Viikko sitten perjantaina 24.2.2023 saimme tosiaan kuulla jymyuutisen: Auer ja Kukka ovat uuden asianajajansa Markku Fredmanin välityksellä jättäneet seksuaalirikostuomion purkuhakemuksen korkeimpaan oikeuteen. Auerin nuorimmat, nyt täysi-ikäiset lapset, myöntävät sepittäneensä tuomion perustana olleet tarinat äitinsä ja Jens Kukan väitetyistä seksuaalirikoksista.
En ole oikeastaan koko prosessin aikana ”välittänyt” (parempaa sanaa etsiessä) kenenkään syyllisyydestä ns. objektiivisessa aineellisen totuuden maailmassa. Alun perin kiinnostuin casesta vuonna 2012, kun korkein oikeus palautti murhatapauksen lähtöruutuun käräjäoikeuteen. Sen jälkeen olen seurannut tapausta lähinnä prosessuaalisen totuuden kautta - tiedostaen sen, että tuomioistuimen tehtävä rajoittuu sellaiseen totuuteen, joka voidaan saavuttaa sille esitetyn aineiston perusteella. Tuomitsemisen edellytys on, että esitetyn aineiston perusteella syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilyä. Ja juuri tässä tarkastelussa seksuaalirikostuomio vaikutti mielestäni oikeusmurhalta, siis ainakin prosessuaalisesti tuomitsemiskynnyksen osalta.
On totta, että seksuaalirikosasian oikeudenkäyntiaineisto ja tuomiot ovat salaisia, mutta Long Play on paljastanut yksityiskohtia salaisesta aineistosta (artikkeli Taksikuski, 2015). Lisäksi toimittaja Mikko Niskasaari on tehnyt julkiseen blogiinsa juttuja aiheesta. Tämän lisäksi Niskasaari kirjoitti Hymy-lehdessä 30.1.2013 julkaistun kirjoituksen, jossa hän kertoi käräjäoikeuden salaisen tuomion sisällöstä (ml. yksityiskohtia väitettyjen rikosten tekotavoista ja mitä asianomistajat ovat kertoneet) ja tämä johti siihen, että hän sai syytteen törkeästä kunnianloukkauksesta. Niskasaaren syyte lopulta hylättiin Helsingin hovioikeudessa, lisäksi syyteoikeus perusmuotoisesta kunnianloukkauksesta oli vanhentunut, mutta tuomion tärkein anti oli osaltaan se, että hovioikeus julkisesti totesi seuraavan:
Vaikka Niskasaaren kirjoittama artikkeli on kirjoitettu provosoivasti, artikkelin leipäteksti ei hovioikeuden käsityksen mukaan sisällä mitään nimenomaisesti totuudenvastaista väitettä siitä, miten käräjäoikeus olisi arvioinut lasten kertomuksia. (Helsingin hovioikeuden 3.7.2018 antama tuomio 18/128841 asiassa R 17/550.)
En käy tässä yhteydessä tarkemmin läpi millaisia lasten kertomukset olivat, niitä on käsitelty runsaasti täällä ja muualla, lukekaa Long Playn juttu ja Niskasaaren kirjoitukset, mutta mainittakoon, että vuodettujen tietojen perusteella kertomukset sisälsivät paljon liioittelua ja epätosia väitteitä, esimerkiksi väitteitä että hyväksikäytön uhriksi olisi joutunut myös perheen kolme ulkopuolista lasta (jotka eivät itse tienneet rikoksista mitään). Samat lapset kertoivat myös murhayön tapahtumista melko erikoisesti, esim. kuinka heidän 9-vuotias sisaruksensa olisi Auerin kanssa yhdessä surmannut isän ja veitsellä lyömisestä kuuluneesta viuh-äänestä. Muutamia mainitakseni.
Muun muassa näiden selvästi epärealististen kertomusten vuoksi pidin käsittämättömänä, että tuomitsemiskynnys asiassa ylittyi. Kun suuri osa kertomuksista oli mahdottomia tai ne voitiin osoittaa vääriksi, millä perusteella loppuja voitiin pitää luotettavina. Toki sekin on mahdollista, että tuomioita on referoitu julkisuudessa valikoivasti ja tuomion taustalla on oikeasti vahvat perusteet eikä vain lasten lentävät kertomukset sekä kertomuksia tukevat, pelkällä UV-valolla löytyneet arpi- ja vammalöydökset, joita löytyi Long Playn mukaan myös tuttavaperheen lapsista, joihin kohdistuneet syytteet hylättiin.
Turun hovioikeuden julkisen selosteen mukaan se on voinut jättää lasten kertomusten epäluotettavat osat huomiotta ”muun todistelun ja yleisen elämänkokemuksen” avulla. Hovioikeus päätyi pitämään tiettyjä kertomuksia luotettavina, koska ne olivat yksityiskohtaisia, johdonmukaisia, ikätasoa vastaavia ja muuttumattomia.
Ennen kaikkea hovioikeus piti hyvin epätodennäköisenä, että nuoret lapset olisivat keskenään kyenneet suunnittelemaan ja keksimään nuorille lapsille lähtökohtaisesti vieraita ja äärimmäisen poikkeuksellisia tapahtumia ilman omakohtaista kokemusta. Nyt näin näyttää käyneen, koska lapset itse myöntävät keksineensä ja suunnitelleensa. Auerin suurin syyllisyyttä tukeva seikka itse asiassa oli juuri se, että mistä ihmeestä kertomukset olisivat saaneet alkunsa, jos niitä ei olisi oikeasti tapahtunut. Huomaan itsekin, että ainakin minun mielessäni tässä herkästi on käännetty todistustaakka.
Kuitenkin oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman kertoo tutkimuksen ja oikeushistorian osoittavan, että olettama siitä, että lapsi ei pystyisi kertomaan esim. seksuaalisia yksityiskohtia ilman omakohtaista kokemusta, ei pidä paikkaansa. Kyse voi olla aikuisen johdattelusta tai pelkästään jopa siitä, että lapsi saa viittauksia, minkätyyppistä sisältöä tulee tuottaa (
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009420619.html). HS:n artikkelin mukaan lapsille oli esimerkiksi sanottu, että ei saa suojella Aueria, jos lapsi oli yrittänyt perääntyä jostain kertomuksesta. Kyse voi olla myös sosiaalisesta painostuksesta, mikä nähdään selvästi tässä tapauksessa: lapset eivät myöhemmin enää uskaltaneet perääntyä tarinoista. Itse en jaksa uskoa, että sijaisvanhemmat olisivat tietoisesti pyytäneet lapsia valehtelemaan, vaan kyse on ollut tiedostamattomasta johdattelusta.
Muutama sananen vielä oikeusjärjestelmästä, asiantuntijoista ja mediasta.
Toivottavasti salattu oikeudenkäyntiaineisto julkaistaan Auerin ja lasten vaatimusten mukaisesti, ja pääsemme kaikki näkemään, miten näytön arviointi on tässä tapauksessa tehty. Tuomioistuinlaitos käyttää merkittävää julkista valtaa, ja tämän perusteella voidaan kenties myös laajemmin alkaa arvioida, miten Suomen oikeusjärjestelmä onnistuu lasten rikosepäilyjen tutkinnassa. Arvokasta oppia tästä tapauksesta voivat saada myös ne oikeuden jäsenet, jotka tuomitsivat Auerin: Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa 2012
Päivi Ranki, Elise Salpaoja ja Tapio Katajamäki (tosin Katajamäki olisi tuominnut Auerin vain pahoinpitelyistä ja vapauttanut hänet heti). Turun hovioikeudessa 2013 hovioikeudenlaamanni
Simo Simola sekä hovioikeudenneuvokset
Nina Porkka ja Kari Lahdenperä. Syyttäjinä
Heli Haapalehto ja
Paula Pajula.
Auerin ex-asianajaja Juha Manner pyysi aikoinaan Onnettomuustutkintakeskusta tutkimaan viranomaismenettelyä Auerin tapauksessa, tuolloin asia ei edennyt, mutta Manner nosti uudestaan asian esiin uudestaan viime viikolla Ilta-Sanomissa (
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009418781.html). Tutkinta tehtiin esim. 8-vuotiaan Vilja Eerikan kuolemantapauksessa.
Tämä tapaus korostaa, että psykologian professori Pekka Santtila ja psykologian tohtori Katarina Finnilä ovat todellakin alansa huippuasiantuntijoita. Julia Korkman myös. He ottivat huomioon lasten kertomusten luotettavuuteen liittyvät epävarmuustekijät ja sen pohjalta päätyivät pitämään niitä epäluotettavina. Tuomareilla on vapaa todistusharkinta, mutta ei kertomuksia tulisi arvioida vastoin vallitsevaa oikeuspsykologista käsitystä.
Mieleeni on jäänyt Santtilan sanat murhakäräjiltä 2013: ”Kenenkään muun kuin tuomarin - oli kyseessä sitten psykologi, psykiatri tai joku muu -
mielipiteellä ei ole merkitystä. Jos halutaan formuloida asiantuntijan mielipide, sen tulee perustua tutkittuun tietoon.” Eräs psykologi oli todennut Auerin käytöksestä, että ”tulee tunne kuin katsoisi elokuvaa”, mitä Santtila piti täysin sopimattomana asiantuntijan lausuntona, koska se ei perustu mihinkään empiiriseen tietoon. Jotta asiantuntija voi olla hyödyksi oikeudessa, tulee tiedostaa, mihin asioihin asiantuntija voi ottaa kantaa. Asiantuntijan tai muidenkaan
tunteilla ei ole merkitystä.
Ja vuodatuksen päätteeksi sananen mediasta. Perinteinen media on harmillisesti ollut jo vuosia tapauksesta melko hiljaa. Sinänsä HS ja Susanna Reinboth on tehnyt ansiokasta journalismia, esimerkiksi seurannut oikeudenkäyntejä Auerin tietoja urkkineista poliiseista, mutta tapauksen olisi kuvitellut herättävän enemmän kiinnostusta. Toki kyseessä on ollut alaikäisiin kohdistunut seksuaalirikosoikeudenkäynti, mutta siitä huolimatta jonkinlaiselle vallan vahtikoiralla olisi ollut tarvetta, erityisesti jos nyt huomataan, että näytön arviointi on tehty puutteellisesti ja syyttömät ovat istuneet vuosia vankilassa. Juttuja olisi kenties voinut kirjoittaa myös yleisellä tasolla yksilöimättä Aueria tai lapsia. Tapaus on kuitenkin merkittävä myös mahdollisesti koko oikeusjärjestelmän kannalta. Aineisto on ollut salaista mutta kuten HS:n viestikoekeskusjutusta tiedämme, se on vain hidaste.
