Ulrica kirjoitti: Pe Heinä 04, 2025 1:29 am
^
Mä olen ajatellut olisiko casen taustalla autisminkirjoa. Voisi selittää perheen "eristäytymistä", sosiaaliset tilanteet kuormittavat ja jonkinlainen valitusprosessointi voisi selittyä överioikeudenmukaisuudella ja sen puolesta taistelulla.
Kirjoa ei hoideta lääkityksellä.
En oikein muuta tähän osaa sanoa miten voisin ymmärtää perheen aikuisten valintoja. Autisminkirjolla olevalle on tärkeää noudattaa lakia, mutta ehkä kävisi, että kokevat olevansa oikeassa. Specu.
Mä olen ajatellut samaa. Muille ihmisille elämä on suurimmalta osin joustavaa ja lähinnä helpoimman ja elämässä usein sen jouhevimman vaihtoehdon valitsevaa fifty-sixtya — mutta kun Karfin lasten vanhemmat kohtasivat toisensa, niin ehkä autisti löysi autistin. Ehdottomuus, vakavuus, jyrkkyys, ankaruus, oikeus, nälkä, Jumala, totuus, seksi.
Voi tietysti olla, että vanhemmilla on muitakin tavan ihmisistä eroavia persoonallisuuspiirteitä tai mielenterveyden ongelmia, jopa sairauksia, mutta jo kunnon autistille Karfin perheen maailma voisi olla juuri kuten pitää:
-Ei ole väliä käveleekö kauppaan 17km suuntaansa, koska käveltävä on.
-Ei ole väliä, vaikka koti näyttää kaatopaikalta ja lapset ovat nälästä kuivuneet, koska äidin ja papan raamatuntulkinta on tässä nyt vielä hetken kesken (ja on ollut jo vuosia): olkaa HILJAA!
-Ei ole väliä jos rahaa ei ole, koska raha on saatanasta, koska elämä ilman rahan saatanallisia houkutuksia on ylevintä ja ylipäänsä vanhurskainta on elää Jumalaan luottaen.
-Ei ole väliä onko sähkölaskuun varaa, koska Jumala on luonut auringon osoittamaan ihmisille päivänkierron.
-Ei ole väliä vaikka lapset eivät näe perheen ulkopuolisia ihmisiä, eivätkä opi asioita joita yhteiskunnassa Suomessa ja ulkomailla asuessa tarvitsisivat ja elävät sisällä 24/7/365, koska kotona on paras. Tommy ja Karoliinahan ovat siellä, kotona.
-Poliisilla ja sossuilla ei ole väliä, koska Jumala päättää.
Yksi parhaista ystävistäni pikkulapsuudessani oli aika vakavasti autistinen, mutta hän kykeni ’ystävystymään’ muutamien ihmisten kanssa, joista hän tykkäsi. Hän oli minua viitisen vuotta vanhempi ja taisin olla kolme kun tutustuimme. Mitään erityislahjoja hänellä ei ollut, äitinsä oli juonut raskaalla kädellä raskaudenajan ja lapsesta näki sen. Hänet oli muinoin huostaanotettu kiireellisesti ja sijoitettu hyvään lastenkotiin, ja sieltä sitten myöhemmin kivaan naapurimme perhekotiin, kuulema hyvästä syystä, enkä tiedä olivatko kaikki vammat (fyysiset & mentaaliset) seurausta
vain raskaudenajan vastuuttoman vanhemman toimista.. Mutta minä olin niin pieni, että otin hänet vastaan vain ihmisenä ja lapsena. Vanhempani eivät antaneet minun mennä kahdestaan tämän lapsen kanssa minnekään.
Hän oli kaverini. Ystäväni. Istuimme välillä vain vierekkäin hiljaa ja katsoimme pikkukiviä. Kun hän oli hyvällä päällä hän lauleskeli itsekseen ja saattoi kävellä pitkin pihaa kierroksen toisensa jälkeen, yksin. Kilometrejä ja tunteja kerrallaan, ympyrää. Aamulla, päivällä, illalla. Kävely tasoitti kai päätä paremmin kuin vaikkapa keinussa keinuminen. Kun hän oli huonolla päällä, aikuisten piti ottaa hänet lujasti syliin, ettei hän vahingottaisi itseään tai muita. Jos hän hermostui hyvästä tai huonosta syystä, hän tärisi. Hän osasi kirjoittaa ja lukea, ja hän kirjoitteli minulle pikkukirjeitä joita minulla on vieläkin tallella. Kirjeet ovat ’totuuksia’ ja suoraviivaista tekstiä, joiden kirjaimellinen logiikka on välillä täyttä dadaa, mutta ehdottoman varmaa. Hänelle musta oli mustaa ja valkoinen oli valkoista, muita värejä ei ollut. Ihmiset ympärillä olivat hyviä tai hulluja, muita vaihtoehtoja ei ollut. Minun hän kirjoitti olevan hyvä joka maanantai, keskiviikko ja torstai.
En tiedä miten hänen kävi. Muutimme pois viitisen vuotta tutustumisemme jälkeen. Lapsuuteni lastenkodin lasten kanssa leikkien kasvatti myös minusta osin sen mitä minusta tuli.
Elämä on fifty - sixty.