Ad blocker detected: Our website is made possible by displaying online advertisements to our visitors. Please consider supporting us by disabling your ad blocker on our website.
Tottahan toki lähtökohta on se, että todistustaakka on näillä "näkijöillä". Kuitenkin pelkkä "kaikki on huijareita, kukaan ei ole onnistunut" on jyrkän mielipiteen sijaan sangen tylsää. Enemmän olen kiinnostunut lukemaan ja tutkimaan ja pohtimaan missä kohdin mahdollinen huijaus tapahtuu tms. Mistä johtuvat monet tarinat (joista itsekin olen kirjoittanut)? Missä kohden on feelua? Skeptikoiden johtohahmoista monet selittävät yllättävänkin kiinnostavasti vaihtoehtoselitykset ns. huuhaalle.
Jos yleistää tyyliin "ei oo eikä tuu", siirtyy todistustaakka väitteen esittäjälle. Korrektimpaa olisi vaikka perinteinen poliittinen malli "tiedossa olevien tosiasioiden pohjalta olen päätynyt siihen tulokseen ettei ko. ilmiö (selvänäkö) ole tällä hetkellä mahdollista."
Skeptikko olen minäkin, mutta pidän ovea raollaan. Sen sijaan että kiiruhtaisin tyrmäämään, etsin toiverikkaana todistuksia ja ilmiöitä jotka saisivat minut uskomaan näihin.
no niinno, tottahan tuokin tietty on...itsekin uskon siinä mielessä näihin huuhaa-juttuihin, etten uskalla ottaa riskiä esim. juoda sitä viimeistä tilkkaa maitotölkistä tai lasista, kun tuo huonoa onnea ym. ja jos kaikki toivo olisi jo heitetty niin tuskin uskaltaisin ottaa riskiä, et jättäisin selvännäkijän palvelukset käyttämättä samalla periaatteella;"et jos se sit kuitenkin..."
"Ei ne karhutkaan koko aikaa riehu, ne vetää välillä puolukoita". -Kummeli, Kultakuume-
Minä en kyllä menisi sanomaan myöskään näin,että näkijät ovat huijareita. Itseasiassa on todellakin olemassa ihmisiä jotka pystyvät näkemään asioita. Harmi vain,että on myös huijareita, jotka pilaavat aitojen maineen.
Näissä kuten kaikissa muissakin asioissa on terveen,oman järjenkäyttö sallittua.
Patricia C. Itämaa kirjoitti:Minä en kyllä menisi sanomaan myöskään näin,että näkijät ovat huijareita. Itseasiassa on todellakin olemassa ihmisiä jotka pystyvät näkemään asioita. Harmi vain,että on myös huijareita, jotka pilaavat aitojen maineen.
Näissä kuten kaikissa muissakin asioissa on terveen,oman järjenkäyttö sallittua.
Ketkä? Mitä näkevät? Ja esimerkkitapauksista on varmasti raportteja?
Patricia C. Itämaa kirjoitti:Minä en kyllä menisi sanomaan myöskään näin,että näkijät ovat huijareita. Itseasiassa on todellakin olemassa ihmisiä jotka pystyvät näkemään asioita. Harmi vain,että on myös huijareita, jotka pilaavat aitojen maineen.
Näissä kuten kaikissa muissakin asioissa on terveen,oman järjenkäyttö sallittua.
Ketkä? Mitä näkevät? Ja esimerkkitapauksista on varmasti raportteja?
On varmasti tietoa ja raportteja heillä,jotka käyttävät näitä rikostutkinnassa. Mutta tuolla tekstillä tarkoitin laajemmin yleensä.
Kalessin kirjoitti:en nyt ihan tuota tarkoittanut...lähinnä ajattelin esim. kadonneen kohdalla, et jos se suinkin omaisia auttaa kysellä selvännäkijältä tietoja niin hyvä niin. omassa työssäni näen aika usein tilanteita joissa plasebo-kipulääke on parempi kuin oikea, koska siihen uskotaan niin vahvasti.
Rikostutkintaa ja lääketiedettä ei nyt ihan voi verrata toisiinsa. Se, että plaseboefekti esiintyy lääketieteessä, ei tarkoita että rikostutkinnassa olisi sama homma. Rikostutkinnassa ei riitä ihan se, että rikostutkija uskoo käyttämänsä menetelmän toimivan ja sitten rikos ratkeaa.
Ja omaisten kohdallakin on vähän niin ja näin. Siinä voi selvännäkijä herkästi antaa _turhaa_ toivoa, mikä ei pidemmän päälle ole hyvä asia. Eikä niillä ole mitään koulutusta kriisitilanteisiin, toimintaa ei valvota kuten virallisten mielenterveyspalvelujen, etiikka ei ole ehkä yhtä kunnossa kuin vaikka psykiatreilla keskimäärin jne.
Tosin tämä on vapaa maa. Ei kai sitä voi kieltää ketään kadonneen omaista tms. menemästä selvännäkijän, papin tai poppamiehen pakeille neuvoa kysymään jos siltä tuntuu eikä näitä humpuukimaakareita harjoittamasta tointaan niin kauan kuin jossain rajoissa pysyvät... Harmi vain että eräiden näistä toimintaa saadaan vielä 2000-luvullakn verorahoin rahoittaa. Tosin enpä ole kuullut sitäkään että poliisit papin puheilla rikostutkinta-asioissa juoksentelisivat - muutoin kuin mitä nyt paavinuskoisia käyvät ulkomailla kuoripoikien kimpusta hätyyttelemästä. No nyt meneekin jo vähän ohi...
EuroJR kirjoitti:Tottahan toki lähtökohta on se, että todistustaakka on näillä "näkijöillä". Kuitenkin pelkkä "kaikki on huijareita, kukaan ei ole onnistunut" on jyrkän mielipiteen sijaan sangen tylsää. Enemmän olen kiinnostunut lukemaan ja tutkimaan ja pohtimaan missä kohdin mahdollinen huijaus tapahtuu tms. Mistä johtuvat monet tarinat (joista itsekin olen kirjoittanut)? Missä kohden on feelua? Skeptikoiden johtohahmoista monet selittävät yllättävänkin kiinnostavasti vaihtoehtoselitykset ns. huuhaalle.
Jos yleistää tyyliin "ei oo eikä tuu", siirtyy todistustaakka väitteen esittäjälle. Korrektimpaa olisi vaikka perinteinen poliittinen malli "tiedossa olevien tosiasioiden pohjalta olen päätynyt siihen tulokseen ettei ko. ilmiö (selvänäkö) ole tällä hetkellä mahdollista."
Skeptikko olen minäkin, mutta pidän ovea raollaan. Sen sijaan että kiiruhtaisin tyrmäämään, etsin toiverikkaana todistuksia ja ilmiöitä jotka saisivat minut uskomaan näihin.
Jossain toisessa keskustelussa minäkin kerron pitäväni ovea raollaan paranormaalien ilmiöiden seurassa. Ovella on ollut toistaiseksi hiljaista.
Koetan muistaa käyttää korrektimpaa artikulointi, tuo sun "tiedossa olevien tosiasioiden pohjalta...." täytyy ottaa käyttöön.
Kovasti mielissäni ja kovasti positiivisesti suhtautuisin tilanteeseen, jossa joku "näkijä" näkisi minulle jotain tapahtunutta tai tulevaisuudessa tapahtuvaa. Olen valmis koekaniiniksi.
Kalessin kirjoitti:en itsekään usko tähän, mutta tietty tilanteessa jossa kaikki mahdollinen on jo tehty niin miksei...samaa harrastetaan mm. syöpäpotilaiden pahoinvoinnin ja kivun hoidossa. kaikki, vaikka se olisikin plaseboa, mikä auttaa on sallittua, tietty lain suomissa puitteissa.
Mitenkä esim: se auttaa että kerrotaan vanhemmille pojan kuolleen? vaikka löytyykin poika sitten myöhemmin elävänä. Tarkoitan tuota Sylvian tapausta.
Yleensähän nämä ennustukset ja selvänäköisyydet ovat äärimmäisen epätäsmällisiä. Minäkin voin ilmoittaa näkeväni, että tämän vuoden loppupuolella tapahtuu jossakin kehitysmaassa lento-onnettomuus, jossa kuolee paljon ihmisiä. Suurella todennäköisyydellä tämä tapahtuu - varsinkin kun "vuoden loppupuolella", "kehitysmaa" ja "paljon" ovat tulkinnanvaraisia.
Eri asia on sitten, jos joku todistettavasti ennustaa etukäteen oikein, että lento-onnettomuus tapahtuu Pakistanissa 15.11 ja kuolleita on 126, mutta eipä ole osunut silmiin, että tällaisesta olisi näyttöä.
Kalessin kirjoitti:en nyt ihan tuota tarkoittanut...lähinnä ajattelin esim. kadonneen kohdalla, et jos se suinkin omaisia auttaa kysellä selvännäkijältä tietoja niin hyvä niin. omassa työssäni näen aika usein tilanteita joissa plasebo-kipulääke on parempi kuin oikea, koska siihen uskotaan niin vahvasti.
Rikostutkintaa ja lääketiedettä ei nyt ihan voi verrata toisiinsa. Se, että plaseboefekti esiintyy lääketieteessä, ei tarkoita että rikostutkinnassa olisi sama homma. Rikostutkinnassa ei riitä ihan se, että rikostutkija uskoo käyttämänsä menetelmän toimivan ja sitten rikos ratkeaa.
mä kuitenkin tekstilläni tarkoitin omaisia enkä poliiseja jotka k.o rikosta tutkivat.
"Ei ne karhutkaan koko aikaa riehu, ne vetää välillä puolukoita". -Kummeli, Kultakuume-
Minulla on näitä eri tarinoita kirjoissa. Olisi mielenkiintoista tietää tarinoiden taustat. Noinko menivät, mitä väitetään? Taidanpa etsiä lähteitä netistä puolin ja toisin. Palaan asiaan kun olen löytänyt.
Kalessin kirjoitti:en nyt ihan tuota tarkoittanut...lähinnä ajattelin esim. kadonneen kohdalla, et jos se suinkin omaisia auttaa kysellä selvännäkijältä tietoja niin hyvä niin. omassa työssäni näen aika usein tilanteita joissa plasebo-kipulääke on parempi kuin oikea, koska siihen uskotaan niin vahvasti.
Rikostutkintaa ja lääketiedettä ei nyt ihan voi verrata toisiinsa. Se, että plaseboefekti esiintyy lääketieteessä, ei tarkoita että rikostutkinnassa olisi sama homma. Rikostutkinnassa ei riitä ihan se, että rikostutkija uskoo käyttämänsä menetelmän toimivan ja sitten rikos ratkeaa.
mä kuitenkin tekstilläni tarkoitin omaisia enkä poliiseja jotka k.o rikosta tutkivat.
ja zodiacille, että kadonneen omaiselle se mahdollisen kuoleman kertominen voi tarkoittaa paluuta arkeen, kun ollaan vihdoin saatu edes jotain tietoa. oli se tieto sitten oikeaa tai väärää, siihen en ota kantaa, mutta jos nyt löytää sen lohtunsa siitä selvännäkijän kertomuksesta niin ihan vapaasti. what ever makes you happy, niin kuin sen voisi lausua.
"Ei ne karhutkaan koko aikaa riehu, ne vetää välillä puolukoita". -Kummeli, Kultakuume-
EuroJR kirjoitti:Palatakseni kuitenkin topikin alkulähteille....
Minulla on näitä eri tarinoita kirjoissa. Olisi mielenkiintoista tietää tarinoiden taustat. Noinko menivät, mitä väitetään? Taidanpa etsiä lähteitä netistä puolin ja toisin. Palaan asiaan kun olen löytänyt.
Tarinat on tarinoita.
"Selvännäkijät" eivät ratko rikoksia, eivät löydä kadonneita, eivät ratko ihmiskohtaloita, he vaan osaavat tulkita ihmisiltä kuulemiaan tarinoita ja osaavat lypsää haluamaansa tietoa vastapeluriltaan. Esimerkkejä löytyy television lähihistoriastakin kymmenittäin.
patela kirjoitti:
"Selvännäkijät" eivät ratko rikoksia, eivät löydä kadonneita, eivät ratko ihmiskohtaloita, he vaan osaavat tulkita ihmisiltä kuulemiaan tarinoita ja osaavat lypsää haluamaansa tietoa vastapeluriltaan. Esimerkkejä löytyy television lähihistoriastakin kymmenittäin.
Tuohan on myös "selvännäköisyyttä" ja jos auttaa rikoksen rakaisemisessa, tai kadonneen löytämisessä, niin ei mitään yliluonnolista tarvita.
Itse olen sitä mieltä, että täysin pimeässä rikoksessa kannattaa yrittää kaikki keinot. Uusi näkemys, herkkä aistiminen, hyvä mielikuvitus voi avata uuden oven asiaan. Eikä tarvita mitään mystifiointia.
Viranomaisille vai on vaikea paikka ottaa yhteyttä "selvännäkijään" tai ainakin tunnustaa sellaista. Siksi homma kait yleensä hoidetaan vaivihkaan, esimerkiksi jonkun lehden kautta, kuten Bodomin tapauksessa. Jos medialle luovutetaan salassa pidettyä aineistoa, niin se tehdään todellakin luottamuksellisesti. Siksi "selvännäkijä" saattaa ikäänkuin tietää tapauksesta yliluonnolisesti yksityiskohtia.
Poliisin olisi helpompi turvautua herkkäaistisiin ihmisiin, jos he kantaisivat vaikka ammattinimikettä "rikoskonsultti" tai jotakin vastaavaa.
Kaivelin tässä vähän tietoja psyykikoista poliisitutkinnan apuna.
Poliisi on käyttänyt psyykikkojen ja sen sellaisten apua rikostutkinnassa ainakin Yhdysvalloissa. Se on selvää.
Psyykikot itse näyttävät korostavan roolinsa olevan varsin yleinen ja osallisuutensa olleen merkittävä monissa rikostutkimuksissa. Esimerkiksi psyykikko Dorothy Allison New Jerseyn Nutleysta on avustanut poliisia – ilmeisesti oman väittämänsä mukaan – yli neljässä tuhannessa rikostutkimuksessa 1970-luvulta alkaen (Rachlin 1993; Marshall 1980). Yleensä psyykikot haluavat nähdä uhrin valokuvan tai hänelle kuuluneen esineen tai vierailevat uhrin kotona tai rikospaikalla. Allisonille riittää kuitenkin vain uhrin syntymäpäivä, syntymäpaikka ja uhrin viimeinen tiedetty olinpaikka (jossa hänet on viimeksi nähty)! (Rachlin 1993.)
Joissain tapauksissa ihmisiä on otettu kuulusteltavaksi Allisonin antamien neuvojen perusteella, vaikka Marshallin (1980) artikkelista ei käykään ilmi mitä kuulustelujen tulokset ovat olleet. Ihmisten pidättäminen jonkun lausunnon perusteella ei sinällään ole mikään peruste lausunnon hyödyllisyyden puolesta ellei pidätetä oikeaa henkilöä tai ellei pidätys selkeästi auta oikean henkilön löytymisessä.
Allisonin itsensä mukaan hänestä on ollut hyötyä, mutta esimerkkiä löytyy hänen kohdallaan myös toiseenkin suuntaan. Vuonna 1980 Atlantan poliisia vaivasi sarja lapsimurhia, joten he päätyivät käyttämään veronmaksajien rahoja Allisonin lennättämiseksi apuun. Syyksi poliisi ilmoitti, että he ”eivät halunneet jättää yhtään kiveä kääntämättä”, joten omaa aiempaa menestystään rikostutkinnassa mainostaneen Allisonin katsottiin ehkä voivan olla jotenkin avuksi. Lisäksi Allison oli retostellut televisiossa tietävänsä Atlantan tappajien henkilöllisyyden. Apu osoittautui kuitenkin täydelliseksi fiaskoksi, sillä hän ei kyennyt tuottamaan yhtään käyttökelpoista tietoa eikä hän onnistunut ollenkaan vakuuttamaan poliisia hyödyllisyydestään. Hän mm. ennusti, että tapauksessa tapahtuu merkittävä käänne 12 marraskuuta (+/- 24 tuntia), mutta mitään käännettä ei tapahtunut. (Marshall 1980.)
Atlantan juttu on esimerkki – ei argumentti oikeuden tai vääryyden puolesta, koska yksittäiset tapaukset eivät riitä juuri minkään asian perusteeksi – tapauksesta, joissa eräät poliisit ajattelevat, että joissain tapauksissa on parempi tehdä jotain kuin ei mitään. Psyykikon konsultointia pidetään sitten parempana kuin ei mitään. FBI:n ”Behavioral Science Unitin” johtaja – vuonna 1980 – Roger Depuen mukaan psyykikoiden väitteille heidän hyödyllisistä kyvyistään ei ole mitään todisteita, mutta ajatusta heidän käytöstään ei FBI:aan ole täysin hyljännyt. (Marshall 1980.) Myöhempi lähde vuodelta 1993 tietää, että FBI ei palkkaa psyykikoita eikä suunnittele näiden käyttöä, vaikka virasto toteaakin, että psyykikot voivat tarjota rikostutkijoille jotain hyödyllistä tietoa siinä missä muutkin kansalaiset (Rachlin 1993).
”Committee of the Scientific Investigation of Claims of the Paranormal” komitean vuonna 1993 julkaisemasta tutkimuksesta käy ilmi, että tutkittavina olleista 50 suuresta poliisilaitoksesta 31 ei ole koskaan käyttänyt psyykikkojen apua. Kyseisen komitean johtaja Paul Kurtz tyrmää psyykikkojen käytön poliisitutkinnassa, sillä hänen mukaansa suurin osa heidän tuloksistaan on villiä arvailua. (Rachlin 1993.) McNabb raportoi puolestaan tutkimuksesta, jossa selvitettiin psyykikkojen käyttöä rikostutkinnassa Oklahoman osavaltiossa. Suurin osa tutkimukseen osallistuneista virastoista vastasi ettei psyykikkoja ole koskaan käytetty yhdessäkään rikostutkimuksessa. Psyykikkojen apua käyttäneet olivat puolestaan havainneet, että psyykikkojen tarjoama tieto oli hyödytöntä ja epätarkempaa kuin muiden lähteiden avulla tuotettu tieto. Silti suurin osa olisi jossain määrin valmis harkitsemaan psyykikkojen käyttöä rikostutkimuksessa, mutta enemmän arvoa annetaan kuitenkin fyysisille todisteille ja tieteellisesti toimiviksi todistetuille rikostutkimusmenetelmille. (McNabb 2005.)
Näyttää siis siltä, että psyykikkojen kykyihin ei kovasti luoteta, mutta ajatellaan kuitenkin, että jossain ilmeisissä umpikujatilanteissa psyykikotkin voivat olla valo tunnelin päässä. Olisi vain kiva tietää kuinka usein tämä valo on osoittautunut junaksi, joka jyrää poliisin alleen ja sotkee tutkintaa tarpeettomasti... Joskus muistan silmissäni vilahtaneen artikkelin, jossa käsiteltiin tapauksia, joissa näin on käynyt. Mutta ei nyt tähän hätään muistu lainkaan mieleen mistä sen löytäisi.
Tapaus ”Hillside Strangler” sai Los Angelesissa aikanaan suurta julkista huomiota, jonka seurauksena poliisille tulvi monenlaisia neuvoja, joista monet olivat luonteeltaan ”mystisiä”. Tietämättä kuinka toimia tämänkaltaisen materiaalin kanssa, LAPD päätti selvittää asiaa ja psyykikkojen käyttökelpoisuutta. Poliisi kutsui 12 psyykikkoa osallistumaan kontrolloituun kokeeseen, jossa heille näytettiin todisteita neljästä rikoksesta, joista kaksi oli ratkaistuja ja kaksi ratkaisematonta. Psyykikkojen tehtävänä oli kertoa poliisille tietoja rikosten uhreista ja epäillyistä. Tutkimuksessa kävi ilmi, että vain 50 prosenttia psyykikkojen antamista vastauksista oli verifioitavissa, ja näiden verifioitavissa olevien tietojen tarkkuus ei ollut juuri satunnaisuutta suurempi. Vastaukset eri psyykikkojen välillä olivat myös ristiriitaisia – lukuun ottamatta joitakin yksinkertaisia perusasioita (esim. uhri oli naisprostituoitu ja tekijä mies). Tutkimuksen lopputulos oli, että psyykikoiden tuottamalla tiedolla ei olisi juuri mitään – jos yhtään – merkitystä näiden rikosten ratkaisun suhteen. Hieman myöhemmin toteutettu toinen tutkimus osoitti, että psyykikot, rikostutkijat ja iltakoulun oppilaat olivat yhtä ”päteviä” tuottamaan tietoa rikoksista arvioimalla muutamia tiedonpalasia jostain rikoksesta. (Marshall 1980.) Eli jokunen valokuva, esine tai tiedonsirpale ei auta sen enempää poliisia, psyykikkoa kuin ketään muutakaan rikoksen selvittämisessä.
Wisemanin, Westin ja Stemmanin (1996) toteuttamassa kokeessa pyrittiin puolestaan arvioimaan psyykikkojen kykyä yhdistää esineitä eri rikoksiin. Kokeen vertailuryhmänä oli opiskelijoita. Tulokset osoittivat, että psyykikot eivät olleet sen parempia kuin vertailuryhmä eikä kumpikaan ryhmistä pärjännyt sattumaa paremmin. Wiseman ja kumpp. havaitsivat psyykikkojen antavan esineistä huomattavasti enemmän kommentteja kuin vertailuryhmän opiskelijat, mutta nämä kommentit eivät olleet sen enempää oikeaan osuvia. Kummankaan ryhmän tuotoksista ei olisi katsottu olevan mitään hyötyä rikostutkinnassa. (Wiseman ym. 1996.)
Toisessa tuoreemmassa tutkimuksessa verrattiin psyykikko-etsivien (psychic detectives) ja kontrolliryhmän eroja lausuntojen tyylissä. Ryhmille annettiin kolme esinettä kolmesta rikoksesta ja heitä pyydettiin kertomaan mielipiteensä tekijän todennäköisistä piirteistä. Psyykikkojen lausunnot eivät osuneet kontrolliryhmää paremmin oikeaan, mutta heidän havaittiin käyttävän enemmän retorisia keinoja lausunnoissaan. (O’Keeffe ja Alison 2000.)
Myös James Randi on tutkiskellut asiaa erilaisten huijareiden paljastelun ohella. Hän tutki ”ison pinon” tapauksia, joissa psyykikkoja oli käytetty apuna. Mukana oli mm. edellä mainittu Allison. Hänen mukaansa psyykikkojen käyttämä metodi on yksinkertainen. Psyykikko antaa poliisille yleensä lausuntoja ilman erityistä pyyntöä eikä poliisilla ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tieto vastaan (siis silloin kun kysymyksessä on poliisi, joka ylipäätään haluaa ottaa psyykikkojen neuvosta vaarin). Lausunnot voivat olla epämääräisiä ja rönsyileviä sekä ne voivat sisältää jopa satoja toisiinsa liittymättömiä tiedonsirpaleita. Usein on vielä niin, että psyykikko saa poliisilta erilaisia tiedonpalasia, jotka tämä sitten syöttää takaisin hieman muunnellussa muodossa. Valtavasta tietomäärästä vain pari-kolme prosenttia osoittautuu lopulta oikeaksi, mikä ei kuitenkaan estä psyykikkoja ottamasta itselleen kunniaa tästä menestyksestä ja jättämättä mainitsematta 97 prosentin heidän sanomastaan menneen metsään. (Marshall 1980.)
Psykologista profilointia koskevissa tutkimuksissaan Richard Kocsisilla (ja kumpp.) oli verrokkiryhmänä psyykikot muun muassa psykologien, poliisien ja opiskelijoiden lisäksi (päätutkimuskohteena olivat profiloijat). Tuloksena oli psyykikkojen osalta se, että ammattiprofiloijat, psykologit, opiskelijat ja poliisit pärjäsivät profiloinnissa heitä paremmin. Lisäksi Kocsis ym. havaitsivat etteivät psyykikkojen profiloinnit perustuneet muuhun kuin yleisiin stereotypioihin murhaajista (esim. noin 25 –vuotias vähän koulutettu mies). Muut ryhmät onnistuivat tuottamaan profiileja, jotka olivat yleisiä stereotypioita tarkempia ainakin jossain suhteessa. Tutkimus siis vahvisti käsitystä, että psyykkojen käytölle poliisitutkinnassa ei ole mitään perusteita. (Kocsis ym. 2000 ja Kocsis 2003.)
Kocsis toteaa myös, että psyykikot tuottivat sanamäärällisesti pidempiä profiileita kuin psykologit (joihin ero oli hyvin pieni), poliisit ja opiskelijat. He myös listasivat näitä enemmän rikoksentekijän ei-fyysisiä piirteitä sekä poliiseja ja opiskelijoita enemmän rikospaikkaan ja rikospaikkakäyttäytymiseen liittyviä piirteitä (mutta eivät siis olleet sen enempää oikeassa). Fyysisten piirteiden kertomisessa ryhmien välillä ei ollut merkittäviä eroja.(Kocsis 2003.)
Bennell ja kumpp. arvioivat Kocsisin ja kumpp. tutkimusta. Käy ilmi, että Kocsis ja kumpp. (2000) aineisolla psyykikkojen profiilien paikkaansapitävyys on kokonaisuudessaan 38%. Tulos on huonoin kaikista, vaikka muutkaan eivät pärjää yleisen oikeellisuuden tasolla juurikaan merkittävästi paremmin (tosin jotkut ryhmät pärjäävät joillain profiilin osa-alueilla jossain määrin selkeästi paremmin). Lisäksi he pohtivat mikä profiilin tarkkuuden tulee olla ollakseen hyödyllinen. Onko kenenkään tekemä profiili rikostutkinnalle hyödyllinen, jos yli 50 prosenttia sen olettamista asioista eivät pidä paikkaansa? (Bennell ym. 2006.)
Psyykikkoja on siis käytetty poliisitutkinnan apuna, mutta asia näyttää olevaan niin, että he eivät pysty tuottamaan sen parempia tuloksia ennusteissaan kuin muutkaan. On järkevää pitää ovet avoimena, mutta nyt näyttää siltä, että on aivan sama mennä kysymään syyllistä rikokseen paikalliselta baarimikolta – jotka tunnetusti tietävät vaikka mitä. Ehkä baarimikot ovat lyhytsanaisempia ja käyttävät vähemmän retoriikkaa, mutta tulos on sama.
Lähteet:
*Bennell, C.; Jones N. J.; Taylor P. J. ja Snook B. 2006: ”Validities and Abilities in Criminal Profiling: A Critique of the Studies Conducted by Richard Kocsis and His Colleagues”. International Journal of Offender Therapy and Comparative Criminology 50(3), 344-360.
*Kocsis, R. N.; Harvey J. I.; Hayes A. F. ja Nunn R. 2000: ”Expertise in Psychological Profiling: A Comparative Assessment”. Journal of Interpersonal Violence 15(3), 311-331.
*Kocsis, R. N. 2003: ”An Empirical Assessment of Content in Criminal Psychological Profiles”. International Journal of Offender Therapy and Comparative Criminology. 47(1), 37-46.
*Marshall, E. 1980: ”Police science and psychics”. Science Vol. 210, 28 November 1980, 994-995.
*McNabb, N. 2005: ”The Use of Psychics by Police Departments.” Conference Papers -- American Society of Criminology; 2005 Annual Meeting, Toronto.
*O’Keeffe, C. ja Alison L. 2000: ”Rhetoric in 'psychic detection'”. Journal of the Society for Psychical Research Vol 64(858), 26-38.
*Rachlin, H. 1993: ”Psychics and Police Work”. Law & Order Vol. 41(9), 84-88.
*Wiseman R; West D ja Stemman R. 1996: ”An experimental test of psychic detection”.Journal of the Society for Psychical Research Vol 61(842), 34-45.
