Otteita Auerin ja Kukan lsh-tuomion julkisesta selostuksesta
Kolme kokenutta erikoislääkäriä ovat yhdessä tutkineet B:n, C:n ja D:n ja havainneet heistä samat arpi- ja vammalöydökset genitaali ja anogenitaalialueilla ja muualla kehossa.
Eikö kunkin lääkärin olisi tullut tutkia lapset
nimenomaan erikseen, toisista lääkäreistä riippumatta – vain tällöin oltaisiin voitu todeta luotettavaksi ”samat arpi- ja vammalöydökset genitaali ja anogenitaalialueilla ja muualla kehossa” (so. koko kehossa).
Nyt yhden lääkärin havainnot ovat mahdollisesti johdatelleet toisen havaintoja. (Tällaista herkkää johdatteluhan syyttäjän mukaan tapahtui esim. kun Auer olisi muka johdatellut
tytön kertomaan ulkopuolisen poistumisesta puhumalla hätäpuhelimeen ulkopuolisesta.)
Esimerkiksi viiltelyyn viittaavia arpilöydöksiä on ollut poikkeuksellisen paljon, esimerkiksi C:n vartalossa 105 kappaletta, niitä on ollut sarjoina ja erikoisen
muotoisina.
Siis nimenomaan ”viiltelyyn viittaavia arpilöydöksiä”, niin ja niin paljon kussakin lapsessa.
Onko tehty
muihin tapahtumiin viittaavia arpilöydöksiä – kaatumisiin, putoamisiin, oksien tai eläimen raapaisuihin, itikanpuremien raapimiseen, keskinäisiin kinasteluihin tai telmimiseen tai yms. onnettomuuksiin liittyviä?
Eli montako muuta arpea kaikkiaan ja mistä syistä lapsessa C viiltelyarpien (joita oli 105) lisäksi? Eihän kaikkien lapsista löytyvien arpien voi katsoa viittaavan viiltelyyn?
Ei kai jokaista UV-valolla löydettyä arpea ole tulkittu ”viiltelyarveiksi”?
– – löydökset ovat heidät tutkineiden lääkärien mukaan sopineet ristiriidattomasti yhteen sen kanssa, mitä lapset ovat heille ja jo aikaisemmin psykologeille löydösten synnyn selittävistä tapahtumista kertoneet.
Todistusaineistoa ei siis ole tuotettu
erillään siitä, mitä lapset ovat kertoneet – lapset ovat kertoneet arpien syntyhistorian tutkimusten yhteydessä? Vaikka ”arvet” eivät
olleetkaan paljaalla silmällä nähtävissä?
Miksi todistusaineiston ei ole annettu puhua puolestaan? Miksi lääkäreiden ei ole annettu tehdä itsenäisesti diagnoosia siitä, mikä kulloisenkin arven on mahdollisesti tuottanut? Kuuluuko ylipäätään tutkivan lääkärin tehtäviin yhdistää ”löydökset” tulkintaan – eikö tämä
imenomaan ole sitten poliisin ja syyttäjän tehtävä?
Syntyy kuva, että a arpilöydökset on tehty kolmen lääkärin yksituumaisena yhteistyönä
kutakin lasta yhdessä havainnoiden tämän samanaikaisesti (tai jo aikaisemmin) kertoessa
heille paljailla silmillä näkymättömien arpien syntytarinan niin, että löydökset ja tarina ”saumattomasti tukevat” toisiaan.
Ja syntytarina – niin, se on kerrottu jo aikaisemmin psykologeille, eli se on tuotettu psykoterapeuttisen hoidon tai psykologin kuulemisen yhteydessä ennen kuin arpia oli
löydetty, jolloin lääkäreiden tehtäväksi on langennut löytää ”viiltelyarpia” tukemaan kertomuksia viiltelyistä ja raiskaamisista. Kun ”löydöksiä” on tehty, onko kertomusten perusteella päätelty että ”ahaa, viiltelyarpia” – tätä tukee että muita arpia ei mainita löytyneen.
Näinkö todella tuotetaan todistusaineisto oikeudenkäynteihin? Näinkö se pitää tuottaa?
Olen ollut käsityksessä – ehkä amerikkalaisten TV sarjojen perusteella – että tekninen tutkinta pitäytyy tiukasti tontillaan eikä mukaile taktisen tutkinnan toiveita. Tässä tapauksessa tutkinnasta näyttää vastaavan kokonaisuudessaan ”tekninen tutkinta” eikä taktiselle tutkinnalle jää roolia, koska tekninen tutkinta tekee havainnot ja vetää samantien johtopäätökset ei havaintojen vaan muualta saatujen tietojen sekä kuulemansa
perusteella...
Hovioikeus on pitänyt hyvin epätodennäköisenä, että näin nuoret lapset olisivat keskenään kyenneet suunnittelemaan tällaisia kertomuksia ja sopimaan niistä niin hyvin, etteivät he jää kiinni valehtelusta kertomusten ristiriitaisuuksien, muuttumisten tai muun syyn vuoksi.
Eikö voida tehdä vaihtoehtoinen johtopäätös, että kertomusten orkestroijana on toiminut ”korkeampi taho”, joka on ollut yhteydessä lapsiin kertomusten tuottamisajankohtana?
Kun nimittäin ilmeisesti naapuruston lasten kertomuksia ei olla kyetty orkestroimaan samalla tavalla – näiden osalta todistusaineisto ei osoittautunut käräjäoikeudessa riittäväksi.
Puuttuivat ilmeisesti nimenomaan kertomukset, joiden arvioiminen luotettaviksi Auerin lasten osalta oli tuomion mukaan ”ratkaisevaa”.
Seksuaalirikosten uhreja oli alkuperäisen syytteen mukaan 7, mutta kolmen osalta ne hylättiin käräjäoikeudessa, eivätkä syyttäjät kehdanneet valittaa siitä hoviin.
Mikko Niskasaari
http://www.mikkoniskasaari.fi/node/205
Eikö pojan kertomuksen luotettavuusarviointiin olisi tullut kuulua
muiden lasten erilliset
ja itsenäiset kertomukset, niin käräjäoikeudessa kuin hovioikeudessakin, heistä löytyneiden väitetysti samankaltaisten arpien syntyhistoriasta?
Tai sitten olisi tullut mainita, että kertomusta raiskauksista ja viiltelyistä ei perheen ulkopuolisilta lapsilta kuultu – todennäköisesti siksi, että nämä lapset eivät olleet kuulleet
(toisin kuin Auerin lapset), mitä poika oli puhunut ”aiemmin psykologeille” ja muille lapsille.
Olivatko naapuruston lapset samalla tavalla tietämättömiä arpien syntyhistoriasta kuin Amanda?
Jos olivat, eikö silloin nimenomaan Amandan kertomus (tai sen puute) saa uskottavuutta,
koska tällöin kukaan niistä lapsista, jotka olivat erillään Auerin pienemmistä lapsista sekä
näiden huoltajista kesällä ja syksyllä 2011 ei tukenut kertomuksia raiskaus- ja
viiltelysessioista?
Lisäksi on vaikea kuvitella, että jos motiivi viiltelyyn olisi ollut lasten pelotteleminen siihen, että nämä eivät kertoisi kenellekään totuutta murhayöstä, tämä pelottelu olisi ulotettu myös naapuruston lapsiin viiltelemällä näitä sekä sitten lähettämällä nämä vuotavine/arpeutuvine haavoineen iltapesulle omien vanhempien silmien alle.
Ei tässä stemmaa mikään.
