Hautausmaat

[Doctor Lecter]

Itseäni on jo kauan kiinnostaneet erilaiset hautausmaat. Tuli mieleen kirjoittaa niistäkin oma osio, kun joku kertoi kammoavansa ao. paikkoja.

En tiedä kuinka yleistä on käydä varta vasten tutustumassa eri paikkakuntien hautausmaihin ja kierrellä niissä hautakiviä ja miljöötä katsellen. Omasta mielestäni kiinnostavaa mitä suuremmassa määrin.

Kivissä ja nimissä on ihmisten elämän kirjo. Nimi kertoo että kuka, vuodet kivessä kertovat milloin hän syntyi, eli ja kuoli. Erikoisia nimiä, lyhyt elämä, pitkä elämä, miksi kuoli näin varhain? Joskus on mm. sellainen kivi, jossa ovat äiti ja kaksi lastansa (näin oletan olleen) kuolleet samana päivänä, miksi? Joskus taas vanha pariskunta on menehtynyt viikon välein. Usein näkee sellaisia kiviä, joissa lapsi on kuollut muutaman vuoden ikäisenä ja hänen (olettamani) vanhempansa jo iäkkäinä. Sellaista kiveä katsellessa tulee mieleen, että oliko lapsi heidän ainoansa ja tämän kuoleman jälkeen vanhemmat ovat eläneet vain kahdestaan, vai oliko kenties sisaruksia, jotka ovat vielä hengissä.

Tosinaan olen nähnyt ihan sattumalta kuuluisia tai muuten vaan tuttuja nimiä, toisinaan taas olen varta vasten mennyt sellaiselle hautausmaalle missä tiedän olevan jonkun merkkinhenkilön tai muuten vaan tietämäni henkilön haudan ja sitä etsiessäni olen samalla tutustunut ao. hautausmaahan laajemmaltikin.

Aikoinaan, kun toiset olivat vielä enemmän tasa-arvoisempia kuin toiset, oli monen haudan ympärillä ketjut ja pallopääpylväät. Tälläisen haudan kohdalla on kivessä usein mainittu henkilön ammatti tai arvo. Tässä lepää... Här livar... merkkimies tai kenties opettajatar tahi ruustinna.

Monen haudan kohdalla näkee, että sitä ei käy enää kukaan katsomassa. Joskus pysähdyn sellaisen kohdalle toviksi. Pienen lapsen, muutaman vuoden ikäisenä kuolleen hauta on hoitamaton, kivi jo hieman sammaloitunut. Mietin, miksi hän kuoli näin varhain ja missä ovat hänen sukulaistensa haudat, miksi täällä ei käy kukaan häntä muistelemassa? Muistaako häntä enää kukaan?

Eräänkin kerran ajellessani tiettyyn paikkaan. Lähdin kesäaamuna jo varhain, sillä tarkoituksenani oli poiketa parilla hautausmaalla matkan varrella. Vain siksi etten ollut niissä aiemmin käynyt ja halusin kierrellä niissä kaikessa rauhassa. Se oli hieno reissu.

Viime syksynä, tuulisena mutta poutaisena säänä, iltamyöhällä, lähes yöllä, kävelin parisen kilometriä tutulle hautausmaalle. Isot kuuset humisivat, kuu loisti kelmeänä, öiset luonnottomat varjot. Tunnelma oli aavemainen. Ei ketään muita kulkijoita. Erikoinen kokemus.

En usko hautoihin liittyvän mitään yliluonnollista, mutta "jotain" niissä on.

Ei ihme, että mainion elokuvan "Ennustus" yksi parhaista kohdista on se, missä miehet etsivät ja kaivavat pikkupojan hautaa italialaiselta hautausmaalta. Todella erinomainen kuvaus.

Aihetta voisi jatkaa lähes loputtomiin, sillä vielä ovat ns. jumalattomien hautausmaat, ortodoksihautausmaat, juutalaisten hautausmaa, uurnalehdot...

Asteikossani hautakivien kaatajat ja hautarauhan häpäisijät ovat aina olleet siitä pahimmasta päästä. Joku paikka on sentään oltava missä saa maata rauhassa. Hautausmaalla. Loppusijoituspaikassa.

[Cicciolina]

Hei, ai muutkin tekevät tätä?? Itse en enään kyllä oikeastaan ole aikoihin tehnyt tätä kiertelyä, mutta jos ja kun satun hautausmaalla käymään, tulee kyllä kierreltyä ja katseltua hautakiviä ja niiden tekstejä. Ja tosiaan mietittyä miksi..

Lapsuudesta muistan kun mummoni näytti erään pienen tytön hautaa minulle, ja kertoi että tyttö oli kuollut pudotessaan keinusta. Pieni tyttö rukka. Sitähän minä silloin jo kauhistelin, ja kerta toisensa jälkeen, jos satuin ko. hautausmaalla käymään, kävin tytön haudalla. Tyttö oli aikalailla samaa ikäluokkaa kuin itsekin.

[swisse]

Täällä kans yks hautausmaaturisti. Mä tykkään kierrellä hautausmaita. Siellä on jotain sellasta rauhaa, jota ei oikein muualla ole. Kuulaina pakkasöinä mikään ei oo hienompaa, kun kävellä hautausmaalla, katsella kun kuu luo varjoaan kiviin. Enkä pidä sitä ollenkaa outona. Ja mietin monesti noita samoja asioita kun Dr. Lecterkin: miksi hän on kuollut nuorena, ihmettelen nimiä (etenkin vanhemmilla hautausmailla), ja jos on kokonaisia perheitä haudattu ..

Eniten sykähdytti naapuripitäjässä erään perheen poikien ( 3 veljestä ) hauta. Jäivät hevosautolla junan alle 70-luvulla. Romaniveljeksiä kun olivat, niin on hautakin todella upea.

[Mäsä-Masa]

Vaikka monet uudemmat hautausmaat ovat aika siistejä ja tylsiäkin, jotkut haudat jaksavat silti säväyttää minua vieläkin, koska niihin liittyy tarinoita. Ukkini ja mummini haudan vieressä on perhehauta, joissa on äiti ja neljä lasta. Äitini mukaan he kuulemma saivat surmansa tulipalossa vuoden 1973 tapaninpäivänä. Perheenisä on haudattu samaan paikkaan vasta vuonna 2004, vaikka hän onkin jo mennyt uusiin naimisiin edellisen perheensä kuoltua. Paikka on Paijalan hautausmaa, pitäjän nimeä minä en kerro.

Jotkut unohdetut hautausmaat säväyttävät minua eniten. Pari esimerkkiä on Hyrylän venäläinen hautausmaa kaukana varuskunnan takana ja aatelisten Amellien sukuhautausmaa jossakin korvessa Pertunmaan ja Mäntyharjun pitäjien rajaseutuvilla.

[EuroJR]

Olin ensimmäisessä kesätyössäni hautausmaalla puutarhanhoitajana. Siellä sitä tiirailin hautakivistä, josko löytyisi samalla päivämäärällä syntymä ja kuolema, siis eri vuosina vain. Ei löytynyt. "Viereisiä osumia" oli roppakaupalla, mutta jollain tavalla porukka on ainakin tuollapäin osannut sinnitellä vielä syntymäpäivänsä, tai sitten ovat heittäneet lusikan nurkkaan yhtä päivää aiemmin. Olisi luullut tuhansien hautojen joukosta löytyvän edes yhden "jackpotin", mutta nou.

Usein jouduin lapioimaan multaa uusien arkkujen päälle. Välillä kolahteli lapio luihin, muutaman kerran jopa pääkalloon. Sinne vaan, entisten päälle! Katselin kysyvästi työnjohtajaa (joka muuten aina jahtaili nuoria naispuolisia kesätyöntekijöitä) ja hän vastasi murteellisella suomella "Ei sanoa kenellekään. Sitä olla paljon sairas porukkaa..."

Olin kuullut huhua, että eräs luokkakaverini olisi kuollut auto-onnettomuudessa. Eräänä työpäivänä huomasin koruttoman puuristin, missä olikin sitten hänen nimensä. Tottahan tuo valitettavasti sitten oli. Puuristi oli siellä koko kesän, liekkö tullut vaihdetuksi kiveen?

Ihan teinivuosina menin kahden kaverini kanssa keskiyöllä talvella hautausmaalle. Meillä oli mukana muistaakseni jotain "mustaa raamattua" tms. (huom. en koskaan leikkinyt mitään seetananpalvojaa, kunhan nyt kokeiltiin kaikkea) ja tammenoksaa. Tarkoitus oli manata esiin jotain henkiä. Oltiin sitten hautuumaalla ja kaikilla tietysti pelko persiissä, vaikkei sitä toisille halunnutkaan näyttää. Ennen kuin ehdimme ryhtyä näihin "rituaalimenoihin", kuului voimakas räsähdys lähimaastosta (pakkanen se siellä paukutteli puita). Yksi sälleistä kertoi näkevänsä "leijuvan valon lähestyvän". Enempää ei tarvittukaan. Juoksimme paniikissa noin kilometrin yhtäsoittoa karkuun. Sinne jäivät tammenoksat, lyhdyt ja muut...

[maija turjukka]

Meilläkin on pienessä eteläsavolaisessa pitäjässä kaksi hautausmaata. "Vanhaankin" vielä haudataan muutama vainaja vuosittain (niihin sukuhautoihin), vaikka "uusikin" on ollut käytössä jo yli 30 vuotta.
Vanhan kirkkomaan vetovoimaa on jopa hyödynnetty kesäisin, kun matkailutoimi järjestää opastettuja kirkkomaakävelyjä, jolloin ruustinnaksi pukeutunut opas kertoo "kuuluisimmista" haudoista historiaa kiinnostuneille.
Pitää vissiin ensi kesänä yrittää itsekin päästä kierrokselle mukaan...

[anneli1]

Kiva kun on samoinajattelijoita täällä foorumissa!

Itse tutustun lomillani vieraalla paikkakunnalla aina hautausmaihin. Niistä näkee hyvin pitäjän historiaa ja miksei nokkimisjärjestyksenkin.

Nuorempana hankin lisätienestiä erään sukututkijan tutkimusten puhtaaksikirjoittajana.

Oli jännä tunne kun hämäläisellä (Lauttakylä?) hautausmaalla hautakiviä katsellessani huomasin "tuttuja". Perheessä oli ollut 13 lasta, jotka kaikki kuolivat vauvaiässä. Viimeistä lastaan synnyttäessään oli suht.koht. nuori, 34 vuotias äitikin kuollut. Mies meni uusiin naimisiin ja sai uuden vaimonsa kanssa vielä 3 lasta. Kaikki nämä nukkuivat ikiuntaan sukuhaudassaan. Tapahtumat sijoittuvat 1840 luvulta eteenpäin.

[Maybrick]

Lapset ovat nykyään vieraantuneet kuolemasta, kun mummut ja papat kuolevat enimmäkseen sairaalassa.

Olen monesti käynyt kotikuntani hautuumaalla lasten kanssa. Siellä on oma alue mm. lapsena kuolleita varten. Katselemme kiviä ja laskemme vainajien ikiä yms.

Siinä on luontevaa vastailla oman vakaumuksensa mukaan lasten kysymyksiin, joita heillä kyllä herää pitkällä kiireettömällä vaelluksella.

Itse en harrasta hautojenpalvontaa, en esim. ylenmäärin huolehdi kukista tai kynttilöistä, mutta hautuumaat ovat oivallinen paikka lasten valistamiseen, ja sen selittämiseen, että jokaiseen "miksi?" -kysymykseen ei löydy vastausta. Lisäksi lapset ihan luontojaan kulkevat asiallisesti ja rauhallisesti hautausmaalla.

[cicero]

en erityisesti vieraile hautausmailla, tulee muuten kyllä käytyä ihan asian kanssa´ja lapset ovat jo tottuneita hautausmaa-kävijöitä.

katselen kuitenkin aina hautoja mutta en jää miettimään sitä miksi joku on hoitamaton ja miksi joku toinen täynnä kukkasia. Tiedän että haudan hoitamattomuus ei tarkoita sitä että olisi unohdettu. Kävin isäni haudalla yksin lähes viisi vuotta koska äitini ja veljeni eivät yksinkertaisesti pystyneet tulla sinne. voin ajatella että lapsen kuolema on myös niin suuri shokki että sinne hautausmaalle ei välttämättä pysty menemään.

hautausmaihin ei minun mielessäni liity mitään erityistä ellei siellä ole joku läheinen sukulainen haudattuna, ne eivät myöskään ole mitenkään erityisen kauniita paikkoja ja nykyään hautakivissäkin on vain nimi ja päiväykset. Vanhat haudat ovat asia erikseen mutta tilanpuutteen vuoksi niitäkin on alettu poistamaan jotta saadaan paikat uusiokäyttöön.

[ABC]

Tunnustaudun "hautausmaaturistiksi". Paikallishistoria ja sukututkimusjutut vetävät puoleensa, ja usein tulee käytyä hautausmaalla samalla kun tutustuu paikalliseen kirkkoon.

Hautausmaat ovat rauhallisia paikkoja, ja parhaimmat ovat luonnonläheisiä ja säilyttäneet historiaa monen vuosisadan ajalta. Siellä saa hyvin konkreettisen muistutuksen jokaisen yksilön lopullisesta kohtalosta sekä siitä, ettei ketään ihmisten keskuudessa tulla muistamaan ainakaan komean hautakiven perusteella (siihen vaaditaan pyramidi tai joku Halikarnassoksen mausoleumi...)

Isovanhempieni haudalla olen käynyt vain yhden kerran, silti he ovat mielessä joka päivä.

[Lydia07]

Hautausmailla ei ole koirankakkaa, eikä häiritseviä spurguja penkeillä, jos haluaa rauhoittua ja istahtaa, niin kukaan ei takuulla tule iskemään. Yhtään aavetta en ole koskaan hautausmaalla nähnyt vaikka onkin vilkas mielikuvitus.

Kuljen myös pitkin hautarivistöjä kiviä tutkaillen ja etenkin niitä vanhimpia uurmaakareita ja muita.

[Danny-boy]

Minustakin hautausmaat ovat rauhallisia ja kauniita. Itse asiassa minulla on tapana vaimoni kanssa yhdessä kierrellä pitkään ja rauhassa hautuumaita. Aina jos vierailemme jollain vieraalla paikkakunnalla, on suurin mielenkiinnon kohde tietysti paikallinen hautausmaa. Kaikista useimmin tulee tietysti käveltyä oman paikkakuntani hautausmaalla kun siellä on niin paljon omaisia ja niin monella hautakiven nimellä on mielessäni kasvot. Ja miten moni ikätoverikin siellä on levännyt jo monta vuotta. Hautausmailla kiertely on mielestäni todellista sielunlepoa. Erityisesti kesäisinä iltoina.

Kuten Dr. Lecter tuossa avauksessaan puhui eräästä aavemaisesta hautausmaakäynnistään, myös minusta siihen liittyy tietyssä tilanteessa jotain aavemaista. Joskus kun iltaisin vierailen hautausmaalla pimeällä, siellä on jotenkin niin syvä hiljaisuus. Sitten kun käyn tietyn hautakiven luona (jossa omaisiani lepää) niin viereisistä valtavan suurista kuusista lehahtelee lentoon isoja lintuja. Lintuja ei edes näy, mutta ehkä ne ovat variksia, kuuluu vain raskaiden siipien kahina). Se on minulle aavemainen kokemus. Miellän, että nuo linnut ovat hautausmaalla lepäävien ihmisten sieluja.

Jyväskylän vanha hautausmaa Puistokadulla sisältää hirveän määrän paikallista kulttuuri-historiaa ja sinne on haudattu monia täkäläisiä vaikuttajia. Kuuluisimpia hautoja siellä tosin on tietysti Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen yhteishauta (eli Tulilahden murhan uhrit).

Lasten ja muutenkin nuorena kuolleiden haudat aina vavahduttavat. Entisaikaanhan se oli hyvin tavallista, että lapsia kuoli, muttei enää tänään. Joskus on todella hätkähdyttävää huomata jonkin tietämänsä tai tuntemansa ei läheisen ihmisen kuolleen niin, että siitä saa tiedon vasta lukemalla tiedon ks. ihmisen hautakivestä. "Mitä? Onko tämä ihminen kuollut?".

Sunnuntain sanomalehti on minulla myös aina erityisenä mielenkiinnon kohteena, sillä luen sieltä kuolinilmoitukset, jos joku tuttu tai tutun puoliso olisi kuollut, niin tietää ottaa osaa.

Mukava kuulla, että täällä palstalla on tässä(kin) asiassa hengenheimolaisia.

Mitä mieltä olette muuten siitä kun nykyään tuntuu olevan aina suositumpaa liittää hautakiveen jokin profiilikuva siellä lepäävästä vainajasta? Näin se tuntematonkin nimi ja päivämäärät hautakivessä saavat myös kasvot. Minun mielestäni se on hieman kammottavaa, mutta jokaisen oma asia.

[silentservice]

Entisenä haudankaivajana on kyllä pakko tunnustaa, että tulee käytyä silloin tällöin ihan vain kiertelemässä etenkin kauniilla hautausmailla. Vanhat puut ja sukuhaudat ovat välttämättömyys. Mihinkään pelloille pelkkiä tupakkiaskin muotoisia hiottuja graniittipaloja ei tule käytyä katselemassa... Kyllä kai tuo muutaman kesän työkin leimansa jätti, mutta uskonpa että takana on kuitenkin juuri samoja asioita kuin muillakin : rauhaa, estetiikkaa, mystikkaa ja tunnelmaa.

Hassu yksityiskohta jäi mieleen haudankaivuuajoilta. Eräällä hautuumaalla oli rauta-aidalla ympäröity upea, joskin hieman huonokuntoinen, sukuhauta. Aina sen ohi kulkiessa työntekijät sulkivat portin. Ja aina se oli taas uudestaan auki. Aina. Ja portin lukko oli sitä sorttia, ettei se aukene tuulessa tms. Joskus elokuun sateisina pimeinä iltapäivinä oli joskus jopa hieman värisyttävää kulkea paikan ohi ja sulkea taas kerran tuo rautaportti...

[Kyynel]

Yhden sukulaiseni haudan lähellä on hautakivi, jota on tullut ihmeteltyä useampaan kertaan. Mies on kuollut päivälleen omana 60-vuotispäivänään... Onkohan kyseessä ollut itsemurha vai onko vain tapahtunut omituinen sattuma? Tai ehkä juhlittu liian rankasti? Sukujuhlat voivat kyllä joskus olla aika rasittavia...

Vierailen usein vanhoilla, hoitamattomilla hautausmailla, joskus käyn katsomassa kauan sitten kuolleiden sukulaisten hautoja, joskus käyn muuten vain kuljeskelemassa. Minuun vetoaa jotenkin hautojen sijaintien epäsymmetrisyys verrattuna nykyhautausmaiden suoriin riveihin. Ja heinikossa kuljeskellessa saattaa jalka osua pieneen hautakiveen, joka paljastuu vauvan tai pienen lapsen haudaksi. Silloin on pakko pysähtyä hetkeksi miettimään, millainen menetys lapsen perhettä on kohdannut. Lasten haudat ovat muutenkin koskettavia, kun miettii sitä miten ilo uudesta elämästä on vaihtunut suureksi suruksi

[hannibaali]

hautausmailla vierailu on aivan loistava harrastus (ja saan siitä myös inspiraatiota työhöni). katselen hautakiviä, mietin, miksi jollakin vainajalla on haudallaan erikoisempi kivi, miksi jollain taas koruton. varsinkin nuorena kuolleiden ja samana päivänä kuolleiden pariskuntien kohdalla mielikuvitus lähtee todella lentoon, mietin heille menneisyyden, rakkaustarinan (tai tragedian) ja viimeiset sanat.

jo pelkkä tunnelma hautausmailla eroaa niin paljon kaikista muista paikoista, että joskus sinne haluaa vain yksin kävelemään. rauhoittumaan. (ja vähän myös pimeällä jännittämään.)