http://www.spiegel.de/spiegel/spiegelsp ... 55202.html
Käännän koko tekstin. Se on yhden toimittajan kuvaus omasta Odysseijastaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön raportoijana.
Kun aloitin vuonna 1984 työskennellä toimittajana, olin ensimmäisen kerran tekemisissä aiheen ”lapsen seksuaalisen hyväksikäyttö” kanssa. Silloin oli juuri ilmestynyt Barbara Kavemann ja Ingrid Lohstöter ”Isät tekijöinä” –niminen kirja, jonka ilmestyminen aiheutti suurta raivoa ”kuoliaaksi vaietusta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yleisyydestä.”
Minäkin olin shokissa hyväksikäytettyjen lasten lukumäärästä, josta Kavemann ja Lohstöter kertoivat kirjassaan: 300 000 lasta joka vuosi pääasiassa tyttöjä. Joka kolmas minuutti yksi. Kirjoitin innokkaasti uutisraportteja Hampurin aamupostille, haastattelin uhreja, kuvailin tekijöitä ja kommentoin vähätteleviä oikeudenpäätöksiä. Miesvaltaisessa toimituksessa onnistuin hankkimaan omille ”tapauksilleni” enemmän palstatilaa kuin oli normaalisti sallittu.
Otin ensi kertaa kirjassa julkistetut luvut hyväksikäytön uhreista sellaisenaan ja sijoitin ne myös omiin teksteihini voidakseni tuoda esille ”ilmiön dramaattisen yhteiskunnallisen merkityksen.”
Tänään epäilen näitä silloin julkistettuja lukuja. Haluan estää väärinkäsityksiä. Minulle seksuaalinen hyväksikäyttö kuuluu niihin pahimpiin rikoksiin ylipäätään. Kysyn vain tänään itseltäni, että millainen ajanhenki minuun olikaan tarttunut, että uskoin asiaan noin vain.
Kymmenen vuotta myöhemmin toukokuussa 1994 jouduin jälleen aiheen kanssa tekemisiin. Tehtäväkseni annettiin tehdä filmi Spiegel TV:lle tähän mennessä suurimmasta ”seksuaalisen hyväksikäytön” tapauksesta Saksan oikeushistoriassa.
Muensterissä oli alkanut oikeudenkäynti Rainer Mölleriä vastaan, joka oli entinen lastentarhanopettaja kahdessa westfalenin Montessori-päiväkodissa Coesfeldissa ja Borkenissa. 35-vuotiasta Rainer Mölleriä syytettiin yli 50 esikouluikäisen lapsen perverssistä hyväksikäytöstä sadoissa tapauksista noin kahdeksan vuoden aikana.
Syytteiden määrä, niiden sadomasokistinen ja ylitsepursuava luonne ja pitkä ajanjakso alkoivat epäilyttää minua. Syytteet perustuivat vain lasten kertomuksiin. Muita todisteita tai aihetodisteita ei ollut.
En pystynyt kuvittelemaan, että yksi opettaja olisi pystynyt jokaiselle avoimissa esikoulun ja päiväkodin tiloissa kahdeksan vuotta kenenkään huomaamatta raiskaamaan, kiduttamaan ja uhkailemaan lapsia jälkiä jättämättä.
Eikä siinä kaikki. Rainer Möller oli ollut erityisen pidetty sekä lasten, heidän vanhempiensa että muiden kollegoiden keskuudessa.
Kun tutkin omia vanhoja arkistojani menin entistä enemmän sekaisin. En ollut koskaan saanut kollegoiltani niin paljon positiivista palautetta. Se näytti absurdilta, mitä enemmän tapaus herätti vastaamattomia kysymyksiä, mitä enemmän hyväksikäyttöepäilyjä syntyi, sitä vakuuttuneempia olivat kaikki siitä, että Rainer Möller on syyllinen. Hänet oli tuomittu etukäteen täydellisesti ja kaikkialla.
Erityisesti minua ihmetytti Emma-nimisen lehden mustamaalaamiskampanja. Se ei pitänyt Mölleriä ainoastaan syyllisenä. Sehän oli muutenkin selvää asian feministisen luonteen vuoksi. Viha kohdistui myös Spiegel-lehden reportteri Gisela Friedrichseniä kohtaan. Hän olisi ollut ”toinen tekijä”, hän tekisi mitä vain, jotta ”voisi vähätellä seksuaalista väkivaltaa.”
Gisela Friedrichsen ja Gerhard Maus kirjoittivat oikeusraportin Spiegelille. Se oli ainut kirjoitus, jossa Mölleriä ei oltu etukäteen tuomittu.
Sen sijaan molemmat kirjoittivat tapaus Montessorista, että kyse oli mielikuvituksellisista massasyytöksistä, joilla ei ollut mitään reaalista pohjaa. He etsivät vastaavia tapauksia Amerikasta ja vertailivat niitä. He näkivät amerikkalaisten ”lastentarhojen noitavainojen” rantautuneet kymmenen vuotta myöhemmin Saksaan. Analyysi näytti järkevältä, se selitti monia ristiriitaisuuksia, joita en kyennyt ymmärtämään. Se avasi minulle uuden näkökulman asiaan. Koska mitään ei ollut tapahtunut, ei jäänyt myöskään jälkiä. Luin amerikkalaisia artikkeleita massasyytöksistä ja sain selville, että lapsille voidaan esittää niin suggestiivisia kysymyksiä, että he voivat kertoa mitä tahansa toinen vain haluaa kuulla.
Matkustin Möllerin oikeudenkäyntiin Muensteriin. Koko ilmapiiri oli äärimmäisen jännittynyt. Rainer Möller ei ollut vain syytetty, jolle täytyisi päteä syyttömyysoletus ”in dubio preo” – syytetyn penkillä istui yksi, jonka tarvitsi todistaa syyttömyytensä.
Coesfeld ja Borken ovat kaksi pientä provinssia Westfalenissa. Alue on jyrkän katolilainen. Akateemiseen keskiluokkaan kuuluvat ihmiset lähettävät lapsensa Montessori-päiväkotiin. Montessorivanhemmat tuntevat yhteenkuuluvaisuutta, he pitävät itseään edistyksellisinä vanhempina, heillä on enemmän tietoa kuin on muilla vanhemmilla.
Paikallisen Coesfeldin kaupunginvaltuuston vihreiden edustajan poika oli se, joka ilmaisi epäilyksen ensimmäisen kerran. Pojan isä kuului samankaltaiseen poliittiseen traditioon kuten minäkin. Se ei ollut se vähäisin syy miksi aloin tutkia epäilyksen syntyä tarkemmin.
Vihreän puolueen poliitikon poika oli vastannut 7. marraskuuta 1990, kun häneltä kysyttiin mitä hän saa, jos hänellä on kuumetta, että ”Rainer laittoi sormensa peppuuni.” Tätä ei viisivuotias kuitenkaan sanonut spontaanisti. Paikalla oli paikallisen ”Zartbitter”- neuvonta pisteen nainen, perheen ystävä. Lapsen vastaus oli naiselle selvä merkki Rainer Möllerin suorittamasata hyväksikäytöstä. Äidille nainen sanoi, ”joko uskot poikaa tai sitten et. Ei siinä välillä ole mitään.”
Mitä äidin olisi sitten pitänyt uskoa? Laittoiko hoitaja kuumetta mitatessaan sormensa lapsen peppuun? Vai siihenkö, että Zartbitter-naisen tulkinnan mukaan lasta on käytetty seksuaalisesti hyväksi? Jos äiti olisi uskonut sen, mitä lapsi sanoi, hänen olisi tullut selvittää päiväkodissa oliko lapsella todellakin kuumetta, mitattiinko sitä ja mitähän lapsen takapuoleen silloin olisi työnnetty? Sellainen keskustelu olisi ollut paikallaan niin edistyksellisessä ja avoimuutta saarnaavalla Montessorilla, jossa jatkuvasti keskusteltiin jostakin vanhempien ja hoitajien välillä. Mutta tästä ei keskusteltu. Vanhemmat uskoivat Zartbitter-naisen tulkintaan, heidän lastaan oli hyväksikäytetty. Mutta sen sijaan, että nyt olisi tehty jotakin, nämä hälytetyt vanhemmat lähettivät edelleen poikansa samaan päiväkotiin. Neljän kuukauden ajan.
Mitä enemmän sain tietooni kertomuksen syntyhistoriasta, sitä enemmän alkoi suhtautumiseni muuttua niitä kohtaan, joita olin pitänyt itseni kaltaisina. Mitä enemmän sain selville, sitä vähemmän pystyin enää ymmärtämään.
Sen sijaan, että vanhemmat olisivat suojelleet lapsiaan hyväksikäyttäjältä, näyttikin olevan niin, että tärkeämmäksi muodostui ”strategian” kehittäminen Mölleriä vastaan. Koska Zartbitter-naisten mielestä, ”jos yhtä lasta on hyväksikäytetty, täytyy heitä olla enemmän.”
Mikäli seuraisin tätä logiikkaa, jota en itse täysin ymmärrä, silloin nämä ihmiset, jotka olivat itse määritelleet elämäntehtäväkseen suojella lapsia, olisivat tietoisesti lähettäneet esikouluikäiset lapsensa neljäksi kuukaudeksi hyväksikäytettäviksi.
Keskusteluja käytiin vaikenemisen sinetin alla. Epäilyksiä vain kerättiin. Vasta 25. helmikuuta vuonna 1991 käytiin ”virallinen keskustelu”, jossa paikalla oli Coesfelderin Montessori koulun johtajatar. Rainer Möller ei tiennyt tästä mitään. Vasta kymmenen päivää myöhemmin, kun hänet irtisanottiin välittömästi, hän sai tiedon tästä.
Voin vain kuvitella millainen tunnelma lastentalossa vallitsi näiden kymmenen päivän aikana. Nämä tapahtumiin ”vihkiytyneet” kasvattajat alkoivat tarkkailla siihen saakka hyvin pidettyä Rainer Mölleriä. Eikö hän käyttäytynytkin ”jotenkin omituisesti”, hän ei keskity, aivan kuin hänellä olisi ”jotakin salattavaa”?
Kaikkea alettiin tulkita jälkikäteen. Eikö hän ollutkin ollut hieman liian innokas lasten kanssa? Erityisesti vammaisia lapsia hän oli silitellyt päästä ja ottanut heitä syliinsä? Eikö nyt jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt silloin kiinnittää huomiota siihen, että hän teki usein kävelyretkiä metsään lasten kanssa, eikö hän ollutkin ottanut lapsia mukaansa omaan puutarhaansa, jossa he olivat etsineet nuijapäitä pikkulammesta?
Yhä enemmän ne Möllerin hyvät ominaisuudet, joita arvostettiin vielä muutama päivä sitten, kääntyivätkin selkeiksi merkeiksi siitä, että hän käytti lapsia seksuaalisesti hyväkseen. Näin vain kymmenessä päivässä tuli ”laittoi sormeen peppuun” -epäilystä faktaa.
Sitten 7. maaliskuuta 1991 oltiin jo niin pitkällä, että Rainer Möller kutsuttiin ”selvityskeskusteluun”, jossa läsnä oli kodin johtajatar, ja kaksi muuta pojan hoitajaa, Zartbitter-nainen, joka oli kuullut pojan lauseen, ja toinen neuvoja samasta neuvontapisteestä. Ei Mölleriä käsitelty epäiltynä vaan häntä pidettiin tekijänä. Ei sitä kysytty edelleenkään laittoiko hän sormensa pojan takapuoleen, vaan haluttiin tietää, että miltä se oli tuntunut.
Rainer Möller yritti selittää, ettei tiedä edes mistä puhutaan ja alkoi itkeä. Se Zartbitter-nainen, joka oli epäilyksen aiheuttanut, sanoi myöhemmin näin: ”Se oli todellakin sellainen tunnelataus, jonka hän itse aiheutti. Luulen, että jos en olisi ollut ammattilainen, olisi minulle ollut vaikeaa olla uskomatta häntä. Olisin joutunut epäilemään koko juttua.”
Kysyn itseltäni miten syyttömän sitten pitäisi käyttäytyä hänen mielestään? Silloin tajusin, ettei ollut mitään syytöntä. Hänen ”ammattimaisuutensa” ei sallinut hänen ajatella sitä, ettei mitään hyväksikäyttöä ollutkaan tapahtunut.
Vain viisi päivää Rainer Möllerin irtisanomisen jälkeen, ”Zartbitterin ammattilaiset” pitivät tilaisuuden, jossa he informoivat muitakin vanhempia, että Möller oli tämän takia irtisanottu. Samalla he informoivat näitä epävarmoja vanhempia millaiset merkit voisivat kertoa hyväksikäytöstä. Tilanne alkoi vyörymään eteenpäin. Nyt nämäkin vanhemmat alkoivat tulkita jälkikäteen tapahtumia. Univaikeudet, sänkyyn pissaamiset, ulostamiset, aggressiiviset tai depressiiviset käyttäytymiset, peppuun sattuminen ja tulehtunut pimppi, kaikki johtui seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lapsen käytöstä tulkittiin vain hyväksikäytön kannalta.
He alkoivat kysellä lapsiltaan, laittoiko hän sormensa lapsen peppuun. Lapset taasen kysyivät kasvattajilta ”eikö Rainer tule enää, koska hän laittoi sormensa lasten peppuun?” Kasvattajat tapasivat vanhempia ja jakoivat keskenään uudet ”tiedot”.
Vanhemmista tuli näiden ”Zartbitter-ammattilaisten” johdattamina ”apupoliiseja”. He valmistelivat pöytäkirjoja, kirjoittivat päiväkirjoja, äänittivät lasten puheita nauhoille ja tulkitsivat piirustuksia. Nämä ”hyväksikäyttö-tiedot” välitettiin myös läheiseen Borkeniin, jossa Rainer Möller oli aiemmin työskennellyt.
Poliisi ilmoituksen saatuaan lähetti kyselykaavakkeen ”tapahtumista” kaikille lasten vanhemmille joiden kanssa Möller oli ollut tekemisissä. Professori Tilmann Fuerniss Muensterin yliopistosairaalan lasten ja nuorten psykiatrisen osaston johtaja matkusti paikalle tarjoamaan ”ammattiapua” vanhemmille.
Hän suositteli esittämään kysymyksen ”mitä Rainer olisi voinut tehdä?” Hän alkoi terapoimaan lapsia ja vanhempia itse kehittelemällään menetelmällä, jota hän nimitti traumatyöskentelyksi.
Terapeutin täytyisi kehittää täsmällinen seksuaalinen kieli, jolla asioita voisi ilmaista sanallisesti ja samalla voitaisiin todeta seksuaalisen hyväksikäytön tapahtuneen ja tapahtuma kyettäisiin konstruoimaan (perhedynamiikka 1993). ”Sormi pepussa” –epäilyksestä oli tullut Himalajan korkuinen vuori perverssejä syytöksiä, joissa pidetystä kasvattajasta Rainer Mölleristä tuli ”seksipeto”, joka ei kahdeksan vuoden aikana ollut tehnyt mitään muuta kuin raiskannut, kiduttanut ja uhkaillut.
Kuin metsäpalo roihusivat syytökset ympäriinsä. Myös muita kasvattajia, siviilipalveluksessa olleita miehiä ja jopa koulutaksin kuljettajia syytettiin lopulta. Puhuttiin ”mafiaorganisaatiosta”, joka tienasi mukavasti rahaa lapsilla tekemillään pornovideoilla.
Puhuttiin kuopista, maanalaisista käytävistä lepakoineen, ruumisarkuista ja mestatuista naisista. Voimistelusalin lattia purettiin käytäviä etsittäessä. Rainer Möller oli tutkintavankeudessa 26 kuukautta. Pääkäsittely alkoi 13. marraskuuta 1992.
Kysyin yhä uudelleen itseltäni miten on mahdollista, että tällainen syyte ylipäätään nostettiin. Miten näin sallittiin käydä ilman yhtään objektiivista todistetta. Ainoa mitä oli jäljellä olivat lasten ”todistukset”, jotka olivat syntyneet suggestiivisen kyselyn avulla, ne olivat projektoineet ”kuulustelijan” itsensä ajatuksia. Klassinen rationaalinen poliisityö esimerkiksi rikospaikkatutkinta jälkien saamiseksi loisti poissaolollaan.
Eniten minua ihmetytti se tosiasia, että lapsia ei oltu koskaan tutkittu lääkärissä. Eivät poliisit eivät vanhemmat eikä myöskään syyttäjä pyytänyt näitä tutkimuksia. Ei vaikka lapset olivat kertoneet jatkuvista anaali- ja vaginaalisista yhdynnöistä, mutta myös leikkiautoista, sauvoista, hammasharjoista, saippuoista, lusikoista ja paljosta muusta, joka olisi työnnetty sekä emättimeen että peräaukkoon.
Kun olin saanut tutkimukseni Montessori-filmiä varten päätökseen, minun täytyi todeta, että yksikään näistä Möllerin ”syyttäjistä” ei ollut valmis tulemaan kameran eteen antamaan haastattelua. Ne, jotka eivät kuukausi tolkulla olleet muuta tehneetkään kuin syyttäneet Rainer Mölleriä ja muita, nyt he piiloutuivat vaikenemisen muurin taakse.
Minun olisi täytynyt taata heille, että olen heidän puolellaan ja ”uskon, että hyväksikäyttö on tapahtunut”, vaati eräskin äiti. Eivät he halunneet mitään kriittistä rationaalista keskustelua minulta, he halusivat ”uskontunnistuksen”.
Kun olin kymmenen vuotta aiemmin lukenut kirjan ”Isät tekijöinä”, millainen ajatusmaailma olikaan ottanut vallan ”lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä”? Tätä kysyin nyt itseltäni.
Kun yritin löytää vastauksia tähän, törmäsin Zartbitteriä vuonna 1987 perustamassa mukana olleen Ursula Endersin kirjoitukseen. Nyt hän oli sitä mieltä, että isä, jolla on uhrina ”vain” oma tytär on ”eksoottinen poikkeus”. 40 uhria yhdellä tekijällä on paremminkin ”alakanttiin arvioitu.” Tajusin, että näille itsensä nimeämille ”hyväksikäyttöasiantuntijoille” jokainen mies on lapsen hyväksikäyttäjä.
Todisteita heillä ei ole. Mutta heillä on näitä ”tapauksia” sellaisia kuten oli Rainer Möller.
Noitavainot olivat alkaneet jo kauan aikaa sitten.