Kuoleman pelko, mitä se on.

[WhoIam]

Kun sain kuulla lääkäriltä että minulla oli agressiivinen syöpä kasvain ja olisi epätodennäköistä että selviäisin syövästä hengissä, pelkäsin kuolemaa. Tästä meni muutamia viikkoja ja aloin jo ajatella että ei se kuolema välttämättä niin kauhea olisikaan. Ajattelin leikkauksiin lähtiessä että jos en siitä leikkauspöydältä herää niin minuahan se ei enään liikuta mitenkään koska kuolen nukkuessa mutta omaisille se olisi rankkaa. Muutamia kertoja minut on elvytettykin että silloinkin oilen käynyt lähellä kuolemaa. En pelkää kuolemaa, jos kuolen niin sitten on tullut minun aikani lähteä.

[Saatana]

Kuoleman pelko on selviytymis vaisto...
ei sen kummempi "ihmisillä" kuin apinoilla tai nilviäisillä

Joillekkin saastoille tekis hyvää välillä "pelätä oikeasti" itsekkin eikä vain pelotella heikompiaan...

[tiikeritär85]

Kai se on se kipu ja sitten pelkää ettei ole elännyt täysillä ja kokenut tarpeeksi ,kuolemanpelko on kuitenkin varmaan ihan luonnollista

[tattooed fucker]

Omasta mielestä kuolemassa ole juuri mitään pelättävää,itellä 3 kertaa elvytetty henkiin,on aika vinkee olo sen jälkeen.Uskoisin suunnilleen,että ihmisellä on pakko täyttää tietyt kriteerit,vaimo/mies,2 lasta,perunamaa ja punainen mökki ja koira,unohtamatta mersua.Robotti settiä 24/7.Joillekkin varmasti sopii vastaavanlainen vuorokausi,joillekkin ei

[devil_doll]

Kuoleman läheisyydessä ja varsinkin välittömän uhkan väistymisen jälkeen jokainen pienikin kokemus, auringonnousu, luonnon vihreä väri, kanssaihmisten ilmeet kiireidensä keskellä, syöminen ym., on aivan uskomattoman intensiivinen kokemus. Kuoleman pelkääminen on rajallisuuden kokemus. Tietoisuus siitä, että on vain pieni osa aikaa, eikä saa koskaan nähdä kaikkea, lisää halua elää niin pitkään kuin mahdollista ja kasvattaa kuolemanpelkoa, vaikka toisaalta itse kuoleman aktia ei enää pelkää. Kuolemanpelko on siis syvimmillään menettämisen pelkoa, nimenomaan itsen menettämisen pelkoa.

Kuitenkin jokaisessa ihmisessä elää sekä halu elää, että halu kuolla. Jung kutsuu sitä kuolemanvietiksi. Kuten tämän päivän Hesarissa niin hienosti ilmaistaan, hyökkäyksen hetkellä ihminen menettää usein toimintakykynsä parasympaattisen hermoston reaktion takia. Sama ilmiö näkyy saaliseläimessä, joka virheliikkeen tehtyään tajuaa hetken koittaneen ja sen jalat pettävät ja vauhti hidastuu, vaikka pedon hampaat eivät vielä ole uponneet sen kurkkuun.

Kuolemanvietti on ehkä syntynyt, koska ihminen on laumaeläin ja joskus yksilön oli uhrattava itsensä lauman hyväksi. Nämä kaksi viettiä siis taistelevat ihmisessä.

[TiiaStiina]

Kyllähän sitä varmasti tapahtuu tai on joskus tapahtunut että yksilö uhraa itsensä lauman hyväksi. Ihan äkkiä minulle ei tule mieleen mikä voisi olla tai olisi aikojen alussa voinut olla sellainen tilanne - mitä olisivat ne käytännön esimerkit, ja vieläpä sellaiset, että olisivat yhdistettävissä kuolemanviettiin. Kiinnostava ajatus sinänsä.