Itsemurha

[PaulaDrew]

Mielestäni en kertonut kantaani tarpeeksi selkeästi, koska se sai aikaan jonkinlaisen tyrmistyksen. Esimerkiksi PaulaDrew oli hyvin tuohtunut sanomistani, että jos haluaa tappaa itsensä niin siitä vaan ja antaa palaa. Kyllähän mä näin ajattelen, mutta kun kirjoitin juttua, niin pohjana sille ajattelulle oli omakohtaiset kokemukset parisuhteesta, missä vuosia mentiin samaa kuviota, kun tuli ongelmia, toisella oli aina ratkaisu: lääkkeet, hirttonaru, veitsi, tai autonromutus.

Oh, näkisitpä minut tuohtuneena! Ymmärsin kyllä kantasi itsemurhalla uhkailusta vallankäytön välineenä, ja siksi mainitsinkin sen erikseen. Toisaalta, kun olen miettinyt asiaa, en enää tiedäkään olenko edelleen sitä mieltä että itsemurhalla uhkailu kontrolloimisen keinona on sittenkään niin helppo erottaa muunlaisesta uhkailusta. Ehkä on niin, että tuollaista kontrollointia ja laskelmointia harrastavan henkilön tunnemaailma on kehittymätön tai muuten vinksallaan ja siihenkin olisi ehkä harkittava avun hakemista. Useimmiten mainitsemasi kaltainen uhkailu lienee sitä, että toinen todella kokee tilanteen sellaiseksi että ulospääsyä ei ole. Se ei ole itsekkyyttä vaan epätoivoa.

Enkä minä ole sitä mieltä, että olisi mitään syytä roikkua suhteessa vain siksi että pelkää epätoivoisen ihmisen tekevän itsemurhan. Se on hänen päätöksensä eikä sille voi mitään jos niin tapahtuu. Toiselle voi yrittää tarjota apua, mutta elää hänen puolestaan ei voi jos hän ei itse näe omalla elämällään merkitystä ilman toista. Kirjoitin, että olen ollut itsekin samanlaisessa tilanteessa. Minä ratkaisin sen niin, että muutaman uhkauksen jälkeen kerroin niistä miehen sukulaisille ja ystäville. Puheet loppuivat siihen, joko siksi että mies sai ulkopuolista keskusteluapua, tai sitten siksi että hän huomasi joutuvansa vastaamaan puheistaan ja näki läheisten huolen.

Itsemurha on aina lopullinen ratkaisu ja se tuo paljon kysymyksiä läheisille sekä lisää surua ja masennusta. Siltikin uskallan väittää, että moni itsemurhan tehneistä, eivät ole pohtineet tilannettaan loppuun asti.

Tästä olen samaa mieltä. Ehkä itsemurha on loppuun asti mietitty silloin, kun kyseessä on vaikkapa parantumaton sairaus ja luvassa raskasta kituuttelua elämän loppuun asti. Muuten mielestäni kyse on useimmiten hätiköinnistä tai psyykkisistä ongelmista jotka estävät näkemästä tilannetta selkeästi.

[rosamarine]

Ehkä on niin, että tuollaista kontrollointia ja laskelmointia harrastavan henkilön tunnemaailma on kehittymätön tai muuten vinksallaan ja siihenkin olisi ehkä harkittava avun hakemista.

Aivan, ja koska kyse on aika arkaluonteisesta asiasta (oma elämä) niin sanottakoot yleisesti, että apua haettiin ja paljon. Neljä viranomaistahoa totesi minulle, kun hain avioeroa, että eksäni on psykopaatti, mitäs siihen muuta voi sanoa kuin että, No shit...

Useimmiten mainitsemasi kaltainen uhkailu lienee sitä, että toinen todella kokee tilanteen sellaiseksi että ulospääsyä ei ole. Se ei ole itsekkyyttä vaan epätoivoa.

Se on itsekkyyttä, toisen hallitsemista ja helvetinmoista itsesääliä. Anteeksi.

[PaulaDrew]

^ Sinun tapauksessasi varmasti olikin näin, kun kerran eksäsi oli psykopaatti. Onneksi sentään useimmat ihmiset eivät ole psykopaatteja.

[Citizen]

Itsemurha on tosi vaikea homma. Omasta mielestäni jokaisella on siihen viimekädessä oikeus, mutta 99,99% ne ovat täysin turhia. "Tilapäiseen ongelmaan lopullinen ratkaisu" kuten joku on todennut. Jos tänään kaikki on mustaa niin huomenna, viikon päästä tai kolmen vuoden kuluttua voi aurinko paistaa. Kuolema on ainut varma asia mitä elämässä on joten miksi sitä jouduttamaan?
Jos perhepiirissä joku masentuu vakavasti se tarkoittaa sitä, että koko perhe sairastaa. Masennutunut henkilö tarvitsee perheen ja kavereiden tukea, mutta ammatti-ihmiset (luen tähän vertaistuen) ovat oikeita henkilöitä hoitamaan sairautta. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja syyt voi olla mitä monimutkaisimpia. "Tavallisella" pulliaiselle ei ole minkään valtakunnan kompetenssia tohtoroida depressiossa olevaa henkilöä; tuki ja välittäminen on erittäin tärkeää.

Ja jos tuttu, sukulainen tai kaveri päättää lopettaa elämänsä SYYLLISTÄ ON AIVAN TURHA ETSIÄ MUISTA TAI SYYTELLÄ ITSEÄÄN.

[pisara]

Ajattelin tulla ilmaisemaan oman mielipiteeni aiheesta. Itse vakavien milenterveydenhäiriöiden otteesta selvinneenä, voin jopa sanoa ymmärtäväni ihmisen hetkellistä halua paeta tästä maailmasta nopeasti. En kuitenkaan usko, että kukaan haluaisi lopullisesti kuolla. Itsemurhaaja saattaa uskoa, että löytää toisen elämän kuoleman jälkeen tms.

Itsemurha on itsekäs teko, mutta kuitenkin vain teko muiden joukossa. Mielestäni ei ole tuomittavaa päättää omasta elämästään, vaikka läheiset kärsivät ja yhteiskunta kärsii. Tietenkin suosittelisin ennemmin hakeutumista hoitoon, eikä vaan heti nirriä pois kun kaljat loppuu.

[Valdovas]

Itsemurha on itsekäs teko, mutta kuitenkin vain teko muiden joukossa. Mielestäni ei ole tuomittavaa päättää omasta elämästään, vaikka läheiset kärsivät ja yhteiskunta kärsii. Tietenkin suosittelisin ennemmin hakeutumista hoitoon, eikä vaan heti nirriä pois kun kaljat loppuu.

Itsekäs ehkä jossain määrin, mutta minusta huomattavasti vähemmän itsekästä kuin se, että ympäröivät ihmiset sitovat jonkun emotionaalisin ja muin mentaalisin sitein niin, että rajoittavat tämän autonomiaa oman elämänsä osalta. Vielä itsekkäämpänä pitäisin sitä, jos joku ulkopuolinen syyllistää toista siitä, ettei puuttunut jonkun kolmannen itsemurha-aikeisiin.

[theboss]

Itse olen sitä mieltä, että jos joku haluaa tehdä itsemurhan niin antaa tehdä! Olen edelleen katkera, koska olen pari kertaa yrittänyt mutta kummallakin kerralla estetty.. Miksi minun tarvitsisi jatkaa kurjaa elämääni? Ainoastaan siksi ettei kenellekään tulisi paha mieli?? Typerää mielestäni! Ja turha tulla avautumaan, tiedän mistä puhun, olen sentään mielenterveys/päihdetyön ammattilainen.. Itsekkäitä ovat ne jotka kieltävät lähimmäistään määräämään omasta elämästään.. Ja myönnän on se kova paikka kun kaveri/sukulainen päätyy itsemurhaan, molemmista kokemusta.. Mutta jokaisen oma päätös se on... Ja toisinaan jopa ainoa ulospääsy, kuten itsellä.. eli miettikää myös itsemurhan tehneen/aikovan näkökulmaa..Thx

[devil_doll]

Mielestäni alaikäisten lasten vanhemmilla on jonkinmoinen velvollisuus yrittää sinnitellä hengissä lastensa etua valvoen. Muuten mitään velvollisuutta kenellekään ei ole. On typerää syyttää itsemurhan tehnyttä itsekkyydestä, ja useimmiten se onkin defenssimekanismi, jolla syyttäjä yrittää lievittää omaa syyllisyydentuntoaan. Itsemurhaajan aikeita ei kukaan voi estää. Myös ihmisten mahdollisuudet auttaa toisiaan ovat rajalliset.

En myöskään usko siihen, että kaikki masennus voidaan parantaa lääkkeillä, tai että elämä, joka on muuttunut pelkäksi kärsimykseksi, olisi itseisarvo sinänsä. Monissa tilanteissa ei ole parannusta odotettavissa tulevaisuudessa. En hyväksy esimerkiksi masennuslääkityksen tarjoamista työttömyyden masentamalle ihmiselle, jonka realistiset mahdollisuudet saada töitä ovat huonot. Lääketiede on mahtava bisnes, ja halutaan antaa kuva, että kaikki on hoidettavissa tai ainakin helpotettavissa. Todellisuudessa kaikilla lääkkeillä ja hoidoilla on sivuvaikutuksia, jotka voivat viedä potilaan elämänlaadun pidemmän päälle huonompaan kuin lähtötilanteeseensa.

Nyky-yhteiskunnalle on tyypillistä ongelmien kieltäminen lakaisemalla ne maton alle: enää ei kukaan saisi olla masentunut tai väsynyt, vaan kaiken pitäisi koko ajan olla yhtä helvetin naminamia ja dolcevitaa. Kärsimystä ei saisi olla olemassa, joten teeskennellään, että kaikki ovat autettavissa. Räikein muoto tästä on syyllistää ihmistä kaikista ongelmistaan, kuten työttömyydestä, sairaudesta ja jopa häntä kohdanneista onnettomuuksista. Ihmissuhteetkin perustuvat siihen, että toista jaksetaan näköpiirissä vain niin kauan, kuin hänen kanssaan on kivaa. Mutta elämä lähtökohdiltaan ei ole, ei ole ollut, eikä tule koskaan olemaan kivaa, se on armotonta olemassaolon taistelua, jonka muodot vain muuttuvat ja jossa kaikki eivät kestä. Toki elämästä on mahdollista nauttia hetkittäin, mutta luonnossa kaikki tapahtuu jonkun toisen kustannuksella. Se pitää vain ymmärtää ja kestää, ja pitää pystyä ja haluta pitää puolensa, oma arvonsa ymmärtäen. Ja jos joku ei tätä kaikkea jaksa, häntä pitää ymmärtää.

[VoDKa]

Ja jos joku ei tätä kaikkea jaksa, häntä pitää ymmärtää.

Pitkälti kaikessa sanomassasi olin samaa mieltä. Onhan se ymmärrettävää, että tässä maailmassa, jossa kehoitetaan pitämään huolta itsestään, on vaikea huomata - tai välittää - toisen kärsimyksistä. Ja vielä kun käsketään hymyilemään siinäkin vaiheessa kun tuntuu, että on juuri hukkumaisillaan, se kärsimys helposti katoaakin tekohymyn ja väitteen "olen ihan kunnossa" alle. Suomalainen varsinkin on sellainen, joka ei helposti näytä tunteitaan, ellei ole ihan pakko - niinhän luonnossakin mennään, esitetään olevansa kunnossa, vaikka jalka olisi poikki ja pääkin melkein irti. Saalistaja (tässä tapauksessa toiset ihmiset?) ei saa huomata heikkouttasi. Lisäksi pelko siitä ns. hulluksi tulemisesta ja sairaalaan/laitokselle joutumisesta on todellinen. Yksi laajimmista ihmisten peloista on juuri tuo mielenterveysongelmaisuus, eli se, että päässä jokin niinsanotusti napsahtaa ja olet valkotakkisten kamaa. Sairaalakäyntihän leimaa ihmisen, olit sitten millaisesta perheestä tahansa. Jokainen tekee tätä leimaamista, koska tässä yhteiskunnassa se ei vain ole yksinkertaisesti hyväksyttävää, että olisit jotenkin mieleltäsi sairas edes koskaan ollutkaan. Vaikka kyseessä olisi nimenomaan vain masennus ja väsyminen, eikä mikään pikku-ukkojen näkeminen ja varsinkaan niille puhuminen.

Siinä vaiheessa kun tätä feikkaamista on tapahtunut jo hyvän aikaa ja sen tekijä ihan oikeasti ja lopullisesti väsähtää, saa tarpeekseen ja päättää päivänsä - siinä vaiheessa on hyvä hämmästellä, että eikä, oliko sillä huono olla, miksi en koskaan huomannut? Ja totta kai on hyvä syyttää vielä vähän itseäänkin siihen päälle, ihan kuin sillä enää siinä vaiheessa mitään merkitystä olisi.

Kilpailuyhteiskunta, sen luomat paineet ja nykyinen tilanne sekä koulu- että työmarkkinoilla eivät tuo kyllä yhtään helpotusta näiden ihmisten arkeen. Tarpeeksi kauan työttömänä olleen on vaikea yrittää päästä takaisin normirutiineihin ja väsyminen töissä voi näkyä hyvinkin nopeasti. Sama koskee uutta koulutusta harkitsevaa, vaikka opiskelu sinällänsä ei olisi oikeasti edes niin rankkaa. Huono säkä tietysti käy jos uuden koulun työtahti on toivottoman kiivas ja valittu ala pakottaa työskentelemään myös useita tunteja päivässä koulun ulkopuolella. Koulujen suhteen tietenkin on nykyään hyvä muistaa se, että on olemassa helpotettu ohjelma, joka voi olla sopiva siinä vaiheessa, kun tuntuu, ettei jaksa enää. Tämä helpotus ei lisää koulun pituutta tai tee sinusta huonompaa esimerkiksi todistuksensaantitilanteessa. En tiedä kuinka kauan tämä mahdollisuus on ollut, mutta hyvä, että se nykyään edes on.

Erikoista on, että vielä ei tietääkseni ole tilastoissa (eikä uutisissa) näkynyt päällä olevan lakkoilun ja lamailun aiheuttamat tuhot - ihmiselämärintamalla nimittäin. Sitä päivää odotellessa.

[Nooruska]

Elämä on oikeus, ei velvollisuus.

Kannatan eutanasiaa itse. Ja itsemurhankin pyrin ajattelemaan,että se on ihmisen oma asia.
Tosin arvot heilahti uusiks tässä asiassa, kun eräs läheinen sukulaiseni (jonka kanssa siis olin paljon tekemisissä) tappoi yllättäen itsensä masennuksesta johtuen. Tietenkin ymmärsin, että oli masentunut jne. eikä ajatellut ihan selvästi, mutta silti pisti "vihaksi". Pidän itsemurhaa siis jokaisen omana ratkaisuna, mutta pieni osa minusta ajattelee, että se on vaan pakenemista. Tosin, jos ihminen on parantumattomasti sairas; itsemurha ei mielestäni ole pakenemista. Se on vaan välttämättömimmän aikaistamista.

[devil_doll]

^ Niin... Itsemurha on pakoa kivusta ja tuskasta.

Yksi läheiseni yritti itsemurhaa useita kertoja, onneksi onnistumatta. Itse olen elänyt yli 20 vuotta siten, että se on käynyt mielessä useimpina päivinä.

Usein tulee mieleeni, että luonnonlait eivät kuitenkaan tunne kenenkään tuskaa... Pitäisikö länsimaissa kohta tehdä 10 lasta (samaan tapaan kuin kehitysmaissa eläkkeen takia) vain sen takia, että edes yksi jäisi henkiin jatkamaan sukua kaiken eksistentiaalisen ahdistuksen keskellä?

[jenni82]

Mä voin kertoa omakohtaisen kokemuksen siitä miksi olen vielä elossa! Mulla todetiin vaikea debressio keväällä 08, siihen tilanteeseen ajoi paljon erisyitä mutta ne ikäänkuin hiipi hiljalleen! Itse havahduin olevani sairas vasta kun mieheni siitä sanoi ja kun aloin tosissani miettimään pahaa oloani ja sitä kuinka päättäisin kaikki ja kuolisin pois. No kun mtn tapaturmaa ei silloin tietenkään sattunut aloin suunnitella kuolemaani omankäden kautta. Ottasinko narun ja vetäisin itteni sen jatkeeksi, ei se ei ole mun tyylistä ja mietin sattuuko se. En missään nimessä halunnut tuntea enää fyysistä kipua henkisen tuskan lisäksi. No tulin siihen päätökseen että hommaan lääkkeitä ja vaan nukahdan pois! No sitten aloin miettimään silloin 7vuotiaalle pojalleni paikkaa jossa hän saa sen elämän jonka ansaitsee... Mietin ja mietin mutta ei ollut ketään joka olisi ollut lapselleni parempi kuin minä. Siinä yksi joka soti omaa pahaa oloani vastaan, olin laiminlyönyt poikani todella pahasti, en pystynyt edes koskea häntä ja silti mietin että minä olen paras ja se oikea hoitamaan häntä. Tuon kun tajusin päätin että ei mulla ole oikeutta kuolla ja ennen kaikkea mulla ei ole oikeutta tehdä lapselleni sitä että hän joutuisi miettimään loppu elämänsä sitä oliko hän tietämättään osallinen syihin jotka panivat hänen äitinsä tappamaan itsensä. Päätin parantua, tekisin kaikkeni että olisin taas se äiti jonka lapseni oikeasti ansaitsee. Menin ja hain apua, tilanne oli vakava koska jo sen avun tarpeen myöntäminen itselleen on kauheaa mutta vielä kauheampaa on mennä tuntemattomalle ihmiselle sanomaan että mä tarvitsen apua ja nopeasti. Apua sain erittäin ihanalta lääkäriltä. Sain lääkityksen ja pääsin puhumaan ajatuksistani ammatihenkilön kanssa. Parasta oli se että minä luulin että mun pitää kertoa sille tyypille mikä mussa on vikana mutta ei se menekkään niin, se kysyy juuri ne oikeat kysymykset ja johdattelee mut sinne tuskaan ja auttaa saamaan sen ulos. Nyt olen elossa ja viimein terve. Ikuisesti taistelen masennusta vastaan ja ennen kaikkea sitä syyllisyyttä vastaan et mitä jos olisinkin nyt kuollut?

Sitten mennään jouluun 04 jolloin sain puhelun suomen suurlähetystöltä. Veljeni on kuollut Tallinassa hotellissa. MITÄ?? Mun veli kuollut jossain virossa! Kuolinsyytä eivät sanoneet koska kuolema oli aamulla tapahtunut ja henkilöllisyys selvitetty ensin. No seuraava päivä oli itsenäisyyspäivä ja mitään tietoa emme saaneet, sitten sunnuntai ja virossa ei mikään auki. Maanantaina poliisit soittivat veljen tyttö ystävälle ja kuolemaan johtanut syy oli itsemurha. Se oli JÄRKYTYS kaikille!! Veljelläni oli vuoden ikäinen tyttö, häät seuraavana kesänä, ylennyksen saanut töissä ja muutenkin elämä tuntui meistä muista menevän hyvin, no ei tainnut mennä! Mitään selitystä ei ollut veljeni jättänyt kenellekkään. Kukaan ei uskonut et MINUN veljeni voisi tappaa itsensä mutta oltiin väärässä ja pahasti. Velipoika oli vetänyt itsensä pyykeen jatkoksi kuivaus patteriin ja se siinä. Veressä oli 1.2 promillea mutta kun kokoa on tarpeeksi ei tuo ollut veljellä paljoa. Pahinta oli se tunne että MIKSI? Miksi ihmeessä hän oli päätynyt tuollaseen tekoon kun HÄNEN elämä oli mun mielestä kadehdittavan ihanaa. Oli työtä, perhe ja ihana koti. Ihan kauhea syyllisyys siitä että mä en huomannut mtn ja viha siitä että hän jätti meidät tänne itkemään.. Tosin nuo ovat aika normaaleja tunteita tuollasessa ja niille ei voi mtn. Kun aikaa kului ja asioita sai rauhassa miettiä en siltikään päässyt eteenpäin siitä et miksi se tappoi itsensä. Mikä oli se syy miksi hän voi niin pahoin? Nyt vuosien jälkeen ja oman masennuksen jälkeen ymmärrän. Me emme voi päättää synnytäänkö tänne mutta meillä on oikeus päättää milloin me kuolemme. Epäilen veljeni olleen erittäin masentunut ja miettinyt loppuun asti kuolemansa. Ei viestiä kenellekkään ni ketään ei voi syyttää. Enää en ole vihanen, en katkera vaan helpottunut et tuollasesta kuilusta pääsee oikeasti ylös. Ikävä kyllä mun veljeni ei sitä tajunnut ja maksaa nyt itse siitä. Ei näe kauniin tyttärensä kasvavan eikä mitään muutakaan, hän on vain lakannut olematta olemassa!!

[Irma Lam]

Me emme voi päättää synnytäänkö tänne mutta meillä on oikeus päättää milloin me kuolemme.

Siinähän se, pähkinänkuoressa.

[Norsula]

Mutta jos ajatellaan utilitaristisesti: yksi tappaa itsensä ja mahdollisesti jopa kymmenet surevat tai syyttävät itseään, mutta jos tämä yksi ei tapa itseään, vain hän kärsii. Ja ei ehkä hänkään jos saa apua.

[jenni82]

Mutta jos ajatellaan utilitaristisesti: yksi tappaa itsensä ja mahdollisesti jopa kymmenet surevat tai syyttävät itseään, mutta jos tämä yksi ei tapa itseään, vain hän kärsii. Ja ei ehkä hänkään jos saa apua.

Ihminen joka tappaa vaan itsensä ei kuulu saada osakseen syyttelyä siitä että muut kaipaa ja muut suree! Jos ihminen tekee niinkin radikaalin ratkaisun että tappaa itsensä on hän oikeutettu siihen. Sellaisen päätökset teko ja se itse hengen ottaminen itseltään ei varmana ole mikään helppo päätös jonka voi ohittaa olan kolautuksella! Tämä on just se että meidän ei koskaan pitäisi surra toisen kuolemaa vaan juhlia hänen elämäänsä!