zem kirjoitti:Väitöskirjassaan Joki-Erkkilä antaa vastauksia siihen, miksi aiemassa tutkimuksessa
on löydetty suhteessa merkittävästi enemmän esim. immenkalvovaurioita kuin
Nancy Kelloggin (2004), Astrid Hegerin (2003) sekä hänen itsensä tutkimuksessa (2015):
The high prevalence of genital tears and lacerations in some earlier studies may be due to insufficient differential diagnostics of extra-genital mucosal findings, or a lack of follow-up. Genital mucosal findings caused by some gynecological, gastrointestinal, or dermal diseases may be difficult to distinguish from fissures or lacerations caused by sexual intercourse.
Joissakin aikaisemmissa tutkimuksissa todettu genitaalialueiden repeämien ja haavatumien korkea esiintymisaste johtuu mahdollisesti genitaalialueiden ulkopuolisten löydösten virheellisestä differentiaalisesta diagnoosista tai puutteellisesta seurannasta.
Joitakin löydöksiä sukualueiden limakalvoilta, jotka johtuvat gynekologisista tai ruuansulatukseen liittyvistä sairauksista sekä ihosairauksista, voi olla vaikea erottaa yhdynnän aiheuttamista repeämistä ja haavaumista. (Joki-Erkkilä, väitös s. 63, sum. Zem.)
Mainitaan siis kolme virhettä:
1)
genitaalialueiden ulkopuolisten löydösten virheellinen diagnoosi on vaikuttanut
myös genitaalialueiden löydösten diagnooseihin. Vaikuttaa syytökseltä, että aiemmat tutkijat ovat tehneet karkeita virheitä, vaikka ovat tietysti olleet alansa spesialisteja - luultavasti enemmistö näistä lastenlääkäreitä. Tarkempaa selitystä ei anneta, joten alla siis pelkkää spekulaatiota sen suhteen, mitä J-E tarkoittaa:
Esim. onnettomuuden kehoon aiheuttamia vammoja on voitu pitää kaltoinkohtelun aiheuttamina, jolloin myös genitaalialueiden vammoja pidetään automaattisesti
kaltoinkohtelun aiheuttamina (Itsekritiikkiäkö tässä? Vrt. tapaus Auer/Kukka.) Antaa
kuitenkin erittäin huonon kuvan aiempien tutkijoiden ammattitaidosta.
2)
puutteellinen seuranta - kappaleesta ei kuitenkaan käy ilmi tarkoitetaanko genitaalialueiden vai sen ulkopuolisten löydösten seurantaa? Väitöksen huono kieliasu jättää
lukijan
taas epätietoiseksi.
Onko tässäkin itsekritiikkiä – Auerin lasten "arpien" paranemista ei seurattu,joten ei tiedetä
olivatko kyseessä todelliset arvet, jotka eivät häviä.
Genitaalialueiden seurannalla voidaan tutkia paranemista, mutta vaikuttaako seuranta diagnooseihin, niin kuin J-E väittää?
Vai halutaanko sanoa, että raiskauksen jäljet (esim. Adams III asteen löydökset) paranevat
ja vähentävät repeämien esiintymisastetta siitä, mitä se on akuutissa tutkimuksessa? J-E
itse suosittaa mahdollisimman akuuttia tutkimusta 7 pv:n sisällä, mikä ei ainakaan vähennä esiintymistiheyttä.
Joten mihin viitataan sillä, että "seurantatutkimuksen puute
enentää löydettyjän repeämien ja haavautumien määrää"? I just don´t get it - maybe some day.
3)
Sukualueiden löydöksiä tulkitaan väärin eli tehdään yksinkertaisesti vääriä diagnooseja lsh-tutkimusten yhteydessä, vaikka tutkijoina on välttämättä alansa erikoislääkäreitä –
kova syytös, jos väärien diagnoosien määrä on sellainen kuin Kelloggin tutkimuksen mukaan
on verrattuna aikaisempaan tutkimukseen. Hirvittää ajatella, millaisten tumpeloiden käsissä aikaisempi tutkimus on ollut.
Tosiasiassa lsh-tapauksiin erikoistuneet lastenlääkärit lienevät hyvin selvillä ja ovat aikaisemminkin tunnistaneet sen, johtuvatko genitaalialueiden (esim. immenkalvojen)
ja limakalvokudosten haavaumat ja repeämät gynekologisista sairauksista, ihosairauksista
tai ruuansulatuksen liittyvistä sairauksista.
Ja jälleen kritiikin voi tulkita itsekiritiikiksi: J-E diagnosoi ilmeisesti ummetuksen
aiheuttaman fissuuran seksuaalisesta hyväksikäytöstä johtuvaksi.
Kappaleessa mainitaan siis nämä kolme virhelähdettä, jotka selittäisivät aikaisemman
ja uudemman lsh-tutkimuksen
jopa kymmenkertaiset erot esim. immenkalvovaurioiden
osalta. Eipä siis kovinkaan monta kertaa aiemmat tutkijat ole osuneet oikeaan - nämä
olisivat tehneet vääriä diagnooseja olan takaa - karmivaa ajatella!
Mutta eipä taida J-E:nkään tutkimuksesta olla suomalaisen lsh-tutkimuksen kivijalaksi,
jo kielellisen epämääräisyyden johdosta.
Edit: Ah, now I get it! Tai siis luulen niin...
Itse yllä: "Genitaalialueiden seurannalla voidaan tutkia paranemista,
mutta vaikuttaako seuranta diagnooseihin, niin kuin J-E väittää?"
Itse asiassa J-E:ltä otetun sitaatin toinen lause selittää ensimmästä lausetta. Lääkärit
tulkitsevat lsh:sta johtuvaksi repeämiä ja haavaumia, jotka seurannassa osoittautuisivat
esim. ihosairauksista tai gynekologisista sairauksista johtuviksi. J-E:tä luettaessa täytyy
otttaa huomioon, että yhden kappaleen ymmärtäminen voi kestää päiväkausia, ainakin
itseni kohdalla...
joka tapauksessa J-E:n väitöksessä aiempia tutkijoita kohtaan esitetty kritiikki on
kovaa - näiden tutkimusaineistot ovat täynnä vääriä diagnooseja.
Tässä oli ajatuksia.
Esitän siis näihin ajatuksiin liittyviä kysymyksiä?
1) Jos genitaalialueen seurannalla voidaan tutkia paranemista, mutta vaikuuttaako seuranta diagnooseihin, niin kuin MJE väittää?
Jos tehdään diagnoosi, se menee sinne lääkärinlausuntoon. Se lausunto menee oikeuteen. Entä jos on tehty diagnoosi, jolle ei ole tehty mitään jälkiseurantaa? Otetaan esimerkki toisesta väitteestä.
2) Ja jälleen kritiikin voi tulkita itsekritiikiksi: MJE diagnosoi ilmeisesti ummetuksen aiheuttaman fissuuran seksuaalisesta hyväksikäytöstä johtuvaksi.
Jos siis tehdään diagnoosi fissuurasta, eikö sitä jälkeen päin seurata mitenkään? Voiko siitä fissuurasta myöhemmin tulla, esim. perianaalinen scar, joka olisi sitten "definitiivinen löydös"? Entä jos väitetään mitä tahansa repeämää anogenitaalialuella, joka olisi sittemmin "hyvin parantunut"?
Jos diagnoosi tehdään "terapeuttisessa mielessä" ja lääkäri päättelee, ettei jatkotoimille tarvita muuta kuin seurantaa, onko silloin diagnoosi tehty rikosoikeudellisessa mielessä?
Jos lapsia diagnosoidaan samalla kun annetaan terapiaa, niin toimitaanko näin myös silloin, kun lapsen lausuntoja mietitään oikeuspsykologissa tutkinnoissa? Eikö siellä kielletä yhtäaikainen terapointi rikosepäilyn tutkinnan aikana?
Kolmantena väitteenä otetaan yllä johtopäätöksenä MJE:N väitöskirjan teksteistä ajatus,
3) onnettomuuden kehoon aiheuttamia vammoja on voitu pitää kaltoinkohtelun aiheuttamina, jolloin myös genitaalialueiden vammoja pidetään automaattisesti kaltoinkohtelun aiheuttamina (Itsekritiikkiäkö tässä? Vrt. tapaus Auer/Kukka)
Onnettomuuden aiheuttamia vammoja voidaan tutkia onnettomuuden aiheuttamina vammoina vain silloin, jos asianosainen tai saattaja kertoo onnettomuudesta. Muussa tapauksessa voidaan sitten todeta, että vamma on tapaturmainen, mutta syntyhetkeä tai mekanismia ei todeta.
Lääkäri voi siis päätellä vamman olevan jotakin esim. juuri se tapaturma mutta hän ei voi päätellä mitään sen synnystä, jos hän ei voi olla varma annetun informaation luotettavuudesta. Jos ajasta on kulunut kauan, lisääntyy tosiasiallisesti sen todennäköisyys, että kyseessä voi olla myös tapaturma. Jokainen ymmärtää, että jos lapsella on kaulalla kuristusjälki ja "lapsi ei kerro" ja muuta selitystä vammalle ei ole kuin kuristaminen, silloin voidaan vetää helposti johtopäätös. Kuristaminen on tapahtunut tietyn ajan sisällä ja kyseessä on pahoinpitely.
Sen sijaan vastentahtoinen todistaja, jonka vamman olisi täytynyt syntyä vuosia aiemmin, ei voi olla luotettava todistaja. Hän ei kerro, jos jotain onkin tapahtunut.
Lääkärin tehtävä on ottaa tämä huomioon ja kertoa se vaihtoehtona, että vamma on siis syntynyt tapaturmaisesti jossain vaiheessa, syntymekanismi on tuntematon, eikä asiassa voida päätellä mitään puolin tai toisin.
Noidankehä syntyy, jos lääkäri päättelee erilaisia asioita jopa monta ongelmaa, ikäänkuin heittää ilmaan kaiken mahdollisen. Lääkärinlausunnon tai vihjeen "on löytynyt jotakin" seurauksena syntyy psykologien uskottavuuslausuntoja, jotka tukevat syytettä hyväksikäytöstä, koska myös näyttöä on saatu. Vamman seurantaa ei välttämättä kukaan suorita, diagnoosi on jo tehty kliinisen tutkimuksen perusteella. Vaikka sitten muitakin tutkimuksia tehtäisiin, ne eivät kykene kaatamaan sitä mahdollisuutta, että "on mahdollista", että tällainen vamma on olemassa.
Alkuperäinen kliininen lausunto kulkeutuu sitten aikanaan oikeuteen, jossa tuomari päättelee sitten tämän noidankehän lopputuloksen, koska hänellä on hyväksikäyttöepäilyä tukeva lääkärintodistus. Se saattaa tosiasiallisesti sisältää omia tulkintoja, jopa outoja sellaisia, oletuksia mahdollisista syntymekanismeista, vastentahtoisen todistajan vaikenemista, siihen päälle sitten psykologien tekemä luotettavuuslausunto, joka perustuu tietenkin myös lääkärin tekemiin "havaintoihin".
Soppa on valmis, puolustukselle ei jää oikeastaan käteen kuin lehtiharava, jolla hosua sinne tänne, kun lehtiä varisee koko ajan lisää.
Tätä noidankehää kuvaa hyvin tapaus Nancy Kellogg ja kaksi oikeustapausta, joissa hän on ollut keskeisessä asemassa oikeudenkäynneissä, joiden tuomioita on myöhemmin muutettu.
http://www.nytimes.com/2012/11/18/us/fi ... sault.html
"On cross-examination, however, Dr. Kellogg said that there was no way to tell the age of the scars, and that they could have been accidental."
Nancy Kellogg, joka on yksi MJE:n esikuvista ja jota hän siteeraa paljon, on joutunut kohun keskelle viimeistään vuonna 2013, kun hän joutui myöntämään tehneensä väärän diagnoosin immenkalvolla olleesta arvesta. Uuden oikeudenkäynnin pääkäsittelyssä hän joutui myöntämään, ettei ole mitään mahdollisuutta selvittää arven ikää eikä sitä, ettei se voisi olla tapaturmaisesti syntynyt.
Hän siis myönsi erehtyneensä, hän myönsi tehneensä väärän diagnoosin. Samaan viitannee väitöskirjassaan nyt myös MJE, että vääriä diagnooseja tehtiin paljon.
"Dr. Kellogg testified that this medical finding was consistent with the sexual abuse V.L. described and “vaginal penetration” with some unknown object."
Hänhän päätteli niin, että immenkalvolla ollut arpi ei ollut ristiriidassa "uhrin" kertomuksen kanssa ja arven olisi aiheuttanut emätinyhdyntä määrittelemättöksi jääneen esineen kanssa.
Kyseinen Nancy Kellogg runoili sitten oikeudessa 90-luvun puolivälissä:
Kyseisestä arvesta ei olisi nyt kuvaa näytettäväksi, koska tapahtumista oli jo niin kauan aikaa ja kuvat olisivat sellaisessa pitkän ajan varastossa, jonne pääsy on vaikeaa.
Oikeus uskoi tähän. Yksi voimakastahtoinen ja palkittu (FBI) nainen sai sitten tahtonsa lävitse, ja manipuloi myös saatananpalvontaväitteillään (joita ei myöhemmin oikeudessa toistettu) muutkin asiantuntijat uskomaan syytettyjen pahuuteen. Hän loi leiman koko prosessille.
Tämä ei ollut ainoa Nancy Kelloggin julkisuudessa käsitelty tapaus, toinen on Navarijo.
Nyt mielestäni kehenkään asiantuntijaan tai hänen lähipiiriinsä ei pidä uskoa sokeasti. Faktojen täytyy perustua todennäköisyyslaskentaan, tilastoihin, kirjallisuuteen monipuolisesti, useamman asiantuntijan lausuntoihin, jotka eivät ole tekemisissä toinen toistensa kanssa.
Eikö somaattinen näyttö täytyisi käydä uudelleen lävitse Auer/Kukka -tapauksessa? Nyt kannattaa muistaa, että Nancy Kellogg jäi kiinni käsitteestä "arpi".