Tootai kirjoitti:Miksi Harris ja Klebold ampuivat viattomia eivätkä kiusaajiaan? No, aina voi etsiä syitä tekoihinsa muualta kuin itsestään.
Voisi huomenna käydä ostamassa vihkon, johon listaa asioita joita kysytään sata kertaa ja joihin on vastattu myös se sata kirjaa. Tässä on yksi niistä.
Koska olen varsin hyvällä tuulella kuitenkin, kirjoittelenpa tässä aikani kuluksi jälleen kerran ne samat asiat, mitkä tuntuvat jo niin tutuilta, että osaisin ne varmasti luetella keskellä yötäkin kesken unien herätettynä.
Eli. Minusta tuota ongelmaa kun
miettii ihan aikuisten oikeasti hetken, totuus selviää varsin nopeasti. Columbinen koulun kokoa en muista tarkalleen, mutta otetaan esimerkkikoulu Kolumbuksen koulu, joka sijaitsee Illinoisissa, Virginia Techin osavaltiossa leikkimaa Red Lakessa, planeetta Montrealissa.
Kolumbuksen koulun oppilasluku on 250, eli pienestä koulusta on kyse. Opettajia koulusta löytyy nelisenkymmentä. Päällisin puolin kyseessä on ihan normaali koulu, ulkopuolinen ei ehkä äkkiä näkisi ko. paikassa mitään erikoista. Koulun sisällä kuitenkaan asiat eivät välttämättä olekaan niin hyvin, mutta tätähän ei tietenkään kerrota eteenpäin, koska koulu tarvitsee oppilaitaan pysyäkseen pystyssä. Niinpä asiat yritetään hoitaa sisäisesti, mikä johtaa siihen, että ongelmia on liikaa opettajien lukumäärään nähden ja jossain vaiheessa, opettajien työskenneltyä jo vuosia samassa laitoksessa, iskee ns. kyllästyminen, eikä kaikki ehkä hoidukaan niin mallikkaasti kuin asioiden pitäisi ja miten ohjekirjassa sanotaan. Tästä huolimatta esimerkkikoulumme jatkaa olemassaoloaan.
Kuten kaikki koulut, myös Kolumbuksen koulu on päättänyt olevansa ns. tietyn alan koulu, eli jotain ryhmää suositaan selkeästi huikeammin kuin toista koulua. Päätetään tällä kertaa, että kyseessä on vaikka se urheilu, kun se tuntuu monessa koulussa olevan se pointti. Vähäisestä oppilasmäärästäkin pystytään näkemään, että kyseessä on pieni paikkakunta (koska niissä nämä kaikki ovat toistaiseksi tapahtuneet oli sitten maa mikä tahansa) ja Kolumbuksen koulu on sen ainoita, kenties jopa ainoa tuon asteen oppilaitos. Jokaisen on siis mentävä sinne opiskelemaan, jos ei mieli vaihtaa paikkakuntaa. Näin myös tekivät oppilaamme Erkki ja Taneli.
Koska Erkki ja Taneli olivat hieman ulkopuolisia ja ehkä syrjittyjäkin, eivät osallistuneet urheiluun ja olivat hieman poikkeavia jollain tapaa, oli urheiljanuorukaisilla, jotka purkivat turhautumistaan ja omaa vittumaisuuttaan herkästi ihmisiin, jotka olivat erilaisia, uusi helppo kohde. Erkki ja Taneli joutuivatkin pian ryöpytykseen. Koska hintelillä hipeillä ei ollut mitään keinoa panna vastaan itseään jopa 60 kiloa lihaksikkaampia idiot... urheilijaseuran unelmapoiken suhteen, oli elämä aika kurjaa. Koulu oli inha paikka, eikä sinne huvittanut oikein mennä. Joka päivä Erkki ja Taneli saivat päälleen romua, sylkeä ja ottivat vastaan joitakin iskuja, pilkkanimittelyä ja muuta sheisseä, luokkatovereiden katsellessa vieressä kenties hieman ivavirne kasvoillaan. Kylläpä se ketutti kuin vanhaa diktaattoria! Miksi nuo muut, heidän ikäisensä lapset, eivät tehneet mitään? Miksi yksikään opettaja ei puuttunut asiaan? Jumankekka, urheilijoita jopa palkittiin tästä nerokkaasta käyttäytymismallista; he saivat parhaat naiset, parhaat diplomit ja parhaat kohtelut. Ai ai ai...
Tästä vimmastuneena Erkki alkoi pitämään päiväkirjaansa. Erityisen vaikean päivän jälkeen oli helppo kirjoittaa vihaavansa koko maailmaa, koska kukaan ei
auttanut häntä. Jossain vaiheessa totuudentaju hämärtyi, maailma muuttui entistä mustemmaksi; ehkä maailmassa ei ollut tarkoituskaan, että kukaan auttaisi, vaan jokainen olisi itsekäs pieni kakkiainen, huolehtisi vain itsestään ja omasta elämästään. Voi kurjuutta!
Niinpä Erkki otti eräänä iltana yhteyttä Taneliin. He sopivat tapaavansa erään pakettiauton luona, joka seisoi aina öisin parkissa hieman kaupungin ulkopuolella. Näin tapahtuikin. Erkki kertoi pettyneensä elämään, vihaavansa sen ihmisiä ja kaikkea mitä se piti sisällään. Erityisen pahaksi inhon kohteeksi hän mainitsi Kolumbian koulun ja kaikki sen oppilaat. Olipa Erkin ilme näkemisen arvoinen, kun Taneli kertoi ihan samaa! Hiljaa omassa mielessään myös Taneli oli alkanut vihaamaan maailmaa, vaikka toisin kuin Erkki, näki siinä vielä jotain hyvääkin ajottain. Erkki oli menettänyt sen pienen toivon kipinän jo vuosia aiemmin, minkä himmeää liekkiä Taneli vielä lähes väkisin ylläpiti. Samaa mieltä kuitenkin oltiin siitä, että ihmiset ovat kiittämättömiä, itsekkäitä ja täysin sokeita ja ajattelemattomia robotteja. Taneli ei kehdannut kertoa miettineensä asiaa vielä syvällisemminkin, koska Erkki ei vain ollut ihminen, jolle sellaista voisi sanoa. Niinpä hän pysytteli hiljaa, kun Erkki johdatteli hänen ajatuksiaan yhä syvemmälle julmaan suunnitelmaansa; TAPETAAN NE KAIKKI.
Kului muutamia päiviä samaan tapaan. Erkki ja Taneli saivat päälleen moskaa ja erittäitä, kaikki tuntui olevan suoraan sanottuna ihan pyllystä. Sitten, eräänä päivänä, Tanelin ollessa yksin Erkin lintsattua sinä päivänä koulusta, tapahtui jotain ratkaisevaa. Hän koki elämänsä nöyryytyksen sen tytön edessä, johon hän salaa oli ihastunut. Urheilijaidiot...nuorukaiset pyörittelivät häntä sinä päivänä enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä yksi uhri sai nyt osakseen enemmän huonoa kohtelua kuin mitä se olisi ollut kahdelle jaettuna. Tanellin hämmästykseksi tuo tyttö, joka näki kyllä kaiken, ei kuitenkaan nauranut, kuten kaikki muut hänen ympärillään. Urheilijoiden mentyä tyttö katsoi häntä hetken, mutta käänsi sitten selkänsä ja katosi Kolumbian koulun oppilaiden sekaan. Taneli olisi voinut vaikka vannoa sydämestään kuuluvan lämpögeneraattorin rikki menemisen äänen; ensin tuntui niin kovin lämpimältä, sen jälkeen kaikki hajosikin. Ei hän koskaan saisi tuota tyttöä kuitenkaan, Erkki oli oikeassa; tapetaan ne kaikki, ei tässä elämässä ole mitään järkeä.
Niinpä hän soitti iltapäivällä koulun jälkeen Erkille. Jälleen he tapasivat eräässä vakipizzeriassa, juttelivat hiljaiseen ääneen nurkkapöydässä. Kyllä, kaikessa oli nyt järkeä, Taneli myönsi Erkille. Erkki nyökkäsi. Yhdessä he sopivat, että pääasiallinen kohde olisivat urheilijat, ne pikku sontiaiset, jotka olivat heille tuottaneet eniten tuskaa.
Niin tuli se päivä, kun kaiken oli tarkoitus päättyä. Erkki ja Taneli olivat keränneet kasan aseita tuttaviensa kautta, osan jopa varastamalla. He kävelivät Kolumbian koululle ja päättivät aloittaa sodan ihmiskuntaa vastaan; kaikkien urheilijoiden olisi kuoltava!
Mutta tapahtui noina päivinä, että ihmisen perusvaistot olivatkin vielä säilyneet, jopa niillä steroideja popsineilla urheilijoilla. Ensimmäisestä laukauksesta kerkesi kulua vain muutama sekunti, kun ympäri koulun alkoi kuulumaan kauhunhuutoja. "ASE, ASE!" Koska yksikään tämän koulun urheilijoista tänä vuonna ei ollut kuuro (toisin kuin pari vuotta aiemmin heikosti menestynyt naapurikylän kasvatti), alkoi tapahtumaan ihmeellisiä asioita hyvin nopeassa tahdissa; urheilijat, jotka olivat omistaneet koko ikänsä liikunnalle, alkoivat tekemään jaloillaan kävelemisliikettä yhtä nopeampaan tahtiin. Hölkän kautta koko homma muuttui juoksuksi ja sen jälkeen lähes päättömäksi sinkoiluksi pitkin käytäviä. Osa meni läpi ikkunoista, saaden inhoja haavoja käsiinsä ja jalkoihinsa. Osa löysi ulko-oven semmoisella nopeudella, että valmentaja olisi ollut heistä ylpeä! Osa, ehkä ne tyhmimmät, eksyivät Kolumbian sokkeloisilla käytävillä suoraan onnellisesti virnistävien Erkin ja Tanelin eteen. "Terve!", Erkki hihkaisi. PANG. "Hei-hei!", Taneli virnisti, katsellen kuinka vihollinen tippui maahan heidän jalkojensa juureen. Yksi poissa, kymmenen jäljellä!
Seitsemäntenä minuuttina Erkki ja Taneli lepäsivät. He huomasivat harmikseen, ettei suunnitelma ollut toiminutkaan. Heidän ympärillään makasi raatoja, vain hetki sitten kouluun tylsistyneinä tulleita opiskelijoita, nyt hengettöminä. Valitettavaa oli, että heidän joukossaan oli vain pari niistä, jotka he varmasti olivat halunneet tappaa.
Erkki sytytti tupakan. Hän katseli gorilla-Jaakon kylmenevää ruumista muutaman metrin päässä. Jostain kuului korinaa. PANG. Taneli kääntyi takaisin Erkin puoleen, haulikon piipun savuten hieman. "Pissis-Sussu se vain oli.", Taneli tokaisi lähes monotonisesti. Erkki nyökkäsi, käsi hieman täristen. Tässäkin taas nähtiin, miten maailma ei todellakaan toiminut kuten piti. Hänen puolestaan oli okei, että näistä heidän ympärillään makaavista ihmisistä jokainen oli kuollut. Kukaan heistä ei tullut auttamaan, vaikka jokainen varmasti tiesi mitä hän ja Taneli joutuivat kärsimään siinä koulussa vuosien ajan. Ei yksikään, koskaan.
Taneli katseli Erkin tupakointia, ja virnisti sitten. "Tiedätkös, tupakointi tappaa." Erkki käänsi katseensa Taneliin, täysin vakavoituneena. Sitten hän repesi, katseli tupakkaansa, veti vielä yhdet pitkät henkoset ja ojensi sitten tupakan Tanelille. Taneli nappasi sätkän tottunein ottein ja otti myöskin henkoset, tosin ei niin pitkiä kuin ystävänsä. "No, tässäkö se sitten oli?", Erkki kysyy, ajatuksen harhaillessa pitkin koulun kirjastoa. Taneli nyökkää. "Pirun paskiaiset olivat nopeampi kuin olin uskonutkaan.", Erkki jatkaa, Tanelin nyökätessä vain jälleen. Taneliakin harmitti, koska kuolleiden joukossa oli myös SE tyttö, se jonka hän oli salaa haaveillut joskus saavansa. Hän itse oli ampunut tytön, hetken mielijohteesta, ikään kuin pelastukseksi tältä maailmalta. Tytön olisi parempi nyt, kun maailman ihan oikea pahuus ei koskaan kerennyt aueta hänelle, toisin kuin Tanelille ja hänen ystävälleen. Kuolleena olisi helpompaa, kuin elävänä. "Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi saatu ne kaikki paskiaiset samaan luokkaan. Pang, pang, pang. Tiedäthän?", Taneli tokaisi viimein. Erkki myönteli. Hän harkitsi vielä toisen tupakan sytyttämistä, mutta ei jaksanut sitten kaivella enää sytkäriä esille. Parempi olisi hoitaa tämä nopeasti. "No, tälläistä tällä kertaa. Kyllä he meidät muistavat, pakostakin.", Erkki sanoi, ihan kuin olisi tokaissut minkä tahansa arkipäiväisen asian. "Jep.", Taneli myönsi, tumpaten samalla tupakan pöytää vasten. Kuin yhteisestä merkistä he molemmat nousivat tuoleiltaan, vilkaisivat vielä ympärilleen ja käsi hieman täristen veivät haulikkojensa piiput lähemmäksi kehoaan. "See you on the other side.", Taneli sanoi vielä, virnistäen, vaikka rehellisesti sanoen häntä pelotti enemmän kuin koskaan elämässään. Erkki nyökkäsi, nielaisi, ja aloitti sitten lähtölaskennan. "1.....2.....3." PANG. PANG.
( Samaan aikaan ihmettelen, että mitä ihmettä SINÄ sitten teet tässä topicissa, oletko itse jonkinlainen sympatisoija, joka etsii epätoivoisesti tukijoukkoja? )