Baskervillen koiraDr Bergmeister kirjoitti: Kun Buckfastleighissa Englannin Devonissa sijaitsevan Brooke Manorin isäntä sir Richard Capel kuoli eräänä myrsky-yönä vuonna 1677, aavemetsästäjien kammottavat koirat riehuivat tarinan mukaan talon ympärillä koko yön odottaen hänen sieluaan.
Sir Richard oli luultavasti Arthur Conan Doylen kirjan "Baskervillen koira" viheliäisen Hugon esikuva. Conan Doyle sijoitti kirjansa tapahtumat Dartmooriin ja yhdisti sir Richardin tarinaan mustan aavekoiran, joka on peräisin samasta mytologisesta perinteestä kuin aavekoira
"Paljon on riittänyt puhetta Baskervillen suvun koiran alkuperästä, mutta koska minä polveudun suoraan Hugo Baskervillestä ja olen kuullut tämän tarinan isältäni, joka on kuullut sen isältään, niin olen merkinnyt sen muistiin ja olen varma siitä, että asia on niin kuin sen nyt kerron.
Tahtoisin saada teidät, poikani, uskomaan, että sama vääjäämätön Oikeus, joka rankaisee synnin, voi myös antaa sen anteeksi ja ettei mikään tuomio ole niin ankara, ettei sitä rukoilemalla ja katumalla saa anteeksi. Oppikaa siis tästä kertomuksesta, ettette pelkää menneisyyden seurauksia vaan koetatte elää niin, että nuo häpeälliset intohimot, jotka ovat tuottaneet kärsimyksiä meidän suvullemme, eivät enää pääsisi valloilleen.
Tulkoon teidän tiedoksenne, että suuren kapinan aikana (sen vaiheet on oppinut lordi Clarenden kertonut teoksessaan, jota vakavasti suosittelen luettavaksenne) Baskervillen kartanon omisti Hugo Baskerville eikä kukaan voi kieltää, että hän oli villi, hurjasteleva ja jumalaton mies. Tämän olisivat hänen naapurinsa vielä antaneet anteeksi, sillä pyhimyksiä ei ole milloinkaan näillä seuduin kasvanut, mutta hänellä oli lisäksi julma ja hillitön luonne, joka teki hänet huonomaineiseksi koko maan länsiosassa.
Sattui niin, että Hugo rakastui erään Baskervillen tilan läheisyydessä asuvan talonpojan tyttäreen. Mutta tyttö, joka oli hyvämaineinen, teki kaikkensa välttääkseen miestä, sillä hän pelkäsi tätä.
Kerran kuitenkin tapahtui mikonmessun aikaan, että Hugo viiden tai kuuden kevytmielisen ja pahansuovan toverinsa seurassa hiipi talonpojan kotiin ja ryösti tytön, jonka isän ja veljen hän tiesi olevan poissa. Hän vei tytön kartanoon, jossa hänet teljettiin yläkerran huoneeseen, ja Hugo tovereineen ryhtyi juopottelemaan.
Tyttöparka oli melkein menettää järkensä kuullessaan alhaalta salista laulua, huutoa ja hurjia kirouksia, sillä väitetään Hugo Baskervillen käyttäneen juovuksissa sellaisia sanoja, että ne saivat hänen oman kielensäkin kuivumaan. Lopulta tyttö joutui kauhun valtaan ja ryhtyi yritykseen, jota notkein mieskin olisi pelännyt. Hän laskeutui maahan murattia pitkin, joka vieläkin peittää talon eteläistä seinää. Ja lähti nummen yli yhdeksän mailin päässä olevaan kotiinsa.
Vähän myöhemmin Hugo poistui vieraittensa luota viedäkseen vangilleen ruokaa ja viiniä, mutta hän näki häkin tyhjänä ja linnun karanneen.
Silloin näytti paha henki menneen häneen, sillä hän hyökkäsi alas portaita ruokasaliin, hyppäsi suurelle pöydälle niin rajusti, että lautaset ja pullot pyörivät hänen ympärillään, ja huusi kaikkien kuullen, että hän antaisi sinä yönä ruumiinsa ja sielunsa paholaisen omaksi, jos hän vain saisi tytön kiinni.
Juomasankarit katsoivat kauhistuneena hänen hurjaa raivoaan, mutta eräs heistä huusi, että olisi viisainta päästää koirat tytön perään. Kun Hugo kuuli tämän, hän juoksi pihalle ja käski tallirengin satuloida hänen tammansa ja laskea koirat irti. Hän antoi koirien haistaa huivia, jonka tyttö oli pudottanut, näytti niille minne päin hän oli mennyt ja sitten he lähtivät matkaan huutaen ja metelöiden.
Iloiset veitikat seisoivat hetken suu auki ymmärtämättä lainkaan mitä oli tapahtunut. Mutta humala häipyi vähitellen heidän aivoistaan, ja he alkoivat aavistella tulevaa murhenäytelmää. Syntyi yleinen hämminki, toiset etsivät pistoolejaan, toiset huusivat hevosiaan ja lopulta he nousivat kaikki ratsujensa selkään ja ajoivat nummelle.
Ratsastettuaan noin mailin he sivuuttivat paimenen, joka vartio karjaa. He kutsuivat hänet luokseen ja kysyivät, oliko hän nähnyt ketään. Mies, näin kerrotaan, oli niin suunniltaan kauhusta, että hän tuskin kykeni puhumaan, mutta viimein hän todellakin sanoi nähneensä tytön, jota koirat ajoivat takaa.
”Mutta näin muutakin”, hän sanoi. ”Hugo Baskerville ratsasti ohitseni mustalla tammallaan, ja hänen jäljessään juoksi äänettömästi helvetinkoira, niin kammottavan näköinen, että rukoilen Jumalaa varjelemaan minua moiselta otukselta.”
Juopuneet herrat kiroilivat ja ratsastivat edelleen. Mutta äkkiä he tunsivat verensä hyytävän luita ja ytimiä myöten, sillä etäältä kuului laukkaavan hevosen kavioiden kopse, ja sitten riensi musta tamma valkoista vaahtoa pärskien hurjaa laukkaa heidän ohitseen suitset riippuen ja satula tyhjänä. Kauhun valtaamina he jatkoivat ratsastustaan – vaikka jokainen heistä olisi mieluummin kääntynyt takaisin, jos olisi ollut yksinään. Vihdoin he näkivät koiralauman. Kartanon verikoirat olivat jalorotuisia ja kuuluisia pelottomuudestaan, mutta nyt ne olivat vinkuen ahtautuneet samalle pienelle kallionkielekkeelle, joka oli laakson seinämässä.
Ratsastajat olivat pysähtyneet. Useimmat eivät millään ehdolla halunneet jatkaa matkaa, mutta kolme rohkeinta miestä ratsasti laaksoon.
Kuu valaisi kirkkaasti laakson pohjaa, ja siellä makasi tyttöparka, joka oli kauhusta ja väsymyksestä menettänyt henkensä. Mutta ei hänen eikä vähän matkan päässä makaavan Hugo Baskervillen ruumiin näkeminen olisi saattanut noita jumalattomia miehiä kauhun valtaan: heitä kohtasi vielä kaameampi näky. Jokin hirmuinen otus, musta, koiran kaltainen eläin, mutta paljon isompi kuin yksikään koira, oli kaatanut Hugon alleen ja raateli hänen kaulaansa.
He näkivät sen repivän Hugo Baskervillen kurkun auki, ja kun se sitten kääntyi heihin päin silmät leimuten ja leuat verta tihkuen, he kaikki huusivat kauhusta ja ratsastivat kuin henkensä edestä takaisin nummen yli. Eräs miehistä kuoli samana yönä silkasta järkytyksestä ja muut kaksi olivat murtuneita miehiä koko loppuelämänsä
Näin kertoo vanha tarina, ja koirasta, joka kerrotulla tavalla ensi kerran näyttäytyi eräälle esi-isällemme, on myöhemmin muodostunut sukumme kirous. Olen merkinnyt tämän kertomuksen muistiin siksi, että tuttu asia synnyttää aina vähemmän pelkoa kuin outo ja tuntematon. Ei voida kieltää, että monet sukumme jäsenet ovat kohdanneet onnettoman kuoleman – äkillisen, verisen ja salaperäisen. Voimme kuitenkin antautua luottavaisina Kaitselmuksen suojaan, sillä viatonta ei rangaista kuin kolmanteen tai neljänteen polveen, kuten pyhässä kirjassa sanotaan.
Tämän Kaitselmuksen suojaan minä uskon teidät poikani, mutta varoitan teitä kulkemasta nummen yli niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahuuden voima on suurimmillaan.
(Tämän kirjoituksen Hugo Baskerville nuorempi jättää pojilleen Rogerille ja Johnille määräten, etteivät puhu asiasta sanaakaan sisarelleen Elisabethille).”
Tämän kirjeen tohtori Mortimer luki Sherlock Holmesille kirjassa "Baskervillen koira", jonka on kirjoittanut Sir Arthur Conan Doyle. Kirjassa kirjeen oli tohtori Mortimerille antanut sir Charles Baskerville, ja kirje oli peräisin vuodelta 1742. Enempää en kerro kirjasta, mikäli olet kiinnostunut lukemaan sen niin kipitä kirjastoon ja lainaa se tai osta divarista muutamalla eurolla. Itse tilasin kirjan eräästä nettidivarista muutamalla eurolla. Hyviä lukuhetkiä
