Mitä on kriisiapu?

[EuroJR]

Jotkut kokevat saavansa apua debriefingistä, jotkut konkreettisemmasta avusta. Voisiko olla niin, että molempia tarvitaan?

Sitä mieltä minä olen. Itse asiassa tuli minulle yllätyksenä, että ihan tällaista apua löytyisi kirkolta. Onko sitä muuten saatavana? Mitä tekee suomalainen jörrikkä, joka kokee pahan trauman, eikä hallitse enää elämäänsä? Eikä suostu mihinkään "riisiapuun"?

[Primavera]

Kun eräiden sukulaisten poika teki itsemurhan, heille ainakin oli apua kriisiavusta. Tapaus oli niin yllättävä ja shokeeraava, että he eivät osanneet tehdä mitään muuta kuin keskenään miettiä, mitä on tapahtunut. Itse kehotin ottamaan kriisiavun vastaan, sillä silloin kuin omia lähiomaisiani kuoli ketjussa, jouduimme itse luovimaan läpi mitenkuten kukin taisi. Itse sain itseni kasaan vasta muutaman vuoden kuluttua psykologin vastaanotolla. Silloin kun meillä oli kuolemia, olisi kriisiapu varmasti auttanut paljon.

Kriisiavun jälkeen sukulaisenikin kykenivät järjestämään hautajaiset ja muun arjen jollakin tavalla. Elämä ei tietenkään muutu heti onnelliseksi, mutta ymmärtääkseni esim. itsesyytökset vähenevät.

Kerran keskustelin myös erään papin (emme puhuneet sinänsä uskonnosta, oli perhetuttu) kanssa eräästä perheemme kriisistä ja hänkin totesi, että olisi itse kaivannut perheensä kanssa kriisiapua, kun hänen miehensä kuoli ja lapsensakin sanoi, ettei jumalaa voi olla olemassa, kun antaa tällaista tapahtua.

Jos ei ole tietoa siitä, millaisia tunteita ja muutoksia läheisen kuolema voi aiheuttaa, ei kannata lähteä arvostelemaan ja lyömään leikiksi näin tärkeätä asiaa. Hoitamaton trauma voi heijastua hyvinkin pitkälle. itse en psyykenlääkkeitä syö, mutta muutama lähiomainen kylläkin, vaikka tapahtumista on jo 25 vuotta.

[Tattoo]

Onhan niinkin yksinkertainen asia hyvin yleistä ettei ihminen yksinkertaisesti saa tunteitaan "ulos" jos sitä ei pikkuisen avusteta.

Itse en ole koskaan tuntenut erityisemmin tarvetta ulkopuoliseen apuuan noissa pääkoppa asioissa, mä itken kun itkettää, suren kun surettaa ja nauran kun naurattaa, se on mulle helppoa ja tulee "luonnostaan" muutenkin olen enemmä itsekseni pohdiskelevaa tyyppiä'

Mutta kun ajattelee että tässkin maailmassa niistä ongelmista joita itsellä on ja joista ei edes menetä yöuniaan, joku toinen sovittelee köyttä kaulaansa, tajuaa että ei kaikki ihmiset toimi ilmeisesti samalla käyttöohjeella...avulle siis on tilausta ja monenlaisille avuille.

Käyhän monesti niin että kun painii jonkun ylitsepääsemättömältä tuntuvan jutun tai ongelman kanssa ja tuntuu että on aivan umpikujassa, niin kun mukillisella heittää ongelman pöytään, niin saattaa kavereilta saada useammankin vaihtoehdon joita ei itse jostain syystä ole edes tajunnut ajatella...kait just siksi että kaikkien ajukoppa ei toimi samalla manuaalilla.

[Marsalkka]

Sitä mieltä minä olen. Itse asiassa tuli minulle yllätyksenä, että ihan tällaista apua löytyisi kirkolta.

Tässä tapauksessa käytettiin seurakuntakeskuksen tiloja, mutta vetäjät saattoivat hyvinkin olla muita kuin kirkon työntekijöitä. Varma en ole.

Mitä tekee suomalainen jörrikkä, joka kokee pahan trauman, eikä hallitse enää elämäänsä? Eikä suostu mihinkään "riisiapuun"?

Ottaa viunaa. Olikohan muuten sodan kokeneilla miehillä (talvisota ja jatkosota) keskimääräistä enemmän mielenterveysongelmia? Apu taisi tuolloin olla kohtalaisen vähäistä.

[Tattoo]

Ottaa viunaa. Olikohan muuten sodan kokeneilla miehillä (talvisota ja jatkosota) keskimääräistä enemmän mielenterveysongelmia? Apu taisi tuolloin olla kohtalaisen vähäistä.

No ei kait se kovin suuri salaisuus ole, että noissa sodan käyneissä miehissä t esiintymään traumoja, miten niitä käsiteltiin oli/on yksilöllistä niin nykyään, kuin varmasti silloinkin.

Toisaalta sota on omasta mielestäni jollain tapaa eriasia, koska koskettaa koko kansaa, eli sodassa on muutkin kuin ne rintamalla olevat...siis ainakin noissa meidän sodissa.

[Kylli]

Kyllä. Jotkut hyötyvät ja tarvitsevat asian läpikäymistä keskustelun avulla, joko yksilöllisesti tai ryhmässä. Vertaistuki koetaan usein hyvin tärkeänä, mutta ei välttämättä oitis tapahtuneen jälkeen. Shokkivaiheessa ihminen saattaa mennä toimintakyvyttömäksi, jolloin nimenomaan konkreettinen, omaan arkeen liittyvä apu on tarpeen. Silloin ei välttämättä ole vielä aika puida tapahtunutta, eikä siihen aina kykenekään. Varsinainen kriisiapu eli heti tapahtuneen jälkeinen tuki on läsnäoloa sen ihmisen ehdoilla, joka syystä tai toisesta tukea tarvitsee. Tukijan on tärkeää kuunnella, minkälainen apu kellekin sopii. Myös tieto ihmisen kriisin eri vaiheista on tärkeää, jotta tukija pystyy tunnistamaan myös sitä kautta avuntarpeen laatua ja oikeaa ajoitusta. Joskus pelkkä toisen ihmisen olemassaolo tai tietoisuus siitä on se oika tapa. Joku tarvitsee tulevaisuuden hahmottamiseksi tiedon, että apua on olemassa, ts. esim. konkreettiset yhteystiedot eri palveluista, joita voi ajan tullen hakea.

Oikea ajoitus ja tuettavan kuunteleminen ovat avainsanoja. Ei ole olemassa yhtä ainutta tapaa. Ongelmana on usein se, että tuki on liian lyhytkestoista ja jatko jätetään liian pian tuettavan omalle vastuulle. Esim. erilaisia tukiryhmiä on paljonkin (vaikka lisääkin tarvittaisiin), mutta niihin hakeutumista ei kyetä tukemaan. Joskus asiat jäävät selvittämättöminä painamaan mieltä niin, että ne saattavat pitkänkin ajan jälkeen puhjeta sairautena. Tuettavalla on usein tunne, ettei tarvitse ainakaan enää apua tai tukea, mutta ongelmat saattavat puhjeta todella pitkänkin ajan jälkeen.

Kyllä sota vammautti hirvittävän määrän ihmisiä myös psyykkisesti. Silloinen tukijärjestelmä vaan ei vastannut sen puolen tarpeisiin jollei sitten tilanne mennyt niin pahaksi, että tarvittiin sairaalahoitoa. Viina oli yksi selviytymiskeinoista, niinkuin tänäkin päivänä.

[CJS]

Tässä tapauksessa käytettiin seurakuntakeskuksen tiloja, mutta vetäjät saattoivat hyvinkin olla muita kuin kirkon työntekijöitä. Varma en ole.

Seurakunnilla on 24/7 päivystäviä kriisityöntekijöitä. Tosin en tiedä onko ihan kaikkialla ja onko kaikkialla 24/7 päivystys. Eli siltä taholta saadaan apua aika äkkiä paikalle onnettomuustilanteissa yms.

Mutta eiköhän siellä ole paljon muidenkin tahojen työntekijöitä ollut.

Kirkko on tietysti kirkko, mutta käsittääkseni ei siinä juuri pelkoa ole että joutuisi uskonnon uhriksi jos seurakunnan kriisityöntekijän kanssa keskustelee. Suomen luterilainen kirkkohan ei nyt noin yleisesti ottaen ole kovin fanaattinen ja suurimmalla osalla sen työntekijöistä lienee järki kuitenkin sen verran paikallaan, että ymmärtävät miten tilanteessa toimia eli että uskonnosta puhuminen tiukassa paikassa voi olla pakanalle vain vahingoksi. Ja niin moni ihminen Suomessa suhtautuu kirkkoon kuitenkin vähintään neutraalisti, että tuskin kirkon kriisiavussa pääsee paljoa pahaa tapahtumaan. Vaikka itse menisin mieluummin jonkun muun kuin papin tms. pakeille, niin nähdäkseni tuo kriisiapu on silti yksi niitä suhteellisen harvoja hyviä kirkollisveron käyttökohteita (vaikka siihen tuskin paljoa rahaa palaakaan).

Sitten yleisemmin kriisiapukeskusteluun lisäisin vielä sen, että joillekin saattaa olla avuksi pelkkä tieto siitä, että apua on saatavissa tarvitseville, vaikka itse jaksaakin. Ja se voi toimia ikään kuin merkkinä siitä, että surusta tai muista tunteista välitetään, vaikka niiden kanssa itse tulisikin toimeen.

[Merope]

Hyvä kuulla, että kriisiapua järjestetään näinkin aktiivisesti, myös ihan muita tapauksia varten kuin tällaisia suurempia juttuja. Itse puhuin tuolla Jokela-keskustelussa siitä, kuinka itseäni arveluttaa tuo seurakunnissa/kirkoissa järjestettävä kriisiapu. On todella hyvä kuulla, ettei mitään tuputtamista tapahdu, ja ettei asian käsittely tapahdu jumalan ja kristillisen näkökulman kautta. Itseäni kuitenkin huolettaa se, että kaikki eivät tätä tiedä. Vaikka itsekin olen sen teiltä kuullut, olisin kriisin sattuessa varmasti erittäin epäluuloinen menemään vastaavaan paikkaan. Siksipä tässä pelkäänkin, että jääkö jollakin kriisiapu saamatta sen pelätyn uskonnollisen sävyn vuoksi? Sekään ei olisi hyvä.

[Kemper Boyd]

Olikohan muuten sodan kokeneilla miehillä (talvisota ja jatkosota) keskimääräistä enemmän mielenterveysongelmia? Apu taisi tuolloin olla kohtalaisen vähäistä.

Oli. Sitä on toistaiseksi tutkittu aika vähän, mutta kyllähän monet laitapuolen kulkijat aiempina vuosina olivat juuri sotaveteraaneja. Sitten oli bonuksena vielä päälle sotaveteraanit, jotka olivat jääneet heroiinikoukkuun.

[Doctor Lecter]

Kriisiryhmä on päässyt myös lauluntekijöiden suosioon:

http://www.youtube.com/watch?v=_PbWsF-8aJU

Aihe sinänsä on jokapäiväinen ja yhä yleistyvä kaikkien väestöryhmien keskuudessa.

[Tiina]

Tänään tuli uutisissa tuosta Jokelan koulusta ja kuulemma peräti 42 opettajaa toisista kouluista on tulossa Jokelaan apuun, jos omat opettajat eivät vielä kykene olla siellä töissä.
Osa on jäänyt virkavapaalle ja osa sairaslomalle.
Ja toivovat, että voivat näin olla, ilman että palkka kärsii...
Mites oppilaat, voiko nekin kieltäytyä koulunkäynnistä, kun "ei vaan pysty menemään".
Itse olisin käyttänyt tilaisuutta aikanani häikäilemättä hyväksi.
Olisin ollut kuukausia syvästi traumatisoitunut.

[koskisen masa]

Koskinen avaa suunsa..

Käykääpä kiinnostuneet henkisen ensiavun kurssi. SPR- järjestää. Tutustukaa myös Vapepan toimintaan.

[Arlene]

Koitko avioeron? Jouduitko auto-onnettomuuteen? Näitkö läheltä kouluammuskelun?
Seuraava kysymys lienee:tarvitsetko kriisiapua?
Sitä nimittäin tarjotaan nykyään mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa.Samalla trauman käsite on laajentunut niin, että arkisista pettymyksistäkin puhutaan nykyään traumatisoivina.
Tiede on kuitenkin osoittanut, että suurin osa ihmisistä selviää vaikeistakin kokemuksista omin voimin ja läheisten tuella. Olemmeko ulkoistaneet selviytymisemme terapeuteille?

Ihmiskunta ei liene missään vaiheessa historiaansa olettanut, että elämä olisi helppoa.
Päinvastoin – historian tutkimus on todistanut, että ihmiselämä oli usein väkivaltainen ja lyhyt, ja kuoleman pelko oli aina läsnä. Koska vaarat ja menetykset olivat tavallisia, ihmisille kehittyivät hyvät psykologiset selviytymismekanismit. Kun uhkaava tilanne oli ohi, se jätettiin taakse ja palattiin normaaleihin rutiineihin.
Nykytutkimus vahvistaa, että nämä selviytymismekanismit toimivat edelleen.
Psykologit ovat tutkineet ihmisten reaktioita ja sopeutumista mitä erilaisimpiin kriiseihin aina sotatilanteista syyskuun 11. päivän iskuihin. Tutkimustulokset osoittavat, että vaikka suurella osalla voi olla sopeutumisvaikeuksia järkyttävän tilanteen jälkeen, ongelmat vaimentuvat tuntien, päivien tai kuukausien saatossa ja menevät ohitse. Vakava seuraus, kuten traumaperäinen stressioireyhtymä (englanniksi post-traumatic stress disorder eli PTSD), kehittyy jopa sotatilanteissa vain pienelle vähemmistölle.

Poikkeavatko kriisit toisistaan siinä, miten todennäköisesti ne johtavat vakavaan traumatisoitumiseen?
Psykologit ovat analysoineet valtavan joukon erilaisia kriisitilanteita tätä selvittääkseen. Koska maanjäristys ja terrori-isku ovat kovin erilaisia kriisejä, eroja on löydetty.
Erilaisia kriisejä yhdistää kuitenkin yksi tekijä, joka vaikuttaa sopeutumiseen: se, mitä tapahtuu kriisin jälkeen.
”Monille on terapeuttisinta se, että normaalit rutiinit palautuvat ja arki jatkuu”, ylilääkäri Tanja Laukkala sanoo. Hän työskentelee Sotilaslääketieteen keskuksessa.
Hyvä esimerkki rutiinien merkityksestä ovat syyskuun 11. päivän iskujen jälkeiset tapahtumat Yhdysvalloissa. Kun iskuista oli kulunut useita viikkoja, sekä läheisensä menettäneillä, tapahtumapaikalla olleilla että pelastushenkilöstöllä oli melko paljon traumaattisia oireita kuten ahdistusta ja unettomuutta. Kyseessä ei välttämättä ollut PTSD, sillä suru
ja masennus ovat täysin luonnollinen reaktio tapahtuneeseen.
Kun tilannetta seurattiin, oireet vähenivät kaikilla seuratuilla ryhmillä – paitsi yhdellä.
He olivat pelastustyöntekijöitä, jotka jäivät eläkkeelle iskujen jälkeen. Heillä ei siis ollut mahdollisuutta palata totuttuihin rutiineihin, vaan heidän oli samalla totuteltava elämänmuutokseen. Sen takia trauma sai heistä yliotteen.

Yhdysvaltalaisen George Washington -yliopiston antropologi Brandon Kohrt puolestaan seurasi nepalilaisia lapsisotilaita, jotka liittyivät maolaississeihin vuosien 1996–2006 sisällissodassa Nepalissa.
Hänen tutkimuksensa osoitti, että lasten traumatisoituminen ei liittynyt siihen, millaisia kauheuksia he olivat kokeneet sodassa vaan siihen, mitä tapahtui, kun he palasivat omaan yhteisöönsä.
Lapsilla, joihin suhtauduttiin negatiivisesti ja leimaavasti, oli hyvin voimakkaita PTSDoireita. Sen sijaan niillä lapsilla, jotka toivotettiin tervetulleeksi ja jotka liitettiin takaisin yhteisöön rituaalien avulla, ei ollut sen enempää PTSD-oireita kuin lapsilla, jotka eivät olleet
osallistuneet sotaan. Kohrtin mukaan PTSD-ongelmat olivat seurausta traumaa seuranneesta yksinäisyydestä ja konfliktista oman yhteisön kanssa.

Jos ihmiset kerran ovat niin kestäviä, ja tärkeintä olisi päästä arkeen kiinni, miksi kriisiapua viedään nykyään kaikenlaisiin tilanteisiin?
”Trauma-ajattelusta on tullut viime vuosina muoti-ilmiö”, psykologian tohtori Katarina Finnilä sanoo. Hän työskentelee Husin Lasten ja nuorten oikeuspsykiatrisessa osaamiskeskuksessa.
”Yhä arkisemmat asiat nähdään traumaattisina, ja yhteiskunnan taholta koetaan, että pahoja asioita kokeneille on tarjottava psykologista keskusteluapua."

Psykiatri Asko Rauta on työskennellyt vuosia Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa.
Hänen mukaansa esimerkiksi avioeron kaltaiset elämäntilanteet, jotka meillä mielletään traumatisoiviksi, tuntuvat sotaa käyvissä maissa pieniltä asioilta.
Traumatisoituminen näyttää siis olevan suhteellista ja myös kulttuurisidonnaista, jos kerran yksi asia koetaan traumatisoivana Ruotsissa mutta ei Kosovossa.

Kiistanalaista on myös se, millaista kriisiapua trauman kokeneille kannattaa antaa. Suomessakin on viime vuosiin asti ollut yleistä, että kaikki kriisin osapuolet on koottu psykologiseen jälkipuintiin eli debriefingiin. Ihmisiä ei suoranaisesti ole siihen pakotettu,
mutta se on nähty lähes välttämättömäksi osaksi järkytyksestä toipumista.
Totuus on kuitenkin osoittautunut miltei päinvastaiseksi. Jälkipuintia arvioinneissa tutkimuksissa havaittiin ensin, ettei siitä ole hyötyä toipumisessa. Myöhemmät tutkimuskatsaukset ovat osoittaneet, että jälkipuinti on saattanut olla jopa haitallista. Joissakin meta-analyyseissä eli laajoissa tutkimuskatsauksissa psykologinen jälkipuinti lisäsi PTSD:n riskin kaksinkertaiseksi.
Yksi esimerkki tästä on brittiläinen tutkimus vuodelta 2000. Siinä tutkittiin vakavien auto-onnettomuuksien uhreja. Jos uhrit olivat osallistuneet psykologiseen jälkipuintiin onnettomuuden jälkeen, he olivat kolme vuotta myöhemmin selvästi huonommassa kunnossa kuin uhrit, jotka toipuivat omillaan. Jälkipuinnin läpikäyneillä oli enemmän kipuja ja stressiä.
Lisäksi mitä stressaantuneempi uhri oli ollut keskustelutilanteessa, sitä negatiivisemmat olivat seuraukset. Kaikista stressaantuneimmat olivat tutkijoiden mukaan kolme vuotta myöhemmin lähes yhtä stressaantuneita kuin he olivat olleet sairaalaan tuotaessa. Uhrit, joille ei tarjottu jälkipuintia, toipuivat itsestään muutamassa kuukaudessa.


On varsin mielenkiintoista, että jälkipuinnilla voi olla näin kauaskantoisia seurauksia. Ilmiöön voi olla monia syitä.
Ensinnäkin, kun ihminen on juuri selviytynyt elämää uhkaavasta tilanteesta, hänen ahdistuksensa on hyvin korkealla. Se tarkoittaa, että hänen aivojensa stressi ja hälytysjärjestelmät kilkattavat vaaraa aivan kuin sireenit soiden.
Mitä kauemmin tilanne jatkuu, sitä herkemmiksi ahdistusta ylläpitävät hermoradat voivat muuttua. Koska jälkipuinti on pidetty aina tuoreeltaan järkyttävän tapahtuman jälkeen, se on merkinnyt eräänlaista trauman pitkittämistä. Ihmisten ahdistuneisuus on ollut vielä korkealla, ja jälkipuinti on varmistanut, ettei se ole päässytkään pienentymään.
Toinen syy voi olla, että jälkipuinti on luonut ihmisille oletuksia, joiden mukaan he ovat alkaneet toimia. Jälkipuinnissa ei nimittäin ole ainoastaan tuuletettu tunteita. Vetäjä on myös kertonut, millaisia oireita ja tuntemuksia lähipäivinä voi tulla ja mikä on normaalia ja mikä ei.
Toisin sanoen: trauman kokeneiden ihmisten on annettu ymmärtää, että trauma on kuin jokin ulkopuolelta tuleva voima, jolla on oma kulkunsa ja johon ihmiset eivät itse voi vaikuttaa.
Näin psykologinen jälkipuinti on voinut nakertaa ihmisten tunnetta oman elämänsä hallinnasta. Samalla se on vaikuttanut heidän kykyynsä käyttää omia yksilöllisiä selviytymismekanismejaan.
Samasta ilmiöstä on puhuttu paljon myös PTSD:n kohdalla. Arvostelijoiden
mielestä sen ongelmana nimittäin on, että itse sairauden kategoria luo sairauden.
Kun ihminen on kokenut trauman, hänellä voi olla monenlaisia sopeutumisvaikeuksia.
Jos nämä tulkitaan PTSD:ksi, ihmiset alkavat usein käyttäytyä kuin uhrit. He alkavat nähdä itsensä trauman kautta ja toteuttavat aktiivisesti omaa diagnoosiaan. Kun ihminen sisäistää tautikategorian osaksi omaa tarinaansa, sairaudesta tulee osa hänen identiteettiään.

Hyvä uutinen on se, että kriisipalvelun käytännöt Suomessa on päivitetty vastaamaan tuoreita tutkimustietoja. Näin sanoo Sotilaslääketieteen keskuksen Tanja Laukkala.
”Nyt kunnioitetaan enemmän ihmisten yksilöllisiä selviytymiskeinoja”, hän sanoo.
Jos ihmiset eivät halua puhua kokemuksesta tai he käsittelevät sitä työntämällä asian syrjään, se on sallittua. Trauman kokeneille halutaan antaa mahdollisuus toipua ensin omin voimin, ja jos se ei onnistu, sitten vasta tarjotaan terapiaa. Psykologista jälkipuintia tarjotaan edelleen, mutta harkinnanvaraisesti ja kohdennetummin kuin takavuosina.
Asiantuntijat puhuvatkin nykyään psykososiaalisesta avusta, joka on hyvin käytännönläheistä.
Jos ihmiseltä on palanut koti, hän haluaa tietää, mistä hän saa uusia vaatteita ja minne posti tulee.
On silti syytä miettiä, millaisia vaikutuksia trauma-ajattelun leviämisellä on, ja millaisen viestin aina valmiudessa oleva kriisipalvelu herättää.
Ymmärtävätkö ihmiset sen niin, että järkyttävistä kokemuksista ei voi selvitä ilman asiantuntijoiden apua? Kokevatko he jäävänsä heitteille, jos kriisiapua ei tarjotakaan?
Menetämmekö näköpiiristämme sen tosiasian, että elämässä tapahtuu joskus kamalia
asioita, jotka väistämättä muuttavat meitä?

[lcifr]

Kriisiavun kuuluisi olla tukea, joka auttaa jatkamaan arkea ja saamaan voimaa eteenpäin. Semmoinen hetkellinen apu hankalassa elämäntilanteessa. Kriisiavun kautta saa sitten ohjeita ja vinkkejä, että miten jatkaa eteenpäin ja päästä yli siitä olotilasta, joka siellä nyt velloo. Hetkellistä tukea joltakulta ulkopuoliselta, puolueettomalta ja siihen koulutetulta ihmiseltä, joka on kumminkin "vain" asiakaspalvelija eikä sotke asiaan tunteitaan. Läheisiltä voi olla joskus vaikea saada apua, jos he eivät osaa asiaa itsekään oikein käsitellä. Sääli ei auta.
Toki kriisiavun hyödyistä voi olla montaa mieltä. Kaikille se ei sovi, toisia se auttaa. Siksi onkin turhaa sanoa, että kriisiapu on hyödyllistä/hyödytöntä. Toiset tarvitsevat ulkopuoliselta jonkun tuen hetkeksi, että osaa päästää irti siitä tunteesta ja saa elämän rullaamaan. Arjen tukemista. Toisille, kuten esim. itselleni taas auttaa se, että pääsee juttelemaan asiasta jonkun tutun ja turvallisen kanssa, meditoimaan, juoksemaan jne. Olen oppinut käsittelemään tunnetilani niin, että ammattiapu tuntuu lähinnä ahdistavalta ja saan asiat auki paremmin läheisten tuen ja omien selviytymiskeinojen kautta.

Tuolla ylempänä joku sanoi, ettei esim. Jokelan koulussa siihen aikaan olleet tarvitsisi saikkua tmv. Mutta kukaan, ei kukaan voi sanoa niin. Toiset ihmiset, kuten vaikkapa allekirjoittanut, ovat älyttömän herkkiä tuollaisille tapauksille ja ottavat ne raskaasti. Pieni ajattelu- ja sulattelutauko, mahdollisesti myös ammattiapu ovat ehdottomia, mikäli oppilas sitä kokee tarvitsevansa.
Tarve hyväksikäyttää moista oikeutta kertoo myös aika hyvin siitä, ettei oppilas ole oikein sitä tapahtumaa käsittänyt ja tarvitsee pienen tauon kouluun. Ja minun mielestäni pieni tauko olisi ihan jokaiselle hyvä tuollaisen episodin jälkeen. Oli oppilas pahasti traumatisoitunut tai ei.

[tattooed fucker]

Loppupeleissä kriisiavusta juurikaan ole mitään "hyötyä/apua"Teennäistä teoriaa,mikä kirjoista luettu.Joskus aikoinaan jouduin väkisin kuunnella heidän sanoja,mistä väkisinvääntämällä muodostui lause jos toinen.En väheksy heidän duunia,mutta korviksien välissä se pitää loppupeleissä kyseinen asia käsitellä,jokainen omalla tavalla.yhet sille