EEMELI MARTTI
JULKAISTU 1.4.2018
Kaksi isoäitiä istuu odottamassa ränsistyneessä kivitalossa puiden varjossa. Heidän huomassaan on kolme pientä tyttöä. Yksi on kolmen viikon ikäinen vauva, kaksi muuta ovat vajaan kolmen vanhoja.
Toinen isoäideistä on suomalainen. Hänen nimensä on Hanna Hietala.
On sunnuntai, toukokuun 22. päivä vuonna 1977. Kello lähenee puoltapäivää. Syysaurinko lämmittää vielä San Andrés de Gilesin pikkukaupunkia.
Äkkiä pihaan kaartaa kolonna tummanvihreitä henkilöautoja ja kuorma-autoja. Niistä ryntää ulos joukko aseistettuja sotilaita.
Argentiina on ollut sotilasdiktatuurin komennossa yli vuoden päivät. Hietalan perhe on tiennyt jo pitkään, että sillä on syytä pelätä, sillä pikkutyttöjen vanhemmat ovat diktatuuria vastustavia vasemmistolaisia aktivisteja. He ovat kadonneet vain kaksi päivää aiemmin.
Sotilasjuntan silmissä myös isoäidit ovat syyllisiä.
Nyt sotilaat tunkeutuvat taloon ja ottavat isoäidit kiinni. Pihalta kuuluu ammuntaa ja räjähdyksiä, kertovat tapahtumia todistaneet naapurit myöhemmin.
On mahdollista, että Hanna Hietalan elämä päättyy siihen paikkaan.
Pikkutytöt Laura, Amanda ja Silvia pannaan säkkiin. Säkin suu suljetaan, ja sotilaat vievät säkin pois.
Yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin Laura ja Amanda Hietala istuvat hiljaisina autossa helmikuun helteessä. Sisaruksista toinen on tumma, toinen vaalea kuin olki.
Heidät pelasti lapsina naapuruston perheen valppaus. Mutta palataan siihen myöhemmin.
Laura ja Amanda ovat jo pitkään etsineet tiedonmurusia, joiden avulla he voivat rakentaa kuvaa menneestä. Pohjana ovat silminnäkijöiden kertomukset, joita kerättiin pian sieppausten jälkeen.
Amanda ja Laura Hietala etsivät todistajia, jotka voisivat kertoa heidän vanhempiensa katoamisesta.Pekka Tynell / Yle
Mutta Laura ja Amanda kulkevat yhä ovelta ovelle ja etsivät uusia silminnäkijöitä. He tietävät, että äiti ja isä vietiin Vicente Lópezin pikkukaupungissa Buenos Airesin pohjoispuolella.
Äiti Estela ja isä Vilho olivat niiden kymmenientuhansien joukossa, jotka tuhoutuivat Argentiinan sotilasdiktatuurin aikana. Kaikkiaan yli 30 000 diktatuurin vastustajaa katosi vuosina 1976–83.
Vanhempien katoamispaikalla käyminen on aiemmin tuntunut Laurasta ja Amandasta liian raskaalta, mutta nyt aika on kypsä. Aikuiset tyttäret ovat päättäneet tutkia, mitä äidin ja isän vaiheista voisi vielä saada selville.
Ja miten Suomi voisi auttaa löytämään heidän isoäitinsä Hannan, joka ei ollut luopunut Suomen kansalaisuudesta, vaikka oli asunut Argentiinassa yli 40 vuotta.
Kun pohjoiskarjalainen Hanna Väyrynen päätti 30-luvulla lähteä merten taakse etsimään leveämpää leipää, Argentiinalla oli takanaan kukoistuksen kausi.
Karjankasvatukseen perustunut talous oli monipuolistunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja maa oli onnistunut jossain määrin teollistumaan.
Argentiina houkutteli siirtolaisia tarjoamalla työtä ja maata, ja ihmisiä saapui kaikista Euroopan kolkista. Buenos Airesista tuli Etelä-Amerikan Pariisi, jossa Carlos Gardelin tangojen sävelet tulvivat avoimista ikkunoista kaduille.
Pian joka kolmas kaupungin asukkaista oli siirtolainen.
Hanna Väyrynen matkusti 1930-luvulla useita kertoja Argentiinan ja Suomen välillä.Sinikka Väyrysen kotialbumi
1930-luvun taitteessa Argentiinan tähti kääntyi laskuun, kun maailmanlaajuinen talousromahdus saavutti myös Etelä-Amerikan. Syyskuussa 1930 Argentiinassa tehtiin sotilasvallankaappaus, kuten sen jälkeen jokaisella vuosikymmenellä 70-luvulle asti.
Politiikka tuskin kuitenkaan askarrutti 20-vuotiasta Hannaa, kun hän vuonna 1931 lähti kohti Buenos Airesia sisarustensa vanavedessä. Hänellä oli koko elämä edessään.
Lähtö kotoa Juuan Mataran kylästä ei ollut mitenkään poikkeuksellinen päätös, sillä nälkä oli yleinen vieras Pohjois-Karjalan köyhissä tuvissa. Moni suomalainen päätti lähteä siirtolaiseksi.
Hannan sisarpuoli Eeva oli perustanut Buenos Airesiin menestyvän kauneussalongin, jossa kävi pääkaupungin parempaa väkeä. Ansiot olivat niin hyvät, että rahaa riitti Suomeenkin lähetettäväksi.
Kauneussalonkiin tarvittiin apua, ja sitä kutsuttiin kotoa Matarasta. Ensin Buenos Airesiin matkusti Hannan kaksossisar Helmi, ja Hanna seurasi pian perässä.
Hän kertoi myöhemmin kirjeessään Suomeen, miltä tuntui nähdä ensimmäistä kertaa Amerikan ranta:
– Se värirykelmä oli niin valtava, että pelotti. Kun uskalsin hiipiä hyttiini nukkumaan, rukoilin: Jos tämä maanosa on minulle tarkoitettu, varjele rakas Jumala minua.
Hanna ja hänen sisarensa Helmi työskentelivät Buenos Airesissa sisarensa kauneushoitolassa.Sinikka Väyrysen kotialbumi
Helmi-sisko palasi takaisin Pohjois-Karjalaan muutama vuosi myöhemmin. Mutta Hanna jäi Argentiinaan, vaikka työ kauneussalongissa kangerteli, kun voimakkaat kemikaalit aiheuttivat käsiin pahan ihottuman.
Buenos Airesissa Hanna tapasi miehensä, suomalaisen Tuure Hietalan. Tämä oli alun perin asettunut Brasiliaan perustettuun suomalaiseen utopiayhteisöön Penedoon, mutta muutti pian Argentiinaan. Tuure oli töissä Suomen suurlähetystössä Buenos Airesissa, kun rakkaus syttyi.
Hanna ja Tuure Hietalan häitä vietettiin helmikuussa 1941. Parille syntyi kaksi poikaa, Reino ja Vilho. Kotona puhuttiin suomea, mutta pojista tuli Argentiinan kansalaisia.
Kolme vuosikymmentä myöhemmin pojat ottivat kantaa synnyinmaansa politiikkaan sillä seurauksella, että kuusi perheenjäsentä katosi jäljettömiin.
Hanna ja Tuure Hietala menivät naimisiin Buenos Airesissa. Kuvassa Hanna on keskellä ja Tuure oikealla. Heidän poikansa Vilho (vasemmalla) ja Reino puhuivat kotona suomea.Sinikka Väyrysen kotialbumi
Hanna Hietala ei ollut poliittisesti aktiivinen, mutta sekä Reinosta että Vilhosta tuli ammattiyhdistysaktiiveja ja marxilaisen Vallankumouksellisen työläispuolueen PRT:n jäseniä.
Argentiina oli politisoitunut ja kahtiajakautunut maa. Kuuban vallankumous kiehtoi etenkin nuorta polvea niin Argentiinassa kuin muuallakin syvän köyhyyden vaivaamassa Latinalaisessa Amerikassa.
Argentiinassa aatteita puolustettiin myös asein. Juan Perónin populistihallitusta vastassa oli sissiryhmiä, jotka kävivät kaupunkisotaa 70-luvun alusta lähtien.
Lähtölaskenta sotilasvallankaappaukseen alkoi, kun Perón kuoli heinäkuussa 1974. Perónin sijalle asettui hänen kolmas vaimonsa Isabel. "Isabelitan" valtakaudella poliittinen väkivalta lisääntyi, ja vasemmistolaisia etsineet kuolemanpartiot kylvivät pelkoa.
Sekasortoisessa tilanteessa sotilaat ottivat vallan maaliskuussa 1976. Sen jälkeen valtion toisinajattelijoihin kohdistama terrori paheni. Vaino koski opiskelijoita, taiteilijoita, kirjailijoita ja ay-aktivisteja. Ylipäätään kaikkia, jotka eivät kannattaneet sotilasdiktatuuria.
Hietalan pojat Reino ja Vilho perheineen joutuivat menemään maan alle jo ennen vallankaappausta. Myös heidän äitinsä oli pakko valita puolensa.
Hanna Hietalan kodista tuli aktivistien kokoontumispaikka.Reino Hietalan kotialbumi
Näin Hanna Hietalaa kuvaa perheystävä ja vasemmistoaktivisti Luis Mattini kirjassaan Los Perros:
Näen doña Anan istuvan keittiön nurkkauksessa siinä vanhassa talossa Tres de Febrero –kadulla. Hän puhui vähän, ja sanojen lopussa oli vaikeasti määriteltävä painotus, joka syntyi siitä, kun suomen kieli muuttui espanjaksi. Hänellä oli älykäs katse, joka salli vilkaisun hänen sielunsa syvimpiin, mutta tutkimattomiin sopukoihin.
Poikiensa mukana Hannastakin tuli eräänlainen aktivisti. Hänen talonsa muuttui poliittisten kokousten näyttämöksi.
Perhe sai esimakua tulevasta, kun Vilho-poika otettiin kiinni vuonna 1975. Silloin "leijonaemo lähti liikkeelle luolastaan", kuten Mattini Hannasta kirjoittaa.
Hän alkoi toimia niiden äitien kanssa, jotka vaativat poliittisten vankien vapauttamista. Hän matkusti, solmi suhteita ja teki kaikkensa poikansa saamiseksi vankilasta.
Muutaman kuukauden jälkeen Vilho vapautettiinkin ja karkotettiin Suomeen. Äiti Hanna kirjoitti veljelleen Suomeen:
– Kiitän Jumalaa että lapseni on nyt vapaa. Olen nähnyt näillä retkilläni äitejä, jotka surullisina mutta kuivin silmin kaipaavat poikiaan ja tyttöjään.
Hanna matkusti Suomeen poikansa perässä.
Vilho käytti muutamat kuukautensa Suomessa sen valmistelemiseen, että hän palaisi Argentiinaan maanalaiseen työhön tekemään vasemmistolaista vallankumousta. Hannan tarkoitus taas oli vakuuttaa poikansa siitä, että tämän olisi järkevintä jäädä ja tuoda Suomeen myös vaimonsa ja pieni tyttärensä.
Sukulaiset kuvaavat Vilho Hietalaa aikaansaavaksi ihmiseksi, jolla oli aina jokin hanke meneillään.Laura ja Amanda Hietalan kotialbumi
Tiettävästi Hannan ja Vilhon tiet eivät kuitenkaan kohdanneet. Kun Hanna saapui Suomeen, kuopus oli lähtenyt takaisin kohti Argentiinaa. Hanna seurasi taas perässä.
Hanna uskoi, että Suomen kansalaisuus suojelisi häntä Argentiinan valtion terrorilta ja että hänen voimansa riittäisivät suojelemaan myös hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan.
Siinä hän erehtyi.
Laura Hietala pyyhkii silmiään keskellä katua. Hän on juuri tavannut miehen, joka tuntee osan tapahtumista isoäidin talolla melkein 41 vuotta sitten.
Ennen kaikkea mies muistaa kolme pientä tyttöä, jotka oli sullottu säkkiin. Tytöt olivat Laura, hänen sisarensa Amanda ja heidän serkkunsa Silvia.
Miehen nimi on José Estrella. Hän oli 11-vuotias, kun hänen isänsä löysi säkin toukokuussa 1977.
Laura ja Amanda ovat tienneet jo kauan miehen sukunimen. He ovat usein ajaneet San Andrés de Gilesiin etsiäkseen käsiinsä jonkun, joka muistaisi vanhat tapahtumat. Mutta rohkeus ei ole riittänyt oveen koputtamiseen.
Nyt senkin aika on tullut.
José Estrella oli toukokuussa 1977 11-vuotias, mutta muistaa pikkutytöt hyvin.Pekka Tynell / Yle
Lauralle José Estrellan kohtaaminen on jälleen yksi todiste siitä, että tapahtumat todella kulkivat siten kuin hän on ajatellut. Se on hänelle tärkeää, koska joskus tulee epäilyn hetkiä.
Kun José Estrella kertoo tarinansa, kuva Hietalan perheen vaiheista tarkentuu entisestään. Isoäitien ja tyttöjen sieppauksen päivämäärä esimerkiksi varmistuu sunnuntaiksi 22. toukokuuta siksi, että Estrella muistaa katsoneensa televisiosta jalkapallojoukkue Bocan tärkeää ottelua.
Siitä Estrella ei puhu, että tyttöjen säkki löytyi tiiliskivien polttamiseen käytetystä uunista. Voi olla, että aihe on hänelle liian raskas.
Säkin löytämisestä uunista on useita eri versiota.
Yhden mukaan tyttöjä säälinyt sotilas oli koputtanut tiilityöntekijä Estrellan oveen ja kehottanut tätä hakemaan lapset turvaan. Toisen version mukaan Estrella oli seurannut vaivihkaa puiden siimeksestä, mitä tiilitehtaalla tapahtui.
On mahdollista, että sotilaiden tarkoitus oli jättää tytöt uuniin kuolemaan. Mutta on myös mahdollista, että tyttöjen avulla yritettiin saada esille sukulaisia, jotka olivat vielä etsittyjen listalla.
Lauran ja Amandan vanhempia Vilhoa ja Estelaa ei enää tarvinnut houkutella, sillä heidät oli jo viety. Pariskunta siepattiin kaksi päivää aiemmin, kun he olivat menossa poliittiseen tapaamiseen.
Tai ainakin luulivat menevänsä. Vaikuttaa siltä, että tapaamiskutsu oli tekaistu, jotta aktivisteiksi tiedetyt nuoret aikuiset saataisiin napattua.
Sieppauspäivänä Laura-vauva oli vielä niin pieni, että hänet ja esikoistytär Amanda oli jätetty isoäitien hoiviin. Vanhempien tarkoituksena oli palata pian, sillä Estelan piti kiirehtiä imettämään.
Kun vanhemmat lähestyivät tapaamispaikkaa, baaria Maipú- ja Lavalle-katujen kulmassa, paikalle kaarsi iso joukko Fordeja. Sotilaat piirittivät Estelan ja Vilhon, ja hetkessä heidät oli otettu kiinni.
Ainoa, joka Hietalan perheestä jäi tyttöjen lisäksi henkiin, oli Hanna Hietalan vanhempi poika Reino.
Juuri Reino haki kolme pikkutyttöä tiilityöntekijä Estrellan talosta yön turvin isoäitien sieppauksen jälkeen. Tytöt itkivät lohduttomasti, ja Amanda pyysi päästä äitinsä luo.
Reinon veljentytöt Laura ja Amanda jäivät monen mutkan kautta äitinsä tädin hoitoon Záraten kaupunkiin. Oman perheensä Reino aikoi viedä maanpakoon Suomeen.
Hän otti yhteyttä Buenos Airesissa toimineeseen suomalaiseen merimiespappiin, Tapio Leskiseen. Tämä oli läheinen perhetuttava jo valmiiksi, sillä Hannalla oli tapana käydä suomenkielisessä merimieskirkossa.
Leskinen ryhtyi auttamaan maan alla piileskellyttä Hietalan perhettä. Papin ja muiden auttajien tuella Reino Hietala onnistui lopulta hankkimaan perheelleen asiakirjat, joilla he saattoivat paeta Suomeen.
Suomen suurlähetystöstä apua tuli lähetystösihteeriltä, nyt jo edesmenneeltä Kari-Veikko Saloselta. Mutta suurlähettiläs Klaus Castrén suhtautui poliittisiin pakolaisiin torjuvasti.
Merimiespappi Tapio Leskinen kertoo Ylelle, että Castrén kielsi häntä pitämästä yhteyttä Hietalan perheeseen.
Ulkoministeriön arkistosta löytyy asiakirja, jossa Castrén antaa pian sotilasvallankaappauksen jälkeen ohjeet siitä, miten suurlähetystöstä mahdollisesti apua hakeviin tulee suhtautua. Ulkoministeriö luokitteli heinäkuulle 1976 päivätyn asiakirjan salaiseksi.
Ohjeen mukaan tuntemattomia henkilöitä ei saanut laskea sisään kansliaan. Suurlähettiläs vetosi siihen, että 27 chileläistä pakolaista oli vastikään hakenut poliittista turvapaikkaa Kanadan lähetystöstä Buenos Airesissa.
Yksi syy tiukkaan ohjeistukseen saattoi olla se, että Suomen valtiolla oli vahvat taloussuhteet Argentiinan sotilasjuntan kanssa. Vuonna 1978 juntalle myytiin jäänmurtaja, ja paria vuotta myöhemmin allekirjoitettiin tieteellis-taloudellinen yhteistyösopimus.
Diplomaattisuhteita ihmisoikeuksia polkevaan diktatuuriin ei katkaistu missään vaiheessa.
Yksi Argentiinan diktatuurin pahamaineisimmista kidutuskeskuksista on nykyään museo ja kulttuurikeskus keskellä Buenos Airesia. Sen pihalla näkyy siellä täällä turistiryhmiä.
Täällä heille kerrotaan, kuinka viereisellä stadionilla pelattiin jalkapallon maailmanmestaruudesta vuonna 1978 samaan aikaan, kun kidutettavien huudot kaikuivat laivaston tukikohdan ESMA:n käytäviltä kaduille.
Turistit saavat kuulla, kuinka keskuksesta vietiin joka keskiviikko ihmisiä kuolemanlennoille. Vangit huumattiin ja pudotettiin helikoptereista tai lentokoneista mereen, jokeen tai suonsilmiin. Sotilasdiktatuurin tarkoituksena oli hävittää ruumiit, ikään kuin näitä ihmisiä ei olisi koskaan ollutkaan.
ESMA:ssa oli myös synnytysosasto, jossa vangeiksi otetut äidit saivat lapsensa. Sitten äidit tapettiin ja lapset annettiin sotilasperheisiin kasvatettaviksi. Tällaisia tapauksia tunnetaan viitisensataa.
Turisteille asiat kerrotaan kuin ne olisivat tapahtuneet kaukana menneisyydessä, toisessa maailmassa. Mutta Laura ja Amanda Hietalalle diktatuurin kauhut ovat osa arkea ainakin niin kauan, kunnes kadonneiden omaisten jäänteet löytyvät.
Kun niitä ei ole, ei läheisten kuolemasta voi olla varma. Siksi elämä on tunnemyrskyä: välillä toivoa kadonneiden paluusta, välillä epätoivoa.
Laura ja Amanda menettivät kevään 1977 puhdistuksissa vanhempiensa ja isänäitinsä lisäksi myös äidin puoleiset isovanhempansa. Heidät vietiin omasta kodistaan Záraten kaupungista samana päivänä, jona äiti ja isä katosivat.
– Kahden päivän sisällä kokonainen perhe tuhottiin, Laura sanoo.
Hietalan perhe vietti kesäpäivää Argentiinassa vuonna 1969. Kuvassa vasemmalta perheystävä Arvi Sillanpää, Reino, Reinon vaimo Gloria, Hanna-äiti ja Vilho.Sinikka Väyrysen kotialbumi
Hän ei jaksa uskoa, että hänen vanhempiensa ja äidin vanhempien jäänteitä löydetään, sillä heidän oletetaan joutuneen kuolemanlennoille. Mutta isoäiti Hannan arvellaan kuolleen pian sieppauksen jälkeen, ja niinpä hänen jäänteidensä löytymisestä on toivoa.
– Sitten olisi hauta, missä voisi surra, Laura sanoo.
Hietalan sisaruksista tuntuu, että diktatuuri on heidän elämässään läsnä myös siksi, ettei syyllisiä ole tuomittu.
Sisarukset haastoivat Argentiinan valtion oikeuteen jo vuosia sitten, mutta oikeusprosessit etenevät hitaasti.
– Meidän tapauksemme tulee oikeussaliin ehkä vuonna 2020, Laura tuskailee.
Pian Argentiinan diktatuurin päättymisen jälkeen maassa hyväksyttiin armahduslakeja. Ne pysäyttivät vuosikausiksi kaikki oikeudenkäynnit ihmisoikeusrikoksista epäiltyjä vastaan. Armahduslait kumottiin vasta vuonna 2003, jolloin oikeudenkäynnit saattoivat alkaa.
Hietaloiden tapaus on osa niin sanottua Campo de Mayon oikeusprosessia, joka käsittelee rikoksia ihmisyyttä vastaan. Se käsittää ne uhrit, jotka katosivat Buenos Airesin pohjoispuolella olevan Campo de Mayon tukikohdan operaatioissa.
Oikeudenkäynnit ovat hidastuneet erityisesti nykyisen presidentin Mauricio Macrin oikeistohallituksen aikana. Nyt oikeutta hakevien pelkona on, että aika jättää sekä todistajista että syyllisistä ennen kuin tuomioistuimista saadaan päätöksiä.
Campo de Mayon tapaus on erityisen vaikea, koska vain harva kidutuskeskukseksi muutetun tukikohdan kautta kulkeneista vangeista selvisi hengissä, ja siksi todistajia on vaikea löytää.
manda ja Laura Hietala saivat kasvaa äitinsä tädin perheessä.Reino Hietalan kotialbumi
Suomen Argentiinan-suurlähetystö kuuli Suomen kansalaisen Hanna Hietalan katoamisesta kaksi viikkoa tapahtumien jälkeen. Lähetystö ja ulkoministeriö ovat vuosikymmenien mittaan pyytäneet useaan otteeseen Argentiinan valtiolta tietoja Hietalasta.
Mitään tietoja ei kuitenkaan ole saatu.
Järeämpiin keinoihin kuten oikeusprosesseihin tai syytettyjen luovutuspyyntöihin Suomi ei ole tarttunut. Moni EU-maa on toiminut toisin.
Esimerkiksi Saksan valtio on ollut mukana kantajana oikeudenkäynnissä, jossa selvitettiin Saksan kansalaisen katoamista Argentiinassa. Ruotsi on vaatinut kansalaisensa katoamisesta epäillyn upseerin luovuttamista Ruotsiin oikeudenkäyntiä varten. Ranskassa sama upseeri on tuomittu poissaolevana kahden ranskalaisnunnan murhasta.
Maaliskuussa 2018 Laura ja Amanda Hietala pyysivät Suomen valtiota mukaan ryhmäkanteeseen oikeusprosessin vauhdittamiseksi. Ulkoministeriöstä ei vielä kommentoida pyyntöä.
Laura Hietala sai tietää suomalaisista sukujuuristaan alakouluikäisenä. Hän muistaa iloinneensa siitä, että hänellä on setä jossakin toisella puolella maapalloa.
Sitä hetkeä Laura ei osaa paikantaa, jolloin hän sai tietää, etteivät hänet kasvattaneet äiti ja isä olekaan hänen vanhempansa, vaan kadonneen biologisen äidin sukulaisia.
Ehkä tarkka hetki ei ole mielessä siksi, ettei asia ollut missään vaiheessa salaisuus, vaan siitä on puhuttu kotona avoimesti niin kauan kuin Laura muistaa.
Laura ja Amanda ovat käsitelleet perheensä historiaa kumpikin omalla tavallaan. Laura tunnetaan kotikaupungissaan valovoimaisena ihmisoikeuksien puolustajana. Hänen kotiinsa kerääntyvät ne, jotka ovat menettäneet diktatuurille lapsensa ja ne, jotka ovat itse joutuneet kidutetuiksi.
Laura ja Amanda Hietala ovat yhteydessä toisiinsa joka päivä.Pekka Tynell / Yle
Amanda on hiljaisempi mutta puhuu avoimesti, kun luottamus kyselijään syntyy.
Sisaruksilla on selvä työnjako.
– Minä puhun molempien puolesta. Ja olen myös kadonneiden sukulaistemme äänitorvi, sanoo Laura.
Nykyään Lauralla ja Amandalla on molemmilla oma perheensä Buenos Airesin lähellä Záratessa, joka oli myös Hanna Hietalan kotikaupunki. Laura on kolmen pojan äiti, ja Amandalla on pieni tyttö.
He pitävät tiivistä yhteyttä Suomessa asuviin sukulaisiinsa, Reino-setään ja isoäidin Hannan sukulaisiin. Joskus joku tulee Suomesta vierailullekin.
– Isoäiti toivoi aina, että hänen jälkeläisensä säilyttäisivät suhteet hänen synnyinmaahansa, Laura kertoo.
Laura ja Amanda Hietala ovat yhteydessä toisiinsa joka päivä.Pekka Tynell / Yle
Amanda on hiljaisempi mutta puhuu avoimesti, kun luottamus kyselijään syntyy.
Sisaruksilla on selvä työnjako.
– Minä puhun molempien puolesta. Ja olen myös kadonneiden sukulaistemme äänitorvi, sanoo Laura.
Nykyään Lauralla ja Amandalla on molemmilla oma perheensä Buenos Airesin lähellä Záratessa, joka oli myös Hanna Hietalan kotikaupunki. Laura on kolmen pojan äiti, ja Amandalla on pieni tyttö.
He pitävät tiivistä yhteyttä Suomessa asuviin sukulaisiinsa, Reino-setään ja isoäidin Hannan sukulaisiin. Joskus joku tulee Suomesta vierailullekin.
– Isoäiti toivoi aina, että hänen jälkeläisensä säilyttäisivät suhteet hänen synnyinmaahansa, Laura kertoo.
Erittäin mielenkiintoinen tapaus josta itse luin nyt vasta ensimmäistä kertaa. Olisi hienoa jos omaiset saisivat oikeutta ja selvyyden asialle, tosin niin kauan aikaa on kulunut. Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan tuleeko tästä tapauksesta lisää uutisointia. Vähälle huomiolle tämä ainakin mielestäni on jäänyt.
