Re: YLE:n kaksoisstandardit, agendajournalismi ja wokepakotus
Lähetetty: To Elo 22, 2024 8:21 am
EI JUMALAUTA
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/bbcd ... a0263d7ea3
Tevetuloa dystopiaan, jossa jokainen kohtaus on poliittisen tarkastajan valvonnassa – jossa naurun vääriä syitä tarkkaillaan herkeämättä ja jossa naishahmojen salaattiannokset ovat yhteiskunnallinen ongelma, kirjoittaa Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola.
Jos Feministinen taskudramaturgi saisi päättää, seuraava Bond olisi sukupuoleton aseksuaali, joka istuu toimistossa ja analysoi hegemonisia valtarakenteita martini-lasin sijaan. Tai jotain.
Feministinen taskudramaturgi on alun perin Yle Draaman käyttöön tilattu työkalu, jonka tarkoitus on kehittää tulevaisuuden elokuva-, TV- ja radiotuotantoja tiedostavammiksi ja tasa-arvoisemmiksi.
Työkalu koostuu erilaisista kysymyksistä, joiden avulla käsikirjoituksia voidaan syynätä.
Esimerkiksi:
Miten teoksen (oletettuja) naispuolisia henkilöitä kuvataan? Kenen katseella heitä katsotaan?
Ketkä nauravat ja kenelle? Nauravatko esimerkiksi yhteiskunnallisesti jo valmiiksi vahvemmassa asemassa olevat, kuten miehet, heikommassa asemassa oleville, kuten naisille tai sukupuolivähemmistöille?
Onko naisoletetuilla huumorintajua samoissa määrin kuin teoksen miesoletetuilla henkilöillä? Ovatko naishahmot aidosti hauskoja?
Syödäänkö teoksessa? Ketkä syövät ja mitä? Onko tämä sukupuolittunutta? Esimerkiksi miehet syövät valtavat liha-annokset ja naiset syövät pelkkää salaattia.
Ketkä itkevät? Onko se sukupuolittunutta? Ovatko teoksen henkilöhahmot jaettavissa binäärisesti miehiin ja naisiin? Jos ovat, niin miksi? Tekeekö teos oletuksia henkilöhahmojensa sukupuolesta?
Feministinen taskudramaturgi on ollut pilottikäytössä Yle Draaman TV-, radio- ja verkkosisältötuotantojen käsikirjoituksen kehittelyssä vuodesta 2020 alkaen.
Eli feministinen tarkkailukomitea arvioi kädestä pitäen, mikä on hauskaa ja mikä ei – ja mitä naisen on poliittisesti korrektia syödä?
Jäin haukkomaan henkeäni. Mihin ihmeeseen tällaista työkalua tarvitaan?
Jos Feministinen taskudramaturgi olisi ollut olemassa 1900-luvun alussa, olisiko Chaplinia koskaan päästetty valkokankaalle, vai olisiko tympeä draamasensori poistanut hänet ruudusta? Olisiko Tähtien sota, Pulp Fiction tai Taru sormusten herrasta -leffa koskaan nähnyt päivänvaloa? Käenpesässä mies nauraa ikävästi naiselle – roskiin!
Ja vielä kummallisempaa seuraa.
Elokuva-alallakin näyttelijänä työskennellyt nimimerkki Mummi-Setä nosti tällä viikolla hätkähdyttävällä Youtube-videollaan esille WIFT Finlandin (Women in Film & Television) rakentaman uuden tasa-arvotyökalun, jota Suomen elokuvasäätiö on rahoittanut 70 000 eurolla. Työkalun kehityksessä ovat olleet mukana myös Yle sekä opetus- ja kulttuuriministeriö.
Tasa-arvotyökalu on käytännössä järkyttävä lista kysymyksiä, joiden avulla pyritään ohjaamaan elokuvia ja tv-sarjoja haluttuun suuntaan.
Tuotantoja ohjataan listaamaan esimerkiksi pääroolien sukupuoli, etninen tausta, seksuaalinen suuntautuminen, vammat – ja perustelut esimerkiksi sille, miksi pääroolissa on mies tai nainen.
Tuotannot listaavat myös sivuroolien henkilökohtaiset ominaisuudet: onko rooleissa sukupuolivähemmistöjen edustajia, mitä etnisyyksiä he edustavat, ovatko he vammaisia vai vammattomia. Sivuroolien ja taustaroolien seksuaaliset suuntautumiset pitää mainita erikseen.
Onko rooleissa maahanmuuttajia, pakolaisia, romaneja, saamelaisia tai esimerkiksi ihmisiä, joilla on haasteita mielenterveyden kanssa?
Onko tuotannossa väkivaltakohtauksia, joissa nainen tai vähemmistöön kuuluva on uhrina? Työkalun mukaan “naisiin kohdistuva väkivalta on tasa-arvo-ongelma, koska se perustuu usein sukupuolten välisiin epäoikeudenmukaisiin valtasuhteisiin”.
Siitäs saatte, Hitchcock ja Psykon suihkukohtaus! Draama-inkvisitio ei anna armoa.
Raportoinnin taso on pikkutarkkuudessaan täysin absurdi.
– Kun valitaan näkökulmahenkilö tai kertoja, on tärkeää huomioida, kenen perspektiivistä tarina kerrotaan. Tämä erottelu on olennaista, sillä tarinat, jotka välittyvät toisen ihmisryhmän katseen kautta, voivat tahattomasti ylläpitää haitallisia stereotypioita tai olla jopa syrjiviä, työkalu ohjeistaa.
Siis häh? Miksi taiteen pitäisi huomioida esimerkiksi se, onko kertojalla on erivärinen iho kuin roolihahmolla? Eikö hetero saisi enää tehdä elokuvia homoista?
Lisäksi vielä hieman keskeneräinen työkalu kysyy muun muassa, onko työryhmällä käytössä Feminististä taskudramaturgia tai DEI-konsulttia tuotannon aikana.
Työkalun lanseeraustilaisuudessa Suomen elokuvasäätiön edustaja kertoi, että työkalu on tarkoitus ottaa ensin käyttöön suosituksena, mutta jos ala ei ryhdy itse sitä käyttämään, täytyy keksiä “pakottavia keinoja”.
Suomen elokuvasäätiö tunnetaan siitä, että ilman sen tukia tuotantoon ei mene Suomessa juuri mikään kotimainen pitkä elokuva.
Yle Draaman elokuvatiimin vetäjä ja kotimaisen draaman tilaaja hehkutti työkalua “ihan mahtavaksi”:
– Mehän ollaan oltu mukana kehittämässä tätä. Me joudumme kehittämään tätä yhä edelleen, koska me tarvitsemme sellaisen, jota voi käyttää kaikissa tuotannoissa. Mehän haluamme tämän kaikkiin tuotantoihin käyttöön, Yle Draaman edustaja totesi.
Vaikka työkalu korostaa, että sillä ei pyritä rajoittamaan tekijän vapautta valita, kenen tarinaa hän haluaa kertoa, käytännössä se tekee juuri sitä. Niin tekee myös Feministinen taskudramaturgi.
Kuinka moni leffastaan kertova oikeasti vetää raksin ruutuun kohtaan: pelkkiä valkoisia, miehet nauravat naisille.
Luovuuden sijaan käsikirjoittaja löytää itsensä Excel-taulukon äärestä laskemassa sukupuolikiintiöitä ja miettimässä, voiko mieshahmo olla hauska ilman, että se on jollain tavalla syrjivää.
Miten toimii leffakäsikirjoittaja, joka tietää, että koko hänen elokuvansa tulevaisuus voi riippua tasa-arvoista työkalua kehittämässä olleen Ylen päätöksestä ostaa tuotanto – tai Suomen elokuvasäätiön rahoituksesta?
Miten luova prosessi pääsee valloilleen, jos tajuntaa rajoittaa Feministinen taskudramaturgi?
Tällaiset kysymyslitaniat painostavat tekijöitä luomaan hahmoja, jotka noudattavat tiettyä moraalikoodia sen sijaan, että hahmot saisivat olla monitahoisia ja ristiriitaisia, kuten oikeat ihmiset yleensä ovat.
Käsikirjoittaja alkaa helposti vältellä tiettyjen teemojen käsittelyä kokonaan, jotta hän ei astuisi kiistanalaisten aiheiden alueelle, jotka voivat riskeerata rahoituksen ja näkyvyyden.
Riittävän pitkälle vietynä tällainen luhistaa taiteen kyvyn käsitellä monimutkaisia, epämukavia tai kiistanalaisia aiheita, jotka usein tuovat merkitystä ja syvyyttä teoksiin.
Jos useimmat suomalaiset tuotantotiimit joutuvat miettimään tällaisia kysymyksiä vaikkapa rahoitusta hakiessaan, taiteesta tulee helposti hyvin samankaltaista. Yhtäkkiä kaikki pyrkivät vastaamaan samoihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Taiteen voima perustuu vapauteen. Käsikirjoittajan täytyy pystyä ilmaisemaan maailmaa ilman moraalipoliisia.
Kun taiteilijat käytännössä pakotetaan noudattamaan feministisiä DEI-sääntöjä, he alkavat täyttää poliittisia kriteerejä taiteen tekemisen sijasta.
Tällainen on mikromanagerointia eikä mitään tasa-arvotyötä. Silkkaa kyykyttämistä ja vallankäyttöä.
Ennen taidetta luotiin sielusta ja sydämestä, nyt se syntyy tasa-arvolaskurin kautta – ja moraalinen virkamies byrokratian huipulla päättää, kuka saa nauraa ja kuka itkeä.
Tämä ei ole enää edes typerryttävää, tämä on sen tuolla puolen. Miten te kehtaatte perustaa tällaisen taidetuomioistuimen? Ettekö te tajua, mitä te olette tekemässä?
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/bbcd ... a0263d7ea3
Tevetuloa dystopiaan, jossa jokainen kohtaus on poliittisen tarkastajan valvonnassa – jossa naurun vääriä syitä tarkkaillaan herkeämättä ja jossa naishahmojen salaattiannokset ovat yhteiskunnallinen ongelma, kirjoittaa Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola.
Jos Feministinen taskudramaturgi saisi päättää, seuraava Bond olisi sukupuoleton aseksuaali, joka istuu toimistossa ja analysoi hegemonisia valtarakenteita martini-lasin sijaan. Tai jotain.
Feministinen taskudramaturgi on alun perin Yle Draaman käyttöön tilattu työkalu, jonka tarkoitus on kehittää tulevaisuuden elokuva-, TV- ja radiotuotantoja tiedostavammiksi ja tasa-arvoisemmiksi.
Työkalu koostuu erilaisista kysymyksistä, joiden avulla käsikirjoituksia voidaan syynätä.
Esimerkiksi:
Miten teoksen (oletettuja) naispuolisia henkilöitä kuvataan? Kenen katseella heitä katsotaan?
Ketkä nauravat ja kenelle? Nauravatko esimerkiksi yhteiskunnallisesti jo valmiiksi vahvemmassa asemassa olevat, kuten miehet, heikommassa asemassa oleville, kuten naisille tai sukupuolivähemmistöille?
Onko naisoletetuilla huumorintajua samoissa määrin kuin teoksen miesoletetuilla henkilöillä? Ovatko naishahmot aidosti hauskoja?
Syödäänkö teoksessa? Ketkä syövät ja mitä? Onko tämä sukupuolittunutta? Esimerkiksi miehet syövät valtavat liha-annokset ja naiset syövät pelkkää salaattia.
Ketkä itkevät? Onko se sukupuolittunutta? Ovatko teoksen henkilöhahmot jaettavissa binäärisesti miehiin ja naisiin? Jos ovat, niin miksi? Tekeekö teos oletuksia henkilöhahmojensa sukupuolesta?
Feministinen taskudramaturgi on ollut pilottikäytössä Yle Draaman TV-, radio- ja verkkosisältötuotantojen käsikirjoituksen kehittelyssä vuodesta 2020 alkaen.
Eli feministinen tarkkailukomitea arvioi kädestä pitäen, mikä on hauskaa ja mikä ei – ja mitä naisen on poliittisesti korrektia syödä?
Jäin haukkomaan henkeäni. Mihin ihmeeseen tällaista työkalua tarvitaan?
Jos Feministinen taskudramaturgi olisi ollut olemassa 1900-luvun alussa, olisiko Chaplinia koskaan päästetty valkokankaalle, vai olisiko tympeä draamasensori poistanut hänet ruudusta? Olisiko Tähtien sota, Pulp Fiction tai Taru sormusten herrasta -leffa koskaan nähnyt päivänvaloa? Käenpesässä mies nauraa ikävästi naiselle – roskiin!
Ja vielä kummallisempaa seuraa.
Elokuva-alallakin näyttelijänä työskennellyt nimimerkki Mummi-Setä nosti tällä viikolla hätkähdyttävällä Youtube-videollaan esille WIFT Finlandin (Women in Film & Television) rakentaman uuden tasa-arvotyökalun, jota Suomen elokuvasäätiö on rahoittanut 70 000 eurolla. Työkalun kehityksessä ovat olleet mukana myös Yle sekä opetus- ja kulttuuriministeriö.
Tasa-arvotyökalu on käytännössä järkyttävä lista kysymyksiä, joiden avulla pyritään ohjaamaan elokuvia ja tv-sarjoja haluttuun suuntaan.
Tuotantoja ohjataan listaamaan esimerkiksi pääroolien sukupuoli, etninen tausta, seksuaalinen suuntautuminen, vammat – ja perustelut esimerkiksi sille, miksi pääroolissa on mies tai nainen.
Tuotannot listaavat myös sivuroolien henkilökohtaiset ominaisuudet: onko rooleissa sukupuolivähemmistöjen edustajia, mitä etnisyyksiä he edustavat, ovatko he vammaisia vai vammattomia. Sivuroolien ja taustaroolien seksuaaliset suuntautumiset pitää mainita erikseen.
Onko rooleissa maahanmuuttajia, pakolaisia, romaneja, saamelaisia tai esimerkiksi ihmisiä, joilla on haasteita mielenterveyden kanssa?
Onko tuotannossa väkivaltakohtauksia, joissa nainen tai vähemmistöön kuuluva on uhrina? Työkalun mukaan “naisiin kohdistuva väkivalta on tasa-arvo-ongelma, koska se perustuu usein sukupuolten välisiin epäoikeudenmukaisiin valtasuhteisiin”.
Siitäs saatte, Hitchcock ja Psykon suihkukohtaus! Draama-inkvisitio ei anna armoa.
Raportoinnin taso on pikkutarkkuudessaan täysin absurdi.
– Kun valitaan näkökulmahenkilö tai kertoja, on tärkeää huomioida, kenen perspektiivistä tarina kerrotaan. Tämä erottelu on olennaista, sillä tarinat, jotka välittyvät toisen ihmisryhmän katseen kautta, voivat tahattomasti ylläpitää haitallisia stereotypioita tai olla jopa syrjiviä, työkalu ohjeistaa.
Siis häh? Miksi taiteen pitäisi huomioida esimerkiksi se, onko kertojalla on erivärinen iho kuin roolihahmolla? Eikö hetero saisi enää tehdä elokuvia homoista?
Lisäksi vielä hieman keskeneräinen työkalu kysyy muun muassa, onko työryhmällä käytössä Feminististä taskudramaturgia tai DEI-konsulttia tuotannon aikana.
Työkalun lanseeraustilaisuudessa Suomen elokuvasäätiön edustaja kertoi, että työkalu on tarkoitus ottaa ensin käyttöön suosituksena, mutta jos ala ei ryhdy itse sitä käyttämään, täytyy keksiä “pakottavia keinoja”.
Suomen elokuvasäätiö tunnetaan siitä, että ilman sen tukia tuotantoon ei mene Suomessa juuri mikään kotimainen pitkä elokuva.
Yle Draaman elokuvatiimin vetäjä ja kotimaisen draaman tilaaja hehkutti työkalua “ihan mahtavaksi”:
– Mehän ollaan oltu mukana kehittämässä tätä. Me joudumme kehittämään tätä yhä edelleen, koska me tarvitsemme sellaisen, jota voi käyttää kaikissa tuotannoissa. Mehän haluamme tämän kaikkiin tuotantoihin käyttöön, Yle Draaman edustaja totesi.
Vaikka työkalu korostaa, että sillä ei pyritä rajoittamaan tekijän vapautta valita, kenen tarinaa hän haluaa kertoa, käytännössä se tekee juuri sitä. Niin tekee myös Feministinen taskudramaturgi.
Kuinka moni leffastaan kertova oikeasti vetää raksin ruutuun kohtaan: pelkkiä valkoisia, miehet nauravat naisille.
Luovuuden sijaan käsikirjoittaja löytää itsensä Excel-taulukon äärestä laskemassa sukupuolikiintiöitä ja miettimässä, voiko mieshahmo olla hauska ilman, että se on jollain tavalla syrjivää.
Miten toimii leffakäsikirjoittaja, joka tietää, että koko hänen elokuvansa tulevaisuus voi riippua tasa-arvoista työkalua kehittämässä olleen Ylen päätöksestä ostaa tuotanto – tai Suomen elokuvasäätiön rahoituksesta?
Miten luova prosessi pääsee valloilleen, jos tajuntaa rajoittaa Feministinen taskudramaturgi?
Tällaiset kysymyslitaniat painostavat tekijöitä luomaan hahmoja, jotka noudattavat tiettyä moraalikoodia sen sijaan, että hahmot saisivat olla monitahoisia ja ristiriitaisia, kuten oikeat ihmiset yleensä ovat.
Käsikirjoittaja alkaa helposti vältellä tiettyjen teemojen käsittelyä kokonaan, jotta hän ei astuisi kiistanalaisten aiheiden alueelle, jotka voivat riskeerata rahoituksen ja näkyvyyden.
Riittävän pitkälle vietynä tällainen luhistaa taiteen kyvyn käsitellä monimutkaisia, epämukavia tai kiistanalaisia aiheita, jotka usein tuovat merkitystä ja syvyyttä teoksiin.
Jos useimmat suomalaiset tuotantotiimit joutuvat miettimään tällaisia kysymyksiä vaikkapa rahoitusta hakiessaan, taiteesta tulee helposti hyvin samankaltaista. Yhtäkkiä kaikki pyrkivät vastaamaan samoihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Taiteen voima perustuu vapauteen. Käsikirjoittajan täytyy pystyä ilmaisemaan maailmaa ilman moraalipoliisia.
Kun taiteilijat käytännössä pakotetaan noudattamaan feministisiä DEI-sääntöjä, he alkavat täyttää poliittisia kriteerejä taiteen tekemisen sijasta.
Tällainen on mikromanagerointia eikä mitään tasa-arvotyötä. Silkkaa kyykyttämistä ja vallankäyttöä.
Ennen taidetta luotiin sielusta ja sydämestä, nyt se syntyy tasa-arvolaskurin kautta – ja moraalinen virkamies byrokratian huipulla päättää, kuka saa nauraa ja kuka itkeä.
Tämä ei ole enää edes typerryttävää, tämä on sen tuolla puolen. Miten te kehtaatte perustaa tällaisen taidetuomioistuimen? Ettekö te tajua, mitä te olette tekemässä?