No, kuten jo aikaisemminkin sanoin, koska parempaakaan tietoa asiasta ei ole olemassa, uskon FBIn analyysiin Ericista murhanhimoisena psykopaattina. Nuo paivakirjaotteet sopivat aivan tasmalleen siihen, mita han sitten myohemmin tekikin. Kuten tekin varmaan hyvin tiedatte, maailmassa on oikeasti ihmisia, jotka haluavat repia seksikumppaninsa palasiksi (esim. sarjamurhaajat, joilla on seksuaalinen motiivi). Myohempien tapahtumien valossa ei ole lainkaan epatodennakoista, etta Eric kuului juuri heihin, vaikka pieni vahemmisto ovatkin. No, totuutta emme kait koskaan saa tietaa, mutta tama on minun arvaukseni.
Mita aggression purkuun tulee: nykyajan psykologien mukaan aggressio ei ole niinkuin kattilaan muodostuva hoyry, jota pitaa purkaa jotenkin. Itse asiassa aggressiivisten tekojen ja ajatusten suorittaminen saattaa (ihan biokemiallisesti) vain lisata aggressiota entisestaan. Tuostahan Eric mielestani puhuukin kun "I'm full of hate and I love it" ja "let the rage build up". eli han tarkoituksellisesti kiihdyttaa itseaan silmittomaan raivoon (tama on muuten myos psykopaattien erityispiirre, josta voi muistaakseni lukea mm. mainiosta alan perusteoksesta Robert Hare: Vailla omaatuntoa (Without conscience).
Paivakirjoihin varmaan kirjoitellaan kaikenlaista, mutta psykopaattinalyysi varmaan on perustunut kokonaiskuvaan eika ainoastaan paivakirjaan (tai varsinkaan ainoastaan otteisiin, joita kuvataan tassa). Olen itsekin ehka sanonut jotain tyyliin voisin tappaa, mutta en kylla ole kovin yksityiskohtaisia suunnitelmia asiasta alkanut laatia ja fantasioinut siita kuinka kivalta tuntuisi kiduttaa jotakuta. Se mielestani (siis ainakin toistuvana kaytoksena) vaikuttaa varsin oudolta.
Kaikilla tuntuu olevan tarve perustella, etta kyseessa oli suht normaali poika. En oikein ymmarra miksi, koska mielestani on itse asiassa paljon lohduttavampaa ajatella, etta kyseessa oli psyykkisesti poikkeava yksilo. Meissa kaikissa EI asu massamurhaaja, vaikka useimmat pystyisivat varmaan jossain henkisessa tilassa tappamaan suht harkitsematta jonkun yksi tai kaksi ihmista. Ei kuitenkaan niin etta tekoa suunnitellaan VUOSI etukateen ja tarkoituksena on vain tappaa mahdollisimman monta satunnaista ihmista.
Eric Harris & Dylan Klebold
^ Itseasiassa, kyllä minä hyvinkin ajattelen Ericiä jollakin tavoin häiriintyneenä. Itse olen myös samaa mieltä siitä, ettei Ericiä oltaisi voitu pelastaa millään nuoruuden ihastuksella. Jos Dylanin rakkauskirje oli oikea, niin olen valmis uskomaan, että Dylanille olisi voinut käydä paremmin, jos olisi liikkunut jossain muussa seurassa ja löytänyt kivan tytön itselleen. Ericistä olen kuitenkin samaa mieltä kuin monet muutkin, että hän oli mieleltään häiriintynyt. Se, miten vakavasti, sitä tuskin koskaan saamme tietää. Kirjoitukseni pointtina lähinnä oli se, ettei mistään keskenkasvuisen pojan päiväkirjateksteistä voida päätellä paljoakaan, tai ainakaan pitää niitä totuutena tai todellisena perusteena jollekin.
Ja kyllä, itsekin uskon, että jos Columbine olisikin jäänyt tapahtumatta, Eric olisi melko varmasti syyllistynyt johonkin muuhun. Oli se sitten järkyttävä paloittelumurha tai känninen tyttöystävän hakkaaminen, sitä ei voida tietää.
Ja kyllä, itsekin uskon, että jos Columbine olisikin jäänyt tapahtumatta, Eric olisi melko varmasti syyllistynyt johonkin muuhun. Oli se sitten järkyttävä paloittelumurha tai känninen tyttöystävän hakkaaminen, sitä ei voida tietää.
So I took the shotgun off the wall and I fired two warning shots...
into his head.
into his head.
Olisikin aivan eri asia, jos artikkelissa listattaisiin jonkun satunnaisen teinipojan asiayhteydesta irrotettuja sanomisia, se tuskin olisi edes kovin kiinnostavaa. Kuitenkin muun materiaalin ja tosiasioiden valossa vaikuttaa silta, etta han oli ainakin suurelta osin, vaikka ei ehka ihan joka yksityiskohdassa, tosissaan.Merope kirjoitti:^ Kirjoitukseni pointtina lähinnä oli se, ettei mistään keskenkasvuisen pojan päiväkirjateksteistä voida päätellä paljoakaan, tai ainakaan pitää niitä totuutena tai todellisena perusteena jollekin.
Aggressiivinen käyttäytyminen tosiaan lisää aggressiivisuutta, minkä takia noista legendaarisista "pehmustetuista huoneistakin" on luovuttu aikaa sitten. Nykyään aggressiota kehotetaan suuntaamaan johonkin, missä sitä voi purkaa energianpurun muodossa, kuten vaikkapa johonkin paljon energiaa ja aikaa vievään harrastukseen, jonka siis ei tarvitse olla mikään taistelulaji tai ampumaharrastus, vaan sen sijaan mieluummin vaikka kuvataide tai ristipistotyöt, jos ne aggressiivisuudesta kärsivää henkilöä jaksavat pitää otteessaan.sorsake kirjoitti:Kuten tekin varmaan hyvin tiedatte, maailmassa on oikeasti ihmisia, jotka haluavat repia seksikumppaninsa palasiksi (esim. sarjamurhaajat, joilla on seksuaalinen motiivi). Myohempien tapahtumien valossa ei ole lainkaan epatodennakoista, etta Eric kuului juuri heihin, vaikka pieni vahemmisto ovatkin. No, totuutta emme kait koskaan saa tietaa, mutta tama on minun arvaukseni.
Mita aggression purkuun tulee: nykyajan psykologien mukaan aggressio ei ole niinkuin kattilaan muodostuva hoyry, jota pitaa purkaa jotenkin. Itse asiassa aggressiivisten tekojen ja ajatusten suorittaminen saattaa (ihan biokemiallisesti) vain lisata aggressiota entisestaan.
Ja tiedän kyllä että näitä seksikumppaneitaan repiviä on, mutten todellakaan usko Ericin olleen sellainen. En ymmärrä, miksi rinnastatte tuon Ericin teon Ericin seksuaalisuuten - nehän ovat todennäköisesti kaksi täysin eri asiaa, ja minä itse puutuin vain siihen, etten usko Ericin halunneen repiä sänkykumppaniaan vaikka sitten ampuikin ihmisiä. Jos joku yltää spekuloinnissaan sille tasolle saakka, että epäilee Ericin teoilla olevan jotain tekemistä seksuaalisen tyydytyksen kanssa, sanon siihenkin: tuskin. Vaikka nyt senkin takia, että ihmisten silmittöminen tulittaminen ei ole mikään erityinen kontaktilaji, seksuaalimurhathan ovat usein erittäin raakoja, ja toteutettu jonkinnäköisellä "enemmän kontaktia vaativalla" aseella, yleensä teräaseella. ENKÄ siis sanonut, että joku väittäisi Ericin saaneen seksuaalista tyydytystä ampumisista, mainitsin tuon vain etukäteen ennen kuin päästään tässä asiaa jauhettaessa sinne saakka
Ja, ottakaa huomioon että poikien kohdalla on kyse vielä lapsista. Todennäköisesti vielä masentuneista ja jokseenkin katkeroituneista. Lisäksi, poikien sosiaaliset taidot, etenkin Ericin, ovat olleet paljon ikäisiään jäljessä. Tämänkin takia uskon tuohon aikaisemmin mainitsemaani ja monen muun tukemaan teoriaan siitä, että Eric ei ollut tosissaan, ja puhun edelleen siis seksiin liittyvistä asioista, kun se jostain syystä tuossa aikaisemmin jäi monelta huomioimatta.[/b]
Milloin se video, jossa Eric hengailee kavereidensa kanssa siellä kahvilaosastolla, on kuvattu? Olen koittanut etsiä tietoja tosta ajankohdasta, mutta ei oikein tärppää. Kuten joku aiemmin toteaakin, tuntuu todella oudolta nähdä Eric hengailemassa kavereidensa kanssa ihan normaalin teinin tapaan.
Erityisesti mua ihmetytti se, miten hyvin se loppujen lopuksi näyttää siinä tulevan ihmisten kanssa toimeen. Sehän osallistuu keskusteluihin varsin hyvin ja puhelee ihan rennosti vastakkaisellekin sukupuolelle. Jotenkin olen vaan aikaisemmin saanut kuvan, että tyyppi on ollut absoluuttisen häiriintynyt ja syrjitty sekopää, jolla ei paljon kavereita ole, ja joka on sosiaalisesti aivan avuton. Olen tahtonut mieltää, että Ericista tuli tuollainen paljolti siksi, että sillä oli vaikeaa muiden ihmisten kanssa, ja koska ihmiset ei pitäneet siitä. Mutta ei. Eikä tuommoista vuoden ajan suunniteltua iskua voi selittää millään teiniangstillakaan tai sairaalloisella väkivaltaviihteen ihailulla (vaikka toki näilläkin oma osansa teossa on varmasti ollut). Pakko kai se on yhtyä FBI:n kantaan Ericista.
Muistan joskus lukeneeni kuvauksen poikien about puoli tuntia ennen iskua tekemästä vikasta "Basement Tapesta", jota ei kai ole lainkaan julkaistu. Siinä Eric mainitsee kaksi kaveriaan nimeltä ("jos jäätte henkiin") ja sanoo, että tyypit saa ottaa hänen huoneestaan mitä vain haluavat. Eli ainakin pari vähän läheisempää kaveria Dylanin lisäksi löytyy. Eric omistaa pari sanaa myös jollekin tytöllekin tyyliin, että "ehkä eri olosuhteissa ois voinu toimia". Ja muutenkin koko nauhassa on todella paljon pahoitteluja vanhemmille, kun nyt tommosta menevät tekemään. Tuollainen kertoo joka tapauksessa jonkinmoisesta jäljellä olevasta inhimillisyydestä, jota täydeltä psykopaatilta ei löydy.
Edit edit: linkki esiintyikin jo aikaisemmin
Erityisesti mua ihmetytti se, miten hyvin se loppujen lopuksi näyttää siinä tulevan ihmisten kanssa toimeen. Sehän osallistuu keskusteluihin varsin hyvin ja puhelee ihan rennosti vastakkaisellekin sukupuolelle. Jotenkin olen vaan aikaisemmin saanut kuvan, että tyyppi on ollut absoluuttisen häiriintynyt ja syrjitty sekopää, jolla ei paljon kavereita ole, ja joka on sosiaalisesti aivan avuton. Olen tahtonut mieltää, että Ericista tuli tuollainen paljolti siksi, että sillä oli vaikeaa muiden ihmisten kanssa, ja koska ihmiset ei pitäneet siitä. Mutta ei. Eikä tuommoista vuoden ajan suunniteltua iskua voi selittää millään teiniangstillakaan tai sairaalloisella väkivaltaviihteen ihailulla (vaikka toki näilläkin oma osansa teossa on varmasti ollut). Pakko kai se on yhtyä FBI:n kantaan Ericista.
Muistan joskus lukeneeni kuvauksen poikien about puoli tuntia ennen iskua tekemästä vikasta "Basement Tapesta", jota ei kai ole lainkaan julkaistu. Siinä Eric mainitsee kaksi kaveriaan nimeltä ("jos jäätte henkiin") ja sanoo, että tyypit saa ottaa hänen huoneestaan mitä vain haluavat. Eli ainakin pari vähän läheisempää kaveria Dylanin lisäksi löytyy. Eric omistaa pari sanaa myös jollekin tytöllekin tyyliin, että "ehkä eri olosuhteissa ois voinu toimia". Ja muutenkin koko nauhassa on todella paljon pahoitteluja vanhemmille, kun nyt tommosta menevät tekemään. Tuollainen kertoo joka tapauksessa jonkinmoisesta jäljellä olevasta inhimillisyydestä, jota täydeltä psykopaatilta ei löydy.
Edit edit: linkki esiintyikin jo aikaisemmin
Viimeksi muokannut Sakara, To Marras 15, 2007 1:45 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Jaa, no minun mielestani ei ole mitenkaan poissuljettua, etta han tunsi myos suurta naisvihaa, juuri siksi, etta naiset olivat hanelle yksi suuren ja merkittavan narsistisen loukkauksen lahde.joey kirjoitti:Ja tiedän kyllä että näitä seksikumppaneitaan repiviä on, mutten todellakaan usko Ericin olleen sellainen. En ymmärrä, miksi rinnastatte tuon Ericin teon Ericin seksuaalisuuten - nehän ovat todennäköisesti kaksi täysin eri asiaa, ja minä itse puutuin vain siihen, etten usko Ericin halunneen repiä sänkykumppaniaan vaikka sitten ampuikin ihmisiä. [/b]
Ja itse asiassa olen sita mielta, etta seksuaalisuus nimenomaan ei ole muusta elamasta erillinen alue... Enka usko, etta sadistinen psykopaatti on loppupeleissa yhtaan sen kivempi seksuaalisesti kiinnostaville naisille kuin kenellekaan muullekaan. Ehka seksuaalinen sadismi ei ollut Ericin ensisijainen mielenkiinnon kohde, mutta kuten sanottu se sopisi hyvin kuvaan. Vaikka asiasta on sinansa turha vaitella: han ei varmasti itsekaan olisi tiennyt, missa maarin panisi (sananmukaisesti) fantasiansa taytantoon jos olisi saanut tilaisuuden. Mutta omasta puolestani uskon, etta ne olivat ihan oikeita fantasioita eika kaunokirjallisia harjoitelmia.
Sakara: tuo linkki on jo tuolla aikaisemmin ja siita tama seksikeskustelu lahtikin.
Viimeksi muokannut sorsake, Ke Marras 14, 2007 2:16 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Ja mista oletat etta han tuossa tilanteessa puhuu totta ja taydesta sydamestaan eika vain "go through the motions"? Se, etta vanhempia ei syyteta (enka sano etta pitaisikaan, vaikka tassa olisi kylla taas kokonaisen keskustelun aihe) kuuluu oleellisesti tahan mielikuvaan minka he haluavat antaa: tama on HEIDAN juttunsa.Sakara kirjoitti:Muistan joskus lukeneeni kuvauksen poikien about puoli tuntia ennen iskua tekemästä vikasta "Basement Tapesta", jota ei kai ole lainkaan julkaistu. Siinä Eric mainitsee kaksi kaveriaan nimeltä ("jos jäätte henkiin") ja sanoo, että tyypit saa ottaa hänen huoneestaan mitä vain haluavat. Eli ainakin pari vähän läheisempää kaveria Dylanin lisäksi löytyy. Eric omistaa pari sanaa myös jollekin tytöllekin tyyliin, että "ehkä eri olosuhteissa ois voinu toimia". Ja muutenkin koko nauhassa on todella paljon pahoitteluja vanhemmille, kun nyt tommosta menevät tekemään. Tuollainen kertoo joka tapauksessa jonkinmoisesta jäljellä olevasta inhimillisyydestä, jota täydeltä psykopaatilta ei löydy.
Toi ottakaa tavarat jos jaatte henkiin, on itse asiassa juuri karmivaa psykopaatin puhetta: jos han oikeasti valittaisi kavereistaan niin tuskin olisi lahdossa pommitus- ja ammuntareissulle...
Eipa silti, en sano etteivat psykopaattiset ihmiset voi joskus tehda asioita, jotka ovat hyvaksi muille (jos hyotyvat siita), mutta heidan tunteensa vaan hankkivat olemaan kovin pinnallisia ja siksi puhe ja teot ovat usein ristiriidassa (puhe on siis enemmankin opittua: mita kuuluu sanoa).
Tässä on vähän koostetta Jerald J. Blockin artikkelista "Lessons from Columbine. Virtual and Real Rage” journaalista American Journal of Forensic Psychiatry 2007 Vol. 28(2). Artikkelin pointti ei ole näiden seuraavassa esitettävien selitysten käsittelyssä, vaan varsinaisena tarkoituksena on esittää uusi hypoteesi, mutta laitan nämä nyt tähän kun näitä asioita on tämän aiheen viesteissä paljon käsitelty. Blockin mielenkiintoisesta hypoteesista kirjoitan myöhemmin, ettei yhdestä viestistä tule ihan mahdottoman pitkää.
1. Traumaattinen lapsuus
Kleboldin osalta tiedossa ei näytä olevan mitään lapsuuden traumaan viittaavaa, mutta Harrisin lapsuuteen [ja varhaisnuoruuteen] näyttää sisältyvän kaksi mahdollista ongelmakohtaa. Ensinnäkin Harrisien perhe muutti usein isän ilmavoimien työn takia. Näin ollen Harris on joutunut useampaan otteeseen jättämään ystäviä taakseen ja aloittamaan kaiken alusta uusien koulutoverien kanssa. Tämä on voinut vaikeuttaa empaattisuuden kehittymistä hänessä [ei uskalla kiintyä ihmisiin alituisen menetyksen pelon vuoksi]. Lähestyvä valmistuminen high schoolista ja sitä seuraava kaiken aloittaminen alusta jälleen kerran uudelleen yliopistossa on voinut tuntua hänestä liialta. Toiseksi hänellä oli terveydellinen ongelma pectus excavatum eli epämuodostuma rintakehässä. Tämä on vaikuttanut hänen ruumiilliseen kuntoonsa vaikeuttaen mm. urheilusuorituksia ja näin ollen esimerkiksi rajoittanut harrastemahdollisuuksia. Lisäksi hän joutui käymään läpi kaksi mahdollisesti tuskallista leikkausta vuosina 1993 ja 1994.
2. Huono kasvatus
Kumpikaan pojista ei näytä olleen niin sanotusta ”huonosta” perheestä. Molempien vanhemmat olivat ilmeisesti asianmukaisen huolestuneita ja suojelevia yrittäen auttaa poikiaan parhaansa mukaan näiden joutuessa ongelmiin.
Harris: Vanhemmat olivat perillä monista poikansa ongelmista. Poliisin ilmoittamista ongelmista tuskin kukaan voi olla edes tietämättä, mutta tämän lisäksi äiti löysi ainakin yhden Harrisin tekemistä putkipommeista kesällä 1997. Vanhemmat yrittivät ratkaista tilanteen itse, mikä on melko luonteva tapa useimmille ihmisille ([lapsen suojelu] sen sijaan että ilmoittaisi poikansa poliisille, mikä johtaisi mahdollisesti tuomioihin yms. hankaluuksiin). Harrisin ystävien antaman käsityksen mukaan tämän vanhemmat olivat suhteellisen tiukkoja [mutta mikään ei viitanne siihen, että tämä tiukkuus olisi ollut jotenkin ”epänormaalia” tai liian pitkälle vietyä]. He antoivat arestia, teetättivät kotitöitä sekä rajoittivat puhelimen ja tietokoneen käyttöä (verilöylyn jälkeen kodista löytyi vain yksi tietokone vanhempien makuuhuoneen lähellä olevasta toimistohuoneesta).
Klebold: Kasvatuksesta on vähemmän tietoa. Vanhemmat olivat tietoisia vaikeuksista (mm. 2 liikennerikkomusta, 2 väliaikaista koulusta erottamista, pidätys), mutta ilmeisesti jonkin verran pallo hukassa sen suhteen kuinka toimia. Mm. poikien tekemään tietokonevarkauteen reagoitiin, mutta vanhemmat eivät pitäneet opettajan muutamaa viikkoa ennen joukkomurhaa heille ilmoittamaa Kleboldin koulussa kirjoittamaa väkivaltaista kirjoitusta ongelmallisena. Tämän tapauksen suhteen Block kuitenkin pyytää pitämään mielessä, että siinä vaiheessa Kleboldin koulusta valmistumiseen oli vain muutamia viikkoja, hänet oli hyväksytty yliopistoon, hän puhui tietojenkäsittelyopista pääaineenaan, etsiskeli asuntolapaikkaa yliopistolta ja valmistautui koulun päättäjäisjuhliin. Tulevaisuus näytti siis ongelmista huolimatta suhteellisen hyvältä, joten on ymmärrettävää vanhempien ajatelleen huolien alkavan olla jo ohi. Vanhemmat valittivat hänen viettävän liikaa tietokoneiden äärellä (3 omaa + 2 muuta kotona), mutta huomioiden Kleboldin aikoman pääaineen, on järkeenkäypää, että vanhemmat toisaalta myös ymmärsivät ja tukivat tämän kiinnostusta aiheeseen.
3. Psykoottisuus
Ei ole tiedossa, että kumpikaan olisi ollut psykoottinen sinä aikana kun iskua valmisteltiin (noin vuosi). Heidän kirjoituksensa tai sanomansa eivät viesti siitä, että he olisivat kuulleet ääniä, nähneet hallusinaatioita tai olleet harhaluuloisia. Psykoosissa ei laadita suunnitelmia eikä psykoottisia tiloja suunnitella vuotta etukäteen.
Harrisin lääkityksellä – tai sen vaihdoksella – teon suunnittelun aloitusajankohdan tietämillä on voinut olla jotain vaikutusta hänen raivoonsa. Terapian hän oli aloittanut niihin aikoihin kun pojat alkoivat suunnitella tekoa ja hän lopetti terapeuttinsa näkemisen muutamia kuukausia ennen tapahtumaa.
Molemmilla oli luultavimmin erinäisiä psykologisia ongelmia, joista huolimatta mielisairauden vaihtoehto voitaneen kuitenkin sulkea melko varmasti pois selitysvalikoimasta. [Tässä kannattaa huomioida, että Block on psykiatri, joten päätelmät eivät tule ihan hatusta].
4. Kiusaus
Molempia kiusattiin koulussa, mutta heihin kohdistunut kiusaus ei ilmeisesti ollut kuitenkaan erityisen rankkaa verrattuna siihen mitä monet muut koulussa kokevat. Kiusaus tietysti mitä luultavimmin lisää tekijöiden vihaa osaltaan, mutta ei selitä tekoa eikä sen suunnittelua.
5. Aiempien kouluammuskelujen kopiointi
Harris ja Klebold väittävät videoissaan, että muut kouluammuskelut eivät vaikuttaneet heihin, mikä on Blockin mielestä vahvasti epäilyksenalainen väite. Harris mm. kirjoitti puolitoista vuotta ennen tekoa Heath High Schoolissa sattuneesta kolme kuolonuhria vaatineesta tapauksesta. Lisäksi poikien suunnittelujakson aikana tapahtui kaksi muuta kouluammuntatapausta, joista he liene olivat tietoisia. [Lisäksi mallia voi ottaa muualtakin kuin koulumaailmasta, esim. Oklahoman pommitus].
6. Vertaispaine
Blokcin mielestä ehkäpä tärkein tässä esitetyistä asioista on vertaispaineeseen liittyvä häpeän dynamiikka. Ideoimalla ja suunnittelemalla tekoa vuoden ajan pojat olivat ikään kuin tehneet sopimuksen paholaisen kanssa [huom., tämä on metafora], mistä ei ollut ulospääsyä. Parhaan ystävän pettäminen olisi aiheuttanut ulospääsyä yrittävälle todennäköisesti suuren häpeäntunteen.
Block pitää mahdollisena, että kumpikin pojista olisi ehkä joissain vaiheissa pyrkinyt järjestämään – ainakin tiedostamattaan – asioita siten, että poliisi tai joku muu huomaisi suunnitelman ja estäisi sen toteuttamisen. Näin on ehkä tapahtunut useampaan otteeseen (esim. Harrisin AOL kirjoitukset, kiinnijäämiset rötöstelystä), mutta kukaan ei ikävä kyllä huomannut. [”Vahingossa” tai ulkopuolisista syistä johtuva paljastuminen ei olisi aiheuttanut samanlaista häpeäntunnetta].
[Tämän tulkinnan kanssa täytyy tietysti olla hieman varovainen ja skeptinen. Mistään tarkoituksellisista, eli ’tiedostetuista’, suunnitelmien ”paljastusaikeista” ei liene ole mitään todisteita päiväkirjoissa tms.. Toisaalta ei tämä merkintöjen puute myöskään sitä tarkoita, etteikö jompikumpi tai molemmat olisi jossain vaiheessa voinut todellakin tietoisesti haluta pois noidankehästä. Olisihan se voinut päiväkirjankin kautta jotenkin paljastua kaverille ennemmin tai myöhemmin. Sitten tuon ’tiedostamattoman’ suhteen saa aina olla vähän epäileväinen. Mahdolliset vihjeiksi tulkittavat tapaukset voivat myös yhtälailla olla todellisia vahinkoja, osoitus välinpitämättömyydestä tms. ilman, että mikään tiedostamaton tilanteesta vapautumiseen pyrkivä voima olisi niitä ohjaillut. Mutta tämä vertaispaine sinällään on kyllä hyvä pointti vaikkei tuota paljastumistahtopohdintaa ihan noin hyväksyisikään].
1. Traumaattinen lapsuus
Kleboldin osalta tiedossa ei näytä olevan mitään lapsuuden traumaan viittaavaa, mutta Harrisin lapsuuteen [ja varhaisnuoruuteen] näyttää sisältyvän kaksi mahdollista ongelmakohtaa. Ensinnäkin Harrisien perhe muutti usein isän ilmavoimien työn takia. Näin ollen Harris on joutunut useampaan otteeseen jättämään ystäviä taakseen ja aloittamaan kaiken alusta uusien koulutoverien kanssa. Tämä on voinut vaikeuttaa empaattisuuden kehittymistä hänessä [ei uskalla kiintyä ihmisiin alituisen menetyksen pelon vuoksi]. Lähestyvä valmistuminen high schoolista ja sitä seuraava kaiken aloittaminen alusta jälleen kerran uudelleen yliopistossa on voinut tuntua hänestä liialta. Toiseksi hänellä oli terveydellinen ongelma pectus excavatum eli epämuodostuma rintakehässä. Tämä on vaikuttanut hänen ruumiilliseen kuntoonsa vaikeuttaen mm. urheilusuorituksia ja näin ollen esimerkiksi rajoittanut harrastemahdollisuuksia. Lisäksi hän joutui käymään läpi kaksi mahdollisesti tuskallista leikkausta vuosina 1993 ja 1994.
2. Huono kasvatus
Kumpikaan pojista ei näytä olleen niin sanotusta ”huonosta” perheestä. Molempien vanhemmat olivat ilmeisesti asianmukaisen huolestuneita ja suojelevia yrittäen auttaa poikiaan parhaansa mukaan näiden joutuessa ongelmiin.
Harris: Vanhemmat olivat perillä monista poikansa ongelmista. Poliisin ilmoittamista ongelmista tuskin kukaan voi olla edes tietämättä, mutta tämän lisäksi äiti löysi ainakin yhden Harrisin tekemistä putkipommeista kesällä 1997. Vanhemmat yrittivät ratkaista tilanteen itse, mikä on melko luonteva tapa useimmille ihmisille ([lapsen suojelu] sen sijaan että ilmoittaisi poikansa poliisille, mikä johtaisi mahdollisesti tuomioihin yms. hankaluuksiin). Harrisin ystävien antaman käsityksen mukaan tämän vanhemmat olivat suhteellisen tiukkoja [mutta mikään ei viitanne siihen, että tämä tiukkuus olisi ollut jotenkin ”epänormaalia” tai liian pitkälle vietyä]. He antoivat arestia, teetättivät kotitöitä sekä rajoittivat puhelimen ja tietokoneen käyttöä (verilöylyn jälkeen kodista löytyi vain yksi tietokone vanhempien makuuhuoneen lähellä olevasta toimistohuoneesta).
Klebold: Kasvatuksesta on vähemmän tietoa. Vanhemmat olivat tietoisia vaikeuksista (mm. 2 liikennerikkomusta, 2 väliaikaista koulusta erottamista, pidätys), mutta ilmeisesti jonkin verran pallo hukassa sen suhteen kuinka toimia. Mm. poikien tekemään tietokonevarkauteen reagoitiin, mutta vanhemmat eivät pitäneet opettajan muutamaa viikkoa ennen joukkomurhaa heille ilmoittamaa Kleboldin koulussa kirjoittamaa väkivaltaista kirjoitusta ongelmallisena. Tämän tapauksen suhteen Block kuitenkin pyytää pitämään mielessä, että siinä vaiheessa Kleboldin koulusta valmistumiseen oli vain muutamia viikkoja, hänet oli hyväksytty yliopistoon, hän puhui tietojenkäsittelyopista pääaineenaan, etsiskeli asuntolapaikkaa yliopistolta ja valmistautui koulun päättäjäisjuhliin. Tulevaisuus näytti siis ongelmista huolimatta suhteellisen hyvältä, joten on ymmärrettävää vanhempien ajatelleen huolien alkavan olla jo ohi. Vanhemmat valittivat hänen viettävän liikaa tietokoneiden äärellä (3 omaa + 2 muuta kotona), mutta huomioiden Kleboldin aikoman pääaineen, on järkeenkäypää, että vanhemmat toisaalta myös ymmärsivät ja tukivat tämän kiinnostusta aiheeseen.
3. Psykoottisuus
Ei ole tiedossa, että kumpikaan olisi ollut psykoottinen sinä aikana kun iskua valmisteltiin (noin vuosi). Heidän kirjoituksensa tai sanomansa eivät viesti siitä, että he olisivat kuulleet ääniä, nähneet hallusinaatioita tai olleet harhaluuloisia. Psykoosissa ei laadita suunnitelmia eikä psykoottisia tiloja suunnitella vuotta etukäteen.
Harrisin lääkityksellä – tai sen vaihdoksella – teon suunnittelun aloitusajankohdan tietämillä on voinut olla jotain vaikutusta hänen raivoonsa. Terapian hän oli aloittanut niihin aikoihin kun pojat alkoivat suunnitella tekoa ja hän lopetti terapeuttinsa näkemisen muutamia kuukausia ennen tapahtumaa.
Molemmilla oli luultavimmin erinäisiä psykologisia ongelmia, joista huolimatta mielisairauden vaihtoehto voitaneen kuitenkin sulkea melko varmasti pois selitysvalikoimasta. [Tässä kannattaa huomioida, että Block on psykiatri, joten päätelmät eivät tule ihan hatusta].
4. Kiusaus
Molempia kiusattiin koulussa, mutta heihin kohdistunut kiusaus ei ilmeisesti ollut kuitenkaan erityisen rankkaa verrattuna siihen mitä monet muut koulussa kokevat. Kiusaus tietysti mitä luultavimmin lisää tekijöiden vihaa osaltaan, mutta ei selitä tekoa eikä sen suunnittelua.
5. Aiempien kouluammuskelujen kopiointi
Harris ja Klebold väittävät videoissaan, että muut kouluammuskelut eivät vaikuttaneet heihin, mikä on Blockin mielestä vahvasti epäilyksenalainen väite. Harris mm. kirjoitti puolitoista vuotta ennen tekoa Heath High Schoolissa sattuneesta kolme kuolonuhria vaatineesta tapauksesta. Lisäksi poikien suunnittelujakson aikana tapahtui kaksi muuta kouluammuntatapausta, joista he liene olivat tietoisia. [Lisäksi mallia voi ottaa muualtakin kuin koulumaailmasta, esim. Oklahoman pommitus].
6. Vertaispaine
Blokcin mielestä ehkäpä tärkein tässä esitetyistä asioista on vertaispaineeseen liittyvä häpeän dynamiikka. Ideoimalla ja suunnittelemalla tekoa vuoden ajan pojat olivat ikään kuin tehneet sopimuksen paholaisen kanssa [huom., tämä on metafora], mistä ei ollut ulospääsyä. Parhaan ystävän pettäminen olisi aiheuttanut ulospääsyä yrittävälle todennäköisesti suuren häpeäntunteen.
Block pitää mahdollisena, että kumpikin pojista olisi ehkä joissain vaiheissa pyrkinyt järjestämään – ainakin tiedostamattaan – asioita siten, että poliisi tai joku muu huomaisi suunnitelman ja estäisi sen toteuttamisen. Näin on ehkä tapahtunut useampaan otteeseen (esim. Harrisin AOL kirjoitukset, kiinnijäämiset rötöstelystä), mutta kukaan ei ikävä kyllä huomannut. [”Vahingossa” tai ulkopuolisista syistä johtuva paljastuminen ei olisi aiheuttanut samanlaista häpeäntunnetta].
[Tämän tulkinnan kanssa täytyy tietysti olla hieman varovainen ja skeptinen. Mistään tarkoituksellisista, eli ’tiedostetuista’, suunnitelmien ”paljastusaikeista” ei liene ole mitään todisteita päiväkirjoissa tms.. Toisaalta ei tämä merkintöjen puute myöskään sitä tarkoita, etteikö jompikumpi tai molemmat olisi jossain vaiheessa voinut todellakin tietoisesti haluta pois noidankehästä. Olisihan se voinut päiväkirjankin kautta jotenkin paljastua kaverille ennemmin tai myöhemmin. Sitten tuon ’tiedostamattoman’ suhteen saa aina olla vähän epäileväinen. Mahdolliset vihjeiksi tulkittavat tapaukset voivat myös yhtälailla olla todellisia vahinkoja, osoitus välinpitämättömyydestä tms. ilman, että mikään tiedostamaton tilanteesta vapautumiseen pyrkivä voima olisi niitä ohjaillut. Mutta tämä vertaispaine sinällään on kyllä hyvä pointti vaikkei tuota paljastumistahtopohdintaa ihan noin hyväksyisikään].
Kiitos CJS hyvasta vinkista. Pitaa etsia tuon artikkelin kasiini.
Sen verran, etta lienevatko vanhemmat olleet kuinka yhteistyohaluisia tutkijan kanssa? Perheen sisaisia ongelmia saattaa olla aarimmaisen vaikea hahmottaa ulkopuolisten tarkkailijoiden havainnoista. Ei silla etta heilla tosiaankaan olisi valttamatta ollut SUURIA perheongelmia kuten huumeita alkoholismia tma mutta jannitteita kyllakin.
Jostain luin etta esim. Ericin isa innosti poikiaan urheiluun ja piti sita tarkeana ja isoveli oli siina hyva, Eric ei (varmaan osin tuon vammankin takia). Joskus vanhemmat taysin tiedostamattaan ja tahattomasti suhtautuvat "hyvaan" lapseensa paljon suopeammin, mika herattaa katkeruutta "huonossa" lapsessa. Tama yksinaan ei varmaan selittaisi mitaan, mutta yhdistettyna muihin ongelmiin ehka lisatekija.
Sen verran, etta lienevatko vanhemmat olleet kuinka yhteistyohaluisia tutkijan kanssa? Perheen sisaisia ongelmia saattaa olla aarimmaisen vaikea hahmottaa ulkopuolisten tarkkailijoiden havainnoista. Ei silla etta heilla tosiaankaan olisi valttamatta ollut SUURIA perheongelmia kuten huumeita alkoholismia tma mutta jannitteita kyllakin.
Jostain luin etta esim. Ericin isa innosti poikiaan urheiluun ja piti sita tarkeana ja isoveli oli siina hyva, Eric ei (varmaan osin tuon vammankin takia). Joskus vanhemmat taysin tiedostamattaan ja tahattomasti suhtautuvat "hyvaan" lapseensa paljon suopeammin, mika herattaa katkeruutta "huonossa" lapsessa. Tama yksinaan ei varmaan selittaisi mitaan, mutta yhdistettyna muihin ongelmiin ehka lisatekija.
-
VoDKa
- Ainesta Watsoniksi
- Viestit: 4926
- Liittynyt: Ke Marras 07, 2007 4:17 am
- Paikkakunta: Better place.
Kiitos CJS! Oli todella hyvää ja mielenkiintoista luettavaa. Lisää tälläistä, kiitos!
Mitenkä muuten, oletteko törmännyt missään tietoihin, oliko heillä sisaruksia (Ericillä ilmeisesti nyt siis ainakin tuo isoveli) ja kuinka monta ja mitä ikäluokkaa?
Muutenkin, perheiden myöhemmistä vaiheista, onko mitään tietoa, vai ovatko tarkoituksella molemmat kadonneet ns. maan alle? Ovatko yhteyksissä toisiinsa olleet enää viime aikoina? Miten suhtautuvat toisiinsa jne?
Voisin uskoa myös tuohon, että Eric on ollut tuossa perheessä nimenomaan se ns. "huono" lapsi. Tuo vammatieto oli minulle ihan uutta ja laittaa miettimään asioita hieman uudelleen jälleen. Ei mitenkään hirveän merkittävä tieto, mutta mielenkiintoinen kuitenkin.sorsake kirjoitti:Jostain luin etta esim. Ericin isa innosti poikiaan urheiluun ja piti sita tarkeana ja isoveli oli siina hyva, Eric ei (varmaan osin tuon vammankin takia). Joskus vanhemmat taysin tiedostamattaan ja tahattomasti suhtautuvat "hyvaan" lapseensa paljon suopeammin, mika herattaa katkeruutta "huonossa" lapsessa. Tama yksinaan ei varmaan selittaisi mitaan, mutta yhdistettyna muihin ongelmiin ehka lisatekija.
Mitenkä muuten, oletteko törmännyt missään tietoihin, oliko heillä sisaruksia (Ericillä ilmeisesti nyt siis ainakin tuo isoveli) ja kuinka monta ja mitä ikäluokkaa?
Muutenkin, perheiden myöhemmistä vaiheista, onko mitään tietoa, vai ovatko tarkoituksella molemmat kadonneet ns. maan alle? Ovatko yhteyksissä toisiinsa olleet enää viime aikoina? Miten suhtautuvat toisiinsa jne?
One day I might just disappear and you will never find me. Nobody will ever find me.
Tämä kyseinen tutkija ei ole artikkelia varten haastatellut perhettä, vaan se perustuu kaikenlaisiin valmiisiin lähteisiin (poliisin, FBI:n yms. tutkimukset joita on valtavasti) sekä päiväkirjoihin.sorsake kirjoitti:Sen verran, etta lienevatko vanhemmat olleet kuinka yhteistyohaluisia tutkijan kanssa? Perheen sisaisia ongelmia saattaa olla aarimmaisen vaikea hahmottaa ulkopuolisten tarkkailijoiden havainnoista.
Voihan sitä olla jotain ongelmia, joista ei ole tietoa, mutta toisaalta tätä tapausta on niin paljon selvitelty, että luulisi ainakin pahemmista ongelmista jotain viitteitä nousseen esiin, sillä tapauksesta tehtiin todella valtaisat tutkimukset erilaisten tahojen toimesta. Lisäksi vakavammista perheongelmista voisi ajatella olevan jotain esim. poikien päiväkirjoissa.
Tähän tapaukseen liittyvissä aineistoissa on tietysti aina se puute, että osa siitä ei ole kenenkään saatavissa (poikien terapiaan liittyvät jutut, osa poliisiraporteista). Eli joitakin asioita jää väkisin pimentoon tai vähintään hämärän peittoon.
Mutta kommettisi on kyllä ihan tosi. Varmaksi ei voi tietää. Ja sitten on se, että ongelmia voi olla, vaikka kukaan perheessä tai lähipiirissä ei niitä ongelmaksi tiedostaisikaan.
Loysin yhden sivun jossa kerrotaan tuosta naissuhteesta:
http://zanazl.tripod.com/Columbine/Suspects/EricHarris/
Sivu nayttaa vahan harrastelijamaiselta, joten siina on varmaan lahinna eri lehdista kerattya tietoa (ei ehka kovin kriittisesti). en kerkea sita tanaan lukemaan kovin hyvin.
Kiinnostavaa on se, etta Ericin vanhempia ylistaa nimenomaan VELJEN (Kevinin) kaveri (ja urheilu mainitaan).
http://zanazl.tripod.com/Columbine/Suspects/EricHarris/
Sivu nayttaa vahan harrastelijamaiselta, joten siina on varmaan lahinna eri lehdista kerattya tietoa (ei ehka kovin kriittisesti). en kerkea sita tanaan lukemaan kovin hyvin.
Kiinnostavaa on se, etta Ericin vanhempia ylistaa nimenomaan VELJEN (Kevinin) kaveri (ja urheilu mainitaan).
-
Katsa
Tuli vain mieleen, että kuinkahan paljon tapausta käsittelevät tai sivuavat elokuvat ovat saaneet liikkeelle vääristyneitä tarinoita tapahtumien kulusta? Vastahan joku täälläkin luuli Zero Dayn kirjastokohtausta aidoksi.
Ihmiset tunnetusti uskovat kaiken mitä lehdissä lukee ja televisiosta tulee, aika harva osaa olla edes auttavasti kriittinen mediaa kohtaan.
Siitähän se lumipallo lähtee kasvamaan; "arvaa, näin valvontakameran kuvaa Columbinen koulusta ja se toinen jätkä ei olisikaan halunnut tehdä itsaria, mutta se toinen suostutteli sen. Lisäksi se toinen puhui hälytyskeskusken tädin kanssa puhelimessa..."
Ihmiset tunnetusti uskovat kaiken mitä lehdissä lukee ja televisiosta tulee, aika harva osaa olla edes auttavasti kriittinen mediaa kohtaan.
Siitähän se lumipallo lähtee kasvamaan; "arvaa, näin valvontakameran kuvaa Columbinen koulusta ja se toinen jätkä ei olisikaan halunnut tehdä itsaria, mutta se toinen suostutteli sen. Lisäksi se toinen puhui hälytyskeskusken tädin kanssa puhelimessa..."
Edellisessä viestissä esitin yhteenvedon Blockin käsittelemistä erilaisista selittävistä tekijöistä ja nyt on vuorossa artikkelin varsinainen pointti. Tässä on syytä selkeästi huomauttaa, kuten Blockin artikkelissaan tekee, että kysymyksessä on Columbinen tapauksen perusteella laadittu hypoteesi, joka vaatii jatkotutkimuksia. Tilan säästämiseksi en esitä tässä omia näkemyksiäni asiasta, vaan palaan asiaan ehkä myöhemmin. Hypoteesi on mielenkiintoinen, mutta jotain huomautettavaa minulla siitä kyllä on mm. taustalla olevasta teoreettisesta traditiosta ja reaalinen-virtuaalinen –dikotomiasta.
Block haluaa artikkelissaan nostaa keskusteluun hypoteesin Harrisin ja Kleboldin uppoutuneisuudesta teknologiaan. Molemmilla oli intensiivinen suhde tietokoneisiin (viettivät paljon aikaa tietokoneella pelaten yms. Erityisenä suosikkina oli Doom), mikä liittyi sekä teon motivointiin että mahdollistamiseen. Teknologia myös mahdollisti teon salaisen valmistelun aivan toisella tavalla kuin mikä olisi muutama vuosi aiemmin ollut mahdollista (pommiohjeita, tietoja aseista yms. löytää helposti, nopeasti ja huomaamattomasti internetistä).
Pelien virtuaalimaailmoissa jokseenkin kuka tahansa voi tehdä suuria tekoja, saavuttaa valtaisan tietämyksen ja taidon toimia pelin maailmassa, mutta näitä tietoja tai taitoja on todennäköisesti hyvin vaikea käyttää muualla tai ilmaista muille. Virtuaalimaailmojen saavutuksista saa harvemmin palkintoja, kunniakirjoja, lämpimiä onnitteluja tai todellista tunnustusta muilta ihmisiltä. Virtuaalinen elämä voi olla yksilölle hyvinkin palkitsevaa, mutta se on usein suhteellisen eristynyttä muusta maailmasta.
Yleensä ihmiset kykenevät erottamaan virtuaalisen muusta elämästään ja identiteetistään sekä pitämään nämä erillisinä, mutta joskus virtuaalinen ja todellinen voivat sekoittua toisiinsa. Intensiivinen tietokoneenkäyttö voi muuttaa ihmistä. Hän voi alkaa nähdä [paljon] unia peleistä ja esimerkiksi Harris kirjoittaa päiväkirjassaan kuinka hänen ajatuksensa lähes aina liittyvät jotenkin Doomiin ja toteaa, että mitä hän ei voi tehdä todellisesssa elämässä, hän yrittää tehdä sen Doomissa.
Blockin mielestä linkki virtuaalisen väkivallan katsomisen ja todellisen väkivallankäytön välillä on hyvin heikko ja pelaamisella voi olla hyvin positiivisia vaikutuksia. Ampumalla, rakentamalla kaupunkeja, hallitsemalla valtakuntia jne. ihmisen on mahdollista harmittomasti purkaa vihaansa sekä muuttaa viha luovuudeksi ja vallantunteeksi ilman muiden ihmisten vahingoittamista.
Block nostaa kuitenkin esiin ajatuksen, jonka mukaan virtuaalinen itsessään voi joskus olla vaarallista. Pelien sisältö – väkivalta/väkivallattomuus – ei näin ollen ole ongelma, vaan pelatessaan mitä tahansa intensiivisesti ihminen elää elämäänsä vaihtoehtoisessa todellisuudessa ilman todellisia kosketuksia, hajuja ja saavutuksia. Pidemmän päälle tämä voi johtaa jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin: olenko minä virtuaalinen vai reaalinen persoonallisuus?, olenko ruumiissani vai jossain internetissä? jne.
Tietokoneenkäyttö edellyttää aina tietysti jonkinlaista suhdetta koneeseen. Intensiivisen käytön myötä koneesta ja/tai peleistä voi tulla ikään kuin – tai kirjaimellisesti – ’merkittävä toinen’ eli kuten perheenjäsen tai ystävä. Tietokonetta kohtaan tunnetaan normaalistikin tunteita niin kuin ihmisiä kohtaan ja tietokoneista puhutaan anropomorfisin termein (moni voi suuttua koneelle kun kiintolevy kuolee).
Kun kaksi edellämainittua juonnetta – tietokoneenkäyttö vihanhallintana ja tietokoneenkäyttö suhteena – vedetään yhteen, niin voidaan päätellä, että jos tiiviisti koneita käyttävä ihminen repäistään pois virtuaalisesa maailmasta, heidän elämänsä varmastikin järkkyvät. Hän voi tuntea olonsa voimattomaksi, vihaiseksi ja eristyneeksisekä kokea joutuneensa hyökätyksi koneen käytön estäjien taholta. Tätä puolta on Blockin mielestä usein aliarvioitu ja väärinymmärretty, koska rajoitustoimia saatetaan usein pitää täysin triviaaleina vaikka rajoituksen kohteeksi joutuneelle ne eivät sitä ole. Block esittääkin hyvän urheiluvertauksen: jos high schoolin jenkkifutisjoukkueen hyvää pelaajaa kielletään pelaamasta esimerkiksi kokeessa lunttaamisen takia, moni varmasti pitää rangaistusta hyväksyttävänä, mutta silti ymmärtää ja tuntee empatiaa pelaajaa kohtaan. Kukaan tuskin käy sanomaan rangaistulle pelaajalle ”ei se jalkapallo nyt niin tärkeää ole”. Tietokoneiden käytön rajoittamisen kohdalla monet kuitenkin ajattelevat, että nuori ei menetä yhtään mitään. Virtuaalimaailma kun ei ole todellinen, niin miten sitä nyt surrakaan?
Kleboldilla ja Harrisilla näytti menevän high schoolissa aluksi suhteellisen hyvin. Heillä ei ollut ongelmia ja heitä arvostettiin tietokoneenkäyttäjinä koulussa opettajien ja muiden oppilaiden keskuudessa. Loppuvuodesta 1996 ensimmäiset merkit ongelmista alkoivat näkyä (Harrisin AOL ”blogi”) ja helmikuun lopulta 1997 alkaen tiedot ongelmakäyttäytymisestä ja liukumasta vaaralliseen käytökseen alkavat (Harrisilla kahnausta Brooks Brownin kanssa, jonka jälkeen vuosien 1997 ja 1998 aikana tapahtui kaikenlaista, mikä johti myös poliisin mukaantuloon).
Harrisin kohdalla kevään 1997 tapahtumat johtivat tietokoneenkäytön rajoituksiin pitkäksi aikaa. Rajoitusten laittaminen on ymmärrettävää, mutta se on voinut olla myös varsin haitallista. Harrisin viha on kasvanut ja hän on muuttunut yhä epä-/ei-sosiaalisemmaksi, mikä johti edelleen siihen, että häneen kohdistettiin yhä enemmän kuri- ja rajoitustoimenpiteitä.
Tammikuun lopulla 1998 pojat murtautuivat sähkömiehen autoon ja varastivat autosta tavaraa, mistä jäivät myös kiinni. Harrisin isä passitti poikansa terapiaan, missä tietokoneen käytön rajoituksia suositeltiin. Näin tapahtui: sekä Harrisilta että Kleboldilta kiellettiin tietokoneiden käyttö. Harrisin kohdalla suositettiin vähintään neljän viikon kieltoa. Tammikuun jälkeen poikien kirjoitukset muuttuvat selvästi vihaisemmiksi, väkivaltaisemmiksi ja häiriintyneemmiksi. Tapa, jolla he olivat hallinneet vihaansa menetti käyttökelpoisuutensa. He eivät joko voineet ollenkaan käyttää tietokoneita vihansa purkuun tai sitten virtuaalinen ei enää riittänyt raivon hillitsemsiseen.
Jokaisen tietokoneen käyttökiellon (tai rajoitusten) jälkeen, mikä kulminoitui pidätykseen vuonna 1998, heidän käsityksensä itsestä [sense of self] sirpaloitui. Heidän näkökulmastaan heidät vaadittiin alistumaan ja noudattamaan poliisin, koulun, vanhempien ja koulutovereiden vaatimuksia. Heistä pyrittiin tekemään normaaleja ihmisiä ja raatamaan järjestelmässä tavanoimaisten asioieden parissa. He eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin yhtyä muihin virtuaalisen tuomitsemisessa. Tehdessään niin he menivät ääripäähän, tullen konkreettisimmiksi, abstraktia väheksyviksi ja etsien karua todellisuutta mielikuvituksen sijaan. Heidän kiinnostuksensa nihilististä musiikkia, moraalista relativismia ja brutaalia vallankäyttöä kohtaan kasvoi. Heidän kokemuksensa tietokoneiden kanssa oli pettänyt heidät. Asiantuntevuus ei ollut johtanut muuhun kuin ongelmiin ja hukattuihin vuosiin elämässä. He alkoivat vihata teknologiaa ja sen tarjoamia pakoteitä.
Toisaalta nimenomaan virtuaalisessa he olivat taitavimpia ja jotain saavuttaneita, joten tämä osa heistä ei olisi voinut vain yksinkertaisesti hiipua pois, joten he tekivät kompromissin. He jatkoivat Doomin kanssa puuhastelua ja modien luomista, mutta tällä kertaa heidän skenaarionsa olivat todellisia. Näin he sekoittivat virtuaalisen ja todellisuuden ja julistivat sodan lähes kaikkia ympärillä olevia vastaan.
Syksyllä 1998 Klebold ja Harris olivat edenneet syvälle suunnitelmissaan. Harrisilla oli toisaalta jälleen taas pääsy koneelleen ja hän yritti tehdä lisää Doom modeja, mutta ei kyennyt enää saavuttamaan entistä jännitystä. Pelkkä fantasia ei enää riittänyt.
Klebold ja Harris vastustivat painetta kertoa muille joskus sekoittamalla virtuaalisen ja todellisen ja toisinaan pitämällä tämän eron yllä. Niin kuin ihmiset vähemmässä määrin puhuvat virtuaalisesta elämästään tosielämässä, samoin Klebold ja Harris eivät puhuneet suunnitelmistaan. Ne eivät olleet todellisia ennen kuin toteutettuna. Suunnitelmat käsitteellistettiin samankaltaisina kuin Doomin modit. Harrisin ja Kleboldin terminologiaa käyttäen, ’ihmismuodossa’ he olivat haavoittuvaisia inhimillisille tunteille, mutta ’jumalamuodossaan’ he vain suunnittelivat ja pelasivat peliä – suurta veristä peliä. Näin ollen suunnitelmien epämoraalisuus puskuroitui ja sektioitui tietoisuuden ulkopuolelle virtuaalisten kokemusten kautta.
Poikien teknologian käyttö mahdollisti aseiden tutkimisen, suunnittelun ja hyökkäyksen simuloinnin samalla kun se ylläpiti emotionaalista etäisyyttä siitä mitä olivat tekemässä. Viha oli ongelma, mutta suurimmalta osin teitokone auttoi heitä pitämään sen kurissa. Silloin kun heiltä sattui lipsahduksia, se tapahtui silloin kun heiltä kiellettiin tietokoneen käyttö (esim. vuosikirjakirjoitukset) tai kun he aktiivisesti liikkuivat virtuaalisesta todellisuuteen ja valmistaen paljon pommeja (esim. Kleboldin kirjoittama uhkaava essee).
Harrisin ja Kleboldin alkuperäinen suunnitelma ja toteutettu improvisoitu toimintamalli tähtäsivät pelkään tuhoamiseen. Ihmisten tuhoamisen lisäksi kohteena näyttää olleen myös teknologia. He ampuivat tietokoneita jne. ja kirjastossa he näyttävät hyökänneen erityisesti tietokoneiden lähellä istuviin tai piileksiviin opiskelijoihin.
Hyökkäyksessä tappaminen kesti vain noin ensimmäiset parikymmentä minuuttia. Ammuskelu ei loppunut sopivien uhrien puutteeseen tai muuhun ulkoiseen esteeseen, vaan se muuttui jotenkin epätyydyttäväksi, ei-enää-hauskaksi. Tavoitteena näytti olleen tappaa abstraktissa – Doomin virtuaaliseen tapaan – ja kylvää mahdollisimman paljon pelkoa ja tuhota koulun fyysiset fasiliteetit. Alettuaan tappamaan lähietäisyydeltä, todellisuus astui sisään. ”Peli” ei ollut enää ”hauskaa”.
Vaihto virtuaalisesta todellisuuteen vaatii yhteiskunnan vaatimia rajotteita, itsehillintää. Suurin osa peleistä sallii pelaamisen virtuaalisessa ilman merkittäviä eettisiä tai sosiaalisia seurauksia toiminnasta (kun ammut zombin Doomissa, keneenkään ei satu tai kun zombi tappaa sinut, menetät vain yhden ”elämistäsi” ja vaikka menettäisit kaikki elämät, niin voit jatkaa tallennetusta kohdasta uudelleen jne.). Todellisessa elämässä ei kuitenkaan ole ”aloita uudelleen” nappulaa, toiminta voi satuttaa muita ja elämät loppuvat lopullisesti. Virtuaalisen vieteltyä helppoon elämään, todellisuus voikin iskeä yllättävän karusti. Kleboldilla ja Harrisilla nämä kaksi maailmaa törmäsivät, ja he olivat joko haluttomia tai kyvyttömiä rajoittamaan mielihalujaan.
Kun ihmisten elämä sotkeutuu yhä enemmän tietokoneisiin, on helppoa ennakoida, että häiriöt virtuaalisessa – mistä tahansa syystä – voivat johtaa kriiseihin. Kriisit voivat olla mahdollisuus muutokseen, mutta toisaalta niihin saattaa sisältyä onnettomuuden mahdollisuus. Virtuaalinen näyttää siis olevan kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se on voimakas väline, joka mahdollistaa ihmisten tuntea voiman tunnetta ja suurempaa yhteyttä muihin ihmisiin. Lisäksi se sallii paeta stressiä ja sen avulla voi suhteellisen harmittomasti purkaa aggressiota. Toisaalta kun ”heavy userin” täytyy irrota virtuaalisesta, voi tapahtua päinvastaista: he voivat tuntea yksinäisyyttä, epätodellisuutta, ahdistusta ja vihaa. Jossain määrin analogiaa voi hakea alkoholista. Sopivissa määrin se voi olla terveellistä ja avuksi, mutta liikaa käytettynä tuhoisaa ja eristävää. Äkillistä ”kuiville joutumista” seuraava tilanne voi olla vaarallinen.
Block haluaa artikkelissaan nostaa keskusteluun hypoteesin Harrisin ja Kleboldin uppoutuneisuudesta teknologiaan. Molemmilla oli intensiivinen suhde tietokoneisiin (viettivät paljon aikaa tietokoneella pelaten yms. Erityisenä suosikkina oli Doom), mikä liittyi sekä teon motivointiin että mahdollistamiseen. Teknologia myös mahdollisti teon salaisen valmistelun aivan toisella tavalla kuin mikä olisi muutama vuosi aiemmin ollut mahdollista (pommiohjeita, tietoja aseista yms. löytää helposti, nopeasti ja huomaamattomasti internetistä).
Pelien virtuaalimaailmoissa jokseenkin kuka tahansa voi tehdä suuria tekoja, saavuttaa valtaisan tietämyksen ja taidon toimia pelin maailmassa, mutta näitä tietoja tai taitoja on todennäköisesti hyvin vaikea käyttää muualla tai ilmaista muille. Virtuaalimaailmojen saavutuksista saa harvemmin palkintoja, kunniakirjoja, lämpimiä onnitteluja tai todellista tunnustusta muilta ihmisiltä. Virtuaalinen elämä voi olla yksilölle hyvinkin palkitsevaa, mutta se on usein suhteellisen eristynyttä muusta maailmasta.
Yleensä ihmiset kykenevät erottamaan virtuaalisen muusta elämästään ja identiteetistään sekä pitämään nämä erillisinä, mutta joskus virtuaalinen ja todellinen voivat sekoittua toisiinsa. Intensiivinen tietokoneenkäyttö voi muuttaa ihmistä. Hän voi alkaa nähdä [paljon] unia peleistä ja esimerkiksi Harris kirjoittaa päiväkirjassaan kuinka hänen ajatuksensa lähes aina liittyvät jotenkin Doomiin ja toteaa, että mitä hän ei voi tehdä todellisesssa elämässä, hän yrittää tehdä sen Doomissa.
Blockin mielestä linkki virtuaalisen väkivallan katsomisen ja todellisen väkivallankäytön välillä on hyvin heikko ja pelaamisella voi olla hyvin positiivisia vaikutuksia. Ampumalla, rakentamalla kaupunkeja, hallitsemalla valtakuntia jne. ihmisen on mahdollista harmittomasti purkaa vihaansa sekä muuttaa viha luovuudeksi ja vallantunteeksi ilman muiden ihmisten vahingoittamista.
Block nostaa kuitenkin esiin ajatuksen, jonka mukaan virtuaalinen itsessään voi joskus olla vaarallista. Pelien sisältö – väkivalta/väkivallattomuus – ei näin ollen ole ongelma, vaan pelatessaan mitä tahansa intensiivisesti ihminen elää elämäänsä vaihtoehtoisessa todellisuudessa ilman todellisia kosketuksia, hajuja ja saavutuksia. Pidemmän päälle tämä voi johtaa jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin: olenko minä virtuaalinen vai reaalinen persoonallisuus?, olenko ruumiissani vai jossain internetissä? jne.
Tietokoneenkäyttö edellyttää aina tietysti jonkinlaista suhdetta koneeseen. Intensiivisen käytön myötä koneesta ja/tai peleistä voi tulla ikään kuin – tai kirjaimellisesti – ’merkittävä toinen’ eli kuten perheenjäsen tai ystävä. Tietokonetta kohtaan tunnetaan normaalistikin tunteita niin kuin ihmisiä kohtaan ja tietokoneista puhutaan anropomorfisin termein (moni voi suuttua koneelle kun kiintolevy kuolee).
Kun kaksi edellämainittua juonnetta – tietokoneenkäyttö vihanhallintana ja tietokoneenkäyttö suhteena – vedetään yhteen, niin voidaan päätellä, että jos tiiviisti koneita käyttävä ihminen repäistään pois virtuaalisesa maailmasta, heidän elämänsä varmastikin järkkyvät. Hän voi tuntea olonsa voimattomaksi, vihaiseksi ja eristyneeksisekä kokea joutuneensa hyökätyksi koneen käytön estäjien taholta. Tätä puolta on Blockin mielestä usein aliarvioitu ja väärinymmärretty, koska rajoitustoimia saatetaan usein pitää täysin triviaaleina vaikka rajoituksen kohteeksi joutuneelle ne eivät sitä ole. Block esittääkin hyvän urheiluvertauksen: jos high schoolin jenkkifutisjoukkueen hyvää pelaajaa kielletään pelaamasta esimerkiksi kokeessa lunttaamisen takia, moni varmasti pitää rangaistusta hyväksyttävänä, mutta silti ymmärtää ja tuntee empatiaa pelaajaa kohtaan. Kukaan tuskin käy sanomaan rangaistulle pelaajalle ”ei se jalkapallo nyt niin tärkeää ole”. Tietokoneiden käytön rajoittamisen kohdalla monet kuitenkin ajattelevat, että nuori ei menetä yhtään mitään. Virtuaalimaailma kun ei ole todellinen, niin miten sitä nyt surrakaan?
Kleboldilla ja Harrisilla näytti menevän high schoolissa aluksi suhteellisen hyvin. Heillä ei ollut ongelmia ja heitä arvostettiin tietokoneenkäyttäjinä koulussa opettajien ja muiden oppilaiden keskuudessa. Loppuvuodesta 1996 ensimmäiset merkit ongelmista alkoivat näkyä (Harrisin AOL ”blogi”) ja helmikuun lopulta 1997 alkaen tiedot ongelmakäyttäytymisestä ja liukumasta vaaralliseen käytökseen alkavat (Harrisilla kahnausta Brooks Brownin kanssa, jonka jälkeen vuosien 1997 ja 1998 aikana tapahtui kaikenlaista, mikä johti myös poliisin mukaantuloon).
Harrisin kohdalla kevään 1997 tapahtumat johtivat tietokoneenkäytön rajoituksiin pitkäksi aikaa. Rajoitusten laittaminen on ymmärrettävää, mutta se on voinut olla myös varsin haitallista. Harrisin viha on kasvanut ja hän on muuttunut yhä epä-/ei-sosiaalisemmaksi, mikä johti edelleen siihen, että häneen kohdistettiin yhä enemmän kuri- ja rajoitustoimenpiteitä.
Tammikuun lopulla 1998 pojat murtautuivat sähkömiehen autoon ja varastivat autosta tavaraa, mistä jäivät myös kiinni. Harrisin isä passitti poikansa terapiaan, missä tietokoneen käytön rajoituksia suositeltiin. Näin tapahtui: sekä Harrisilta että Kleboldilta kiellettiin tietokoneiden käyttö. Harrisin kohdalla suositettiin vähintään neljän viikon kieltoa. Tammikuun jälkeen poikien kirjoitukset muuttuvat selvästi vihaisemmiksi, väkivaltaisemmiksi ja häiriintyneemmiksi. Tapa, jolla he olivat hallinneet vihaansa menetti käyttökelpoisuutensa. He eivät joko voineet ollenkaan käyttää tietokoneita vihansa purkuun tai sitten virtuaalinen ei enää riittänyt raivon hillitsemsiseen.
Jokaisen tietokoneen käyttökiellon (tai rajoitusten) jälkeen, mikä kulminoitui pidätykseen vuonna 1998, heidän käsityksensä itsestä [sense of self] sirpaloitui. Heidän näkökulmastaan heidät vaadittiin alistumaan ja noudattamaan poliisin, koulun, vanhempien ja koulutovereiden vaatimuksia. Heistä pyrittiin tekemään normaaleja ihmisiä ja raatamaan järjestelmässä tavanoimaisten asioieden parissa. He eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin yhtyä muihin virtuaalisen tuomitsemisessa. Tehdessään niin he menivät ääripäähän, tullen konkreettisimmiksi, abstraktia väheksyviksi ja etsien karua todellisuutta mielikuvituksen sijaan. Heidän kiinnostuksensa nihilististä musiikkia, moraalista relativismia ja brutaalia vallankäyttöä kohtaan kasvoi. Heidän kokemuksensa tietokoneiden kanssa oli pettänyt heidät. Asiantuntevuus ei ollut johtanut muuhun kuin ongelmiin ja hukattuihin vuosiin elämässä. He alkoivat vihata teknologiaa ja sen tarjoamia pakoteitä.
Toisaalta nimenomaan virtuaalisessa he olivat taitavimpia ja jotain saavuttaneita, joten tämä osa heistä ei olisi voinut vain yksinkertaisesti hiipua pois, joten he tekivät kompromissin. He jatkoivat Doomin kanssa puuhastelua ja modien luomista, mutta tällä kertaa heidän skenaarionsa olivat todellisia. Näin he sekoittivat virtuaalisen ja todellisuuden ja julistivat sodan lähes kaikkia ympärillä olevia vastaan.
Syksyllä 1998 Klebold ja Harris olivat edenneet syvälle suunnitelmissaan. Harrisilla oli toisaalta jälleen taas pääsy koneelleen ja hän yritti tehdä lisää Doom modeja, mutta ei kyennyt enää saavuttamaan entistä jännitystä. Pelkkä fantasia ei enää riittänyt.
Klebold ja Harris vastustivat painetta kertoa muille joskus sekoittamalla virtuaalisen ja todellisen ja toisinaan pitämällä tämän eron yllä. Niin kuin ihmiset vähemmässä määrin puhuvat virtuaalisesta elämästään tosielämässä, samoin Klebold ja Harris eivät puhuneet suunnitelmistaan. Ne eivät olleet todellisia ennen kuin toteutettuna. Suunnitelmat käsitteellistettiin samankaltaisina kuin Doomin modit. Harrisin ja Kleboldin terminologiaa käyttäen, ’ihmismuodossa’ he olivat haavoittuvaisia inhimillisille tunteille, mutta ’jumalamuodossaan’ he vain suunnittelivat ja pelasivat peliä – suurta veristä peliä. Näin ollen suunnitelmien epämoraalisuus puskuroitui ja sektioitui tietoisuuden ulkopuolelle virtuaalisten kokemusten kautta.
Poikien teknologian käyttö mahdollisti aseiden tutkimisen, suunnittelun ja hyökkäyksen simuloinnin samalla kun se ylläpiti emotionaalista etäisyyttä siitä mitä olivat tekemässä. Viha oli ongelma, mutta suurimmalta osin teitokone auttoi heitä pitämään sen kurissa. Silloin kun heiltä sattui lipsahduksia, se tapahtui silloin kun heiltä kiellettiin tietokoneen käyttö (esim. vuosikirjakirjoitukset) tai kun he aktiivisesti liikkuivat virtuaalisesta todellisuuteen ja valmistaen paljon pommeja (esim. Kleboldin kirjoittama uhkaava essee).
Harrisin ja Kleboldin alkuperäinen suunnitelma ja toteutettu improvisoitu toimintamalli tähtäsivät pelkään tuhoamiseen. Ihmisten tuhoamisen lisäksi kohteena näyttää olleen myös teknologia. He ampuivat tietokoneita jne. ja kirjastossa he näyttävät hyökänneen erityisesti tietokoneiden lähellä istuviin tai piileksiviin opiskelijoihin.
Hyökkäyksessä tappaminen kesti vain noin ensimmäiset parikymmentä minuuttia. Ammuskelu ei loppunut sopivien uhrien puutteeseen tai muuhun ulkoiseen esteeseen, vaan se muuttui jotenkin epätyydyttäväksi, ei-enää-hauskaksi. Tavoitteena näytti olleen tappaa abstraktissa – Doomin virtuaaliseen tapaan – ja kylvää mahdollisimman paljon pelkoa ja tuhota koulun fyysiset fasiliteetit. Alettuaan tappamaan lähietäisyydeltä, todellisuus astui sisään. ”Peli” ei ollut enää ”hauskaa”.
Vaihto virtuaalisesta todellisuuteen vaatii yhteiskunnan vaatimia rajotteita, itsehillintää. Suurin osa peleistä sallii pelaamisen virtuaalisessa ilman merkittäviä eettisiä tai sosiaalisia seurauksia toiminnasta (kun ammut zombin Doomissa, keneenkään ei satu tai kun zombi tappaa sinut, menetät vain yhden ”elämistäsi” ja vaikka menettäisit kaikki elämät, niin voit jatkaa tallennetusta kohdasta uudelleen jne.). Todellisessa elämässä ei kuitenkaan ole ”aloita uudelleen” nappulaa, toiminta voi satuttaa muita ja elämät loppuvat lopullisesti. Virtuaalisen vieteltyä helppoon elämään, todellisuus voikin iskeä yllättävän karusti. Kleboldilla ja Harrisilla nämä kaksi maailmaa törmäsivät, ja he olivat joko haluttomia tai kyvyttömiä rajoittamaan mielihalujaan.
Kun ihmisten elämä sotkeutuu yhä enemmän tietokoneisiin, on helppoa ennakoida, että häiriöt virtuaalisessa – mistä tahansa syystä – voivat johtaa kriiseihin. Kriisit voivat olla mahdollisuus muutokseen, mutta toisaalta niihin saattaa sisältyä onnettomuuden mahdollisuus. Virtuaalinen näyttää siis olevan kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se on voimakas väline, joka mahdollistaa ihmisten tuntea voiman tunnetta ja suurempaa yhteyttä muihin ihmisiin. Lisäksi se sallii paeta stressiä ja sen avulla voi suhteellisen harmittomasti purkaa aggressiota. Toisaalta kun ”heavy userin” täytyy irrota virtuaalisesta, voi tapahtua päinvastaista: he voivat tuntea yksinäisyyttä, epätodellisuutta, ahdistusta ja vihaa. Jossain määrin analogiaa voi hakea alkoholista. Sopivissa määrin se voi olla terveellistä ja avuksi, mutta liikaa käytettynä tuhoisaa ja eristävää. Äkillistä ”kuiville joutumista” seuraava tilanne voi olla vaarallinen.
Olinkin jossain tormannyt tuohon hypoteesiin. Tavallaan uskottavaa, mutta monet heavy userit eivat koskaan mene noin pitkalle, eikohan siina tarvitse olla muutakin takana?
Ja lisaa spekulaatiota (siis myonnan, materiaali johon taman perustan on vahaista ja hajanaista):
Loysin pari viitetta siihen, etta Dylan olisi valittanut Byron veljensa kiusanneen hanta ja syyttaa hanta ja muuta perhetta, vanhempia lukuuottamatta kaltoinkohtelusta:
http://massmurder.zyns.com/eric_harris_ ... ld_08.html
Miksi han saastaa vanhemmat vihalta? Eiko vanhempien olisi pitanyt suojella hanta veljen kiusaukselta ja parantaa hanen itsetuntoaan?
Minusta kuulosti myos oudolta etta vanhemmat olivat maksaneet hanelle jotta han menisi prom tanssiaisiin, koska olivat huolissaan hanen ujoudestaan erityisesti tyttojen suhteen. SInansa hyvaa tarkoittava ele, mutta eiko se tavallaan vihjaa tahattomasti, etta Dylan ei ole "kyllin hyva" ellei sovi standardimuottiin nuoresta high schoolia paattavasta miehesta?
Usein kay niin, etta terapian aloittaessaan ihminen vaittaa lapsuudenkotinsa olleen onnellinen, mutta pikuhiljaa tarkempi keskustelu osoittaa, etta se ei sita ollut (ainakaan potilaan kannalta). Korostan, etta vanhemmat aarimmaisen harvoin TAHALLAAN kohtelevat lapsiaan huonosti, mutta esim. sillloin kun lapsi on kovin "erilainen" kuin mita vanhemman toiveisiin ja arvomaailmaan sopisi, voi olla vaikea valttaa epasuoria vihjeita siihen, etta lapsi ei kelpaa sellaisena kuin on.
Ja lisaa spekulaatiota (siis myonnan, materiaali johon taman perustan on vahaista ja hajanaista):
Loysin pari viitetta siihen, etta Dylan olisi valittanut Byron veljensa kiusanneen hanta ja syyttaa hanta ja muuta perhetta, vanhempia lukuuottamatta kaltoinkohtelusta:
http://massmurder.zyns.com/eric_harris_ ... ld_08.html
Miksi han saastaa vanhemmat vihalta? Eiko vanhempien olisi pitanyt suojella hanta veljen kiusaukselta ja parantaa hanen itsetuntoaan?
Minusta kuulosti myos oudolta etta vanhemmat olivat maksaneet hanelle jotta han menisi prom tanssiaisiin, koska olivat huolissaan hanen ujoudestaan erityisesti tyttojen suhteen. SInansa hyvaa tarkoittava ele, mutta eiko se tavallaan vihjaa tahattomasti, etta Dylan ei ole "kyllin hyva" ellei sovi standardimuottiin nuoresta high schoolia paattavasta miehesta?
Usein kay niin, etta terapian aloittaessaan ihminen vaittaa lapsuudenkotinsa olleen onnellinen, mutta pikuhiljaa tarkempi keskustelu osoittaa, etta se ei sita ollut (ainakaan potilaan kannalta). Korostan, etta vanhemmat aarimmaisen harvoin TAHALLAAN kohtelevat lapsiaan huonosti, mutta esim. sillloin kun lapsi on kovin "erilainen" kuin mita vanhemman toiveisiin ja arvomaailmaan sopisi, voi olla vaikea valttaa epasuoria vihjeita siihen, etta lapsi ei kelpaa sellaisena kuin on.