Kyllä ne tiesi, että heidän isänsä on todennäköisesti surmannut heidän äitinsä. Vanhempi poika oli puhellut, että he lähtivät ulos isän ja äitin kanssa, ja äiti oli takakontissa, ja sitten isä ja äiti lähti, mutta vain isä palasi takaisin. En ole ikinä ymmärtänyt tällaisissa tapauksissa, miten jotkut voivat sanoa, että "pääsi kärsimyksistään". Ei nuo lapset näytä kärsiviltä. Yhtä hyvin voi sitten sanoa vaikka sellaisista lapsista, joiden vanhemmat ovat vaikka kuolleet onnettomuudessa, että olisi helpompaa heille "päästä pois" että "pääsisivät kärsimyksistään". Sen onko elämä mielekästä, määrittelee vain ihminen itse, enkä usko, että nuo pojat lainkaan halusivat "päästä pois" ja tuskin olisivat halunneet vanhempanakaan. Ihmisessä ja varsinkin nuoressa ihmisessä on yleensä niin voimakas luontainen halu elää.jykä kirjoitti:Vaikka tästä ei pätkän vertaa mitään positiivista voi löytääkään, niin olisi pojilla saattanut olla kova tehtävä ylipäätään toipua kaikesta höykytyksestä ja kokemastaan ja varsinkin isompana siitä, kun oikeasti olisivat tajunneet isänsä murhanneen äitinsä. Siinä mielessä pääsivät kärsimyksistään.
Mutta joka tapauksessa tästä ovat vastuussa ne viranomaiset, jotka määräsivät pojat tapaamaan henkisesti epävakaata isäänsä poliisitutkinnan aikana ts. tapaamisoikeuden tuomari. Hulluja vanhempia on aina. On yhteiskunnan tehtävä suojella lapsia sellaisissa tilanteissa ja asettaa heidän turvallisuutensa etusijalle eikä määrätä pakkotapaamisia vaarallisen vanhemman kanssa, jota lapset eivät usein edes halua tavata. Ja jos lapset tällaisiin tapaamisiin pakotetaan, sitten pitää paikalle lähettää myös vartijat, ei vain yhtä sosiaalityöntekijää.
