MissMallard kirjoitti:Hyvää pohdintaa Kissankello, mutta mitä tarkoitat jälkikäteisjeesustelulla? Itsekin tuossa pitkästi analysoit tekijää ja hänen mahdollista ajatusmaailmaansa jne. Olisiko niiden ystävien pitänyt sanoa että 'ihan paska jätkä', jos kuitenkin ystävänä oli hyvä näille kavereilleen? Ei Loimula heitä päiviltä pistänyt ja tuskin suunnitteli pistävänsä. Terapiaan hakeutuminen voi olla miehille kynnyksen takana koska miesten on vaikeampaa tunnustaa mahdollista heikkouttaan. Sairaudentunnottomuus on myös mahdollista. Psykoottisessa tilassa varsinkin.
Mitenkähän nyt avaisin ajatuksiani... kyllä, analysoin, tai ehkä pitää sanoa vain lainausmerkeissä "analysoin", kuten me kaikki täällä, itse ainakaan henkilöä tai muita asianosaisia tai heidän työyhteisöään tuntematta... täysin ulkopuolisena, pelkkien mediassa olleiden tietojen varassa siis. Ja vaikkei kukaan meistä tiedä Loimulan aspergerista, autismista, psykooseista tai muistakaan diagnooseista, niin kyllä minusta jonkinlaista kuvaa varmasti kaikki pystymme tilanteesta piirtämään, kun näinkin yksityiskohtaista tietoa on sekä poliisilta että henkilön tunteneilta saatu... tarkempaa kuin monien muiden henkirikostapausten taustoista.
Tiedän, että lehdistö osaa olla tosi aktiivisena ja ärhäkkänä haluamassa kommentteja ja haastatteluita silloin, kun jokin asia on ajankohtaisena otsikoissa. Henkilölle, joka on tottumaton lehdistön kanssa toimimiseen eikä ole tottunut toimittajien pommitukseen ja tiedonnälkään, saattaa olla vaikeaa olla vastaamatta ja kommentoimatta kun kerran kysytään. "Kuvaile kaveriasi, millainen hän oli?", "Miten luonnehtisit häntä, mitkä olivat hänen hyviä ja huonoja puoliaan?", "Miten hän käsitteli ristiriitatilanteita?", "Milloin tapasitte viimeksi, mitä teitte ja mistä keskustelitte, miten hän käyttäytyi?". Toimittajien kysymyksiin varautumaton tai jopa "yllätetty" henkilö saattaa vahingossa, huomaamattaan, tulla antaneeksi kommentteja, jotka sitten löytääkin verkkouutisten lööpeistä. Mutta "jälkikäteisjeesustelulla" tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että kun henkilö on näin uskomattoman pitkäjänteisellä ja suunnitelmallisella harkinnalla (voisi sanoa, että on kuin elokuvan juoni), siis erityisen paheksuttavasti, suunnitellut kahden ihmisen murhaa ja ehtinyt toisen heistä jo teloittaa uhrin kotona, niin minusta olisi ollut viisaampaa pysyä kokonaan hiljaa, olla kommentoimatta. Ei ainakaan niin, että syntyy kuva puolustelusta, sillä minulta ei riitä vähääkään myötätuntoa Loimulalle, eikä näin kylmäveristä murhaajaa minusta saisi uhriuttaa mediassa, nimenomaan ei edes ne kaverit, jotka olivat tekijän kanssa hyvissä väleissä ja joita hänellä ei ollut tarpeenkaan murhata. Tässä casessa on yksi henkirikoksen uhri, yksi stalkkauksen uhri ja yksi itsemurhan tekijä. Staffan Sevón ei saanut päättää kohtalostaan. Loimula sai päättää omasta kohtalostaan ja hän päätti itse päättää päivänsä, joten siksi hän on minusta oman vihansa uhri. Ei "jonkun muun", "elämän", "työelämän", "pettymysten" tai muidenkaan epämääräisten ulkopuolisten tahojen, joille vastuuta joskus elämässä yritetään kovasti itseltä ulkoistaa. Elämä on kovaa, mutta päätökset ovat omiamme, on ne sitten terveenä tai sairaana tehty. Kuten itsekin aiemmin totesit, se on että miten niitä pettymyksiä käsittelee.
Minulle on tullut käsitys, että Loimula jäi Ilmariselle ikään kuin "hakkaamaan päätään seinään", kun taas kaukaa viisas, sosiaalisesti fiksu, tunneälykäs tyyppi olisi lähtöpäätöksen tehtyään vaatimisen ja raivoamisen sijaan alkanut vielä Ilmarisella töissä ollessaan hakemaan jo uutta työpaikkaa, ja olisi ollut (vaikka pinnan alla olisi närästänytkin) kiva ja ystävällinen silloiselle esimiehelleen (ja työkavereilleen) suositukset saadakseen, ja hakenut sen uuden työpaikan jo edellisessä työssä ollessaan. Alan piirien ollessa niin pienet älykkääksi kehutun Loimulan olisi näin ollut varmasti helpompi saada uusi työ, missä ehkä olisi ollut niitä kaivattuja etenemisen mahdollisuuksiakin, kuin lähteä Ilmariselta ikävissä väleissä ja jättäytyä pettyneenä ja turhautuneena työttömäksi. Työnhaun ja rekrytoijien näkökulmasta pari vuotta rahoitusalalla on liian pitkä aika olla työttömänä ja pitää "ommoo lommoo", se tekee jo itsessään seuraavan työn saamisesta paljon vaikeampaa kuin lyhyt työttömyystausta, vaikka olisi lähtenyt hyvissäkin väleissä. Vaikka Loimula olisi ollut kuinka älykäs matemaattisesti, niin lehtijuttujen perusteella vaikuttaa siltä, että tunneälyä ja sosiaalisia työyhteisötaitoja ei vastaavasti ollut.
Loimulalla oli kämppä täynnä aseita ja murhasuunnitelmillaan hänellä on selvästi ollut valmius aivan mihin tahansa. Pidän hyvänä asiana muiden ihmisten kannalta, että hän on nyt kuollut ja muille vaaraton.
Osasinkohan nyt selittää mitä tarkoitan... tämän paremmin en osaa. Hyvää yötä
-, niin Loimula oli oman vihansa uhri. Jokainen muuttuu elämän varrella, kokemukset muovaavat meitä, ja nimenomaan aikuisiällä hänet tunteneet ovat kuvanneet hänen muuttuneen. Jokaisella tulee aikuisena elämässä vastaan pettymyksiä, ihmisiä, joista ei pidä, ja työelämässä tilanteita, joissa ei saa haluamaansa. Emme silti murhaa kaikkia, joiden kanssa emme tule toimeen ja joiden taholta koemme joko todellista tai kuviteltua epäoikeudenmukaisuutta. Jos itse kokee vihansa ylitsepääsemättömänä ja muuta elämää pahasti lamaannuttavana, siten kuin Loimulan kaveritkin ovat hänen käytöstään kuvanneet, niin sitten pitää hakea terapiaa. Loimulan vuosituloilla hänellä olisi kyllä ollut varaa ihan mihin tahansa terapiaan. Pointti on se, että jälkikäteisjeesustelulla ei ole mitään merkitystä siinä vaiheessa, kun ihana enkelikaveri on ehtinyt teloittaa yhden ihmisen ja toinen odottaa vuoroaan.