- Kuva 1.jpg (208.63 KiB) Katsottu 1433 kertaa
https://www.is.fi/menaiset/art-2000008680597.html
19.3.2022
Grace, 19, sai yksin lapsen teini-iässä ja kertoo nyt, millaista kamppailua arki on – avioliiton ulkopuolinen raskaus voi yhä tuhota tytön elämän, vaikka Ruanda tunnetaan tasa-arvostaan
Ruanda tunnetaan tasa-arvon mallimaana, jossa naisilla on poliittista vaikutusvaltaa jopa enemmän kuin Suomessa. Naisten arjessa riittää vielä tehtävää, mutta synkän historian varjosta nousee uusi sukupolvi.
Hallimaisessa huoneessa on parikymmentä nuorta tyttöä ompelukoneiden takana. Korvissa kaikuu ompelukoneiden surina, pikkulapsia vilistää hallin lattialla.
Olemme Kaakkois-Ruandassa, pienessä Nyamatan kaupungissa, jossa toimii Ingabire-säätiö. Säätiön tiloissa järjestetään tytöille ja naisille koulutusta, ja paikalliset naiset voivat tulla tänne ompelemaan vaatteita itselleen ja myyntiin.
Suurin osa ompelevista naisista on teiniäitejä, jotka ovat saaneet lapsen alle 18-vuotiaana. Raskauden vuoksi heiltä on jäänyt kesken sekä koulu että lapsuus.
Yksi naisista on 19-vuotias
Grace Mungabijineza. Grace sai tyttärensä noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Gracen mielessä on päällimmäisenä vastuu lapsesta ja varojen hankinta – tai pikemminkin niiden puute.
– Elämäni on kamppailua, ja minun on vaikea ansaita rahaa. Lapsen isä ei ole kuvioissa mukana, Grace kuvailee arkeaan.
Grace ja lapsi asuvat Gracen äidin kanssa. Vaatteiden ompelun ja myynnin lisäksi perhettä elättää muun muassa maissin viljely.
Gracen haaveet koskevat hänen tytärtään, eivät enää esimerkiksi omaa koulutusta.
– Toivon, että saan lapseni kouluun ja että hänestä tulee lääkäri, Grace sanoo hymyillen kuten aina lapsestaan puhuessaan.
Naiset maan johdossa
Gracen unelma tyttären lääkärinurasta ei ole tuulesta temmattu. Ruanda nauttii kansainvälistä mainetta yhtenä Afrikan ja myös maailman tasa-arvoisimmista maista – 61,3 prosenttia sen parlamentin jäsenistä on naisia. Maa päihitti jopa Suomen kansainvälisessä Global Gender Gap Report -tutkimuksessa, kun kyse oli naisten poliittisesta vaikutusvallasta. Ruanda sijoittui siinä kisassa neljänneksi, Suomi oli viides.
Hienolta näyttävien tasa-arvotilastojen taustalla on vuonna 2003 tehty uusi perustuslaki, jossa määrättiin vähintään 30 prosenttia päätöksentekoelimien paikoista naisille.
Kansanedustajanaisen valta ei välttämättä ulotu kotiin asti. Jos parlamentin naisedustajilta kyselee kotielämästä, saattaa käydä ilmi, että poliitikkovaimo silittää miehensä vaatteet, kiillottaa kengät ja laskee puolisolle kylpyveden.
– Vaikka naiset ovat kansallisella tasolla hyvin edustettuina, yhteisö- ja perhetasolla näin ei aina ole. Sanonta ’tytön paras tutkinto on aviomies’ kuvaa perinteisiä asenteita. Asenteiden ja sosiaalisten rakenteiden muuttaminen vie aikaa, kertoo
Celine Babona, Plan International Ruandan gender-neuvonantaja.
Plan on kehitysyhteistyöjärjestö, joka keskittyy lasten oikeuksiin, ja Ruandassa erityisesti heikoimmassa asemassa olevien tyttöjen aseman parantamiseen. Maaseudun köyhien tyttöjen ja naisten elämä on nimittäin vielä kaukana mahdollisuuksien tasa-arvosta.
Seksiä rahasta
Yksi este tasa-arvon tiellä on juuri raskaus. Viimeisimpien tilastojen mukaan 15–19-vuotiaiden tyttöjen raskaudet lisääntyivät vuodesta 2010 vuoteen 2015 noin seitsemän prosenttia. Koronapandemian ja heikentyneen taloustilanteen vuoksi määrä on voinut senkin jälkeen kasvaa.
Raskauksien taustalla on usein rahan tarve.
– Tytöt eivät pysty aina ostamaan perustarpeita, kuten ruokaa ja kuukautissuojia, ja he saattavat harrastaa seksiä hankkiakseen niitä. Myös sukupuolinormit ja naisten heikko asema vaikuttavat. Tytöiltä saattaa puutua itsevarmuus sanoa ’ei’ miehille, Celine Babona kertoo.
Tytöiltä puuttuu myös tietoa. Perheissä seksi on tabu, eikä yleinen seksuaalivalistuksen puute varsinaisesti edistä asiaa. Kondomit ja muut ehkäisyvälineet ovat saatavilla vasta 18 vuotta täyttäneille.
Avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja tämän äiti kohtaavat yhteisössä ennakkoluuloja, sillä perinteisten normien mukaan tytön kuuluu hankkia ensin aviomies ja sitten lapsia.
Myös Grace Mungabijinezalle oli järkytys huomata olevansa raskaana.
– Tuntui, että elämäni loppui, ja pohdin jopa sen päättämistä itse, Grace sanoo hiljaisella äänellä.
Hän sai tukea ja toivoa ystäviltä ja muilta nuorena raskaaksi tulleilta.
Ingabire-säätiön toiminnassa Grace on ollut mukana nyt puolitoista vuotta. Hän on oppinut uusia taitoja ja saanut ompeluksista myyntituloja, joilla toivoo pystyvänsä kustantamaan tyttärensä koulunkäyntiä.
- Kuva 2.jpg (115.72 KiB) Katsottu 1433 kertaa
Kauheuksien jälkeen
Ingabire-säätiötä ei olisi ilman
Ingabire Florencea. Ingabirellä on leveä valkoinen hymy, värikäs kukkamekko ja voimakas ääni. Hänen pieni toimistonsa suuressa hallissa on askeettinen. Kalustuksena on pöytä ja kaksi tuolia, ja pöydällä lepää Raamattu.
Jos Ingabire olisi uskonut sukulaisiaan, ompelukoneet eivät nyt surisisi säätiön tiloissa.
– Kun aloitin teiniäitejä ja koulun lopettaneita tyttöjä auttavan säätiön, sukulaiseni pelkäsivät ja varoittelivat: et voi tehdä töitä sen ja sen kanssa – hänen vanhempansa tappavat sinut, Ingabire muistelee.
Sukulaisten pelot kumpuavat Ruandan synkästä historiasta, joka on monella tuoreessa muistissa, vaikka tapahtumista on kulunut lähes kolme vuosikymmentä.
Vuonna 1994 jännitteet maan isoimpien etnisten ryhmien, hutujen ja tutsien, välillä räjähtivät, kun maan silloisen presidentin
Juvenal Habyarimanan lentokone ammuttiin alas. Hutujen ääriryhmät hyökkäsivät tutsien ja maltillisten hutujen kimppuun.
Seuraavan sadan päivän aikana noin 800 000 ihmistä sai surmansa. Kokonaisia perheitä kuoli.
Vuoden 1994 kansanmurha tutseja vastaan kosketti joka ikistä ruandalaista. Yksi heistä on Itä-Ruandassa asuva
Jackeline Mukagashagaza, joka oli julmuuksien aikaan 24-vuotias.
– Se oli todella turvatonta aikaa. Menetin kaikki tätini, enoni ja kaverini. Emme nukkuneet öisin ollenkaan, ja lopulta pakenimme perheeni kanssa Kongoon pakolaisleirille, Jackeline muistelee.
Kansanmurha jätti jälkeensä tuhoutuneen valtion, suuren joukon pakolaisia ja kidutettuja ja traumatisoituneita ihmisiä. Moni nainen jäi leskeksi ja moni lapsi orvoksi.
Jackeline Mukagashagaza selviytyi ja on nykyään 52-vuotias seitsemän lapsen äiti, jolla on jo lapsenlapsikin. 90-luvun kauhut ovat takana, ja 2020-luvulla on omat ongelmansa, kuten köyhyys ja ilmastonmuutos.
– Muuttuneet sääolosuhteet – esimerkiksi sateita on vaikea ennustaa – ovat tehneet maaviljelystä vaikeaa, hän kertoo.
Tasa-arvo edellä uuteen Ruandaan
Ruandan jälleenrakentamista johti sotilasjohtaja
Paul Kagame. Hän luotsasi sotilasjoukkoja, jotka lopettivat kansanmurhan, ja on nykyään Ruandan presidentti. Kagamea on kritisoitu vastustajien vaientamisesta tai jopa tapattamisesta.
Kagamen johdolla tasa-arvo kuitenkin edistyi Ruandassa. Ennen kansanmurhaa naiset eivät voineet esimerkiksi perustaa yritystä tai pankkitiliä ilman aviomiehen lupaa, mutta jälleenrakentamiseen tarvittiin kaikkien panosta. Maan hallintoa kehitettiin tukemaan paremmin naisia.
– Toipuminen ja kehitys olisi mahdollista vain, jos sekä naisilla että miehillä on siinä keskeinen osa. Sukupuolten välinen tasa-arvo ja naisten voimaantuminen asetettiin kehityksen eturintamaan, sanoo
Mireille Batamuliza, Ruandan tasa-arvon ja perheen edistämisen ministeriön kansliapäällikkö.
Naiset aloittivatkin uusilla urilla aina rakennustöistä armeijaan. Moni otti perheessä sekä miehen että vaimon roolin.
– Selviytyäkseen he ryhtyivät tekemään ennen miesten töinä pidettyjä töitä ja haastoivat näin sukupuolirooleja, Batamuliza kertoo.
Jackeline Mukagashagaza kertoo jälleenrakennuksen olleen myös hänelle itsetunnon kohentumisen aikaa. Hän liittyi säästö- ja lainaryhmään, joka toimii kuin pankki. Vuohi ja kana kerrallaan Jackelinen perhe vaurastui, ja Jackeline pystyi osaltaan maksamaan lasten koulunkäyntiä. Hän jakaa perinteistä poiketen taloudellisen vastuun miehensä kanssa.
- Kuva 3.jpg (130.9 KiB) Katsottu 1433 kertaa
Isot unelmat
Ruandassa on nykyään kiellettyä puhua etnisyydestä: maassa ei asu tutseja tai hutuja vaan ruandalaisia. 23-vuotias Ingabire Florence on hyvä esimerkki uudesta sukupolvesta, joka edustaa valtiojohdon visiota yhtenäisestä Ruandasta. Hän ei välitä vanhempien ikäluokkien muistoista vaan on päättänyt, että hänen säätiönsä auttaa jokaista avun tarpeessa olevaa tyttöä.
– Kun ystäväni tuli 16-vuotiaana raskaaksi, mietin, mitä voin tehdä häntä auttaakseni. Tiedän, että minulla on valtaa tehdä, mitä haluan, ja vastuu auttaa häntä. Niinpä perustin säätiön, hän selittää, ikään kuin asia olisi yksinkertainen.
Ingabire kertoo löytäneensä oman äänensä Planin valmennuksissa. Vastuuta hän oppi ottamaan jo lukiossa, kun opiskelutoverit valitsivat hänet tyttöjen johtajaksi.
Ingabiren säätiö tekee yhteistyötä Planin kanssa, ja sen työstä hyötyy jo noin 400 tyttöä ja nuorta naista. Ingabiren tulevaisuudensuunnitelmissa on laajentaa toimintaa koko Itä-Afrikkaan ja jopa pidemmällekin.
– Rahaa minulla ei ole antaa, joten annan neuvoja ja opetan taitoja: miten rakentaa elämää, tehdä hyvä mekko tai pitää huolta hygieniasta.