Asiaan ehkä uuttakin valoa tuova artikkeli tänään Iltasanomissa. Ohessa linkki ja kopsattu tekstiosuus pötkössä.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006009621.html
Yön kammottavat tapahtumat Kytäjärven rannalla eivät unohdu: kartanonherra avasi teltan vetoketjun ja ampui kolme nuorta revolverilla
Kartanonherra Kai Vähäkallio surmasi toukokuussa 1972 kolme maillaan yöpynyttä telttailijaa. Mielentilatutkimuksen papereista käy nyt ensimmäistä kertaa ilmi, mitä hän kertoi ajatelleensa yön pimeinä hetkinä.
16-VUOTIAS Marja-Leena lähti kotoaan varhain, sillä hänellä oli kiire Kaalimaannokalle.
Se oli pieni niemen kärki Kytäjärven etelärannalla Hyvinkäällä, Kytäjän kartanon mailla.
Siellä hänen tuore poikaystävänsä, 18-vuotias Veijo Häkkinen oli telttailemassa Hyväkän veljesten, Esan, 17, ja Kain, 14, kanssa.
Marja-Leena kulki kävellen, sillä hänen kotoaan ei ollut paikalle matkaa kuin viisi kilometriä. Aamukahdeksalta oli vielä koleaa, vaikka aurinko lämmitti jo.
Keltainen Sopu-teltta oli samalla paikalla, mihin pojat olivat sen toissa iltana pystyttäneet. Marja-Leena oli viettänyt edellispäivän poikien kanssa, ja kun hän oli lähtenyt illalla kotiinsa, Veijo oli onkinut, Esa pilkkonut puita ja Kai kävellyt pitkin rantaa.
Marja-Leena oli luvannut tuoda pojille aamuksi ruokaa.
Kun hän pääsi telttapaikalle, hän ihmetteli, miksi Hyväkän veljesten molemmat mopot nojasivat yhä kiveä vasten. Esan olisi kuitenkin pitänyt mennä aamuksi töihin postiautolle.
Hän arveli Esan nukkuneen pommiin, sillä keltaisen teltan edustalla lojui kolme saapasparia.
– Esa, etkö sä mennytkään duuniin? Marja-Leena hihkaisi kävellessään telttaa kohti.
Kukaan ei vastannut. Teltan oviaukon vetoketju oli auki, mutta Marja-Leenan piti raottaa kangasta nähdäkseen sisään.
Pojat makasivat teltassa päät ovelle päin, mutta he eivät olleet nukkumassa. He olivat samassa asennossa kuin nukkuessa, mutta he eivät näyttäneet nukkuvilta vaan kuolleilta.
Vasemmalla makasi Veijo punakukallisen täkin alla. Hänen kasvojensa päältä kulki leveä veriraita, aivan kuin punainen naamio. Keskellä Esa puolestaan oli niin syvällä makuupussissaan, että hänestä näkyi vain töyhtö vaaleaa tukkaa.
Aivan oikealla makasi Kai. Vihreä huopa oli jotenkin omituisesti hänen ympärillään ja peitti osan kasvoista.
Marja-Leena kurotti kätensä ja kosketti sormellaan Kain poskea. Se oli kylmä. Ei niin kylmä kuin esineet ovat aamuisin, mutta viileä. Hän otti Kain käden omaan käteensä ja kokeili ranteesta pulssia. Ei mitään.
Marja-Leena nousi kumarasta ja jäi teltan eteen seisomaan. Itku kurkussa hän mietti, mitä tekisi.
Sitten hän lähti juoksemaan. Oli 12. päivä toukokuuta vuonna 1972, perjantai.
PARISSA TUNNISSA rikospaikka kuhisi väkeä. Marja-Leena oli juossut kilometrin päähän Ahjon kyläkauppaan hakkaamaan ovea, mistä oli soitettu sairasauto ja poliisi.
Paikallispoliisi oli puolestaan hälyttänyt avuksi tutkintaan keskusrikospoliisin, ja nyt Kaalimaannokkaa mittailtiin, kuvattiin ja tongittiin eri puolilta rikoksen selvittämiseksi.
- Kytäjä uhrit.jpg (58.05 KiB) Katsottu 5737 kertaa
Kytäjän kolmoissurman uhrit Vas: Esa Tapani Hyväkkä, Kai Tapio Hyväkkä ja Veijo Ilmari Häkkinen. (KUVA: Lehtikuva)
Raaka kolmoissurma oli tapahtunut Kytäjän kartanon mailla, joten viisikymppinen eräpoliisi
Karl Wickström katsoi parhaimmaksi mennä kertomaan asiasta kartanon isännälle, 32-vuotiaalle
Kai Vähäkalliolle.
Eihän Wickström siinä vaiheessa tiennyt, että menisi kertomaan poliisitutkimuksista itselleen surmaajalle.
Hänen ratkaisunsa oli kuitenkin ymmärrettävä, sillä vaikka hän oli virallisesti Liikkuvan poliisin mies, hän oli valvonut Kytäjän kartanon maita ja mantuja yli 20 vuotta. Kun hän oli aloittanut alun perin metsästysseura Kytäjän Kytät ry:n palveluksessa metsästyksenvalvojana vuonna 1950, tilusten herrana oli ollut vielä Kain isoisä, kuuluisa arkkitehti ja suurmies Väinö Vähäkallio.
Tuskinpa se vaihtoehto, että kartanonherra oli kolmoissurmaaja, kävi edes Wickströmin mielessä. Toisaalta hänen tietonsa tapahtumista eivät olleet tärkeitä, eivät edes oikeita.
Rynnätessään Vähäkallion toimistoon Wickström oli kiihdyksissä ja höpötti, kuinka uhreja oli ammuttu, päät murskattu ja sitten kannettu Kaalimaannokkaan teltan sisään piiloon.
– Siellä on kolme kroppaa!
Vähäkallio pomppasi pystyyn työpöytänsä takaa. Joko hän näytteli hämmästynyttä tai sitten oli aidosti ihmeissään Wickströmin ruumiinsiirtelypuheista – eihän hän ollut kantanut ruumiita mihinkään.
Olipa niin tai näin, lopulta hän sai sanotuksi:
– Ihanko oikeita ihmisruumiita?
KAI Kustaa Vähäkallio oli älykäs mutta synkkä, ristiriitojen ja epäluulojen repimä mies. Hän syntyi kymmenen päivää yliaikaisena maaliskuun 10. päivänä vuonna 1940. Tismalleen samana päivänä, jolloin hänen isänsä vänrikki Kai Väinö Vähäkallio (s. 1916) sai surmansa talvisotarintamalla tykistökeskityksessä.
Kain isoisä Väinö olisi halunnut ottaa pojan huollettavakseen ja suunnitteli tästä alun alkaen tilustensa perijää, mutta leskeksi jäänyt Kain äiti Katri ei halunnut luopua esikoisestaan.
Poliisi kaivoi poikien päiden läpi menneet luodit Kaalimaannokan maasta ja lähetti ne tutkittaviksi.
Kun Kai oli kolmevuotias, hänen äitinsä avioitui Kytäjän kartanon metsänhoitajan Simon kanssa. Isoisä-Väinö ei katsonut liittoa hyvällä – poikansa leski, metsänhoitajan kanssa – vaan opetti sinnikkäästi Kaille, ettei Simoa saa sanoa isäksi tai isäpuoleksi vaan Simo-sedäksi.
Kai tunsi olevansa kiistakapula isovanhempiensa ja vanhempiensa välissä, ja ulkopuolisuuden tunne korostui entisestään sen jälkeen, kun Katri ja Simo saivat kuusi yhteistä lasta. Kai tunsi jäävänsä syrjään ja ripustautui äitiinsä yhä tiukemmin.
Kun Väinö Vähäkallio kuoli 1959, Simosta tuli Kytäjän kartanon tosiasiallinen isäntä, sillä Kai ei ollut vielä valmis ottamaan moista vastuuta harteilleen. Hän oli vasta 19-vuotias, ja äiti valitsi yhä hänen vaatteensa.
KYTÄJÄN kolmoissurman aikaan Kain äiti Katri oli 55-vuotias.
Tapahtunut kantautui nopeasti hänen korviinsa. Uutisissa julkaistiin myös kuvat surmansa saaneista pellavapäisistä pojista. Uutisissa kerrottiin, että heidät oli ammuttu.
Jos äiti epäilikin, että Kailla oli jotain tekemistä poikien kuolemien kanssa, hän ei sitä ääneen sanonut.
Yhtenä yönä hän kuitenkin näki unen, jossa jutteli pojalleen ja kysyi kuin ihmetellen:
– Nukkuivatko he, kun sinä ammuit?
- Kytäjä_rekonstruktio.jpg (104.33 KiB) Katsottu 5737 kertaa
Jokaista uhria ammuttiin lähietäisyydeltä niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt edes kohottautua istualleen. Kuvat ovat poliisin jälkikäteen lavastamasta tilanteesta, jolla selvitettiin tapahtumien kulkua. (KUVA: Poliisi)
Jos Kain äiti olisi päässyt kysymään samaa poliisilta, poliisi olisi vastannut: kyllä, he nukkuivat. Se oli selvää alusta alkaen. Ampuja oli tullut helatorstain ja perjantain välisenä yönä teltalle ja ampunut jokaista uhriaan lähietäisyydeltä niin nopeasti, ettei kukaan heistä ollut edes ehtinyt kohottautua istualleen.
Oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa kaikille pojille merkittiin sama välitön kuolinsyy: vulnus sclopetarium cranii et cerebri perforans eli kallon ja aivot lävistänyt ampumahaava. Oikeassa laidassa telttaa nukkunutta 14-vuotiasta Kaita oli ammuttu lisäksi keskivartaloon.
Poliisi kaivoi poikien päiden läpi menneet luodit Kaalimaannokan maasta ja lähetti ne tutkittaviksi.
Vastaus tuli kolmessa päivässä eli 15. toukokuuta. Tutkimusapulainen kertoi, että kyseessä olivat Winchesterin Western Super X -patruunat ja ne oli ammuttu joko Colt .357:lla tai Colt .38:lla.
Tämän perusteella poliisi päätti lähteä takavarikoimaan kaikki vastaavanmerkkiset aseet, mitä Hyvinkäältä vain löytyisi.
Piipun rassaaminen ei ollut auttanut, ja kartanonherran suunnitelma oli menossa kovaa vauhtia päin helvettiä.
KAI Vähäkallio oli isoisänsä tavoin aseintoilija, vaikka inhosikin metsästystä.
Se oli tavallaan ironista, sillä Kytäjän maita pidettiin metsästäjän Mekkana. Oli hirviä, valkohäntäpeuroja, kuusipeuroja, kettuja, ilveksiä, jäniksiä, metsoja, teeriä, pyitä, sorsia. Syksyiset hirvijahdit olivat olleet isoisän aikaan väkevä perinne, ja vuonna 1934 jahtiin oli osallistunut muun muassa tasavallan presidentti
P.E. Svinhufvud.
Kaista viattomien luontokappaleiden tappamisessa oli jotain vastenmielistä.
Kai kuitenkin tunsi aseet, sillä hän harrasti kilpa-ammuntaa. Hän tiesi, että poliisi saattaisi tehdä hänelle parafiinitestin, joten hän kävi varmuuden vuoksi Hyvinkään ampumaradalla näyttäytymässä ja ampumassa pistoolilla, jotta voisi selittää mahdolliset ampumisesta jääneet jäljet käsissään.
Poliisi tulisi tutkimaan ennen pitkää myös hänen mittavaa asekokoelmaansa, johon kuului useita luvattomia konepistooleita ja automaatti- ja metsästyskivääreitä.
Päähuolenaihe oli kuitenkin kolmoissurmassa käytetty Colt .357 Magnum ja se, että se oli luvallinen. Poliisi tietäisi luvan perusteella, että hänellä oli kyseinen ase, joten hän ei voinut heittää sitä Kytäjärveen kuten oli tehnyt hylsyille.
Revolveri oli tehtävä vertailukelvottomaksi. Niinpä hän otti palan teräsvillaa, survoi sen ruuvimeisselillä aseen piipun sisään ja alkoi hinkata.
KARTANONHERRA Vähäkallio oli yksi epäillyistä jo alussa, mutta muitakin tutkintalinjoja oli. Yksi linja olivat huumeet ja huumevelat.
Poliisi oli niiden suhteen ylivalppaana, sillä Suomen ensimmäinen huumausainelaki oli ollut voimassa vasta muutaman vuoden ja huumeongelman pelättiin pahenevan nopeasti.
Moni hyvinkääläinen oli varma siitä, että surmien takana oli jonkinlainen huumeliiga. Huhuja ei hälventänyt se, että yksi uhreista, Veijo, tunnettiin paikallisena kovanaamana, joka oli rehennellyt muutamaa päivää ennen kuolemaansa sillä, että oli hakannut ja ryöstänyt vanhemman miehen.
He suunnittelivat jättävänsä Suomen ja purjehtivansa Atlantin yli aina Karibianmerelle.
Poliisi puhutti uusia ihmisiä joka päivä. Luotitutkimuksesta käynnistyneet asetakavarikot olivat ohi toukokuun 18. päivä ja niiden lopputuloksena kaikkiaan 13 revolveria – myös Vähäkallion Colt –lähetettiin kriminaalilaboratorioon tutkittavaksi.
KYTÄJÄN kartanon liepeillä parveili poliisien lisäksi uteliaita ja lehdistöä. Kai Vähäkallio ei puhua pukahtanut muille, mutta Ilta-Sanomien rikostoimittaja
Hannes Markkula pääsi kartanonherran puheille ja sai tiristettyä miehestä lyhyen haastattelun.
– Olin täällä surmayönä, mutta mitään laukauksia en kuullut, kertoi Vähäkallio Markkulalle.
– Jos ei surmajuttu pian selviä, niin Kytäjän kartano kaivetaan aina esiin ikäviä asioita selvitettäessä. Maine on mennyttä.
Kriminaalilaboratorion lausunto aseista tuli tutkijoiden käyttöön 1. kesäkuuta 1972. Siinä luki:
”Surmapaikalta tavatuissa kahdessa luodissa olevien rihlapalkkijälkien mikrorakenteissa oli lukuisten eroavaisuuksien lisäksi siinä määrin yhtäläisyyksiä, että ko. kahta surmapaikalta tavattua luotia on todennäköisesti pidettävä K. Vähäkallion Colt .357-merkkisellä revolverilla n:o 28275 cal. .357 ammuttuna.”
Toisin sanoen: piipun rassaaminen ei ollut auttanut, ja kartanonherran suunnitelma oli menossa kovaa vauhtia päin helvettiä.
Niin toisaalta oli koko hänen elämänsäkin, oli ollut menossa jo tovin.
Hän oli eroamassa vaimostaan kymmenen avioliittovuoden jälkeen. Avioliitossa oli ollut ulkopuolisia suhteita, ja vaimo asui jo enimmäkseen Helsingissä, missä pariskunnan vanhempi lapsi kävi koulua.
Vaikka Kailla oli omia suhteitaan, hän oli synkän mustasukkainen vaimostaan.
Kerran kun he olivat olleet ajamassa autolla, vaimo oli kysynyt murjottavalta Kailta, mikä tätä oikein pänni.
Yhtäkkiä Kai oli painanut lisää kaasua ja ohjannut auton vastaantulevien kaistalle. Vastaantullut auto oli joutunut väistämään tienpenkalle, ja Kai oli sanonut, että nyt he kuolisivat molemmat.
Muutaman minuutin kaahauksen jälkeen Kai oli kuitenkin rauhoittunut, höllännyt kaasua ja ohjannut auton takaisin oikealle kaistalle.
Hän oli raivostunut vaimon käyttämästä sanasta ”pänniä”. Vaimo oli ehkä oppinut sen joltakulta rakastajistaan.
KUN poliisit ottivat Kain kiinni ja veivät kuulusteluihin, hän ei enää kiistänyt.
Hän kertoi, kuinka vietti helatorstai-iltaa 11. toukokuuta 4-vuotiaan poikansa ja pikkuserkkunsa kanssa. Vaimo oli Helsingissä.
He katselivat televisiosta
Akira Kurosawan ensimmäistä värielokuvaa Köyhän pikajuna (Dodes'ka-den), jossa kaatopaikan keskellä asuva Roku-chan kuvittelee olevansa junankuljettaja.
Roku-chan kiitää puolijuoksua roskavuorten keskellä ja imitoi ääntä, joka kuuluu kun rautapyörät lyövät kiskoja uudestaan ja uudestaan. Dodes. Ka. Den. Dodeska. Den. Dodeskaden, dodeskaden, dodeskaden, dodeskaden, dodedodedode-dodeskaden. Lapset haukkuvat miestä hulluksi ja heittelevät kivillä.
Jossain vaiheessa Kai katsahti ulos. Kartanon ikkunoista näkyi Kytäjärvi ja miltei vastarannalla Kaalimaannokka.
Joku oli pystyttänyt niemeen teltan ja sytyttänyt nuotion.
Ennen pitkää pikkuserkku lähti kotiinsa, ja Kai jäi jättikartanoon kaksin pienen poikansa kanssa. Kun poika nukahti, Kai päätti lähteä tarkistamaan, millä asialla telttailijat olivat. Hän otti varmuuden vuoksi mukaansa Coltin, koska siihen oli asekotelo ja Western Super X -patruunoita.
Niillä ampuisi tarvittaessa vaikka auton pellistä läpi.
Kello oli yli puolenyön, kun hän pääsi teltan luokse. Nuotio oli enää pelkkä hiillos. Rannassa oli kaadettu leppiä ja leiriytyjät olivat iskeneet yhteen puista kiinni puukkonsa ja kirveen.
Kain veri kiehui. Hän riuhtasi teräaseet puusta irti, käveli rantaan ja sinkosi ne niin kauas kuin jaksoi. Puukko ja kirves molskahtivat vuoron perään Kytäjärveen.
- Kytäjä teltta saappaat.jpg (135.29 KiB) Katsottu 5737 kertaa
Kai Kustaa Vähäkallio ampui kolme nuorta keltaiseen Sopu-telttaan. Keskusrikospoliisin valokuvassa teltta on vielä pystyssä. Nuorten saappaat lojuvat teltan edustalla. (KUVA: Poliisi)
Sitten Kai käveli raivon vallassa takaisin teltalle, toisessa kädessään taskulamppu ja toisessa ase.
Hän avasi oviaukon vetoketjun, osoitti taskulampulla nukkujia ja ampui.
KOSKA Kai ei pystynyt selittämään, miksi oli reagoinut puiden turmelemiseen niin raivokkaasti ja järjettömästi, hänet lähetettiin kesken oikeudenkäynnin HYKSin psykiatrian klinikalle mielentilatutkimukseen.
Mielentilatutkimuksessa kävi kahden ja puolen kuukauden aikana ilmi, että tavallaan surmissa oli kysymys hallinnasta.
Jokainen haluaa tuntea olevansa tilanteen tasalla, hallita sitä ja itseään ja lopulta kohtaloaan.
Ja Kytäjän kartano tiluksineen oli Kai Vähäkallion kohtalo. Hänen isoisänsä
Väinö Vähäkallio oli opettanut häntä liikkumaan metsällä ja teroittanut, että luonnossa pitää liikkua luontoa turmelematta. Isoisä oli ollut suvereeni Kytäjän herra, mutta kun se valta siirtyi Kaille, ongelmia alkoi esiintyä.
Kai riiteli jatkuvasti isäpuolensa Simon kanssa Kytäjän asioiden hoidosta. Olihan Simo ollut pitkään sijaisisäntänä, ja Kai pelkäsi, ettei isäpuoli noudattaisi hänen määräyksiään vaan keplottelisi yhä oman tahtonsa läpi.
Myös ilkivalta kartanon mailla lisääntyi. Retkeilijät ajelivat pelloilla mopoillaan, ja kerran jotkut olivat ajaneet ruispellossa autolla, vaikka rukiin kasvu oli yltänyt korkeammalle kuin auton katto.
Kaikenmaailman nulikat norkoilivat hänen maidensa metsälammilla ja soittivat suutaan hänelle, kartanon isännälle. Vaimo oli jättämässä.
Hallinta piti palauttaa.
KAI vakuutti moneen kertaan, ettei ampuessaan tajunnut telttailijoiden olevan nuoria poikia.
Kun hän oli avannut teltan oven, hän oli näkevinään, että teltassa yöpyi parrakkaita miehiä.
– Saakura, ihan roiston näköisiä, Kai kertoi ajatelleensa.
Samalla hän kertoi kokeneensa, etteivät telttailijat olleet ihmisiä lainkaan vaan jonkinlaisia ”olioita”. Vasta siinä vaiheessa kun hän oli juossut niemestä takaisin kartanoa kohti, hän oli seisahtunut pellon laitaan ja alkanut voida pahoin siitä, mitä oli tehnyt.
Apulaisylilääkäri
Matti Viukari totesi Kai Vähäkallion olevan epäluuloinen, mustasukkainen, alakuloinen, omistushaluinen, sulkeutunut ja erittäin häiriintynyt mies.
Viukarin mukaan tekojen taustalla vaikutti eritoten vainoharhainen psykoosi, joka johtaisi hoitamattomana tapausten toistumiseen, mielisairauden puhkeamiseen tai itsemurhaan.
Viukari täten katsoi Vähäkallion olleen surmien aikaan täyttä ymmärrystä vailla, nykytermein alentuneesti syyntakeinen.
HELMIKUUSSA 1973 kihlakunnanoikeus tuomitsi Kain 15 vuodeksi kuritushuoneeseen. Tuomio säilyi hovioikeudessa ennallaan, mutta korkein oikeus alensi sen 12 vuoteen.
Koska Kai oli ensikertalainen, se tarkoitti käytännössä sitä, että hän vapautuisi suoritettuaan puolet rangaistuksesta.
Päinvastoin kuin Kai oli ajatellut, hänen isäpuolensa Simo oli haluton ottamaan kartanoa takaisin komentoonsa. Simo kirjoitti keväällä 1977 kirjeen presidentti
Urho Kekkoselle ja anoi armahdusta poikapuolelleen.
”Tiedän, että hän syvästi katuu hänelle itselleenkin käsittämätöntä tekoaan ja että hän pitkän rangaistusaikansa kuluessa on saavuttanut sellaisen mielen tasapainon, ettei ole aihetta edellyttää hänen ikinä enää syyllistyvän rikokseen.”
Kekkonen hylkäsi anomuksen. Ensikertalaisena ja hyväkäytöksisenä vankina Kai kuitenkin vapautui jo toukokuussa 1978. Hän palasi Kytäjän kartanoon ja alkoi seurustella vankilomalla tapaamansa sairaanhoitajan kanssa.
He suunnittelivat jättävänsä Suomen ja purjehtivansa Atlantin yli aina Karibianmerelle, minne he perustaisivat karkulaisten tukikohtansa. Sitä varten Kai oli käynyt vankilassa rannikkolaivurin kurssinkin.
Kain ”Suureksi purjehdukseksi” nimittämää retkeä ei koskaan tullut. Hän ampui itsensä 20. heinäkuuta 1979.
Kirjalliset lähteet: Poliisin esitutkinta-aineisto; Ilta-Sanomien ja Helsingin Sanomien lehti-arkisto; Aake Pesonen: Kytäjä, kohtalon kartano (Kirjayhtymä 1983)Lisää Kytäjän kartanon tragedioista voit kuunnella jutun pääkuvana olevasta podcastista.
Lisätty artikkelissa olleista kuvista kolme.
-NILS-