MURHA.INFO

Tässä on hyviä videoita aiheesta. Downsin vanhaa haastattelua näytetään 1. videolla 4. minuutista alkaen. Katsokaa kuinka tunteettomasti ja rauhallisesti hän puhuu tapahtuneesta ja kikattaa rentoutuneesti mm. rekonstruktio-kohdassa. Hän puhuu paljon, mutta puheessa ei ole tunnetta. Downsia käytetään psykopatiaa käsittelevässä kirjallisuudessa usein tyyppiesimerkkinä naispsykopaatista.

Osa 1

http://www.youtube.com/watch?v=r3riAV60 ... re=related

Osa 2

http://www.youtube.com/watch?v=C0WHWUgi ... re=related

Mulle oli uutta noista videoista tuo päiväkirja, missä hän kuvailee rakastumistaan ja sitä kuinka lapset ovat tämän tiellä. Kylmää.

Hei, jaksaisko joku jatkaa tuon jutun suomentamista..? Kovasti jäi jatko kiinnostamaan, mutta opiskelun, työn ja lasten ohella ei aika suuremmin tällä Lontoon taidolla riitä alkaa tietoa etsiskelemään ainakaan lähitulevaisuudessa

Mielenkiintoisia sivubaareja tai jotain

Free Hugi Piirikunnan asianajotoimiston henkilökunnasta aisti jotain likaista melkein heti kun piirikunnan asianajaja Pat Horton laittoi hänet syyttämään jutussa. Valmistellessaan mitä piirikunnan asianajajat tiesivät, tapaus johtaisi murhaoikeudenkäyntiin, oli Hugin työ seurata tapauksessa esiin tulevia paljastuksia kun niitä pulpahtelisi esiin. Sikäli kun Hugi tiesi, jokin pahan sikiö oli ottanut kehittyvän pahuuden muodon sillä maalaistiellä Lane piirikunnassa. Mitä ikinä tapahtuikin torstai-iltana, faktat alkoivat tulla valoon mitä epäilyttävimmällä tavalla ja eri tavalla kuin miten äiti, Diane Downs oli kertonut.

Hugi, suhteellisen uusi piirikunnan tutkintaryhmässä, ei kuitenkaan tunnistanut pahaa tekoa sellaisen nähdessään. Ja enimmäiseksi hän näki sen kahdet hämmentyneet, pelästyneet nuoren ihmisen kasvot köytettynä putkiloihin ja piuhoihin hämärästi valaistussa sairaalan huoneessa. Ei yksikään ajatus --- vaikka hän olikin yllättynyt kun tunsi kyynelten vierivät alas poskiaan kun katsoi Christie ja Danny Downsia. Ja kun hän kuuli Paul Altonilta, miten Christie oli reagoinut nähtyään äitinsä ensimmäistä keraa ammuskelun jälkeen, hän tiesi, ettei se ollut normaali reaktio yhdellekään lapselle, joka tuskissa ja vieraiden kasvojen ympäröimänä olisi ollut ikionnellinen nähdessään yhden ihmisen elämässään.

Hugi järjesti lapsille valvontaa kellon ympäri. Hän antoi myös lapsipsykologille tehtäväksi pysyä Christien vieressä päivän ajan, rakentaa luottamusta lapseen, jotta tämä voisi, kun voisi paremmin, uskoutua Mohawk Roadin tapahtumista.


Diane Downs

Epäilyksiä äidin tarinaa kohtaan syntyi. Seuraavina päivinä hänen versionsa illan tapahtumista muuttui hieman. Missä hän oli ollut, kun tappaja oli ammuskellut ja mitä hän oli tehnyt kohdatessaan tappajan, nämä seikat muuttuivat, kun hän kertasi tapahtumia uudelleen useita kertoja. Kun Doug Welch haastatteli Steve Downsia, Dianen ex-miestä Arizonasta, Welchille selvisi, että Dianella oli kolme, ei kaksi, asetta - ja yksi oli .22 kalipeerinen käsiase, josta Diane ei ollut kertonut.

Welch huomasi, että Steve Downs oli avoin puhuja, joka vaikutti iloiselta päästyään ex-vaimostaan, joka kuulemma oli pettänyt Stevea. Chandlerissa, Arizonassa asuva sähkömies ei kantanut kaunaa ja vaikutti olevan onnellinen palattuaan poikamieselämään. Hän myönsi, että hän ja Diane olivat "silti ystäviä", mutta heidän satunnaiset puhelinkeskustelujensa aiheet rajoittuivat lasten terveyteen ja koulumenestykseen. Hän näytti aidosti järkyttyneeltä pahoista uutisista ja toivoi vilpittömästi, isällisesti, että Christie ja Danny voisivat hyvin. Hän päätti heti lentää Oregoniin katsomaan heitä.

Welch kysyi Steve Downsilta, tietäisikö tämä kuka Arixona-mies voisi olla, ja entinen siippa, joka ei yllättynyt kysymyksestä, vastasi, että hänen täytyi tarkoittaa naimisissa olevaa tyyppiä, jonka kanssa Dianella oli ollut palava suhde jonkin aikaa ennen Arizonasta lähtöä. Hän oli töissä postissa Chandlerissa ja, mitä ikinä heidän rakkauselämässään tapahtui, he lakkasivat tapailemasta jopssain vaiheessa. Mies palasi ymmärtäväisen vaimonsa luo, muta Dianella näytti yhä olevan tunteita, ja palavia ja syviä. Hänen hullaantumisensa tähän varattuun mieheen oli maanista, mutta mies ei ollut sitä tyyppiä, joka jättäisi häntä jumaloivan vaimonsa ja kolme kasvavaa, nälkäistä lasta.

Kun Welch kysyi aseista, joita pariskunnalla oli ja jotka Diane oli ottanut matkaansa Oregoniin, Downs kertoi naisella olevan ".22 kivääri, .38 revolveri ja .22 Ruger Mark IV 9-haulinen semiautomaattinen pistooli." Diane oli harjoitellut ammuskelua paikallisella Chandlerin ampumaradalla. Miksi hän piti aseita? Hän oli nainen ja hänesä tuntui, että hänen piti suojella reviiriään, Steve Downs esitti.

Sitten etsivä Welch kysyi olennaisen kysymyksen: "Steve, voisiko ex-vaimosi vahingoittaa lapsiasi saadakseen [avioliiton] takaisin?"
"Ei varmasti!" hän pudisteli päätä. "Hän rakastaa niitä lapsia."

Kun asiasta kysyttiin jälkeenpäin, Diane yhä kielsi omistavansa .22 kaliberisen.

Todisteet alkavat kertoa tarinaa


Poliisitaiteilijan kuva Diane Downsista

Kukaan piirikunnan asianajotoimistosta, etenkään Fred Hugi, ei uskonut, että Old Mohawk Roadilla olisi ollut hyökkääjä. Aikojen alusta saakka väärintekijät olivat käyttäneet mystisiä sieppaajia ja roistoja alibeina peitelläkseen omia tai läheisen ystävän tekemiä rikoksia. Lainvalvontaslangissa, näitä kuvitteellisia rikollisia kutsutaan kaikenkattavalla termillä tuuheatukkaisiksi muukalaisiksi, "tyyppi, jota ei ole", sanoo kirjailija Ann Rule, "mies, jonka syytetty väittää olevan oikea syyllinen... tietenkään tuuheatukkainen muukalainen ei koskaan tulla oikeuteen."

Rule tuo esiin satiirista kommentin, jonka Hugi teki kesken Downin tapauksen. Hän oli mylväissyt, "Me olemme arvioineet, että jos tuuheatukkaista muukalaista ikinä saadaan kiinni, vankiloiden ovet pitää avata, että voidaan päästää ulos kaikki väärin tuomitut syytetyt."

Paul Alton, Hugin ensisijainen faktojen tarkistaja summasi omat ja tutkijoiden pahat aavistukset: "En usko sitä... Hän lähtee ulos mennäkseen Sundermaniin katsomaan Heather Plourdia, hän päättää mennä katsomaan nähtävyyksiä ja suuntaa kohti Marcolaa... yhtäkkiä hän päättää kääntyä Old Mohawk Roadille. Sanotaan, että hän meni katselemaan nähtävyyksiä. Vaikka on miltei pilkkopimeää, hän menee nähtävyyksille... Kuinka selitämme sen, että ampuja tiesi hänen menevän sinne? Jos ampuja seurasi häntä omalla autollaan... hän olisi jättänyt peräänsä jälkiä seuratessaan tätä Old Mohawkille. Mutta hän kertoo meille, että vieras [hänen edessään, seisoen tiellä] viittoilee hänelle. Kuinka muukalainen pääsi sinne?"

Harjaantuneen etsivän silmin katsottuna kaikki näytti kummalliselta. Jos tappaja oli halunnut auton, miksei hän ampunut ensiksi kuskia (Dianea)? Diane oli aikuinen ja hän se olisi ollut suurin uhka, ei kolme pikkuista lasta. Mitä ihmettä "tuuheatukkainen muukalainen" hyötyi siitä, että ampui Christien, Cherylin ja Danny Downsin?

Viikonloppuna rikostekninen tieteilijä James O. Pex Oregonin osavaltion poliisijaostosta oli tutkinut Downsin auton sisätilat löytääkseen jotain olennaista. Hugille ja hänen työryhmälleen raportoitiin, että Pex oli löytänyt muutamia .22 kaliberisia kuparihylsyjä, jotka olivat lennähtäneet ulos ammuskelun jälkeen (tiedättehän kun leffojenkin ammuskelukohtauksissa aina "lennähtää" luotien hylsyjä). Yksikään luoti ei ollut lävistänyt autoa, mikä viittasi siihen, että kaikki luodit - lapset saivat kärsivät yhteensä viidestä ampumahaavasta - olivat osuneet *johonkin* (had hit their live marks). Veri oli töhrinyt sivuoven etupenkin paikalta, jonne Cheryl oli kupsahtanut, ja verilätäköitä oli takapenkillä, jonne Danny ja Christie surmattiin. Mutta, Pex ilmoitti, "Verta ei ollut yhtään kuljettajan paikalla, se ei ollut tahrinut ohjauspyörää."

Jos luoti oli iskenyt Dianea, kun hän oli menossa autoonsa, kuten hän oli kertonut, hän olisi refleksinomaisesti tarttunut haavakohtaan vapaalla kädellään. Häneen kädessään olisi ollut verta ja sitten, kun hän olisi meinannut ajaa pois paikalta, verta olisi jäänyt auton rattiin.

Lisäksi: kun luoti on ammuttu, Pex selitti, piipusta vapautuu pieniä määriä savutonta ruutia siihen suuntaan, mihin on ammuttu. Sellaisia ruutijämiä havaittiin auton kolmessa eri kolmessa - oikeanpuoleisella etuistuimella ja pitkin takapenkkiä. Niitä ruudinhiveniä ei ollut kuljettajan paikan kohdalla.

Mitä tämä kaikki tarkoitti? Se saattoi hyvinkin tarkoittaa, että kuka ikinä ampuikin, hän istui kuljettajan paikalla.

Ja että Diane Downs ampui itseään juuri ennen kuin tuli sairaalaan.

Dianen kirjeet

Koko rikospaikka tutkittin läpikotaisin. Asetta ei löytynyt, mutta sentään .22 kaliberisen käsiaseen kuparihylsyjä (jotka sopivat autosta löytyneisiin) löydettiin lähistöltä. Mohawk joelle jopa lähetettiin sukeltajia, mutta asetta ei löydetty vedestäkään. Valitettavasti joki liplatti vinhasti, sillä oli kevät ja asiantuntijat tuumivat, että jos ase oli viskattu jokeen, se on voinut huuhtoutua mailien päähän. Hugi, joka ymmärsi, ettei oikeudella ollut juuri näyttöä Dianea vastaan ilman murhavälinettä, meni jopa itse etsiskelemään asetta. Hän kahlasi jokea pitkin, käänsi helposti työnnettävät kivet ympäri, potkiskeli läpi heinikoiden, naarmutti kenkänsä upotessaan tahmaiseen multaan - kaikki turhaan.

Hänen puheensa oli "vääristynyttä" ja lääkärit kertoivat hänelle, ettei hän ehkä koskaan voisi enää puhua. Aivojen vasen puoli, puoli, joka hallitsee puhekykyä, oli vahingoittunut. Mutta toivoa vielä oli, joskin vain vähäistä. Lääkärit rukoilivat, että koska hän oli niin nuori, he voisivat estää tilanteen pahenemisen terapialla ja palauttamalla entiseen malliin hänen "reistailevan" kielensä.

Dianea vastaan ei löytynyt mitään. Ja todennäköisesti rikoksen ainoa elävä todistaja oli murhaajan oma tytär, joka ei voisi syyttää äitiään. Mutta Hugi tuli yhä varmemmaksi Dianen syyllisyydestä, kun hän näki naisen päiväkirjan ja kirjeitä, jotka oli takavarikoitu tämän kotoa. Niissä molemmissa oli puhetta arizonalaisesta miehestä, Dianen menetetystä rakkaudesta, miehestä, joka kirjoitusten sävystä päätellen oli jättänyt hänet. Syy hylkäämisen saattoi olla - ja päiväkirja antoi viitteitä siihen suuntaan - että arizonalaisen vaimo oli laittanut touhulle pisteen.

Yksi jae kiinnitti Hugin huomion. Se oli päivämäärätty 21. huhtikuuta eli se oli kirjoitettu alle kuukausi ennen rikosta Mohawk Roadilla. Kuten niin monet aloitukset, se oli kirjoitettu kirjeen muotoon kuin se olisi osoitettu jollekulle muulle, mutta se oli kirjoitettu runomittaan kuin Diane olisi pohdiskellut ajatuksiaan. Tämä kirjeen osa, kuten monet muut, oli osoitettu entiselle rakastajalle, ja se kuului näin:

"Mitä on tapahtunut? Olen niin eksyksyissä. Mitä hän on voinut sanoa tai tehdä, että käyttäydyt tällä tavalla? Puhuin sinulle tänä aamuna viimeistä kertaa. Sydämeni särkyi kun kuulin sinun sanovan 'älä soita äläkä kirjoita'. ...Pidän sinua yhä parhaana ystävänäni ja ainoana rakkaanani, ja sinä käsket minun mennä pois ja etsiä joku muu. Sinun täytyy vitsailla..."

Hugi ajatteli, että nyt pitäisi selvittää, kenestä nämä kirjoitukset kertoivat. Hän kyseli itseltään kysymästä päästyään, kuka se saattoi olla ja liittyikö hän mitenkään näihin murhiin. Hän epäili, että ei liity, mutta siitä ei voi olla varma; Hugista kuitenkin tuntui vahvasti, että pakkomielle ex-poikaystävään oli saanut hänen nostamaan aseen piipun lapsiaan kohden. Lapset olivat este miehen rakkauden saamisen tiellä - ja jos Hugi oli arvellut oikein, olisiko miehen vaimo Dianen seuraava uhri?

Dianen kirjeet olivat fantasianäkymiä; ne puhuivat masturbaatiosta, jonka aiheutti ajatus hänen ainoasta todellisesta rakkaudestaan. Yhdessä kirjoituksessa, itsetyydytykseen viittaavien virkkeiden lomassa, hän runoilee:

"Rakastan sinua enemmän/kuin vaimosi voi/Se toi surun/minun elämääni/Jatkan vaan toivomista/ja pitelen kiinni sinusta/Kuinka kauan vielä/pysyn vahvana?"

Todennäköisesti hän ei "pysynyt vahvana" kauempaan, Hugi tuumi.

Ennen kuin viikonloppu oli ohi, hän lähetti kaksi tutkijaansa Chandleriin, Arizonaan, etsimään käsinsä näiden märkien unien miehen.


Danny Downs

Toukokuun 23.:n päivän viikko oli surullinen, joskin se toi valoa tunnelin päähän. Cheryl Downsin hautajaiset pidettiin 25. päivä. Sinne tuli perhettä, läheisimpiä ystäviä ja Springfieldin väkeä. Mutta vaihteeksi McKenzie-Willamette sairaalasta tuli hyviä uutisia: Christiellä ja Dannylla ei ollut enää vaaraa. Christien toinen käsi oli halvaantunut ja hänen puheensa oli takkuilevaa, vääristynyttä. Lääkärit uskoivat, että hän voisi ehkä vielä puhua normaalisti. Danny olisi todennäköisesti rampa lopun ikänsä, mutta hänen aivonsa eivät vahingoittuneet ja hän tulisi elämään.

Kumpainenkin lapsi oli ollut onnekas, aivan vastoin odotuksia.

Diane ihmemaassa

Doug Welch ja Paul Alton lähetettiin Arizonaan käyttämään ammattimaista kokemustaan kaivamaan Diane Downsin menneisyyttä - ja kaikki, jotka siihen liittyisivät, kuten Lew Lewiston.
Heidän matkansa toukokuun viimeisillä viikoilla osoittautui antoisaksi. He saivat haluamansa tiedot pääepäillystä, neiti Diane Downsista.
Yksi ensimmäisistä asioista, mikä heidän tulisi saada tehdyksi oli todistaa, ettei Steve Downs eikä liioin mysteerinen Lew ollut "tuuheatukkainen muukalainen". Todistajat vahvistivat nähneensä heidät tai olleensa heidän kanssaan Arizonassa tasan sillä tunnilla kun rikos sattui.

Etsivät puhuivat myös Dianen lukuisten ex-työkavereiden kanssa Chandlerin postitoimistolta. Mielipiteet Dianesta vaihtelivat. Jotkut eivät pitäneet hänestä sitten yhtään; kukaan ei kehunut häntä.
"Jotkut tietolähteistä kuvailivat häntä määrätietoiseksi ja niin kunnianhimoiseksi, että sellaista kunnianhimoa oli nähty harvoin jos koskaan", kirjoittaa Ann Rule kirjassaan Small Sacrifices. "Toiset olivat eri mieltä; Diane Downs oli sekopää, hullu ja surumielinen. Harvat - hyvin harvat - todistajat puhuivat hänestä positiiviseen sävyyn ja silloinkin aika laimeasti kehuen."

Postin haastattelujen jälkeen piirtyi esiin postikorttikuva, joka olisi voinut olla kaunis, jos sen värejä olisi sotkettu toisiinsa. Hän tuntui päättäväiseltä naiselta, mutta päättäväiseltä vääristyneellä tavalla; hänen päämääränsä olivat yliampuvia ja ristiriitaisia. Hän hyppäsi sänkyyn kaikkien miesten kanssa, mutta kieltäytyi jakamasta Playboy-lehtiä asiakkaille (postin saajille) reviirillään.

Myös Lew Lewiston työskenteli Chandlerin postissa, mutta tutkijat haastattelivat häntä erikseen, hänen kotonaan. Tutkijat pitivät hänestä; hänen rehellisyydestään ja suoruudestaan. Hän väitti, että hänen vaimonsa, Nora, pysyi hänen puolellaan ja jopa vilpittömästi keskusteli hänen seksuaalisista kokemuksistaan Dianen kanssa. Nora, hän sanoi, tiesi menneisyyden ja oli antanut hänelle anteeksi. Pariskunta oli nyt yhdessä vain toistensa kanssa eikä Lew tahtonut olla missään tekemisissä Dianen kanssa.

Vaikka muisto avioliiton ulkopuolisesta suhteesta oli epäilemättä hänelle tuskallinen, hän vastaili etsivien kysymyksiin kohteliaasti ja ytimekkäästi. Hän oli tavannut Dianen töissä myöhään vuonna -81, kun nainen oli eronnut Steve Downsista. Naisen seksikkäät eleet ja paljastava pukeutuminen veti häntä puoleensa. Vaikka hän rakastikin vaimoansa Noraa, hän alkoi lähetellä viestejä postin uudelle tytölle, joka haistatti pitkät siveydelle löysässä yläosassaan ja rintaliivittä. Yhtenä yönä he päätyivät toistensa kimppuun rähjäisessä hotellihuoneessa.

Lew varmasti odotti suhteen päättyvän nopeasti kuten kaikki Dianen suhteet - hänen tietojensa mukaan mikään niistä ei ollut ollut kestävää laatua. Mutta kun kuukaudet vierivät, Lewille selvisi, ettei nainen ollut jättämättä häntä; itseasiassa tämä tunkeutui hänen yksityiselämäänsä ja kehotti häntä jättämään Noran niin pian kuin suinkin. Yllättäen hän huomasi olevansa syvällä liemessä suhteessa, vaikka ei ollut halunnut Dianesta koskaan muuta kuin seksuaalista mielihyvää.

Hän yritti lopettaa heidän tapaamisensa, mutta joka kerta Diane protestoi vastaan väkivaltaisesti.
"Suhde jatkui ja jatkui", Lew sanoi, "ja minä olin Dianen kanssa kaikki päivät töissä, ja olin hänen kanssaan yökaudet ja niin oli joka päivä kuukausien ajan. Minulla ei ollut oikeastaan aikaa ajatella, ymmärrettähän. Minä olin Dianen kanssa kaiken aikaa."

Kiitoksia paljon Valoviikate, kun jatkoit tätäkin kesken jäänyttä tarinaa!

Kiitos, hyvä että kansa arvostaa.

Welch ja Alton huomasivat sitten jotain, mitä Lewistonin sanovan jotain, mikä kävi yksiin heidän pomonsa Fred Hugin epäilysten kanssa - Hugi oli kaiken aikaa uskonut, että Downsin lapset olivat saattaneet tulla äitinsä rakkauselämän tielle. Dianen pyynnöistä huolimatta, Lew kieltäytyi tapaamasta naista, jos hän oli Dannyn, Christien ja Cherylin kanssa.
"En ollut hänen kanssaan, jos lapset olivat lähettyvillä", hän selitti. "Se oli syrjähyppy - se ei olisi tuntunut reilulta."

Taisteltuaan syyllisyyden kanssa useita kuukausia, Lew päätti sanoa adios Dianelle. Tyttöystävä nuhteli alituiseen ja yhtenä yönä helmikuussa -83, Lew oli valmis eroamaan.
"Diane kysyi minulta, kumpaa rakastin enemmän - häntä vai Noraa. Sanoin, että rakastin Noraa. Hän räjähti. Hän paasasi ja riehui ja huusi minulle. En ole koskaan ennen nähnyt kenenkään käyttäytyvän niin."

Kun Lew rullasi kotiin, Diane seurasi perässä, jopa ylös portaita hänen kotiinsa, jossa Nora odotelli.

"Hän jyskytti oveamme kaiken yötä", Lewin vaimo muisteli. "Sitten hän soitti puhelimeen." Hän tuli sinne taas seuraavana päivänä ja tapasi Noran kuistilla. "Hän alkoi kertoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä avioliittoni kanssa, suhteeni Lewiin - kaikkea.... Paiskasin oven hänen kasvojensa edestä."

Se mitä Lew kutsui "viimeiseksi oljenkorreksi" oli tapahtunut, eikä hän nähnyt Dianea enää koskaan sen jälkeen.

Tuosta kaoottisesta yöstä ei kestänyt kauaakaan, kun Diane siirtyi Oregoniin. Hän muutti Springfieldiin ollakseen lähellä vanhempiaan.

Mutta kirjeet ja soitot Lewille jatkuivat.

*****

Vielä yksi asia. Lakimiehet kysyivät Lewiltä, oliko hänellä tietoa aseista, joita Dianella saattaisi olla. Lewillä oli. Yksi niistä, hän sanoi, oli .22 kaliberinen käsiase.

Mutta Diane yhä väitti, ettei hänellä ollut sellaista.

Elizabeth Diane Downs

Diane Downs syntyi 7. elokuuta -55 Phoenixissa, Arizonassa. Hänen vanhempansa Wes ja Frederickson nimesivät hänet Elizabeth Dianeksi. (Vuosien vieriessä hän alkoi käyttää vain nimeä Diane.) Teini-ikäisinä avioituneet ja Dianen syntyessä yhä teini-ikäiset pelkäsivät, voisivatko huolehtia ihmistaimesta; ja samalla kun he rakastivat vauvaansa, heistä tuntui, että heidän kykynsä osoittaa kiintymystä tätä kohtaan, oli hyvin rajallinen.

Koulussa Diane pärjäsi oikein hyvin, mutta ei kuulunut joukkoon. Vanhanaikaiset baptistivanhemmat vastustivat trendikästä pukeutumista ja muotivillityksiä, minkä seurauksena heidän tytärtään pidettiin luuserina. Minne hän ikinä menikin, hän oli "muoditon", ruma sorsanpoikanen.

Rulen teoksessa Small Sacrifices kerrotaan, että Dianen isää on syytetty tyttärensä hyväksikäytöstä, kun tämä oli 11 vuotta. Diane kertoi viranomaisille, etteivät nämä tapahtumat koskaan johtaneet huorintekoon, mutta häntä hyväiltiin ja kosketeltiin. Diane on kertonut, että viikonloppuisin isä vei hänet keskelle ei-mitään; kaukana siviilisaatiosta hän laittoi tämän riisumaan paitansa ja rintaliivinsä, ja katseli vierestä.

Diane sanoi, että nämä perverssit teot loppuivat yhtä hiljakseen kuin olivat alkaneetkin, ja Wes Fredericksonista tuli tavallisempi isä - ikään kuin hyväksikäyttöjen loppuminen hävittäisi kaikki muistot. Hän antoi tytön mennä charm schooliin, kun tämä oli 14. (Yksityiskoulu, jossa opetetaan hyviä tapoja ja sosiaalisia aktiviteetteja). Ja se oli alku uudelle Dianelle, jonka - söpöine kampauksine ja muodikkaine tamineineen - paikalliset pojat alkoivat huomaamaan. Ja rakkaudennälkäinen sädehtäväsilmäinen Diane vastasi huomioon heiluttamalla lanteitaan ja kikattelemalla hölmösti.


Teini-ikäinen Diane

Steve Downs, yksi pojista Moon Valley Highin koulusta, rakastui välittömästi sievään ja muodoiltaan kauniiksi kehittyneeseen blondiin, Dianeen. He päätyivät yhteen ja kuljeksivat yhdessä, tassu toisen tassussa, minne he ikinä menivätkin. Valmistumisen jälkeen he lähtivät teilleen - Steve meni Navyyn, Diane baptistien Raamattu-collegeen, Pacific Coast Baptist Bible Collegeen.
Kirjeenvaihtoa harrastettiin aktiivisesti, mutta jos Diane oli luvannut "säästä sen" Stevelle, hän ei ollut pystynyt pitämään lupaustaan, sillä hänet erotettiin vahvasti uskonnollisesta koulusta vuoden jälkeen holtittoman seksuaalikäyttäytymisen vuoksi.

Steve palasi kotiin ja pariskunta meni naimisiin 13. marraskuuta -73.

Alusta asti avioliitto oli, parhaimmillaan, hatara. Steve työskenteli osa-aikaisesti ja Diane piti high schoolissa tapaamansa poikaystävää vähemmän jalona pelastajana ja enemmän sellaisena määräilijänä, kuin hänen isänsä oli ollut. Hän tahtoi rakkautta ja ymmärsi liian myöhään, ettei Steve ollut se rakkaus.

Hän löysi lohdun tullessaan raskaaksi; vauvanalun kantaminen sai hänet tuntemaan ensimmäistä kertaa, että hän oli oikeastaan oikein velvollinen rakastamaan jotain. Se oli voiman tunne, jota hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt, ja hän oikein herkutteli sillä ilolla, että ohjasi itse laivaansa rakkauden vesillä. Mutta kun Christie syntyi -74 lokakuussa, Diane palasi takaisin kotirannalle eli tarjoilemaan Stevelle tämän annoksia - vaikka hän hoiti vauvaa ja työskenteli myös osa-aikaisesti vähittäistavarakaupassa. Pitääkseen itsensä kasassa hänen täytyi saada tuntea se ihana rakkauden siemenen tunne sisällään jälleen. Joten hän hankkiutui jälleen raskaaksi. Cheryl Lynn seurasi isosiskoaan tähän maailmaan tammikuussa -76.

Onnettomasti naimisissa

Vuosien -76 ja -77 aikana Diane otti lapset ja karkasi Steven luoa useita kertoja, mutta palasi aina takaisin. Steve tiesi hakea häntä Dianen monista sukulaisista erään tietyn luota. Ja joka kerta kun Diane palasi Steven luo, se meni pelkäksi apinoimiseksi. Steve oli onneton, Diane oli onneton, mutta he eivät tehneet asialle mitään.

"(Diane) odotti jotain tapahtuvan", kirjoittaa Rule. "Vihamielisenä, mutta passiivisena, hän oli sekä ikävystynyt että vihainen. Elämä kulki nopeasti hänen ohitseen; mikään asioista, mitä hän oli luvannut itselleen, ei ollut käynyt toteen."

Hän päätti taas tulla raskaaksi - mutta ei Stevelle. Siihen aikaan, 1978, perhe muutti Mesaan, jossa sekä Diane että Steve työskentelivät samassa asuntovaunutehtaassa. Liukuhihnalla Diane löysi "siitosorinsa", jonka hän vietteli intohimoisesti. Hän paisui taas paksuksi ja hän vaipui ihmemaahan, rakkauden huumaamana. Danny syntyi neljä päivää joulun jälkeen, joulukuussa -79.


Downsin perhe

Vaikka lapsi ei ollut Steven, Steve hyväksyi tämän omaksi pojakseen. Siltikin avioliitto oli kuihtunut kasaan ja tästä vuoden sisällä Downsit päättivät erota. Daine muutti yhteen Dannyn isän kanssa ja näinä aikoina hän alkoi muuttua. Hän oli vapautunut yhteiskunnan ja baptistien säätämistä aviollisista kahleista, ja tuntui aikovan vapautua myös äitiyden velvoitteista. Lasten rakkauden tuoma oopiumi oli kulunut pois. Hän meni mieluummin töihin pysyäkseen pois kotoa, ja heitti lapset kenen tahansa lastenhoitajan kontolle, jonka vain löysi.

Yksi lastenhoitaja kertoo onnettomuudesta, joka ennakoi tulevaa tragediaa, vaikkei hän sitä tiennyt silloin.
"Diane laittoi kaiken lasten edelle. Jos Danny halusi huomiota, hän työnsi tämän pois... mutta kaikista pahinta oli - kerran näin Cherylin hyppivän sängyllä, ja sanoin, että tuo ei ole sallittua. Laitoin hänet istumaa tuolille ja miettimään sitä. Cheryl istui vähän aikaa hiljaa, ja sitten katsoi ylös. 'Onko sinulla asetta täällä.' 'Ei tietenkään ole. Miten niin?' 'Haluan ampua itseni. Minun äiti sanoo, että olen paha.'"

Diane löysi kokopäiväisesti töitä U.S Postitoimistosta -81 ja asettui Chandleriin. Siellä hän tapasi Lew Lewistonin ja rakastui. Mutta tällä kertaa toinen osapuoli, eikä Diane, päättäisi, milloin ja missä rakkaussuhde loppuis.

Sen, mitä Diane oli mentaalisesti tehnyt omille lapsilleen, Lew teki fyysisesti hänelle: käveli pois hänen elämästään.

Ennakoimattomasti ja suunnittelemattomasti hän riensi kotiin Oregoniin, mutta ei täysin ymmärtänyt, saati hyväksynyt sitä faktaa, että tällä kertaa niin oli käynyt vasten hänen tahtoaan.

Huolimattomia juonia

Kesäkuussa, avustava piirikunnan asianajaja Fred Hugi tapasi tutkintaryhmäänsä käydäkseen läpi, mitä oli tullut ilmi. Pitäisikö Diane Downs pidättää vaiko ei, oli ongelma, jolle ei ollut helppo löytää ratkaisua. Hugi halusi nähdä Diane otettavan kiinni, mutta se * kävisi erittäin painostavaksi, kun tapaus tuotaisiin oikeuteen
(but not at the expense of the county office, which would take extreme heat were the case thrown out in pre-trial. expense=hinta, ymmärsin tämän niin, että jos piirikunnan toimisto ottaisi kiinni Downsin, se vaatisi sen hinnan, että se olisi Hugin & kump. kannalta huono asia oikeudessa)

Hugi ja hänen miehensä (tarkoitetaan työkavereita) kuitenkin olivat vakuuttuneita Dianen syyllisyydestä, mutta pelkäsivät, että ilman murha-asetta tai elävää, hyvää todistajaa, joka olisi kirjaimellisesti nähnyt ammuskelun, heidän keräämiään todisteita pidettäisiin aihetodisteina, eikä niitä huolittaisi amerikkalaiseen oikeussaliin.

Ei tarpeeksi pidätykseen.

Tiimi tutki kaikkea löytämäänsä, kuten pieniä .22 kaliiperisia hylsyjä, jotka oli löydetty Old Mohawk Roadilta, erittäin havainnollistavaa näyttöä verilöylystä Dianen punaisessa Nissan Pulsarissa, hyväksytyn viranomaisen arviointia luotien kulkureiteistä, päiväkirjaa, joka huusi Dianen pakkomiellettä exään, hänen kirjeitään, jotka kuvasivat pornollisia päiväunia, ja kahden miehen (Steve Downsin ja exän) vakuutteluja, että hän omisti .22 kaliiperisen aseen - minkä hän ehdottomasti kielsi omistavansa.

Kaikkein vaikuttavin todiste tuli, kun kynästä, jolla rikosteknillinen ekspertti Jim Pex kirjoitti, että hän oli määritellyt, että jotkut ampumattomista 22 kaliiberisista ammuksista, jotka hän löysi Dianen kotoa, olivat käyneet läpi mekanismin, joka oli samasta aseesta kuin se ase, jolla lapsia ammuttiin. Vaikuttavaa, mutta kun asetta ei ollut toistaiseksi jäljitetty, Hugi tiesi, että oikeus saattaisi kumota tämän seikan.

Tutkijat eivät myöskään meinanneet uskoa Dianen tarinaa, että hän olisi ajanut sairaalaan välittömästi kun lasten kimpuun oli hyökännyt. Sairaalaan henkilökunnan mukaan, hän saapui ensiapupoliklinikan ulkopuolelle sinä tuskaisena iltana suurin piirtein kello 22:48 , huutaen, "Joku ampui lapseni juuri!" Heather Plourd arvioi, että Diane lähti hänen kotoaan 21:45. Etsivät tiesivät, että ammuskelun oli sitten pitänyt tapahtua noin kello 22:15, ja jotta Diane olisi ehtinyt "koosta" vaistonsa, tarkastaa lastensa tilan, sitten ajaa (kuten hän väitti) väittömästi McKenzie-Williamette sairaalaan, oli loogista otaksua, että hän oli siellä 22:48. Mutta, sillä välin todistaja tuli esiin ja ilmoitti olevansa varma, että oli nähnyt Dianen punaisen nissanin 22:10, liikkuen hyvin hiljaa - viidestä seitsemään mailiin tunnissa - pitkin Old Mohawk Roadia.

"Autoa", sanoi todistaja Joseph Inman, "ei ajettu kriittisesti."

Jälleen Dianen syyllisyyttä tukevaa tarinaa, mutta kuitenkin... vain tarinaa.

Mutta, juridiset pyörät Hugin takana uskoivat myös Dianen syyllisyyteen, ja piirikunnan asianajaja taktikoi pyörät pyörimään näyttääkseen tukensa avustajalleen, joka uhrasi pitkiä tunteja saadakseen kiinni lapsitappajan. Lane piirikunnassa syyteoikeus (sellainen, joka päättää, nostetaanko syyte vai ei) asettui koolle suljettujen ovien takana. Panelistit (tuomarikollegion jäsenet) halusivat kuulla suoraan niiltä tärkeiltä henkilöiltä - jotka olivat listassa todistajista, jonka Hugi oli antanut piirikunnan asianajotoimistoon - heidän joukossaan entinen rakkaus, herra Inman, Heather Plourd, Jim Pex ja muut, lopussa myös Diane Downs itse.

Muita positiivisia asioita tapahtui. Tuomari Gregory Foote sijoitti kaksi henkiin jäänyttä lasta valtion lastensuojeluviraston huostaan.
Tämä tarkoitti, että tällä ajalla, Diane ei saanut tavata lapsiaan. Se, että hän koki nyt häntä kohdeltavan kuin rikollista, oli todellisuudessa Hugin juonia, joiden motiivina oli se, että Diane oli uhonnut ottavansa lapset sairaalasta ja vievänsä heidät pois, jos etsivät eivät lopettaisi hänen kiusaamistaan.

Danny, joka oli yhä sänkypotilas, sai poliisin täyden suojelun siihen saakka, kunnes hän pääsisi sairaalasta. Tällä välin hänen sisarensa oli siirretty asianmukaiseksi katsottuun sijaisperheeseen. Koti, johon Christie oli siirretty, pidettiin salassa, hänen sijainnistaan tiesivät vain harvat viranomaiset.

Tottakai arvostaa ja jään nytkin odottamaan, että mitä uutta tuohon tarinaan mahtanee vielä tulla.

"Prinsessa Die"

Kesken syyteoikeuden syyteprosessin ja parhaillaan käynnissä olevan lisätodisteiden etsimisen - pääasiassa kadonneen aseen - , sheriffin toimisto ilmoitti, että työntekijöitä lomautetaan. Kaupungin varat oli loppu ja Paul Alton lomautettiin. Dog Welch ja yksi toinen Hugin ykkösmiehistä, Kurt West, irtisanottiin kuukaudeksi. Itseasiassa kaikki Hugin tutkijat vapautettiin tehtävistä tai lähetettiin muualle töihin.

Läpi tulevan talven ja kevääseen -84, Dianesta oli huimaa vauhtia tulossa median lempitähti. Uutisankkurit olivat napanneet hänet ankaraan pyöritykseensä. Jossain määrin tiedostusvälineet herättivät hänen epäluulonsa, mutta enimmäkseen hän oli eloisa nuori nainen, ei ehkä surussa, mutta siitä, että hänet oli valinnut ilkeä vanha Sam-setä, joka ei voinut löytää mytologian tuuheatukkaista hirviötä. Koska hän näytti vähän prinsessa Dianalta, hänestä tuli American Pacific Coastin rakas muoti-ihminen, joka näytti, miten pukeudutaan muodikkaasti.

Merkittävät lehdet kutsuivat häntä nimellä "Prinsessa Die."

Mutta Hugin silmissä hän oli kaikkea muuta kuin prinsessa, sen enempää hyvä kuin huonokaan. Hän oli enemmänkin kieroutunut noita, synnytti tuhoa ja hävitystä kaikkialla elämässä. Hän oli menettänyt lastensa huoltajuuden, oli kuohuksissa ja hautoi kostoa. Hän esitti lehdistölle olevansa väärinymmärretty, ennakkoluulojen ja halventamisen uhri. Hugi ei välittänyt hänen uhmailustaan ja antoi hänen puhua, kieltäytyen uskomasta naisen selityksiä. Ja niinpä hän pyrki puremaan naista joka askeleella. Ja siksi päätti antaa tutkijoiden Welchin ja Westin painostaa naista ennen kuin he jättäytyivät pois tehtävistä lomautusten takia. He eivät antaneet Dianelle periksi.

Lopulta Diane Downs järjesti tapaamisen kahden etsivät kanssa kertoakseen heille näkökulmansa tapahtumista ja kertoakseen hyökkäyksestä lisätietoja, joita ei ollut vielä paljastanut, toivoen, että päästäisiin rauhalliseen sopimukseen. Aluksi etsivät olivat oikein mielissään toivoen, että tämä johtaisi heidän uuteen alkuun. Mutta he ymmärsivät, että heitä sittenkin vain vedätettiin ja sessio johti siihen, mitä Ann Rulen mukaan tultaisiin kutsumaan "hardball haastatteluksi".
Hardball = käyttää mitä tahansa keinoja, ilkeitäkin, saavuttaakseen päämääränsä

Diane arveli, että tappaja olisi joku, jonka hän oli ehkä tuntenut; tämä oli kutsunut häntä nimeltä. Jos näin tosiaan oli, tämä tieto olisi erittäin merkittävä koko tapauksen kannalta.
Mutta hänet toimistoonsa raahanneelle kahdelle miehelle oli selvää, että tämä oli huijausta, yritys viivästyttää tiedonantoja, joiden hän tunsi lähestyvän häntä uhkaavasti, ja ehkä jopa saada tutkijat hänen puolelleen. Mutta hänen kuuntelijansa laittoivat hänet maistamaan omaa lääkettä ja päättivät hakata Dianen verbaalisella sellaisella haastattelulla, jossa hänet johdettaisin harhaan sensijaan, että hän olisi harhaan johtava osapuoli.

Miksi hän kertoi tämän heille nyt? Hän ei tiennyt. Kuinka murhaaja oli tiennyt, mitä tietä hän aikoi mennä kotiin Heathersilta? Hän ei tiennyt. Oliko murhaaja hänen ystävänsä Oregonista tai Arizonasta? Hän ei tiennyt. Mikä motiivi murhaajalla oli saattanut olla? Hän ei tiennyt. Meniko hän todella sairaalaan heti kun lapset oli ammuttu vai odottiko hän siinä välissä? Hän ei tiennyt. Miksi hän ei yrittänyt estää asemiestä, kun tämä alkoi ampua lapsia Nissanissa? Hän ei tiennyt sitäkään.

Ja kun he kysyivät häneltä, oliko hän yrittänyt tappaa lapsensa, koska nämä pilasivat hänen mahdollisuutensa hänen rakkauteensa... no, siihen hänellä oli vastaus. Hän nimitteli ja uhkaili tutkijoita ja sanoi, että he kaikki olivat "v-päitä". Ja syöksyi ulos.

Joko se oli metku, että hän saisi sympatiaa oikeudessa - tai ehkä vain hän halusi taas tuntea sen "rakkauden sisällään" - oli syy mikä hyvänsä, hän meni ulos ja pian hän oli jälleen raskaana yhdelle panomiehistään. Hän halusi tehdä sen symbolisen merkityksen selväksi TV-reportterille: "Minä tulin raskaaksi, koska kaipaan Christietä, kaipaan Dannya ja kaipaan Cheryliä niin paljon... Et voi korvata lapsia - mutta voit korvata vaikutuksen, jonka he antavat sinulle. Ja he antavat minulle rakkautta, he antavan minulle iloa, he antavat minulle vakautta, he antavat minulle syyn elää ja syyn olla onnellinen..."

Ja ehkä siksi, että välttäisi kuolemantuomion, Hugi ivaili katsoessaan tv:stä hänen esitystään.

Paula Krogdahl, terapeutti, jonka vastuulla oli auttaa Christietä, tämän painajaisten vuoksi, teki mahtavaa työtä. Lapsi alkoi puhua, muistaa tapahtumia ja kohdata totuutta. Kun Krogdahl puski läpi hoito-ohjelman, välttäen puhumasta murhista pitkään aikaan, hän sai Christien puhumaan perhe-elämästään ja äidistään. Christie myönsi, että Diane oli lyönyt häntä ja hänen veljeään paljon. Ja kun päivä oli koittanut, hän sai Christien palauttelemaan mieleensä yötä, jota Christie kutsui "siksi kauheaksi jutuksi".

"Oliko siellä sinä yönä ketään, jota et tuntenut?" kysyi Krogdahl, viitateen vieraaseen surmaajaan pimeällä tiellä.
"Ei", tyttö vastasi.
"Itkivätkö Danny ja Cheryl?"
"Ei."
"Miksi Cheryl ei itkenyt?"
"...kuollut."
Krogdahl oli hetken hiljaa ja kysyi sitten pehmeästi?
"Tiedätkö sinä, kuka ampui, Christie?"

"Minä luulen——" Mutta Christie ei saanut koottua sanoja. Krogdahl ei painostanut ja antoi olla, tämän kerran.

Asiantuntijat olivat kertoneet Hugille, että hänellä oli tarpeeksi todistusaineistoa ja uskoivat, että hän olisi oikeudessa vahvoilla. Mutta hänen täytyisi herättää uudelleen henkiin se "kauhea juttu" oikeudessa, yhdistää kaikki palapelin palat yhteen sillä tavalla, että tuomaristo näkisi, mitä hän näki - ja tietysti uskoisi sen täysin.

Syyteoikeus istui mietteissään yhdeksän kuukauden haastattelujen jälkeen; he olivat puhuneet, kyselleet ja punninneet mielessään useiden ihmisten kertomuksia - muun muassa Diane Downsin.
He käsittelivät seuraavanlaisia syytteitä: yksi syyte murhasta, kaksi syytettä murhan yrityksestä ja kaksi syytettä rikollisesta hyökkäyksestä.

Oregonin osavaltio oli käymässä lapsitappajan kurkulle.


Poliisit vievät Diane Downsia

28. helmikuuta -84 poliisi laittoi Dianen käsirautoihin, kun hän oli nousemassa autostaan postitoimiston parkkipaikalla.

Todellinen ottelu

Piirikunnan syyttäjä Pat Horton, yhdessä Lanen piirikunnan sheriffin David Burksin kanssa, järjesti konferenssin Dianen pidätyksen jälkeen. Horton sanoi lehdistölle, "Yksi asia, mitä tässä tutkinnassa on korostettu, on kärsivällisyys. Todellinen ottelu... on oikeussalissa."

Toimittajia liikkui laumoittain, kuolaten tulevan ottelun perään. Heidän sanoma- ja aikakauslehtensä julistivat jo, että Diane Downs oli pidätetty ja että hitto, Prinsessa Din (Dianan) kaksoisolento saattoi kuin saattoikiin hyvinkin olla murhaajatar. Time lehti oli siellä, Washington Post oli siellä, ja kaupunkilehdet niinkin pitkältä kuin New York Citystä olivat siellä. Useimmat olivat ammattimaisia uutisinnoissaan, kun taas jotkut keltaisen lehdistön tyyliset lehdet seikkailivat läpi Oregonin Springfieldin ja Arizonan Chandlerin etsien apinan raivolla ketä vain, joka oli tuntenut Diane Downsin tai edes puhunut hänelle yhden kerran.

Kun eugenalainen lehti Register-Guard löysi Dianen isän, Wes Frederickson, lehdessä luki, että hän oli todennut lopuksi:
"Jos tyttäreni teki tämän, sitten uskon todella, että hänen tulisi maksaa teostaan. Mutta mikään ei voi viedä isän rakkautta lapsiinsa.

Uhkaava oikeudenkäynnin heräilläessä Diane haki lakimiehekseen loisteliasta ja hyvin arvostettua asianajajaa Melvin Belliä; koska Downsin tapaus oli noussut niin korkean profiilin jutuksi, Belli halusi ottaa sen. Mutta hänellä oli henkilökohtaisia suunnitelmia, joita ei voinut muuttaa, ja hän voisi puolustaa Dianea vain, jos oikeudenkäynti pidettäisiin kuukausia ennen aiemmin sovittua alkamisaikaa eli vuoden -84 toukokuuta. Oikeus ei suostunut siirtämään oikeudenkäyntiä myöhemmäksi. Hugi oli odottanut tarpeeksi, ja jos sitä lykättäisiin, Diane - hänhän oli raskaana - saattaisi ehtiä synnytää ennen sitä. Liian paljon työtä oli tehty ja liian monien ihmisten aikaa mennyt, että enää lykättäisiin väistämätöntä!

"Fred Hugilla oli 24 nidettä todistusaineistoa, lausuntoja, lisätutkimuksia, nauhojen transkriptioit - mahdollisuuksien vuori, josta pitäisi valita tärkeimmät, jota pitäisi hioa ja muotoilla", vakuuttelee Ann Rule Small Sacrifices.
"Hän teki 18-24 tuntisia työpäiviä. Ja niin tekivät muutkin hänen tiimistään."

Dianen oli pakko löytää nopeasti uusi lakimies. Hän valitsi rikollisasianajaja Jim Jaggerin, miehen, joka oli tunnettu yksinkertaisesta, mutta vaikuttavasta tyylistä.


Vanhempi Diane Downs

Kuusiviikkoinen oikeudenkäynti alkoi 10. toukokuuta 1984 Eugenessä Lane piirikunnan oikeustalossa, oikeushuoneessa numero 3, sen vanhan rakennuksen suurimmassa oikeuden huoneessa. Tuomaristopaneeli koostui 9:stä naisesta. Sitä johti tuomari Foote, mies, joka oli ottanut Christien ja Dannyn pois äidiltään. Nuori ja intensiivinen tuomari oli tunnettu oikeudenmukaisuudestaan.

Maan porvaristo kerääntyi ihmettelemään sensaatiota; ihmiset ympäri Amerikkaa jakaantuivat Diane Downsin syyllisyytä vakuuttaviin ja hänen syyttömyyttään vannovinin - oliko hän marttyyri vai paholainen? Ja noita nimettömiä kohtaan, jotka jakoivat katselijoiden paikat paparazzien kanssa, todistajat ja perheet tunsivat kunnioitusta.

Avauskommenteissaan Fred Hugi esitti motiivin - Dianen pakkomielle naimisissa olevaan mieheen, joka koki, että naisen lapset eivät saisi olla osa heidän fantasiaelämäänsä - ja metodin -.22 kaliiperinen Ruger pistooli, jonka hän oli ostanut Arizonasta ja väitti Oregonissa, ettei hänellä ollut sellaista. Hugi luki otteita tämän päiväkirjasta, jotka huusivat rakkautta mieheen, joka ei halunnut häntä niinkuin hän halusi tätä miestä; ja oikeuden kiihottamiseksi hän luuli ääneen Dianen masturbaatiorunon. Hän lupasi seuraavina viikkoina kertoa heille Diane Downsin julmuudesta.

Puolustuksen asianajaja Jagger myönsi pakkomielteen, mutta ei niin pimeää, että se olisi saanut hänen asiakkaansa tappamaan kolme ihmistä, joita hän rakasti eniten maailmassa - jopa enemmän kuin rakastajaa - hänen lapsensa. Jagger kertoi Downsin lapsuudesta, väitetystä lapsuusajan hyväksikäytöstä, jopa hänen löyhästä seksuaalimoraalista, jonka katsoi johtuvan tuosta häiriintyneestä kokemuksesta. Mutta että murha?
Hän aikoi osoittaa, että Dianen tarina aseellisesta miehestä Mohawk Roadista ei ollut valhetta.

Oikeussalin tiedonnannot keskeytyivät 14. toukokuuta, jotta lautamiehet pääsivät itse fyysisesti käymään rikospaikalla. Hugi kuskasi heidät vuokratulla bussilla Old Mohawk Roadille, saman suuntaan joen kanssa. Joskin syyttäjä huomautti tiukasti, että nyt oli kirkas päivänpaiste, ja sinä yönä oli ollut pilkkopimeää, yksinäistä ja luodit olivat lentäneet synkeydessä. Ennen päivän päättymistä lautamiehet johdatettiin vielä katsomaan punaista Nissanin kuoleman autoa; Hugi halusi heidän katsovan auton sisään ja tuntevan lasten kauhun.

Sydäntäsärkevä todistaja

Myöhemmin viikolla valtion ensimmäiset todistajat tuotiin esiin - siihen kuului enimmäkseen henkilökuntaa McKenzie-Willamette sairaalasta, jossa Cheryl Downs oli kuollut ja jossa lääkärit kamppailivat pitääksen elossa kaksi muuta Downsin lasta.

Hoitaja Rose Martin muisteli äiti Dianen kummallista suhtautumista juuri tapahtuneeseen.
"Hän kysyi, miten lapset voivat ja kerroin hänelle, että lääkärit ovat siellä heidän kanssaan", Martin sanoi. "Ja sitten hän - äiti - nauroi, ja sanoi 'Vain parasta [hoitoa] lapsilleni!' ja hän nauroi uudestaan ja sanoi, 'No, minulla on hyvä vakuutus.'"

Tohtori John Mackey, joka oli töissä ensiapupoliklinikalla murhailtana, kuvaili lasten rintakehän haavoja ja lääketieteellisen tiimin ensimmäisiä, spontaaneja yrityksiä pelastaa lasten henget. Sitten hän siirtyi kertomaan Dianesta: "Hän oli äärimmäisen rauhallinen. Hän oli uskomattoman rauhallinen. En voinut uskoa, että hän oli perheenjäsen. Hänen kasvoillaan ei näkynyt kyyneliä... ei epäuskoa... ei 'Miksi tämä tapahtui minulle?'"

Röntgenteknikko Carleen Elbridge ei voinut käsittää sitä, että Diane, kolmen vakavasti vahingoittuneen pienen lapsen äiti, valitti siitä, että hänet nähtiin julkisesti ilman meikkiä.

Pitkin oikeudenkäyntiä todistajia tuli ja meni, kaikki tekivät vaikutuksen, jotkut suuremman kuin toiset. Mutta kohokohta - tärkein todistaja, oli Christie Downs. Fred Hugi ohjasi todistajanpaikalle hytisevän tytön, jonka kasvot kyyneleet olivat juovittaneet. Oli selvää, että hän inhosi sitä hetkeä, hetkeä, jona hän toi lapsen todistamaan äitään vastaan, mutta se hetki oli välttämätön Amerikkalaisen Oikeuden toteutumiseksi.

Hugi, vaisulla, mutta isällisellä äänellä, johti pienen Christie Downsin tutkintaa. Tavan takaa hän ojesi Kleenexiä (nenäliinamerkki kuten Nessu) kun Christie keskeytti puheensa pyyhkiäkseen kyyneleensä; Hugi odotti, että Christie sai koottua itsensä joka kerta kun tämä murtui; yleensä silloin, kun hänen ja hänen äitinsä katseet kohtasivat; Hugi ei hoputtanut tyttöä ja oli lempeä. Kun Christie puhui ja hänen äänensä saattoi vaimeta nyyhkytysten alle, Hugi täsmensi kysymystä, jotta lautamiehet voisivat täysin ymmärtää sen pienen äänen helinän.

Hän rakasti tätä pientä lasta; sen näki selvästi tavasta, jolla tämä katsoi lasta, puhui hänelle.

Oikeussalin väki pidätti hengitystä.

Hugi aloitti selittämättä tytölle, miten tärkeää oli kertoa totuus todistajanaitiossa; hän ymmärsi. Antaen hänelle aikaa rentoutua ja hänen äänensä palautua sille tasolle, että se kuultaiisiin oikeussalissa, hän kysyi tältä muutamia rutiinikysymyksiä hänen perheestään, koulutuksestaan, hänestä itsestään. Kun hän arveli, että tyttö oli valmis raskaammille kysymyksille, hän taktikoi päivään, jona rikos tapahtui, miten hän kävi perheensä kanssa Heather Plourdin kotona Sunderman Roadilla antaakseen rouva Plourdille lehtileikkeen vuokrahevosista.

Christie tärisi näkyvästi. Hugi taputti hänen olkapäätään ja soi hänelle rohkaisevan hymyn. Hän antoi tälle hetken tointua ennen tiedonantoja. Vakuutettuaan, että hän oli OK, hän jatkoi linjaansa kyselemällä, mitä Diane teki lapsilleen.

"Hän nojasi takapenkin taakse ja ampui Dannyn", Christien sanoi.
"Mitä sitten tapahtui?" Hugi johdatteli häntä. "Mitä tapahtui sen jälkeen kun Dannya ammuttiin?"


Christie Downs

Lapsi antoi periksi kyynelilleen ja Hugi halasi häntä. Tietäen, että tämän täytyi tapahtua ja toivoen, että se tapahtuisi nyt ja olisi sitten ohi, hän antoi Christielle aikaa löytää äänensä taas. Sitten hiljakseen, sympatialla hän meni eteenpäin. Varovaisesti hän muotoili uudestaan kysymyksensä, jotta oikeus saisi tietää, mitä Diane Downs teki ammuttuaan Dannyn.

"Muistatko milloin sinua ammuttiin?" Hugi kysyi häneltä.
"Joo", hän vastasi
"Kuka ampui sinua?"
"Minun äitini."

Syyllinen niin kuin synti

Sen jälkeen oikeudenkäyntiä jatkettiin udella sävelellä. Kaikki muu, kaikki muut sanat olivat turhia. Diane Downs oli syyllinen niin kuin synti. Myöskin oikeussalin seinien ulkopuolella amerikkalaiset, jotka olivat kieltäytyneet uskomasta, että äiti voisi tarkoituksellisesti painaa liipasinta kohti kolmea viatonta lastaan, muuttivat mielensä. Häntä oli paneteltu, aiheellisesti, ja risti, jonne he olivat Dianen tulevan naulatuksi yhdessä marttyyrin krusifiksin kanssa, tuli äkkiä ansaitun oikeuden väline.

14. heinäkuuta -84 tuomari Foote luki ääneen tuomariston yksimielisen päätöksen. Syyllinen ensimmäisen asteen murhan yritykseen. Syyllinen toiseen murhayritykseen ensimmäisellä asteella. Syyllinen ensimmäisen asteen hyökkäykseen. Syyllinen toiseen ensimmäisen asteen hyökkäykseen. Syyllinen murhaan.

Siihen aikaan Oregonissa ei määrätty kuolemanrangaistuksia, mutta tuomari tavoitteli sellaista tuomiota, että Diane Downs ei näkisi vapauden aurinkoa enää koskaan. Annettuaan elinkautisen, ja vielä 50 vuotta tuliaseen käytöstä, hän sanoi, "Oikeus toivoo, ettei syytetty pääse enää koskaan vapaaksi. Olen tullut niin lähelle sitä kuin mahdollista."

Oikeudenpäätöksen ja tuomitsemisen välissä oikeus piti tauon kun Diane synnytti kauniin lapsen, jolle hän antoi nimeksi Amy. Vauvan isä kielsi hänet ja aikanaan huolehtiva perhe adoptoi Amyn.


"Diane Downs etsintäkuulutettu" posteri

Vuonna 1987 Diane teki lyhyen karkureissun Oregonin Naisten vankilasta, jonne hänet oli lukittu. Kun hänet saatiin kiinni, hänet siirrettiin Clintonin vankilaan New Jerseyhyn. Tänä päivänä hän istuu Valley naisten vankilassa Chowchillassa Kaliforniassa. Hän pääsee ehdonalaiseen 2006.

Dianen entinen rakastaja ja tämän vaimo ovat yhä onnellisesti naimisissa.

Steve Downs elää yhä Oregonissa.

Lapset, Christie ja Danny selvisivät koettelemuksesta. Danny on vangittu pyörätuoliin, mutta on onnellinen poika. Christestä on kasvanut hyvin tyytyväinen murrosikäinen. Molemmat pitävät tarinansa loppua onnellisena kaikesta huolimatta.

Vuonna 1986 he muuttivat uusien, rakastavien vanhempiensa luoksi: Fred ja Joanne Hugin.

Tämä tarina on otettu suoraan Ann Rulen kirjasta Small Sacrifices.


Ann Rulen kirja Small Sacrifices, Pieniä uhrauksia

Ilmeisesti tämä Diane on siis nykyään vapaalla jalalla?

MUOKS: Wikipedia tiesikin kertoa, että hän on yrittänyt päästä ehdonalaiseen ( parole..eikös se ole juuri se?)mutta se evättiin ja voi hakea seuraavan kerran vasta 2020, eli kun on 64-vuotias.

Kiitos erittäin mielenkiintoisesta jutusta !
Miten joku äiti tai ihminen ylipäätään , voi olla noin hyytävän kylmä

Tarinassa kerrottiin, että Diane Downs tuli raskaaksi oikeuskäsittelyn aikana ja synnytti tytön, joka annettiin adoptioon. Adoptiovanhemmat vaihtoivat Amyn nimen Rebeccaksi ja Rebecca sai tietää 16-vuotiaana, mitä hänet synnyttänyt nainen oli tehnyt.
Ann Rulen kirjan Small Sacrifices pohjalta on tehty samanniminen televisioelokuva, jossa Farrah Fawcett esittää Dianea.

http://www.glamour.com/sex-love-life/20 ... cock-story

Se olisi voinut olla tavallinen teinien deitti-ilta: Rebecca Babcock, silloin 16, löhösi poikaystävänsä kanssa tämän punaisella futonvuoteella katsellen videota. Hänellä ei ollut vielä aavistustakaan, mitä hän tulisi näkemään, ennen kuin alkutekstit ilmestyivät. Kun avaussceneä oli pyörinyt kaksi minuuttia, ruutuun ilmestyi Farrah Fawcett kiljuen "Joku ampui juuri lapseni! Siellä on verta. Verta kaikkialla!" Becky halusi katsoa pois, mutta ei voinut. Kun hetket kuluivat, hän ymmärsi: tämä oli kauhea tarina hänen biologisesta äidistään, Elizabeth Diane Downsista. Becky tiesi, että hänet oli adoptoitu; hän jopa tiesi, että hänen biologinen äitinsä oli vankilassa. Mutta hän ei ollut koskaan halunnut tietää yksityiskohtia äitinsä rikoksesta, eikä kukaan ollut tullut niitä itse ilmoittamaan. Hän sanoo, että sinä yönä, katsellessaan videota, "kauhu, minkä äitini teki, tuli todelliseksi."
Keväisen illan tapahtumat -83, kun Downs teki rikoksensa, ovat melkein liian kauheita kuviteltavaksikaan.
Downs oli ajamassa maalaistietä Springfieldin, Oregonin ulkopuolella, kun hänen kolme lastaan - Danny, 3, Cheryl, 7, ja Christie, 8 - ammuttiin. Cheryl kuoli vammoihinsa, Danny joutui pyörätuoliin ja Christie kärsi vammauttavasta iskusta. Downs väitti, että yksinäinen mies, jolla oli takkuinen tukka, oli yrittänyt tappaa lapset aikoessaan varastaa auton. Syyttäjät löysivät todisteita, jotka osoittivat toisin, ja syyttivät Downsia rikoksesta. Hänen motiivinsa, heidän uskomustensa mukaan: Mies, jota hän tapaili, ei halunnut [Downsin] lapsia [mukaan kuvioihin].
Tapaus nousi otsikoihin kaikkialla maassa, osittain siksi, että 9-kuukautisen tutkinnan aikana, Downs tuli raskaaksi toiselle miehelle. Kahlittuna ja näkyvästi esillä, Downs oli päitä kääntävä kaunotar, joka hymyili kameroille ja heilutteli lanteitaan poistuessaan oikeussalista. Toimittajat, jotka käsittelivät vuoden -84 oikeudenkäyntiä, olivat tyrmistyneitä siitä, miten paljon hän nautti huomiosta. Sitten, pysäyttävässä todistuksessa Christie tunnusti äitinsä ampujaksi; tuomaristo tuomitsi Downsin syylliseksi kaikkiin syytekohtiin, ja hänet tuomittiin elinkautiseen ja 50 vuoteen.
10 päivää myöhemmin Downs synnytti tytön, jolle hän antoi nimeksi Amy Elizabeth, saaden lehdistön taas täpinöihin. Toimittajat kykkivät sairaalan ulkopuolella, mutta viranomaiset toimittavat vauvan ulos huomaamatta. Toimittajat lähes unohtivat Amy Elizabethin. Adoptiovanhemmat vaihtoivat hänen nimekseen Rebecca Babcock ja tyttö oli pysynyt anonyymina tähän päivään asti. Nyt ensimmäistä kertaa, hän päätti astua esiin ja kertoa tarinansa, millaista on kasvaa pahamaineisen tappajan tyttärenä. Se ei ole ollut helppoa - vuosien ajan Becky pelkässi, että hän saattaisi olla impulsiivinen ja laskelmoiva kuten biologinen äitinsä. Hän epäili, voisiko kukaan todella hyväksyä hänet ja rakastaa hänet hänen geneettisestä perinnöstään huolimatta. Becky tunsi olonsa niin yksinäiseksi ja hämmentyneeksi, että hän kapinoi rakastavia vanhempiaan vastaan, jotka ottivat hänet huomaansa ehdoitta, mutta nyt hän haluaa maailman tietävän, kuinka hän kamppailee jälleenrakentaakseen elämänsä ja perheensä.
Kun Becky katsoi elokuvaa poikaystävänsä kanssa, hän itki kohtauksessa, jossa Farrah Fawcett tuudittaa vastasyntynyttä.
"Kaikki tunteet, mitä ihminen voi tuntea, kulkivat lävitseni", sanoi Becky. "Se oli kuin unta. En voinut olla tullut sellaisen hirviön vatsasta. Mutta minä olin."
Yhtä asiaa rivo elokuva ei kerro: vain tunteja Beckyn syntymän jälkeen, viranomaiset ajoivat hänet 25 mailia sairaalasta pieneen hotelliin, jossa hänen adoptiovanhempansa odottelivat. He olivat Chris Babcock, kemisti, ja hänen vaimonsa Jackie, kotiäiti, joilla oli jo yksi adoptoitu lapsi, Jennie.
Kaksi pitkää vuotta he olivat yrittäneet adoptoida toista lasta. Kun viranomaiset ottivat heihin yhteyttä kertoakseen Beckystä, he olivat riemuissaan perheenlisäyksestä, biologisen äidin taustoista huolimatta. Ystävät ja muutamat saman kirkon jäsenet tiesivät Beckyn olevan adoptoitu, mutta Chris ja Jackie eivät paljastaneet hänen äitinsä rikosta. He pyrkivät tekemään vain työnsä vanhempina: antamaan Beckylle niin onnellinen lapsuus kuin mahdollista.

Babcocksien koti sijaitsi 80 eekkerin erämaalla, jossa katajoiden tuoksu täytti ilman saten jälkeen ja Beckyn makuuhuone oli päin vuoriston vesiputousta- Beckyn äiti oli rakastettu vapaaehtoistyöntekijä, ja vaikka hänen isänsä reissasi Aasiassa asti bisneksillään, hän oli aina istumassa tyttöjen luona kun nämä olivat sairaita ja kertoi heille seikkailullisia iltasatuja hölmöllä äänellä.

Diane ja hänen rikoksensa olivat pitkälti unohdettuja kun Babcocksit saivat tietää hänen karanneen vankilasta vain kolme vuotta tuomitsemisen jälkeen, Becky sanoo. Peläten, että karkuri saattaisi yrittää kidnapta nuoren Beckyn, viranomaiset suosittelivat, että vanhemmat kertoisivat päiväkodille ja lastenhoitajalle Dianesta - ja mihin hän pystyi. Kahden viikon sisällä Diane oli taas yhden uuden miehen kimpussa ja lukittiin vankilaan taas uudestaan. Mutta Beckyn salaisuutta ei voinut enää ottaa takaisin, kun se oli paljastettu.

Jo 8-vuotiaana Becky mankui äitään kertomaan synnyttäjästään. Jackie paljasti vähän, sanoen, että "hänellä oli vaalea tukka ja vihreät silmät." Becky muistelee Jackien kerran kertoneen, että hänen biologinen äitinsä "teki jotain todella pahaa" ja he puhuisivat siitä, kun hän olisi vanhempi. "Ajattelin, että hän varmaan varasti auton", Becky sanoo. "En koskaan kuvitellut hänen olevan murhaaja."
Tyydyttämättömän uteliaana Becky alkoi työskennellä lapsenvahdilleen, joka oli lopulta lipsauttanut sekä Dianen nimen, että sen, että hänen tapauksestaan oli kirjoitettu kirja. Becky meni Barnes & Nobleen ja käänsi sivuja ympäriinsä, mutta sitten, pelästyen, laittoi kirjan takaisin hyllyyn.
"Leikin vielä barbeilla. En ollut valmis siihen", hän sanoo. Vielä tänäänkään hän ei ole lukenut kirjaa eikä etsinyt netistä tietoa Downsista. "Pelkään, että jos saan tietää enemmän tapahtuneista, se ottaisi ylivallan elämästäni - että ehkä antaisin hänelle anteeksi tyttärensä tappamisen tai että ehkä vihaisin häntä enemmän. Se on kuin Pandoran lipas: En halua avata sitä pelosta, mitä siellä sisällä on."

Jos Dianen tarina pelottaa Beckyä yhä 26-vuotiaana, kuvittele, miltä Beckystä on täytynyt tuntua kun hän kuuli ensimmäiset yksityiskohdat nuorena teininä. Hän kaipasi ihmistä, jolle voisi uskoutua, mitta ei kokenut voivansa kääntyä vanhempiensa puoleen.
"Vanhempani halusivat suojella minua häneltä", Becky sanoo. "Tiesin, että jos haluaisin tietää enemmän [hänestä], he pettyisivät, koska he halusivat minulle enemmän. Tunsin, että se olisi voinut särkeä äidin sydämen."
Hän oli aina läheinen Jennien kanssa, mutta myöhemmin siskolla (Babcocksien toinen adoptoitu lapsi) ei ollut hänelle aikaa, koska hän oli alkoi hiippailemaan ulkona, juomaan ja käyttämään huumeita.
"Kun Jennie ei ollut enää lähellä, minulla ei ollut ketään, joka ymmärtäisi vihaani ja hämmenystäni. Tunsin olevani yksin, enkä tiennyt minne mennä."
Pian hän seurasi Jennietä juhliin, jossa tutustui niin kannabikseen ja metamfetamiiniin kuin vanhempien miesten kanssa deittailuunkin.

Sitten hän näki biologisen äitinsä tarinaa esitettävän Charlien Enkeleissä ja hänen teinikapinansa karkasi hallinasta. Poikaystävät vaihtuivat kuin sukat, jotta edes joku heistä voisi todistaa, että häntä, Beckyä, voisi rakastaa.
"Jollain tavalla geenini, joita tunsin, saivat minut olemaan välittämättä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin", Becky sanoo. "Minulla oli paljon 'normaaleja' ystäviä, jotka tekivät normaaleja asioita. Päätin olla tuhoisa. Syvällä sisälläni oli Dianen verta. Riippuvuuteni jäljittelivät Dianen suhdetta miehiin - kuten Diane, elin huomiosta."

Dianen kohtaaminen

Se, että saa tietää täyden totuuden biologisesta äidistään TV:n jymymenestyksestä, murtaisi kenet vain, sanoo David Brodzinsky, filosofian tohtori, joka teki tutkimusta ja oli projektijohtajana Evan B. Donaldson Adoptio instituutille New Yorkissa, joka on antanut tukea tuhansille adoptiolapsille.
Tarpeeksi rankkaa on niillä, jotka saavat tietää kaameita asioita biovanhempiensa menneisyydestä - kuten pahoinpitelyjä, laiminlyömisiä ja vangitsemisia. Se ei ole vain murehtimista, minäkin tulen tekemään sellaisia rikoksia. Se on ajattelua. Tämä on, mistä tulin, ja en voi paeta sitä. Ja se on todellisuutta. He eivät koskaan tule saamaan erilaista bioäitiä. On tärkeää painottaa, että olemme enemmän kuin mistä tulemme. Arvot eivät siirry geneettisesti."
Becky ei uskonut sitä tosiseikkaa teini-iässä. Kaaoksen myllertäessä sisällään hän hyökkäsi verbaalisesti vanhempiensa kimppuun, erityisesti äitinsä.
"En voinut hyväksyä, että vanhempani rakastivat minua tarpeeksi kasvattaakseen minut omanaan, välittämättä hirviöstä, josta tulin", Becky sanoo.

Kun Becky oli 17, hän tapasi uudestaan yhden vanhoista poikaystävistään ja tuli raskaaksi. He olivat jo eronneet taas, kun Beckyn poika, Christian syntyi 2002. Äidiksi tulemisesta huolimatta Becky täytti seuraavat kolme vuotta juhlimalla lisää, tapaamalla lisää miehiä, vaihtamalla työpaikkaa toistamiseen kun hän etsi keinoa unohtaa mennneisyytensä ja tuntea itsensä rakastetuksi.
"Osa minusta toivoo, etten olisi koskaan saanut tietää [että Diane on äitini]", sanoo Becky. "Mutta toinen osa minusta tietää, että jos en olisi koskaan saanut tietää, en olisi ymmärtänyt, miksi tein asioita, joita tein."
Hänelle tuo lohtua ajatus, ettei hänestä olisi koskaan sellaiseen väkivaltaan, johon Diane syyllistyi.
"Hän teki äärimmäisen rikoksensa - hän tappoi lapsensa. Yritin joskus ymmärtää, miten hän saattoi tehdä sen; se teki minut psyykkisesti sairaaksi."

Kun Christian oli kolme, Becky tuli jälleen raskaaksi. Hänellä ei ollut töitä ja hän kamppaili elättääkseen itsensä ja poikansa, joten hän päätti antaa uuden vauvan adoptioon.
"Muistan pidelleeni häntä käsivarsillani sekunteja hänen syntymänsä jälkeen ja ymmärtäneeni, että minun täytyi antaa hänet perheelle, jonka olin tavannut vain kahdesti", sanoo Becky. "Ajattelin, että koska minut oli adoptoitu, ei olisi niin vaikeaa antaa poikaani adoptoitavaksi, mutta jälkeenpäin tunsin olevani todella eksyksissä. Se sai minut ajattelemaan Dianea. Tunsin kipua, ja mietin, oliko hän tuntenut samoin."
Vuosia aikaisemmin yksi Beckyn poikaystävistä, joka oli oudosti kiintynyt Beckyn perimään, oli hankkinut käsiinsä Dianen osoitteen vankilaan. Silloin Becky kieltäytyi ottamasta yhteyttä Dianen, mutta löysi nyt osoitteen taas ja kirjoitti biologiselle äidilleen.

"Sinä et varmaankaan usko minua", hänen ensimmäinen kirjeensä alkoi, "mutta luulen, että olen biologinen tyttäresi." Kun Dianen vastaus saapui, Becky sanoo, että "tunsin kuin sydämeni olisi voinut pompata ulos rinnastani." Dianen kirjeen sävy oli innostunut ja rakastava; hän kysyi minkä väriset silmät Beckyllä oli ja oliko hänellä sisaruksia.

Diane kirjoitti uudestaan seuraavana päivänä, mutta hänen kirjeensä oli täynnä paranoideja kuvitelmia. 12-sivuisessa kirjeessä Dianen harakanvarpaat huusivat tarinoita salaisesta miehestä - "joku hyvin voimakas on katsonut sinun perääsi koko ikäni puolestani" - ja kuinka hän oli vankilassa ollakseen turvassa oikealta tappajalta. Hän allekirjoitti kirjeensä, "Ikuisesti, sinun äitisi". Becky oli aivan ymmällään. Kun kirjeet menivät yhä hullummiksi ja hullumiksi seuraavan kolmen viikon aikana, Becky pyysi, ettei Diane ottaisi häneen yhteyttä.
Dianen vastaus oli häritsevä: "Sinä olet osa työtä, Rebecca..." hän kirjoitti, ennen kuin alkoi paasaamaan mahdollisuudesta, että Christianista kasvaisi tappaja. "Jos rakastat pientä poikaasi, viet hänet kauas pois sieltä." Becky katui, että oli ottanut yhteytttä niin häiriintyneeseen naiseen.
"Osa minusta tahtoi tietää, että hän ajatteli minua", Becky sanoo. "Mutta kun hän kertoi sen, en tahtonut sitä enää. En halunnut murhaajan rakastavan minua."

Seuraavan vuoden aikana Beckyn elämä saavutti aallonpohjansa. Hän teki myöhemmin kanteen seksuaalisesta häirinnästä, jonka mukaan, kun hän oli ulkona drinkeillä työkavereidensa kanssa, hänen pomonsa pakotti hänet seksiin, mikäli Becky ei haluaisi menettää työpaikkaa.

"Ymmärsin, että vaikka pysyisin puhtaana, minulle tapahtuisi yhä pahoja asioita", hän sanoo. "Niin kauan kuin tekisin niitä umpikujatöitä (työ, jossa on hyvin pienet mahdollisuudet tai ei ollenkaan mahdollisuutta edetä uralla), niitä tapahtuisi aina. Minun täytyi näyttää pojalleni, että hänen äitinsä oli vahva persoona." Hänellä sai tarpeeksi rahaa maksaakseen velkansa, joten hän pääsi lopulta toteuttamaan haaveettaan; tulla lääkäriksi.

"En koskaan ajatellut olevani tarpeeksi hyvä tai vahva saadakseni elämäni kokoon", hän sanoo. "Olin kauhuissani, mutta menin takaisin kouluun. Ensimmäinen lukukausi oli kiusallinen ja pelottava, mutta kun en yksi päivä halunnut mennä kouluun, muistin, kuinka olin antanut vauvani vieraille, ja muistelin koko siihenastista elämääni ja ajattelin kuinka tuhoisaa olisi, jos poikani seuraisi jalanjälkiäni. Ja jatkoin eteenpäin."

Jokainen pieni saavutus motivoi Beckyä saavuttamaan seuraavaan tavoitteen. Lääketieteen koulu olisi vaikea haaste, mutta Becky oli päättänyt pysyä sillä tiellä: hän on juuri päässyt dekaanin listalle (luettelo opiskelijoista, jotka saavat hyviä arvosanoja) ja hän viettää yönsä kahlaten läpi anatomian tekstikirjan. Hän yhä mietttii vaikutusta, joka Dianen perinnöllä saattaa olla.
"Taistelen joka päivä itseni kanssa, jotta en olisi se henkilö, jonka tunnen sisälläni", Becky sanoo. "Katson tapaa, jolla vanhempani elävät ja se on se, mihin pyrin - olemaan rehellinen, aito ja hyvä ihmisille - sen sijaan, että tulisin samanalaiseksi kuin biologinen äitini."
Joskus stressi collegen ja vanhemmuuden välillä laukaisee julmat ajatukset synnyinäitiä kohtaan. "Ajattelen Dianea eniten, kun minusta tuntuu hullulta. Kun kaikki tuntuu hajoavan päälleni ja minusta tuntuu tukehduttavalta, ajattelen, tuntuuko minusta tälät, koska hän on sukua minulle?"
Mutta sitten hän ajattelee Christiania: "Katson poikaani ja tiedän, että minun täytyy yrittää enemmän."

Christian, jolla on myös Dianen vihreät silmät ja sirot soirmet, on ujo, kohtelias ja huomattavan sopeutuvainen. Ja ystävät sanovat, että Becky on nyt osallistuva äiti.
"Se on melkein kuin pieni hehkulamppu oli kilkattu päälle ja hän ajatteli, minun on parasta alkaa huolehtia lapsestani", sanoo Marie Armon, Christianin isotäti. Itseasiassa Beckyn siteet Christianin ovat selvät. Usein Christian painaa nenänsä hänen korvaansa. Hän vastaa ystävällisesti ikään kuin heidän omalla eskimosuukollaan ennen kuin poika lähtee kikattaen.
"Jos en keskity Jumalaan ja poikaani, sitten saan ehkä unohtaa haaveeni", hän sanoo. "Joten pidän katseen edessäpäin ja pidän kiinni siitä, että olen parempi kuin Diane. Ja joka päivä yritän tehdä parempaa elämää pojalleni."

Becky ei halua enää puhua Dianelle, vaikka sai selville, että hänellä oli kaksi puolisisarusta. Dianen kaksi selviytynyttä lasta, jotka olivat vain 3 ja 8 ammuskelujen aikaan, annettiin adoptioon tapauksen johtavalle syyttäjälle, mutta Becky ei ole vielä tavannut heitä.
"Olen varma, että elämä on ollut kova heille", hän sanoo, "ja tuumin, etten halua olla häiriöksi".
Hän on käynyt lyhyesti kirjeenvaihtoa Dianen isän kanssa, mutta ei lähtenyt rakentamaan tämän lähempää suhdetta, osittain, koska hän yhä ylläpitää salaliittoteoria-nettisivustoa, joka puoltaa Dianen syyttömyyttä.

Becky on saavuttanut rauhan sen suhteen, ettei tiedä, kuka hänen biologinen isänsä on.
"En vaihtaisi vanhempiani mihinkään", hän sanoo. "Vanhempi on ihminen, joka on lähellä, kun lapsella on painajaisia tai hän on saanut naarmun polveensa, joka pitelee heitä läpi särkyneen sydämen kivun."
Hän on Jackien ja Chrisin kanssa läheisempi kuin koskaan, usein kutsuen äitään "parhaaksi ystäväkseen" ja isäänsä "sankarikseen", ja hän ajattelee, että Jenniekin on saanut elämänsä järjestykseen. Ja vaikka Babcocksit kieltäytyivät tulemasta haastateltaviksi tähän tarinaan, Chris sanoi, että "Me uskomme, että tämän olevan Beckyn tarina, ei meidän. Meidänn roolimme oli adoptio ja oleminen rakastavina vanhempina", ja he tukivat Beckyn päätöstä tulla esiin.

Sitä valintaa, jonka hän teki harkiten, motivoi halu rauhoittaa muita, jotka kamppailevat synkän perhehistorian kanssa.
"Ennen kuin näin adoptiosyntymätodistukseni, oli pientä toivoa, että olin väärässä, eikä hän olisi biologinen äitini", Becky sanoo. "Mutta olen varma, että kasvatus on päihittänyt geenini, ja vaikka hänen vertaan on suonissani, en pysty tekemään sellaisia pahoja tekoja. Toivon, että tämä tarina auttaa ihmisiä, joilla on sama häpeä. Vaikka he ovat tulleet hirviöstä ja heidät on ehkä kasvattanutkin hirviö - murhaaja, hyväksikäyttäjä, joku, joka hakkaa heitä, varas - se ei määrittele sitä, keitä he ovat. Heidän vanhempiensa virheiden ei tarvitse toistua heidän elämässään. Jokainen pitelee omaa kynäänsä ja paperiaan ja voi kirjoittaa oman tarinansa. Ihmiset eivät ikinä saisi sallia kenenkään väittävän muuta."