ville69 kirjoitti:Masennus ei ole vuosiin tullut takaisin, mutta pystyn yhä havaitsemaan tilanteet joissa se yrittää. Riittää että asian tiedostaa ja ymmärtää syyt, aivokemia muuttuu jo pelkästään sillä että ajattelee oikein.
Täydellisen samaa mieltä, tätä olen täällä yrittänyt jauhaa, masennuksesta itsekin toipuneena
Eräs tarina on itsellänikin, liittyen tuohon ABC:n kertomukseen:
Nuorempana ajauduin mukaan aivan vääriin porukoihin. Niissä pyöriessäni näin kaikenlaista; surullisia ihmiskohtaloita, mutta toisaalta sitten niitä, jotka ovat tieten tahtoen heittäneet kaiken hukkaan, koska "ei kiinnosta". Monen päällepäin täydellisen paatuneen ja rappioituneen nuoren miehen kuoren alta löytyikin suuri ajattelija, lämmin sydän, tai jotakin muuta "pelastamisen" arvoista. Ja minä sitten tietenkin nuorena ja typeränä yritin käännyttää näitä, ohjata oikeille teille, auttaa minkä pystyin. Siitä ei tietystikään seurannut mitään muuta kuin se, että loukkasin pahasti itseni ja ajauduin pahoihin velkoihin - siis niin päin, että muut noista piireistä ovat minulle vielä tänäkin päivänä todella paljon velkaa.
Nukahdin kerran tuolloisen poikaystäväni sängylle, poikaystäväni ollessa jossakin rellestämässä, ja heräsin ovisummerin ääneen. Rapun oven takana seisoi eräs poikaystäväni hyvä ystävä, johon en ollut ehtinyt koskaan tutustua - kaveri oli ollut aina hänet nähdessäni niin tajuttoman sekaisin. Tällä kertaa poika oli ollut lähellä juhlimassa ja onnistunut hävittämään sekä puhelimensa että lompakkonsa ja pyysi päästä sisään. Päästin pojan sisään ja käperryin itse takaisin sänkyyn, kun poika jäi nukkumaan viereiselle sohvalle, odottamaan poikaystävääni. Muistan vieläkin kuinka hän tuijotti ilmeettömänä eteensä ja ajattelin vain, että hitto tuo on taas sekaisin. Täydellisenä yllätyksenä poika alkoikin avautumaan elämästään, kertoi hieman taustoistaan ja selitti täysin selväpäisen oloisena, miten hän haluaisi jättää aineet ja ryhtyä tekemään elämällään jotain. En tiedä mitä kaikkea poika oli tuona iltana vetänyt, mutta sillä hetkellä tuntui kuin hän olisi ollut vesiselvänä liikenteessä. Siirryin pojan viereen kuuntelemaan ja juttelemaan ja yritin sanoa, ettei toivo ole vielä menetetty ja että hän voisi vieläkin ryhtyä opiskelemaan, perustaa perheen, mitä tahansa. Poika antoi ymmärtää olevansa jokseenkin itsetuhoinen ja toisaalta toivovansa vain, että kaikki loppuisi seinään. Poika pysähtyi taas tuijottamaan ilmeettömänä eteensä, ja kun hän "heräsi", olivat humala ja ainehuurut palanneet takaisin. Hän haistatti pitkät ehdotukselleni (muistaakseni totesi vielä, että hän on "syntynyt tekemään tätä") ja siirtyi vessan puolelle huumaamaan itseään lisää, minkä jälkeen sammui kovaäänisesti kuorsaten sohvalle. Myöhemmin poikaystäväni tuli kotiin ja ystävänsä löytäessään päätti lähteä takaisin juhlimaan. Muitan kuinka rukoilin, että hän antaisi pojan nukkua päänsä selväksi, mutta hänen mielestään "nyt piti juhlia".
Tuosta tapauksesta n. kuukauden sisällä se sohvalle sammunut poika kuoli yliannostukseen. Kaikkien muiden mielestä tapaus oli täydellinen vahinko, mutta oma mielipiteeni on edelleen, ettei niin pitkään aineita käyttänyt tee sellaisia vahinkoja. Lisäksi, mitä ymmärsin kun varovasti asiasta kyselin, poika ei ollut puhunut tuntemuksistaan kellekään muulle kuin allekirjoittaneelle. Hän ei seurustellut, eikä hänellä tainnut olla ystäviä juurikaan "piirien" ulkopuolelta. Kun sanoin poikaystävälleni, että tiedän pojan tappaneen itsensä tarkoituksella, sain kuulla kunniani ("se oli vaan vahinko ja sä typerä huora tiedät sen itekin, yrität taas jauhaa tota sun psykologiapaskaa" jne.
) ja samalla poikaystäväni ilmoitti, ettei henkilöstä puhuta enää ("ethän sä ees tuntenu sitä, ni mitä sua kiinnostaa?!?!?!").
Arvatkaa onko jäänyt häiritsemään?
(Pakko vielä kuriositeettinä mainita, että tutustuin nykyiseen puolisooni niin, että tuon pojan kuolemasta kuullessani lähetin järkyttyneenä aihetta käsittelevän tekstarin nykyiselle puolisolle, joka tuolloin oli minulle lähes ventovieras.)
Mutta kertoi myös tapauksen, jossa oli ottanut paikalliselta juna-asemalta hyvin sekaisen naisen mukaansa. Nainen oli kertonut osoitteen ja ollut pitkään hiljaa, kunnes oli sopertanut, että "mä meen nyt kotiin tappaan itteni". Ystäväni oli mielestäni tehnyt viisaasti, kun ei reagoinut naisen avautumiseen sen kummemmin. Hän sanoi, että on välillä jäänyt miettimään tapausta ja sitä, mahtaako nainen vielä porskuttaa. Ventovieraiden edesottamuksiin on vaikea puuttua, ja yleensä aina niin tehdessään tulee sekaantuneeksi johonkin, mihin olisi ehkä ollut parempi olla sekaantumatta. 