PPK 2004
Taksimurha
Juha Rautaheimo, rikosylikomisario ja Hannu Erola, rikosylikonstaapeli, Helsinki.
Kun taksinkuljettaja autoineen katoaa työvuoronsa aikana, on vuorenvarmaa, että jotakin ikävää on tapahtunut. Niinpä tilanteen vakavuus ei jäänyt epäselväksi Kovanen-yhtiöiden liikennepäällikön tehdessä 18. lokakuuta 2001 kello 9.25 väkivaltarikos yksikköön katoamisilmoituksen taksinkuljettaja Kari Männystä (nimi muutettu).
Liikennepäälliköltä saatujen tietojen mukaan Männyn yövuoro oli alkanut edellisenä päivänä kello 18.00. Kello 22.45 Mänty oli ilmoittanut lähtevänsä keikalle Lahteen päin. Tämän jälkeen Männystä ei ollut enää havaintoja. Katoaminen oli varsinaisesti huomattu vasta seuraavana aamuna, kun Mänty ei ollut palauttanut taksia yövuoron päätteeksi Kovasen yhtiöiden hallille eikä hän ollut vastannut
matkapuhelimeen.
Kateissa oli kuljettajan lisäksi pakettiautomallinen Volkswagen Carsport BYJ-975.
Tutkintatoimenpiteet käynnistettiin pyytämällä teleoperaattoria paikallistamaan taksin ja Männyn oman matkapuhelimen sijainti. Matkapuhelimet linkittyivät tukiasemiin, jotka sijaitsivat hieman eri puolilla Lahtea, muun muassa Salpakankaalla, ja sinne taksin etsinnät luonnollisesti keskitettiin.
Etsintään osallistui useita poliisipartioita, paikallisia takseja sekä helikopteri. Etsinnät johtivat tulokseen kello 17.34, jolloin poliisipartio löysi taksiauton Lahdesta Sykekadulta.
Auto oli normaalisti pysäköitynä tien oikeaan reunaan ja ovet oli lukittu. Välittömästi voitiin todeta, että auton ohjaamotilassa oli ruumis, jonka peitoksi oli aseteltu auton lattiamattoja.
Vainaja tunnistetaan
Auto siirrettiin hinausauton lavalla sellaisenaan Lahden poliisiasemalle jatkotutkimuksiin. Auton löytöpaikan läheisyydessä suoritettiin maastoetsintää, mutta mitään tapaukseen liittyvää ei löytynyt.
Auton ovien avaamisen jälkeen tutkijoita odotti karu näky.
Ohjaamossa matkustajan puolella oli ruumis kummallisessa asennossa. Jalat olivat koukussa etupenkin päällä ja vasen jalka oli luonnottomasti taivutettuna kohti kojelautaa. Yläruumis oli osittain etupenkin jalkatilassa ja pää roikkui alaspäin nojaten oven sisäpuoliseen astinlautaan.
Vainajan päässä, ylävartalossa ja käsissä oli nähtävissä useita ampumahaavoja. Jalkatilassa kumimaton päällä oli runsaasti verta. Auton oikean etuoven alareunasta verta oli valunut myös auton ulkopuolelle helmapellille ja astinlaudalle. Vainaja tunnistettiin omaisilta saadun valokuvan perusteella Kari Männyksi.
Useat seikat puhuivat sen puolesta, että Sykekatu ei ollut surmaamispaikka.
Ilmeistä oli, että ampuminen oli tapahtunut muualla ja tekijä tai tekijät olivat siirtäneet auton sen löytymispaikalle.
Tähän viittasi muun muassa se, että Mänty oli ikään kuin siirretty matkustajan puoleiselle istuimelle ja näin oli raivattu tilaa kuljettajan paikalle.
Huomionarvoista oli myös se, että kuljettajan penkki oli asetettu huomattavan lähelle ohjauspyörää, mikä viittasi pienikokoiseen ajajaan. Männyn pituus oli sen sijaan 186 senttimetriä. Lisäksi auton virta-avain puuttui.
Poissa olivat myös kyytimaksuista kertyneet käteisrahat noin 270 markkaa, raharenki, pohjakassalompakko ja Männyn oma lompakko. Mielenkiintoista oli, että auton matkapuhelin oli kateissa ja se linkittyi edelleen Salpakankaalle.
Auton löytöpaikka ei kuitenkaan sijainnut Salpakankaalla, vaan läheisellä Arvil Hauvosen tien tukiaseman alueella.
Näin ollen auton matkapuhelin oli toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut jonnekin Salpakankaalle, ja siinä oli edelleen virta kytkettynä. Männyn oma kännykkä sen sijaan löytyi auton kojelaudan lokerosta.
Puhelimeen oli yöllä kello 01.00 tullut tekstiviesti Männyn tyttöystävältä. Tätä viestiä hän ei kuitenkaan ollut enää lukenut.
Tutkinta alkaa toiveikkain mielin
Lähtökohdat jutun selvittämiselle eivät olleet helpot.
Kohtalokkaan taksikyydin lähtöpaikka ei ollut tarkasti tiedossa. Mänty oli ilmoittautunut niin sanottuun Kallion ruutuun, josta hän oli ottanut asiakkaan mitä ilmeisimmin lennosta.
Kalliosta on matkaa Sykekadulle lyhintä reittiä käyttäen noin 107 kilometriä. Taksamittarin mukaan viimeisen kyydin pituus oli 132 kilometriä, joten ajoreitinkin suhteen oli epäselvyyttä.
Kuten edellä jo todettiin varsinainen tapahtumapaikkakaan ei ollut tiedossa.
Lisäksi taksinkuljettajan ollessa henkirikoksen uhrina, oletuksena on se, että uhri ja tekijä eivät tunne toisiaan. Näin ollen uhrin taustan setviminenkään ei todennäköisesti tulisi viemään tekijän jäljille.
Toki päinvastainenkin mahdollisuus otettiin tutkinnassa huomioon.
Koska ei ollut tiedossa, minkä poliisipiirin alueella rikos oli tapahtunut, oli aluksi epätietoisuutta siitä, ketkä alkaisivat tutkia juttua. Jokseenkin varmana pidettiin sitä, että rikos oli tapahtunut Helsinki-Lahti-linjalla.
Niinpä jutun tutkintaryhmä muodostettiin Helsingin rikospoliisin väkivaltarikosyksikön ja Lahden rikospoliisin tutkijoista.
Tutkinnanjohtaja tuli Helsingin rikospoliisista. Tutkintaryhmän koko oli aluksi 10–15 henkeä, mutta tutkimusten pitkittyessä määrä väheni pikkuhiljaa viiteen-kuuteen tutkijaan.
Negatiivisista näkymistä huolimatta tutkijoiden keskuudessa oltiin aluksi toiveikkaita rikoksen nopean ratkaisemisen suhteen.
Yleinen näkemys oli se, että juttu ”selviää käsiin” alle viikossa. Tämä optimismi perustui siihen kuvitelmaan, että näin kovan jutun tekijä olisi poliisille entuudestaan tuttuja hänen käytöksensä tapahtumayönä olisi herättänyt huomiota. Yleisövihjeiltä odotettiin siis paljon.
Taksin liikkeistä saatiinkin kaksi luotettavaa havaintoa Lahden moottoritieltä. Auto oli nähty ensin Korson korkeudella ja myöhemmin, kello 23.25 Orimattilan liittymän kohdalla.
Tyttöystävältä saatiin tietää, että hän oli soittanut kello 23.31 Männyn matkapuhelimeen.
Puhelu oli ollut lyhyt, ja Mänty oli vain kertonut olevansa ajamassa Lahteen päin ja hän oli luvannut soittaa takaisin paluumatkalla.
Tämä oli viimeisin havainto Männystä. Televalvontatiedoista selvisi, että tyttöystävän soittaessa Mänty oli ollut Orimattilassa Luhtikylän tukiaseman alueella.
- Rekonstruktio. Taksinkuljettajaa esitti samankokoinen poliisimies, jonka vaatetukseen luodinreiät oli merkitty paperitarroilla.jpg (274.34 KiB) Katsottu 8604 kertaa
Kari Männyn ruumiinavaus suoritettiin Päijät-Hämeen keskussairaalassa.
Kuolemansyyksi todettiin pään lävistänyt ampumavamma sekä vartalon ja yläraajojen lukuisat ampumavammat ja niihin liittyneet
aivojen ja rintaontelon elinten repeämät.
Kaikkiaan autosta ja Männyn ruumiista löytyi 14 ammuttua luotia. Kuitenkin vainajassa oli yhteensä 38 ampumavammaa.
Tämä selittyi sillä, että sama luoti oli esimerkiksi lävistänyt ensin oikean käsivarren, sitten ylävartalon ja päätynyt vasempaan käsivarteen aiheuttaen näin viisi ampumavammaa. Ei ollut erityisen helppo tehtävä selvittää luotien kulkureittiä ruumiissa, mutta pitkien zondien (metallitanko) avulla ne pystyttiin määrittämään.
Itse ampumistilanteen kulkua pyrittiin selvittämään rekonstruktion avulla.
Se suoritettiin tapahtuma-autossa käyttäen hyväksi autossa olleita luodin iskemäjälkiä, hylsyjen sijaintia sekä mallinukkena toiminutta Männyn kokoista poliisimiestä, johon luodin reiät oli oikeuslääkärin toimesta merkitty paperitarroilla tarkoin oikeille kohdilleen. Rekonstruktiossa päädyttiin siihen, että ensimmäiset kuusi laukausta olisi ammuttu takaapäin matkustajatilasta Männyn istuessa kuljettajan paikalla.
Luodit olivat osuneet häntä oikealle yläselkään ja oikeaan olkavarteen.
Seuraavat kuusi laukausta olisi ammuttu Männyn ollessa vatsallaan matkustajan puoleisella etupenkillä.
Tässä vaiheessa ampujan oli jo täytynyt olla ainakin osittain siirtyneenä ohjaamon puolelle.
Nämä luodit olivat osuneet selkään ja tulleet ulos rinnasta.
Osa vartalon lävistäneistä luodeista oli osunut vielä kasvoihin, joten Männyn pään on täytynyt roikkua penkin reunalta alaspäin.
Viimeinen laukaus oli erittäin todennäköisesti ammuttu oikean etuoven ollessa auki ja ampujan ollessa auton ulkopuolella.
Tämä voitiin päätellä siitä, että etuoven alla, lokasuojan kaarella oli veriroiskeita, jotka olivat voineet syntyä vain oven ollessa auki. Luoti oli osunut Mäntyä takaraivoon ja lävistänyt pään.
Tämä laukaus oli ammuttu erittäin läheltä, sillä luodinreiän ympärillä oli nokirengas.
Männyn kuolinajaksi arvioitiin 18. lokakuuta 2002 kello 03.00 ± neljä tuntia. Kuolinajan arviointia vaikeuttivat merkittävästi suuret ja vaikeasti määritettävät lämpötilojen vaihtelut.
Todennäköisesti heti tapahtuman jälkeen auto on ollut lämmin ja se on jäähtynyt hitaasti.
Toisaalta ulkoilman lämpötila on kyseisenä vuodenaikana vaihdellut suuresti yön ja päivän aikana.
Autosta löytyneiden hylsyjen osalta voitiin tehdä erittäin merkityksellinen havainto.
Hylsyjä löytyi vain neljä kappaletta ja kuitenkin autossa oli ammuttu 14 kertaa. Kymmenen hylsyä oli siis kateissa.
Olivatko hylsyt kenties joutuneet vahingossa ulos autosta siinä vaiheessa, kun ruumiin päälle oli asetettu jalkatilan matto vai oliko tekijä tarkoituksellisesti kerännyt hylsyt talteen.
Mainittakoon, että kaikki löydetyt hylsyt olivat vaikeasti havaittavissa paikoissa, kuten esimerkiksi ruumiin alla.
- Pienellä hylsyllä oli iso rooli taksimurhan selviämisessä.jpg (291.11 KiB) Katsottu 8604 kertaa
Autosta taltioidut luodit ja hylsyt sekä Männyn ruumiista ruumiinavauksessa löytyneet luodit olivat 9 millimetrin Luger (Parabellum) -patruunoita.
Hylsyjen kantaleiman perusteella valmistaja oli Sellier& Bellot. Kyseessä on erittäin yleinen patruunatyyppi.
KRP:n rikostekninen laboratorio pystyi luoteja ja hylsyjä tutkimalla määrittämään, että tekovälineenä käytetty ase on ollut tsekkiläinen CZ-75 tai CZ-85-merkkinen pistooli.
Epäonneksi kyseessä oleva asetyyppi on yleisin Suomessa käytössä olevista 9 millimetrin pistooleista, joten tämä sinänsä arvokas tieto ei kovin paljon nytkäyttänyt tutkintaa eteenpäin vielä tässä vaiheessa. Sittemminhän tieto osoittautui perustaksi koko jutun selviämiselle. Aserekisteristä selvisi, että Lahden seudulla luvallisia CZ-pistooleita oli noin 100 kappaletta, Helsingissä 500 kappaletta ja koko maassa tuhansia.
Lisänä olivat sitten vielä omaisuusrikosten kautta vääriin käsiin joutuneet sekä ulkomailta laittomasti Suomeen tuodut aseet, joiden lukumäärää saattoi vain arvailla.
Tutkintalinjat
Edellä tuli jo mainituksi, että lähtökohdat jutun ratkaisemiselle olivat heikot.
Lisävaikeutena oli vielä motiivikysymys, jonka selvittäminen on yksi henkirikostutkinnan perusedellytyksistä. Tässä tapauksessa rikokselle ei näyttänyt olevan selkeää motiivia.
Kateissa olevasta omaisuudesta huolimatta ryöstöä teon motiivina ei pidetty todennäköisenä.
Laukausten määrän perusteella ampujan oletettiin olleen ainakin jonkinlaisen tunnekuohun” vallassa.
Oliko autossa mahdollisesti tullut riitaa esimerkiksi kyytimaksusta (790 markkaa)?
Kari Männyn taustasta ei löytynyt mitään rikosta selittävää. Hän oli 20-vuotias tradenomiopiskelija, joka ajoi taksia sivutöinään pari kertaa viikossa. Hän oli lisäksi täysin nuhteeton kaveri, eikä hänellä olisi pitänyt olla mitään henkilö kohtaista syytä joutua tällaisen rikoksen uhriksi.
Millainen henkilö on sitten tällaisen rikoksen tekijä. Minkälainen tyyppi ajaa taksilla Helsingistä Lahteen varustautuneena aseella, ampuu kuljettajaa 14 kertaa ja siirtää sitten ruumiin matkustajan istuimelle. Tämän jälkeen hän hyppää ratin taakse ja verinen ruumis vierellään ajaa Sykekadulle, jossa pysäköi auton siististi kadun varteen, lukitsee auton ovet ja katoaa Lahden yöhön jälkiä jättämättä.
Itse asiassa tekijä oli pyrkinyt mitä ilmeisimmin peittämään jälkiään, kuten osoittavat mahdollinen hylsyjen kerääminen ja mattojen asettaminen ruumiin päälle näkösuojaksi.
Nämä viittaavat sellaiseen harkinta- ja toimintakykyyn, mikä ei ole aivan tavanomaista suomalaisessa henkirikoksessa. Olkoonkin, että teko sinällään vaikutti täysin järjettömältä.
Tekijän profiloinnissa apuna käytettiin muun muassa Poliisiammattikorkeakoulun profilointiin perehtyneitä henkilöitä.
Heidän johtopäätösten tekoaan vaikeutti se, että kyseessä oli Suomen oloissa hyvin epätavallinen henkirikos, joten profiloinnissa tarvittavaa vertailumateriaalia ei ollut kertynyt.
Tekijän todennäköisiksi piirteiksi kuvattiin muun muassa seuraavat: hän on mies, ikä 25–35 vuotta, hänellä on useita rikosilmoitusmerkintöjä omaisuus-, väkivalta- ja huumerikoksista, hänellä on antisosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä, hän ei ole niin sanottu mielenterveystapaus, hän on nauttinut alkoholia ennen tekoa ja on impulsiivinen alkoholin vaikutuksen alaisena, hänellä ei ole aseeseen hallussapitolupaa, hänellä on yhteys sekä Helsinkiin että Lahteen.
Osittain samankaltaisiin johtopäätöksiin päädyttiin myös tutkijoiden omissa, vähemmän tieteellisissä pohdinnoissa. Niinpä tutkimusten painopiste suunnattiin heti aluksi auton löytymispaikan lähellä sijaiseviin asuinalueisiin ja siellä erityisesti tiedossa oleviin huumausaine- ja väkivaltarikollisiin.
Tämän seudun kiinnostavuutta lisäsi se, että Sykekatu on syrjäisellä alueella sijaitseva umpikuja, jonne löytämisen voisi ajatella vaativan paikallistuntemusta. Lisäksi auton taksamittarin tulostetta tulkittiin niin, että varsinainen taksikyyti olisi ilmeisesti päättynyt 1,4 kilometrin päähän Sykekadusta ja sieltä tekijä olisi siirtänyt auton sen löytymispaikalle.
Millään lailla mustamaalamatta kyseessä olevaa aluetta on sanottava, että se ei ollut mikään rauhan tyyssija, vaan siellä majaili runsaasti rikollista ainesta.
Tutkimusten alkuviikkoina otettiin kiinni ja puhutettiin sekä kuulusteltiin kymmeniä henkilöitä. Pääsääntöisesti tutkinnan kohteeksi joutuneista hankittiin televalvontatiedot, jotka puolestaan toivat ilmi uusia, toinen toistaan sopivampia tekijäehdokkaita.
Televalvontaan liittyvä paperisota ja saatujen puhelutietojen analysointi teettivät runsaasti töitä. Luonnollisesti hankaluutena olivat myös etukäteen maksetut prepaid-tyyppiset liittymät, jotka eivät ole kenenkään nimissä.
Myöhemmässä vaiheessa hankittiin vielä käräjäoikeuden luvalla tiedot GSM-tukiasemien käyttäjistä auton löytymispaikan läheisyydessä. Näillä niin sanotuilla ”tolppaluvilla” pyrittiin selvittämään kaikki matkapuhelinliittymät, joita on tietyn tukiaseman alueella tiettynä aikana käytetty.
Tässä ei oikeastaan edes ole ollut kysymys pakkokeinolain tarkoittamasta televalvonnasta, jossa saadaan tarkat tiedot puhelinliittymän käytöstä. Tukiasematiedot käsittävät vain listan matkapuhelinliittymistä, joista sitten tarpeen mukaan hankitaan varsinaiset televalvontatiedot. Puhelinoperaattorit tekivät tästä asiasta kantelun, koska muutamassa muussakin ylitörkeässä jutussa oli myönnetty vastaava lupa tämän jälkeen.
Kantelun käsitellyt eduskunnan apulaisoikeusasiamies katsoi, että tukiasemiin kohdistettu televalvonta on ollut ristiriidassa pakkokeinolain sanamuodon kanssa. Kyseessä ei ole ollut teleliittymä. Hän kiinnitti huomiota siihen, että lakia olisi tullut tulkita supistavasi, kun tässä tapauksessa sitä oli tulkittu laajennetusta.
Toisaalta tukiasematiedoissahan on oikeastaan kyse vain paikalla olleiden henkilöiden selvittämisestä, eikä siinä loukata viestintäsalaisuutta. Voimassa oleva pakkokeinolaki oli ”tolppalupien” osalta puutteellinen.
Kyseessä on kuitenkin niin tehokas vakavien rikosten tutkintamenetelmä, että lakimuutos onkin tulossa 1. tammikuuta 2004.
Tällöin tuomioistuin voi tällaisen ylitörkeän rikoksen tutkinnassa myöntää poliisille ”tolppaluvan”. Tässä tapauksessa tosin telepakkokeinot eivät paljastaneet tekijää, mutta poissulkevassa mielessä niistä oli suurta hyötyä samoin kuin alkuvaiheen taksin etsinnöissä. Rikostutkinnassa käykin usein niin, että televalvonnassa saatu tieto esimerkiksi henkilön olinpaikasta vähentää usein tarvetta käyttää kovempaa pakkokeinoa, kuten pidätystä.
Asekeräys
Tekovälineenä käytetyn CZ-pistoolin suhteen tutkintaryhmällä oli visainen ongelma ratkaistavanaan.
Olisiko luvallisia aseita ryhdyttävä järjestelmällisesti keräämään koeammuntoihin, kunnes oikea ase löytyisi. Se olisi valtava ja aikaa vievä työ, joka olisi vielä hyödytöntäkin, mikäli kyseessä olisi luvaton ase.
Kaikesta huolimatta tutkintaryhmässä päätettiin aloittaa asekeräys. Alkuvaiheessa katsottiin järkevimmäksi kerätä kaikki aseet Lahden seudulta, mutta muualta Suomesta vain valikoidusti.
Toisin sanoen vain sellaisilta aseluvan haltijoilta, joilla on esiintynyt normaalista poikkeavaa käytöstä tai jotain ”häslinkiä” aseiden suhteen.
Käytännössä aseiden keräys Lahdessa hoidettiin niin, että laadittiin osoitelista luvanhaltijoista, minkä jälkeen tutkijat kulkivat ovela ovelle -menetelmällä noutamassa aseet. Toimenpiteen kohteeksi joutuneille ei pääsääntöisesti ilmoitettu asiasta etukäteen, vaan ovikelloja soitettiin yllättäen.
Mikäli henkilöä ei kuitenkaan jostain syystä tavoitettu henkilökohtaisesti, häneen otettiin puhelimitse yhteys ja sovittiin aseen noutamisesta. Asekeräyksestä oli toki tiedotusvälineissä laajalti juttua ja lisäksi sana kiersi ampumaharrastajien keskuudessa, joten alkuvaihetta lukuun ottamatta ihmiset osasivat jo odottaakin poliisin tuloa.
Niinpä tekijällä olisi ollut hyvää aikaa "häivyttää” aseensa ja sitten jäädä odottamaan asekerääjiä hyvän selityksen kera. Tällainen henkilö olisi tietenkin joutunut erityistutkinnan kohteeksi.
Kerätyt aseet kuljetettiin KRP:n rikostekniseen laboratorioon Vantaalle ja siellä suoritettiin asetutkijan toimesta koeammunnat Sellier & Bellot -patruunoilla. Tämän jälkeen luoteja ja hylsyjä verrattiin mikroskooppitutkimuksessa rikospaikalta taltioituihin vastaaviin näytteisiin ja sitten tutkimuksesta annettiin lausunto.
Aseet palautettiin omistajilleen yhden-kolmen viikon kuluessa. Tiedotusvälineissä asekeräys sai osakseen kritiikkiä. Lähinnä ihmeteltiin, millä oikeudella poliisi tulee rehellisten ampumaharrastajien kotiin aseita hakemaan. Aseiden omistajat suhtautuivat kuitenkin tilanteeseen ymmärtäväisesti semminkin, kun heille oli selitetty, miten tärkeästä asiasta oli kysymys. Kaikki luovuttivat aseensa vapaaehtoisesti
tutkimukseen.
Tutkinta jumittuu
Niinhän siinä sitten kävi, että vaikka painettiin pitkää päivää arjet ja pyhät, juttu ei selvinnyt viikossa, eikä kuukaudessakaan.
Syksy vaihtui talveksi ja Lahden moottoritien kaarteet kävivät tutuiksi, mutta tutkimukset junnasivat paikallaan. Tutkintamotivaatiokin oli aika ajoin koetuksella, kun lähes ”varmat” tekijäehdokkaat yksi toisensa jälkeen putosivat pois pelistä ja taas oli laitettava uutta matoa koukkuun.
Taksiauton tekninen tutkimuskaan ei tuonut valoa tilanteeseen. Sormenjälkiä ei löytynyt, ei myöskään DNA-tutkimukseen sopivia näytteitä. Tai itse asiassa sormenjälkiä löytyi autosta paljonkin, mutta ilmeni, että ne olivat toisten taksinkuljettajien, autoasentajien ja muiden sellaisten henkilöiden jättämiä.
Näiden niin sanottujen luvallisesti autoa kosketelleiden henkilöiden sormenjälkien poissulkeminen teetti myös paljon työtä.
Yleisövihjeistäkään ei liiemmälti ollut apua. Jos ihmisten kuulohavaintoihin oli uskominen, taksin löytymispaikan lähialueilla oli tapahtumayönä ammuskeltu paljonkin. Samoin kyseessä olevan taksin tuntomerkkeihin sopiva auto oli ajellut siellä edestakaisin pitkin yötä ja vielä aamullakin.
Vuodenvaihteen tienoilla taksimurhaa ei enää tutkittu kokopäiväisesti, vaan välillä hoidettiin muitakin juttuja, joita tietenkin tuli jatkuvasti. Kun tutkijoita irrotetaan työpaikoiltaan tutkintaryhmään, on selvää, että jonkun on hoidettava poissa olijoiden hommat.
Niinpä päivittäisrutiineja hoitavat rikostutkijat joutuivat myös venymään tehdessään muun muassa ylimääräisiä päivystysvuoroja.
Palkkiotakin käytettiin tekijän paljastamiseksi. Taksiliitto ja Kovanen-yhtiöt lupasivat maksaa 50000 markkaa sellaisista tiedoista, jotka johtaisivat rikoksen selviämiseen. Tämäkään keino ei kumma kyllä tuonut lisävalaistusta asiaan.
Mikäli esimerkiksi huumerikollisten keskuudessa olisi ollut tietoa tekijästä, olisi luullut näin suuren summan herättävän kiinnostusta. Tutkintaryhmässä alkoikin pikkuhiljaa vahvistua käsitys, että tämän jutun tekijä ei löytyisikään ”konnaosastolta”. Tämä valoi uutta uskoa siihen, että asekeräystä oli syytä jatkaa.
Tosiasia oli myös se, että luvallisen aseen omistajalla ei voinutkaan olla varsinaista rikostaustaa, koska tällaiselle henkilölle ei lupaa myönnetä. Samoin jo myönnetyt luvat voidaan peruuttaa rikosten johdosta. Sellainenkin mahdollisuus oli otettava huomioon, että luvallista asetta pääsi käyttämään joku muu henkilö kuin varsinainen omistaja. Kyseeseen saattoi tulla esimerkiksi perheenjäsen tai kaveri.
Lahden ja ympäristön CZ-pistoolit oli tammikuussa jo koeammuttu. Lisäksi jonkin verran aseita oli kerätty valikoiden Helsingistä ja Etelä-Suomesta.
Nyt oli aika aloittaa järjestelmällinen asekeräys Helsingissä. Asiasta tiedotettiin 17. tammikuuta 2002 muun muassa lehdistössä ja Poliisi-TV:ssä.
Asekeräyksen ilmoitettiin alkavan Kallion, Sörnäisten ja Vallilan alueelta eli sieltä, mistä taksikyyti oli ilmeisesti alkanut. Tässä päätettiin ottaa tietoinen riski kertomalla toimintatavasta ja asetutkimuksista melko massiivisesti julkisuuteen. Mitään ei mielestämme ollut enää menetettävissä, ja juttu joko menestyisi tai kaatuisi asetutkimuksen myötä. Ratkaisu oli jo odottamassa ovella.
Läpimurto
Tammikuun lopussa murhatutkimukset saivat kauan kaivattua myötätuulta taakseen. Väkivaltarikosyksikköön tehtiin katoamisilmoitus helsinkiläisestä 26- vuotiaasta muurarista, Jari Pajusesta. Aluksi jutussa ei näyttänyt olevan mitään erityistä. Pajusella ei ollut minkäänlaista rikollista taustaa. Katoamisilmoituksen tekivät Pajusen vanhemmat.
Viimeinen havainto Pajusesta oli 25. tammikuuta 2002, jolloin hän oli soittanut matkapuhelimellaan äidilleen ja kertonut hieman epämääräisesti olevansa Hampurissa. Tämän jälkeen vanhemmat eivät olleet saaneet häneen enää yhteyttä lukuisista yrityksistä huolimatta. Vanhempien mukaan pojalla ei ollut aiemmin ollut tapana lähteä ulkomaille ennalta ilmoittamatta.
Katoamista tutkittaessa alkoi tulla esiin mielenkiintoisia seikkoja. Pajunen oli ennen katoamistaan nostanut tililtään rahaa 9 100 euroa. Nostot olivat tapahtuneet 21.–22. tammikuuta 2002 neljällä eri kerralla.
Hänen asuntonsa sijaitsi Vallilassa osoitteessa Hämeentie 67, jonne hän oli muuttanut 1. syyskuuta 2000.
Sitä ennen hän oli asunut Lahdessa, missä oli myös syntynyt. Lahdessa Pajunen oli asunut muun muassa Sarvikadulla, joka sijaitsee noin kilometrin päässä Sykekadusta.
Selkeä yhteys löytyi myös Sykekadulle. Selvisi, että kesällä 2001 Pajunen oli tapaillut naista, joka asui Sykekadulla.
Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä asiana ilmeni vielä, että hänellä sattui olemaan Helsingin poliisin 3. elokuuta2001 myöntämä hallussapitolupa 9 millimetrin CZ75 pistooliin.
Kun Pajusen katoaminen ajoittui sopivasti Helsingin asekeräyksestä tiedottamisen jälkeen ja hänen ystäväpiirinsä puhutuksissa vielä selvisi, että hän oli varmuudella tullut tietoiseksi keräyksestä, oli vaikea ajatella, ettei Jari Pajusella olisi mitään tekemistä taksisurman kanssa.
Juurikaan paremmin palaset eivät olisi voineet loksahdella kohdalleen. Katoamistemppunsa jälkeen Pajunen oli sähköpostin välityksellä yhteydessä omaisiinsa ja kavereihinsa. Viesteissään hän kertoi, että hänellä oli vakavia, henkilökohtaisia syitä olla poissa.
Samalla hän sai myös tietoonsa, että hänestä oli tehty poliisille katoamisilmoitus.
Pajunen soittikin 6. helmikuuta 2002 väkivaltarikosyksikköön ja ilmoitti olevansa Thaimaassa täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Pajunen ei halunnut selvittää matkansa syytä tarkemmin, mutta hänen puolestaan katoamisilmoituksen sai peruuttaa.
Pajusen asunnossa Hämeentiellä suoritettiin kotietsintä, jonka yhteydessä taltioitiin nahkainen pistoolikotelo. KRP:n rikosteknisen laboratorion tutkimuksessa todettiin, että kotelossa oli runsaasti sellaisia ruutisavujäänteitä, jotka ovat ominaisia Sellier & Bellot -patruunoille.
Jari Pajusen osalta asiat olivat nyt siinä mallissa, että poliisilla oli todennäköisiä syitä epäillä häntä osallisuudesta Kari Männyn murhaan.
Tällä perusteella Helsingin käräjäoikeus vangitsi Jari Pajusen 11. helmikuuta 2002 poissa olevana. Pajusen olinpaikka pystyttiin paikallistamaan Thaimaan Pattayalle. Seuraavaksi oli vain järjestettävä hänen kiinniottonsa ja kotiuttamisensa Suomeen.
Thaimaan ollessa kyseessä tämä ei ollut aivan yksinkertaista.
Suomen ja Thaimaan välille ei ole solmittu minkäänlaista luovutussopimusta rikoksentekijöiden suhteen.
Vaarana oli, että vaikka Pajusen kiinniotto hoituisikin, luovutukseen liittyvät diplomaattiset koukerot veisivät aikaa kuukausi kaupalla.
Asia hoidettiin niin, että Pajusen passi peruutettiin Suomessa. Toimenpiteestä ilmoitettiin Thaimaan viranomaisille henkirikosepäilyn ohella ja tästä seurasi, että Pajusen maassaolon edellytykset olivat poistuneet.
Pajunen otettiin kiinni Pattayalla 15. helmikuuta 2002 ja hänet siirrettiin maasta karkotettavien säilytyskeskukseen Bangkokiin.
Kyseisessä laitoksessa Pajunen joutui viettämään aikaa lähes kuukauden päivät, ennen kuin siirto Suomeen saatiin järjestymään. Olosuhteet thaimaalaisessa vankilassa olivat Pajusen itsensä mukaan lähinnä eläintarhamaiset, joten oli ymmärrettävää, ettei hän mitenkään vastustanut kotiuttamistaan.
Maapohjalla varustetussa sellissä toi olla 20 henkeä kerrallaan. Tämän reissun jälkeen Pajunen osasi antaa arvoa Pasilan poliisivankilan oloille.
Pajunen lennätettiin Suomeen 12. maaliskuuta 2002, minkä jälkeen hänet vangittiin Helsingin käräjäoikeudessa ja tällä kertaa läsnä olevana.
- Ruostunut tekoaseen runko nostettiin merestä magneetin avulla.jpg (249.63 KiB) Katsottu 8604 kertaa
Kuulustelussa Pajunen myönsi surmanneensa hänelle entuudestaan tuntemattoman taksinkuljettajan. Ampuminen on hänen mukaansa saattanut tapahtua Hollolassa. Pajunen oli mennyt töiden jälkeen illalla 17. lokakuuta 2001 Helsingin Kurvissa sijaitsevaan ”Irkkupubiin”, jossa hän oli ostanut tuntemattomalta mieheltä amfetamiinia. Pubin vessassa hän oli ottanut piriä nenän kautta.
Tämän jälkeisistä tapahtumista Pajusen muistikuvat olivat puutteelliset. Hän kertoi ottaneensa lennosta taksin Viipurinkadulla ja seuraavaksi hän oli havahtunut siihen, että taksinkuljettaja oli kysynyt mihin ajetaan. Tässä vaiheessa ympärillä oli ollut pimeää metsää.
Pajunen oli ollut vihainen kuljettajalle, koska tämä oli ajanut hänet sellaiseen paikkaan. Pajunen olisi halunnut päästä ulos autosta, mutta hän ei ollut saanut matkustamotilan sivuovea auki. Tästä syystä hän oli sanonut kuljettajalle jotain ”painokelvotonta”.
Seuraavaksi Pajunen oli kertomansa mukaan havahtunut pamaukseen ja seissyt ase kädessä avoinna olevan oikeanpuoleisen etuoven vieressä.
Kuljettaja oli maannut etupenkeillä reikä päässä. Pajusen mukaan CZ-75 pistooli oli alkanut kuumottaa kädessä, kun hän oli tajunnut, mitä oli tehnyt. Hän oli laittanut aseen mukanaan olleeseen kassiin. Pajunen oli aluksi lähtenyt kävelemään paikalta, mutta sitten hän oli palannut autolle ja noussut kuljettajan penkille. Hän oli siirtänyt kuljettajan jalat pois tieltä. Taksin sisäkattovalon Pajunen kertoi lyöneensä nyrkillä rikki, koska hän ei ollut löytänyt valokatkaisijaa.
Pajunen oli ryhtynyt ajamaan taksia. Hetken kuluttua hän oli saapunut tuttuun paikkaan eli Messiläntien ja Jalkarannantien risteykseen. Vasta tällöin Pajunen oli kertomansa mukaan tajunnut olevansa Lahdessa.
Hän oli jatkanut ajoa Hollolan kirkonkylän suuntaan, ja matkalla hän oli heittänyt ikkunasta ulos autossa olleet kaksi matkapuhelinta sekä kuljettajan lompakon ja raharengin.
Tälle toiminnalle Pajunen ei pystynyt antamaan mitään selitystä. Kirkkotiellä Pajunen oli pysäyttänyt taksin ja laittanut takatilan maton kuljettajan päälle, koska hän ei ollut halunnut nähdä, mitä oli tehnyt.
Ajo oli jatkunut Hämeenlinnantielle, josta Pajunen oli kääntynyt Lahden suuntaan. Ajaminen oli päättynyt Sykekadulle, jonne Pajunen pysäköi auton. Ennen autosta poistumistaan Ku vaja oli vielä asettanut maton paremmin kuljettajan päälle ja pyyhkinyt sormenjäljet ohjauspyörästä.
Hän oli lukinnut taksin ovet ja kävellyt ulkoilutietä metsän läpi Sarvikadulle eli entiselle kotikadulleen.
Tällä matkalla hän oli heittänyt auton avaimet metsään.
Matka oli jatkunut kävellen Jalkarantaan, josta Pajunen oli kertomansa mukaan taas ottanut lennosta taksin ja saanut kyydin jonnekin Lahden keskustaan (kyseisen taksin kuljettajaa ei tiedusteluista huoli matta saatu selvitetyksi).
Lahdesta Pajunen oli matkustanut yön aikana bussilla Helsingin keskustaan linja-autoasemalle, josta ilmeisesti taksilla kotiin
Hämeentielle.
Jari Pajunen ei pystynyt kertomaan mitään motiivia teolleen. Hänellä oli ollut rahaa mukanaan noin 1000 markkaa ja lisäksi kaksi pankkikorttia, joten ryöstämisen tarvettakaan ei ollut.
Hän itse luonnehti tapausta huumausaineen vaikutuksen alaisena tehdyksi järjettömyydeksi.
Aseen hän oli hankkinut kesällä 2001 urheiluammuntaa varten. Aseen mukanaoloa taksimatkalla hän ei osannut selittää mitenkään. Ravintolassa ase ei ollut mukana, vaan se oli silloin vielä kotona.
Aseen noutamisesta Pajusella ei ole kuitenkaan mitään havaintoa. Ampumistilanteesta hän pystyi varmuudella muistamaan ainoastaan viimeisen laukauksen, mutta käsityksensä mukaan hän oli ampunut kuljettajaa myös matkustajatilan puolelta.
Hylsyjen keräämisen osalta Pajunen lausui, ettei hän ainakaan tietoisesti ollut "siivonnut” niitä taksista.
Teon jälkeen Jari Pajunen jatkoi eloaan ainakin päällisin puolin normaalisti. Asetta hän säilytti edelleen kotonaan ja kävi vielä muutamia kertoja harjoittamassa ammuntaa. Sitten tammikuun 20. päivän tie noilla hän oli lukenut lehdestä sekä kuullut kavereiltaan, että poliisi oli kerännyt Lahdesta jo lähes kaikki CZ-75-pistoolit ja että aseita aletaan kerätä myös Helsingissä.
Pajunen oli kokenut, että "rengas kiristyi kurkulla" ja hänen osuutensa asiaan tulee ilmi.
Hänelle tuli kertomansa mukaan tarve tehdä jotakin ja hän päätti lähteä pois Suomesta, jonnekin missä hän voisi ajatella tekoaan. Lähtöään edeltävänä päivänä eli 22. tammikuuta 2002 hän kävi vielä hävittämässä CZ-75 pistoolinsa heittämällä sen osiin purettuna mereen Vuosaaren sillan luona.
Jari Pajusen vaiherikas ulkomaanmatka alkoi 23. tammikuuta. Aluksi hän ajoi autollaan Haaparannan kautta Tukholmaan, josta matka jatkui edelleen Göteborgin ja Kööpenhaminan kautta Hampuriin.
Siellä Pajunen oli vuokrannut autonsa eräälle tyypille, minkä jälkeen hän oli lentänyt Bangkokiin ja asettunut Pattayalle.
Tästä Pajusen autosta voi kertoa sen verran, että se oli itse asiassa rahoitusyhtiön omistama ja Pajusen hallitsema Jeep Cherokee. Myöhemmin se tavattiin Torremolinoksesta kahden suomalaisen pikkukonnan hallusta. Auto saatiin loppujen lopuksi takaisin Suomeen rahoitusyhtiön huostaan.
Jari Pajusen kuulustelukertomusta arvioitaessa on yleisesti ottaen todettava, että mikäli kuulusteltava vetoaa muistamattomuuteen, niin sillehän ei sitten mitään mahda. Pajusen huumausaineiden käytölle ei tutkinnassa saatu varsinaista vahvistusta, joten se asia jäi pääosin hänen oman kertomansa varaan. Asunnosta amfetamiinia ei löytynyt, vaikka Pajunen kertoi vieneensä osan pubista ostamastaan
aineesta kotiinsa. Pajunen oli teon jälkeen tavannut Lahdessa sattumalta kaksi kaveriaan, joista kumpikaan ei ollut havainnut hänessä mitään huumausaineiden käyttöön viittaavaa.
Taksin ajoreitin selvittämiseksi suoritettiin rekonstruktio, jossa selvisi, että Pajusen osoittaman ajoreitin kilometrimäärä täsmäsi tarkasti taksin taksamittarin lukemaan.
Syksyllä kateisiin jäänyt auton matkapuhelinkin löytyi keväällä juuri siltä tiealueelta, johon Pajunen kertoi tavaroita heittäneensä. Näin ollen taksikyydin alkamispaikan ja ajoreitin suhteen Pajusen kertomus vaikuttaa paikkansapitävältä.
Rikoksen tapahtumapaikka Messiläntiellä sijaitsee itse asiassa Hollolan kunnan alueella eikä Lahdessa.
Pajusen öiselle linja-autokyydille Lahdesta Helsinkiin saatiin myös mahdollinen vahvistus. Pajusen
ennen mainittu kaveri oli heittänyt hänet autollaan linja-autoasemalle ja nähnyt hänen nousevan bussiin.
Bussin kuljettaja pystyi kuulustelussa muistamaan, että kyytiin oli tullut mies, joka saattoi mahdollisesti
olla Pajunen. Kuljettajan mielikuvan mukaan tämä mies vaikutti olevan huumeiden vaikutuksen alaisena.
Näytön kannalta tärkein asia oli tietenkin Jari Pajusen omistama CZ-pistooli. Asetta etsittiin merestä Pajusen osoittamasta paikasta ja magneetin avulla saatiin ongituksi pistoolin runko ja luisti.
Aseen piippua ei sen sijaan etsinnöissä onnistuttu löytämään. Rungon ja luistin sarjanumeron perusteella varmistui, että ne olivat peräisin Jari Pajusen aseesta. Aseen osat toimitettiin KRP:hen, missä puuttuvien osien asentamisen jälkeen suoritettiin koeammunta. Vertailututkimuksen jälkeen saatiin lausunto, jonka mukaan taksista taltioidut, hylsyt oli ammuttu Pajusen aseella.
Oikeuskäsittelyt
Taksimurhan oikeuskäsittely alkoi kesäkuussa 2002 Helsingin käräjäoikeudessa.
Se, että juttu käsitellään muussa kuin rikoksen tapahtumapaikan tuomioistuimessa, on jokseenkin harvinaista.
Perusteena tälle menettelylle oli muun muassa se, että vastaaja eli Jari Pajunen oli helsinkiläinen, kuten myös asianomistajien puolella Männyn omaiset ja taksiyhtiön edustaja.
Myös kaikki todistelu tapahtui pääosin helsinkiläisvoimin ja tästäkin syystä prosessiekonomian kannalta paras käsittelypaikka oli Helsinki. Kaksipäiväinen oikeudenkäynnin pääkäsittely ei yllätyksiä tarjonnut.
Pajusta syytettiin murhasta, jonka hän kiisti. Syyttäjä katsoi surmaamisen tapahtuneen vakaasta harkinnasta sekä erityistä raakuutta ja julmuutta osoittaen teon ollessa myös kokonaisarvostelultaan törkeä. Puolustuksen mukaan kyseessä tappo. Kuten henkirikosasioissa käytäntönä on, vastaaja määrättiin mielentilatutkimukseen.
Mielentilatutkimuksessa Jari Pajusen todettiin olleen tekohetkellä täydessä ymmärryksessä.
Helsingin käräjäoikeus antoi tuomionsa 22. tammikuuta 2003.
Se katsoi Jari Juhani Pajusen syyllistyneen murhaan. Tekoa oli pidettävä raakana ja julmana ja se oli myös kokonaisarvostelultaan törkeä.
Tässä tapauksessa ainoana rangaistuksena voitiin Pajuselle tuomita elinkautinen vankeusrangaistus.
Käräjäoikeus katsoi kuitenkin jääneen näyttämättä, että ampuminen olisi tapahtunut vakaasti harkiten.
Tuomiosta valittivat Helsingin hovioikeuteen Jari Pajunen ja asianomistaja Kari Männyn omaiset.
Pajunen katsoi kyseessä olleen tappo, ja siitä tuli määrätä hänelle määräaikainen vankeusrangaistus.
Männyn omaiset katsoivat, että teko oli tehty myös vakaasti harkiten ja myös se tunnusmerkistötekijä olisi tullut huomioida.
Hovioikeuskäsittely tapahtui 22. syyskuuta 2003 ja tuomio annettiin 22. lokakuuta 2003.
Hovioikeus katsoi Pajusen syyllistyneen murhaan eikä muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.
Hovioikeus kuitenkin äänesti tuomiosta siltä osin, että yksi jäsen katsoi Pajusen toimineen myös vakaasti harkiten enemmistön päätyessä samaan ratkaisuun kuin käräjäoikeus. Tuomioon sillä ei ollut sinänsä merkitystä, ja Pajunen tuomittiin myös hovioikeudessa murhasta elinkaudeksi vankeuteen.
Loppusanat
Esitutkinnassa ja oikeuskäsittelyissä jäi kuitenkin selvittämättä murhan motiivi. Motiiviksi ei kelvannut ryöstö, koska Pajusella olisi ollut rahaa esimerkiksi kyydin maksamiseen.
Pajunen ja Mänty eivät tunteneet entuudestaan toisiaan. Molemmat olivat myös taustoiltaan täysin ”puhtaita”.
Jari Pajunen vetosi koko prosessin ajan huumausaineen aiheuttamaan muistamattomuuteen. Itse teon kuvauskin perustui suurelta osin esitutkinnassa tehtyihin rekonstruktioihin.
Voidaan vain arvella, että Jari Pajunen jätti jotakin kertomatta. Mitä ja miksi?
Jari Juhani Pajunen vapautui ehdonalaiseen 1. syyskuuta 2015. Sitä ennen hänet määrättiin valvottuun koevapauteen.
Rikosseuraamuslaitoksen mukaan tuomittu voidaan päästää koeluonteisesti vapauteen aikaisintaan kuusi kuukautta ennen säännönmukaista ehdonalaista vapauttamista. Kyseisessä tapauksessa taksikuskin ampunut pääsi pois vankilasta siis maaliskuussa 2015.
