Nauhat
Santa Monican korkeimman oikeuden tuomari James Abrecht määräsi, että Lylen uhkaukset tohtori Ozielia kohtaan mitätöivät terapeutin vaitiolovelvollisuuden ja käski antaa Ozielin nauhat Los Angelesin piirikunnan asianajajain toimistoon. Nauhoja oli kolme. Nauhoista kaksi sisälsi Ozielin sanelemia huomioita lokakuun 31., marraskuun 2. ja 28. päivän sessioista. Kolmas nauha oli joulukuun 11. päivän sessio, joka oli nauhoitettu veljesten silloisen asianajajan, Gerald Chaleffin suostumuksella.
Tohtori Jerome Oziel
Kaliforniassa terapeutin vaitiolovelvollisuutta koskevat lait ovat tiukat, ja voimassa, vaikka asiakas kertoisi terapeutille tappaneensa ihmisen. Edes silloin terapeutti ei voi marssia poliisille.
Jos terapeutti kertoo poliisille, hänet voidaan haastaa oikeuteen. Vaitiolovelvollisuutta koskeva laki on tiukka, koska psykoterapian onnistumisen katsotaan edellyttävän, että potilas voi puhua vapaasti elämänsä intiimeimmätkin yksityiskohdat.
Nauhoista pidettiin useita kuulemistilaisuuksia ja niistä yhden jälkeen sheriffin jaosto julisti havainneensa, että Lylen nilkkakahleen sidokset oli katki. Sheriffin jaostolle tämä osoitti, että Lyle suunnitteli karkaavansa vankilasta. Toisessa kuulemisessa Erikin nenä näytti turvonneelta ja mustelmaiselta, kun hänen päälleen oli käyty vankilassa, mitä sheriffin jaosto sanoi tutkivansa.
6. elokuuta 1990 Albrecht antoi syyttäjälle mahtavan uutisen. Hän sanoi, että kaikkia nauhoja voidaan käyttää todisteena veljiä vastaan. Tuomari sanoi: “Minulla on ylivoimainen todiste siitä, että tohtori Ozielilla oli perusteltu syy uskoa, että veljet olivat uhka, ja oli välttämätöntä paljastaa keskustelut vaaran välttämiseksi.”
Leslie Abramson valitti päätöksestä siltä istumalta Kalifornian muutoksenhaku-oikeuteen. 2. maaliskuuta 1991 Kalifornian muutoksenhaku-oikeus kumosi Albreichin päätöksen. Syyttäjät jättivät valituksen Kalifornian korkeimpaan oikeuteen.
Leslie Abramson työskentelemässä muutoksenhaun parissa
Muutoksenhaku-oikeuden päätöksessä sanottiin, ettei Oziel ollut enää toiminut psykoterapeuttina kahden viimeisimmän session aikana, vaan oli esittänyt “itsesuojelun vuoksi ja siten esitetty terapia oli oikeasti huijausta”.
Tätä päätös paljastettiin julkisuuteen ja sitä puitiin julkisuudessa reippaasti. Nyt ensimmäistä kertaa paljastettiin, että Menendezin veljekset surmasivat vanhempansa. Menendezin ja Andersenien suvun tunteet vaihtelivat shokista epäuskoon. Osa veljeksiä äänekkäästi puolustaneista sukulaisista katosi kuin tuhka tuuleen.
4. kesäkuuta 1992 Kalifornian korkein oikeus kuuli argumentit nauhoista. Leslie Abramson ja Michael Burt vaativat, että vain uhkauksia Ozielille sisältävät nauhat saisi luovuttaa syyttäjälle. Oikeus antoi päätöksensä elokuussa, päättäen, että syyttäjä saisi yhden nauhan, nauhan, jonka Oziel saneli lokakuun 31. ja marraskuun 2. päivän sessioista. Oikeus päätti, että nauhojen julkaisu ei rikkonut vaitiolovelvollisuutta, koska Oziel uskoi veljien uhkailleen häntä sessioissa, joita nauhalla käsiteltiin.
Oikeus kielsi julkistamasta nauhaa, joka käsitteli marraskuun 28. ja joulukuun 11. päiviä, nauhaa, joka tehtiin Chaleffin suostumuksella. Oikeus julisti, että noissa sessioissa ei ollut tarpeeksi todisteita uhkauksista. Syyttäjän kannalta todellinen menetys oli joulukuun 11. päivän nauha, jossa veljet puhuvat murhasta. Oikeudenkäynti sai nyt jatkua.
Ensimmäinen oikeudenkäynti
Associated Press
Menendezin veljekset vartoivat oikeudenkäyntejä kolme vuotta Los Angelesin miesten vankilassa. Veljet oli erotettu toisista vangeista ja sijoitettu eri selleihin vankilan 7000:ssa osastossa. Osastossa oli tunnettuja vankeja, kuten
Nighstalkerina tunnettu Richard Ramirez sekä
O. J. Simpson. Vangit aterioivat omissa selleissään ja pääsivät harrastamaan liikuntaa tunniksi kolmesti viikossa. Ensimmäisinä vankeuskuukausina Erik oli itsetuhoinen ja sai rauhoittavaa Xanaxia. Pappi vieraili Erikin luona ja Erik alkoi ensimmäistä kertaa avautua lapsuustraumoistaan. Näissä keskusteluissa luotiin perusta kiistanalaiselle puolustukselle. Kesäkuussa 1990 Erik alkoi käydä viikoittain puhumassa Harvardissa opiskelleen psykiatri tohtori William Vicaryn kanssa.
Vankeusaikansa alussa Lyle taas roikkui puhelimessa pitkät tovit. Muut vangit alkoivat jo valittaa, että aina tuo omii puhelimen, hänen soitellessa ravintola Mr. Buffalosin esimiehelle pitkiä puheluita päivät pääksytysten. Sheriffien havaittua, että Lylen nilkkakahle oli lähes katkaistu, he penkoivat läpi sekä Lylen että Erikin sellit. He löysivät Lylen Erikille kirjoittaman 17-sivuisen kirjeen, jossa oli muistiinpanoja Erikin sellistä. Kirjeessä kuvailtiin suunnitelmia matkustamisesta Etelä-Amerikkaan ja sitten Lähi-itään. Siinä oli piirros rakennuksesta, jossa oli porraskuilu ja ovet. Sheriffit vertailivat sitä oikeustaloihin, mutta eivät löytäneet siitä yhdennäköisyyttä niihin oikeustaloihin, joissa Lyle oli käynyt.
Lyle kertoi kirjeessään, ettei koskaan todistaisi Erikiä vastaan. Lyle antoi myös Erikille neuvon, jollaisen uskoi, että isä-Jose voisi antaa: “En ole tavallinen tyyppi. En näe asioita sanoina, kuten tappaminen ja elinkautinen. Näen vain voittoa, häviötä, kunniaa ja häpeää. Isä vahtii ja en aio pettää häntä uudestaan, enkä äitiä, luovuttamalla ja tekemällä heidän kuolemiaan turhaksi.”
Pam Bozanichin mukaan yhtenä päivänä Erik jäi kiinni seksuaalisesta kanssakäymisestä toisen vangin kanssa suihkutiloissa. Heidät suihkutiloihin saattanut vartija poistui hetkeksi. Kun hän palasi muutaman minuutin kuluttua, ovi oli miltei kiinni, Erik istui tuolilla selkä ovea vasten. Toinen vanki oli polvillaan Erikin edessä. Kun vartija kysyi, mitä oli meneillään, molemmat nousivat seisomaan ja näyttivät nolostuneilta.
Vankeusajan alussa Erikin entinen tyttöystävä Janice kävi vielä katsomassa häntä. Janicen mielestä Erik kasvoi nopeasti ja oli mallivanki. Ensimmäisellä vierailulla hän antoi puhelimen Lylelle, koska vangit ja vierailijat on erotettu toisistaan lasilla ja heidän täytyy soittaa toisilleen puhuakseen. Lyle ei puhunut hänelle; hän istui ja tuijotti Janicen rintoja kuin ei olisi ennen naisia nähnytkään. Janice loukkaantui ja kielsi käyttäytymästä näin enää. Janicen mukaan Lyleä pidettiin hankalana vankina. Hän omi selliosaston puhelinta, jota muutkin halusivat käyttää, ja kerran hänen syytettiin kähveltäneen ruokaa erityisruokavaliolla olevalta vangilta.
8. joulukuuta 1992 Los Angelesin valamiehistö syytti Menendezin veljiä vanhempiensa murhista. Tapaukseen liittyi kaksi erityispiirrettä, jotka mahdollistivat kuolemantuomion: se oli kaksoismurha, ja tehty “väijyen”. Kolmas erityispiirre oli vielä se, että oikeus katsoi murhat tehdyt taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi.
Korkeimman oikeuden tuomari Stanley Weissberg
Menendezin veljien oikeudenkäynti pidettiin Los Angelesin korkeimmassa oikeudessa San Fernando Valleyn hallituskeskuksessa Van Nuysissa. Tuomari Stanley Weissberg toimi oikeudenkäynnin puheenjohtajana. Tuomari Weissberg oli viisikymppinen, silmälasipäinen ja hänen tyylinsä oli hiljainen ja teoreettinen. Vuonna 1992 hän toimi puheenjohtajana ensimmäisessä Rodney Kingin oikeudenkäynnissä Simi Vallyn kaupungissa. Kyseistä oikeudenkäyntiä seurasi useita kuolemia aiheuttaneet mellakat, kun neljä poliisia vapautettiin syytteistä.
14. toukokuuta 1993 tuomari Weissberg määräsi, että Lyle ja Erik Menendezin tapaukset tuomittaisiin yhdessä ajan, rahan ja vaivan säästämiseksi. Weissberg tuumi, että jos veljille pidettäisiin omat oikeudenkäynnit, todistajat ja argumentit olisivat kuitenkin miltei täysin samat. Weissberg päätti, että kummallakin veljellä olisi vain oma tuomaristo. Tämä tarkoitti, että jos oikeudessa käsiteltäisiin vain Lyleä koskevia todisteita, Erikin tuomaristo ei ottaisi kantaa siihen, ja päinvastoin.
Oikeus keräsi 1100 ihmistä valamiehistöön; lopulta valittiin kaksi 12 lautamiehen paneelia ja kuusi vaihtoehtoista lautamiestä. Mahdollisten lautamiesten piti täyttää 122 kohtaa sisältävä kyselylomake. 15 kysymyksistä koski lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja perheväkivaltaa. Lylen lautamiehet valittiin ensin ja heitä oli seitsemän miestä ja viisi naista. Heidän keski-ikänsä oli 42. Erikin lautamiehiin kuului kahdeksan miestä ja neljä naista. Heidän keski-ikänsä oli 46.
Pidätyksestä lähtien aikaan vähän ennen oikeudenkäyntiä Leslie Abramson ja Jill Lansing pitivät suunnitelmansa salassa, eivätkä paljastaneet tulevaa puolustusstrategiaansa. Bozanich mietti, vetoaisivatko he siihen, ettei syyttäjällä ollut tarpeeksi todisteita Erikin ja Lylen syyllisyydestä. Esikuulemisessa 9.6.1993 Abramson kuitenkin sanoi, että puolustus myöntäisi heidän surmanneen vanhempansa.
Puolustustiimi (vasemmalta oikealle): Jill Lansing, Leslie Abramson, Michael Burt ja Marcia Morissey
Puolustuksen suunnitelma oli yrittää todistaa lautamiehille, että Josea ja Kittyä tässä kuuluisi pitää syyllisinä, eikä poikia. Abramson ja Lanning vakuuttivat, että pelko oli pitänyt poikia otteessaan vuosikaudet. Urheilulliset, hemmotellut rikkaat pojat, joista oli kerran pitänyt tulla ammattilaisia tennispelaajia, aiottiin kuvata lasten hyväksikäytön uhreina.
Poikien puolustuksessa oli vain yksi ongelma: pojat eivät olleet puhuneet psykologeilleen, eivätkä kellekään muullekaan hyväksikäytöstä, siitä ei ollut lääketieteellisiä todisteita, ei valokuvia mustelmista, toisin sanoen, ei mitään väitteen tueksi. Jos puolustus aikoisi onnistua, Abramsonin ja Lansingin pitäisi rekonstruoida huolellisesti tiettyjä veljiin kohdistuneita pahoinpitelyitä. Jos syyttäjä aikoisi onnistua, heidän täytyisi vakuuttaa lautamiehistö siitä, että veljet valehtelivat ja kertomukset pahoinpitelyistä olivat pötyä.
17. heinäkuuta 1993, kolme päivää ennen käräjille menoa, Leslie Abramson antoi haastattelun
Los Angeles Timesille. Abramson sanoi, että murhiin johtivat yhä pahenevat, vaikeat yhteenotot veljien ja heidän vanhempiensa välillä. Haastattelussa Abramson paljasti puolustussuunitelmansa, joka tekisi lopun Menendezin perheen maineesta.
Abramson ja Lanson konsultoivat Paul Monesia, joka oli lakimies ja lasten oikeuksien puolustaja. Mones oli kirjoittanut kirjan
Kun lapsi tappaa: kaltoinkohdellut lapset, jotka surmaavat vanhempansa, kirjan, joka antaa suuntaviivoja, miten asianajajat voivat onnistuneesti puolustaa vanhempiensa murhaamisesta syytettyjä lapsia. Monesin kirja perustuu hänen tutkimuksiinsa, joiden mukaan vanhempansa surmaavat lapset ovat yleensä rauhallisia ja joiden vanhemmat ovat salailevia ja tarkasti yksityisyyttään varjelevia. Mones havaitsi, että näillä lapsilla on huono itsetunto ja reagoivat vasta kärsittyään hiljaa pahoinpitelyistä vuosikausia, yritettyään yleensä vuosia turhaan miellyttää vanhempiaan. Monesin mukaan, kun nämä lapset taistelevat vastaan, he iskevät pahoinpitelijänsä ollessa haavoittuvainen. Nämä rikokset ovat usein liioittelevia, lapsi ei ammu pahoinpitelijäänsä vain kerran, vaan uudestaan ja uudestaan. Mones uskoo, että kun vanhempi tulee surmatuksi, olisi tällä peiliin katsomisen paikka.
Monesin neuvon mukaisesti Abramson ja Jill Lansing pukivat asiakkaansa poikamaisiin villapuseroihin, urheilushortseihin ja khakihousuihin, saadakseen heidät näyttämään, ei 22- ja 25-vuotiailta miehiltä, vaan 12- ja 15-vuotiailta pojanvesseleiltä. Abramson halusi näyttää Erikin olevan poikanen ja näyttää hänen rinnallaan tämän suopealta tädiltä. Läpi oikeudenkäynnin hän nyppi nukkaa tämän puserosta ja laittoi kätensä tämän olalle aina kuiskatessaan jotain tämän korvaan. Näin toimimalla Abramson antoi vaikutelmaa, ettei ollut puolustamassa hirviötä, vaan väärinymmärrettyä poikaa, joka tarvitsi hyvää vanhemmuutta.
Puolustus nojasi myös terapeutti E. Sue Bloomin diagnostiseen työkaluun insestiä kokeneille. Työkalu on 34 kohtaa sisältävä lista lapsuuden aikaisen seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista. Bloomin listassa oli monia kohtia, jotka saattoivat sopia molempiin veljiin. Listassa oli mainittu sellaisia kohtia kuin pelko yksin nukkumisesta; ei muista varhaislapsuuttaan; kantaa kammottavaa salaisuutta; ja varastelu, mitkä tuntuivat sopivan Erikiin. Lylen puheet tuntuivat sopivan näihin kohtiin: halu etääntyä perheestä; fantasiamaailman luominen, mitä Lyle teki pehmoeläimillään; ajatusprosessien jäykkä hallinta; ja tunne, että rakkaus pitää ansaita.
Sekä Erik että Lyle olivat muuttuneet dramaattisesti vuoden 1989 sovittelun. Silloisessa kuulemisessa he olivat olleet koppavan ja ylimielisen oloisia. Veljet olivat ikääntyneet ja kypsyneet vankilassa. He näyttivät pudottaneen painoa ja etenkään Erik ei näyttänyt aivan terveeltä. Hänen ihonsa oli kalkinvalkoinen ja hän näytti riutuneelta. Läpi oikeudenkäynnin Lyle piti hiuslisäkettään, mutta muuten kaikki hänessä oli muuttunut vuoden 1989 sovittelun jälkeen.
Isoäiti Maria Menendez ja tädit Marta Cano ja Terry Baralt tukivat heitä koko oikeudenkäynnin ajan. Andersenin suku loisti poissaolollaan.
Bozanich saapui raastupaan hieman päättämättömänä, etenkin kuolemantuomion suhteen. Vaikka hän uskoo kuolemantuomioon, hän on tietoinen siitä, että monet lautamiehet ovat haluttomia langettamaan sitä. Lester Kuriyama ei epäröinyt kuolemantuomiota Menendezin veljesten kohdalla. Hän uskoi veljien olevan kylmiä, piittaamattomia murhaajia. Oikeudenkäyntiä seuraavina viikkoina Bozanich kysyi Leslie Abramsonilta, harkitsiko tämä syyteneuvottelua, mutta Abramson ei missään vaiheessa harkinnut. Kaksi puolta olivat liian kaukana toisistaan.
Asianajajien ja tuomarin lisäksi oikeudenkäynnissä oli vielä joku: televisiokamera. Tuomari Weissberg salli oikeussaliin yhden kameran. Weissberg oli tietoinen julkisesta kiinnostuksesta ja vapaiden istumapaikkojen rajallisuudesta salissa, joten hän antoi CourtTV:n tulla kuvaamaan ja tekemään lähetystä.
Oikeudenkäynti alkoi 20. heinäkuuta 1993 Bozanichin avauslausunnolla avaten tapauksen Lyleä vastaan. Bozanich kuvaili murhien raakuutta: kuusi haavaa Joselle ja kymmenen Kittylle. Hän esitti perustan teorialleen, että veljet surmasivat vanhempansa “maaten väijyksissä” vanhempien nukkuessa. Hän kuvaili, kuinka Lyle oli palkannut henkivartijoita murhien jälkeen pelätessään oman turvallisuutensa puolesta. Bozanich sanoi tuomaristolle: “Sen perusteella, mitä tiedämme nyt, ajatus siitä, että hänen oma henkensä olisi ollut vaarassa murhien takia, oli vale.”
Läpi oikeudenkäynnin Bozanich muistutti tuomaristoa siitä, että jos Lyle ja Erik valehtelivat niin paljon ja yksityiskohtaisesti välttääkseen kiinnijäämisen, he saattoivat valehdella myös lapsuusaikaisesta väkivallasta välttääkseen kuolemantuomion. Bozanich kertoi tuomaristolle, miten veljet olivat innostuneet törsäämään. Tämä oli toinen teema, jota toistettiin pitkin oikeudenkäyntiä. Hän puhui Rolex-kelloista, Lylen Porsche-autosta, Marina Towersin asunnoista, Lylen ravintolasta ja Erikin tennisvalmentajasta.
Jill Lansing aloitti avauslausuntonsa sanomalla kertomalla lautamiehille, että Lyle ja Erik Menendez surmasivat vanhempansa. Lansing sanoi: “Emme kiistele siitä, tapahtuiko tämä vai ei. Ainoa asia, mihin tässä oikeudenkäynnissä täytyy keskittyä, on miksi se tapahtui.”
Lansing sanoi tuomaristolle: “Meidän täytyy todistaa teille, että nämä murhat tehtiin pelosta. Pelosta kahta vanhempaa kohtaan, jotka olivat niin brutaaleja, niin manipuloivia, niin seksuaalisesti kieroutuneita, että he ajoivat kaksi poikaansa likaisista teoista epätoivoisimpaan.”
Lansing ei paljastunut brutaaliuden tai perverssiyden yksityiskohtia tässä vaiheessa, vaan alkoi kuvailla elintasoa, jossa veljet kasvoivat: Lylen Alfa Romeo, yksityiset tennisvalmentajat, luksuslomat, mahdollisuus vinguttaa vanhempien luottokorttia mielin määrin. Lansing yritti todistaa, että raha ei ollut motiivi murhiin. Lansing pyrki rakentamaan veljien puolustuksen raameja: että veljet surmasivat vanhempansa pelätessään henkensä puolesta uhattuaan isäänsä vuosia kestäneen seksuaalisen, fyysisen ja henkisen kaltoinkohtelun jälkeen. Lansing selitti, että kipinä murhiin syttyi pelosta, että perheen vanhat salaisuudet paljastuisivat ja tuhoaisivat “täydellisen perheen” maineen.
Lansing kertoi lautamiehille, että kipinä lähti siitä, että muutama päivä ennen surmia “Erik paljasti veljelleen isänsä hyväksikäyttäneen häntä 12 vuotta”.
Tämä paljastus oli Lylelle “niin raskas, koska Jose oli hyväksikäyttänyt häntäkin hänen ollessaan 6-8-vuotias”.
Lansing kuvaili, kuinka Lyle oli uhmannut Josea ja sanonut tälle, että “hyväksikäyttö loppuisi”.
Lyle kertoi isälleen, että “aikoi ottaa pikkuveljensä mukaansa ja lähteä talosta”.
Lansingin mukaan Jose sanoi Lylelle tekevänsä poikansa kanssa mitä tahtoi, eikä kukaan uhkailisi häntä. Lansing sanoi, että Jose “teki Lylelle erittäin selväksi, että salaisuus pysyisi perheen sisällä, ja se, jolla olisi jotain sitä vastaan, ei saisi elää”.
Lansingin mukaan silloin veljet ajoivat San Diegoon ja hankkivat haulikot Donovan Goodreaun ajokortilla. Lansing selitti, että murhat tapahtuivat sen vuoksi, mihin “nämä lapset” uskoivat. Lansing ja muu puolustustiimi käytti toistuvasti sanaa “lapset” puhuessaan 22- ja 25-vuotiaista miehistä.
Lansing sanoi tuomaristolle, että veljet eivät olleet hiiskahtaneet kokemastaan väkivallasta ennen kuin monta kuukautta kiinnijäämisensä jälkeen, koska häpeä oli niin suuri. Veljet olivat kertoneet väkivallasta sukulaiselle, joka oli kertonut puolustusasianajajille. Syyttäjä oli aina epäilevä sen suhteen, miten pahoinpitelyt paljastuivat. Ajoitus, milloin perheväkivalta tuli esiin, oli epäilyttävä, ja syyttäjästä tuntui, että veljet harjoittelivat kertomuksia keskenään ennen kuin kertoivat sukulaisille. Syyttäjät uskoivat, että veljet olivat tavanneet liudan psykologeja heti pidätyksen jälkeen. Oikeudessa tulisivat todistamaan ne psykologit, joita veljet olivat tavanneet myöhemmin, jo kerrottuaan perheväkivallasta sukulaisille. Lansing sanoi lautamiehille myös, että Lyle todistaisi ja kertoisi hyväksikäytöstä, jota alkoi kokea 6-vuotiaana Josen taholta.
Lester Kuriyama oli 39 ja vaikka hän saattoi välillä sekoittaa Lylen ja Erikin, hän oli kokenut syyttäjä, joka ilmaisi heitä kohtaan suurempaa halveksuntaa kuin Pam Bozanich. Hän tunsi syvää vihamielisyyttä heitä kohtaan ja oli vakuuttunut, että he olivat valehtelevia manipuloijia, jotka ansaitsisivat ankarimman rangaistuksen, minkä laki mahdollisti. Kuriyama ei näyttänyt koskaan jättävän väliin tilaisuutta ilmaista, että veljet olivat konnia, jotka halusivat petkuttaa maailmaa.
Avauslausunnossaan Erikin tuomaristolle Kuriyama sanoi, että veljet halusivat “teloittaa vanhempansa jäämättä kiinni”. Kuriyama sanoi heille, että tohtori Oziel kuvaili Erikin tunnustusta ja kuinka Erik koki “isänsä olevan liian kontrolloiva”. Kuriyama lisäsi, että “Jose kritisoi häntä ja sai hänet tuntemaan itsensä riittämättömäksi ja esti häntä tekemästä, mitä hän halusi”. Hän sanoi tuomaristolle Ozielin aikovan todistaa, että Erik ajatteli Josen jättäneen hänet pois testamentistaan, ja että Erikin mielestä “tämä oli toinen syy päästä eroon Josesta”.
Kuriyama selitti, että Kitty murhattiin, koska “hän olisi todistaja ja tulisi onnettomaksi ja itsetuhoiseksi ilman Josea”. Kuriyama päätti avauspuheenvuoronsa kertomalla tuomaristolle, että veljet yrittivät luoda valheiden verkkoa, johon kuului vääriä alibeja, valheita poliisille, varastettu ajokortti, jolla hankittiin murha-aseet ja tietokoneasiantuntijan palkkaaminen tiedoston poistamiseen.
Syyttäjätiimi: Pam Bozanich, Les Zoeller ja Lester Kuriyama
Avauslausunnossaan Leslie Abramson avasi lisää samoja aiheita, joita Jill Lansing oli puhunut. Abramson sanoi tuomaristolle, että “Lyle toimi niin kuin toimi puolustaakseen veljeään”. Erikiä piti puolustaa, koska hän oli “oikea uhri perheessä”. Abramson tiedosti, että Erikin puheet pahoinpitelyistä saattoivat kuulostaa epäilyttäviltä, etenkin, kun hän oli viettänyt jo tovin vankilassa, mutta se ei tarkoittanut, että ne olisivat keksittyjä. Abramson sanoi, että Erik ei kertonut totuutta aiemmin, koska ei luottanut tohtori Ozieliin tai parhaaseen kaveriinsa Craig Cignarelliin. Abramson lupasi, että Erik kertoisi heille, miksi tappoi vanhempansa. Hän ei sanonut lupaavansa, että Erik puhuisi totta.
Abramson kuvaili, kuinka Erik joutui isänsä himojen kohteeksi. Hän kuvaili eri tekoja, joita Erik kertoi Josen tehneen. Puolustus oli voittanut oikeuden nostaa esiin kysymyksiä Kittystä. Lansing sanoi tuomaristolle, että “hänen lapsensa pelkäsivät häntä, siksi hän on nyt kuollut”. Abramson sanoi, että veljet eivät voineet kääntyä Kittyn puoleen saadakseen “apua ja lohtua, koska tämä oli häiriintynyt nainen, jolla oli annettavanaan heille vain lisää väkivaltaa, seksuaalista, fyysistä ja henkistä”. Weissberg ei sallinut asianajajien kuvailla kovin yksityiskohtaisesti Kittyn ongelmia alkoholin ja reseptilääkkeiden kanssa, mutta he saivat osoittaa, että Kitty oli epävakaa ja pakkomielteinen. Weissberg salli puolustuksen tuhota Josen ja Kittyn maineen.
Abramson toisti Lansingin avauspuheenvuoroa kuvaillessaan murhia edeltäneitä viikkoja. Abramson kuvaili, kuinka Kittylle ja Lylelle oli tullut huutomatsia, jolloin Kitty repi Lylen hiuslisäkkeen irti hänen päästään. Lyle oli lähes kaljuuntunut 14 vuoden iässä ja käytti hiuslisäkettä, koska Jose oli kerran sanonut, että se antaisi hänestä paremman vaikutelman. Erik väitti, ettei ollut tiennyt Lylellä olevan hiuslisäke, ja asian paljastumisen aiheuttava järkytys sai Erikin avautumaan Lylelle omista kokemuksistaan.
Erik kertoi Lylelle, että Jose oli hyväksikäyttänyt häntä vuosia. Tämä sai veljet yrittämään hankkia kaksi käsiasetta, joita he eivät asianajajien mukaan kuitenkaan saaneet, koska niissä oli kahden viikon odotusaika. Veljet olivat niin peloissaan, että he kokivat, ettei ollut aikaa hukattavaksi; he ajoivat San Diegoon ja hankkivat haulikot. Abramson kertoi Erikin tuomaristolle, kuinka kipeästi tämä odotti pääsyä kouluun, UCLAan, ja poismuuttoa kotoa.
Viikko ennen murhia Jose sanoi Erikille, että tämän pitäisi olla kotona yötä monta päivää viikossa, jotta Jose ja Kitty voisivat seurata hänen opiskelujensa edistymistä. Abramson sanoi Erikin ajatelleen, että tämä tarkoitti seksuaalisen hyväksikäytön jatkumista. Puolustus yritti punota saumattomasti yhteen tarina siitä, miten murhat tapahtuivat, mutta siinä oli ongelmakohtia. Jos Kitty ja Jose olivat aikoneet surmata pojat 20. elokuuta, miksi he olivat kutsuneet heille calabasilaiset ystävänsä, Peter ja Karen Wieren, pelaamaan bridgeä?
Kun Abramson oli päättänyt avauspuheenvuoronsa, Bozanich ja Kuriyama muistuttivat lautamiehiä Erikin tunnustuksesta tohtori Ozielille. Erik kertoi Ozielille tappaneensa Josen, koska tämä kohteli häntä karusti, muttei koskaan maininnut seksuaalista hyväksikäyttöä. Sama päti Erikin tunnustukseen Craig Cignarellille. Veljet eivät koskaan puhuneet hyväksikäytöstä ennen kuin tarvitsivat puolustuksen oikeudessa, lähes 7 kuukautta murhien jälkeen.
Oikeudenkäynnin ensimmäisessä vaiheessa syyttäjä kutsui kaksikymmentäkuusi todistajaa, joista suurimman osan rooli tapauksessa oli pieni. Todistajiin kuului Lylen henkivartijoita, Erikille haulikot myyneen Big 5 -myymälän myyjä ja kaksi tietokoneasiantuntija, jotka katsoivat läpi Kittyn tietokoneelta päivitetyn testamentin. Syyttäjä käytti näitä todistajia osoittaakseen, että veljet olivat taitavia valehtelijoita, jotka suunnittelivat ja toteuttivat vanhempiensa murhan.
Syyttäjä aloitti osuutensa soittamalla nauhalta Lylen hätäpuhelun valamiehille, jotka tiesivät nyt, että koko homma oli lavastettu. Bozanich halusi tuomariston kuulevan omin korvin, kuinka hyvä esittämään Lyle oli. Poliisi Michael Butkus todisti nähneensä Lylen ja Erikin juoksentelevan ympäriinsä ja huutavan murhien jälkeen, mutta ei itkeneen vanhempiensa kuolemaa.
Seuraava todistaja oli kapteeni laivalta, joka vei Menendezin perheen kalastamaan haita 19. elokuuta 1989. Hän kuvaili, miten outo perhe he olivat olleet, ja kuinka veljet olivat viettäneet lähes koko 7-tuntisen reissun kykkien tiiviisti yhdessä laivan etuosassa. Päivän todistuksen päätteeksi Abramson kertoi toimittajille, että veljet vetäytyivät omiin oloihinsa laivalla, koska pelkäsivät, että “laivareissu oli lavastus heidän murhaksi“. Maalaisjärjellä ajateltuna tämä kuulosti kaukaahaetulta, koska laivalla oli todistajia, mutta Abramson sanoi Lylen ja Erikin uskoneen niin. Abramson yritti tuoda esiin, että veljillä oli yhä paheneva tunne tuhonsa lähestymisestä, ja että he näkivät arkisimmatkin tekemiset henkeä uhkaavina tapahtumina.
Les Zoeller kuvaili, kuinka veljet palasivat Menendezin kartanoon ja rikospaikalle 5:30 elokuun 21. 1989 ja pyysivät tennismailojaan. Bozanich halusi lautamiesten näkevän, kuinka häpeämättömästi veljet toimivat palatessaan rikospaikalle. Veljiä ei päästetty sisälle taloon, koska kuolinsyytutkija tutki Josen ja Kittyn ruumiita. Leslie Abramson kysyi Zoellerilta, näkikö tämä talossa eläinten jätöksiä. Zoeller vastasi, ettei muista. Abramson pohjusti kantaansa, että Kitty oli huono äiti ja huono kodinhoitaja. Läpi oikeudenkäynnin puhuttiin eläinten jätöksistä, vaikka kukaan talossa säännöllisesti käyneistä vieraista ei sanonut nähneensä niitä.
Ylikonstaapeli Edmonds todisti, että hänen epäilyksensä veljiä kohtaan heräsivät, kun Erik kertoi hänelle nähneensä ja haistaneensa savua tullessaan olohuoneeseen 20. elokuuta. Edmonds sanoi: “Ajattelin, että jos hän olisi haistanut savua, sen olisi pitänyt olla aika äkkiä laukausten ampumisen jälkeen.”
Edmonds todisti, että olohuoneen useat ikkunat olivat auki, ja tämä olisi saanut savun haihtumaan nopeasti.
Syyttäjän seuraava todistaja oli sheriffin aseiden asiantuntija, joka havainnollisti 12-kaliiperiselle Mossberg haulikolle suoritettua operaatiota. Syyttäjä halusi osoittaa, että murhat olivat ennalta suunniteltuja. Mossberg-aseella ampuakseen täytyy painaa liipaisinta ja tehdä kaksivaiheinen pumppausprosessi ennen kuin voi ampua uudestaan. Abramson vastusti tätä havainnollistamista, mutta ei saanut tahtoaan läpi.
Lylen ja Erikin ystävät olivat kääntyneet heitä vastaan. Perry Berman, Craig Cignarelli, Donovan Goodreau ja Glen Stevens todistivat syyttäjän puolesta. Bermanin todistuksella syyttäjä osoitti, että veljet olivat yrittäneet väärentää alibin käyttämällä todistajaa, joka ei ollut koskaan nähnyt mitään elokuun 20. päivän tapahtumien kannalta merkittävää.
26. heinäkuuta Craig Cignarelli todisti, että käydessään kartanossa vain 12 päivää murhien jälkeen, jolloin Erik kertoi kuvaili Craigille, miten “se” tapahtui. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lautamiehet kuulivat Erikin version olohuoneen tapahtumista ja kuinka se erosi tarinoista kahdesta pelon valtaamasta nuorukaisesta, jotka surmasivat siinä pelossa, että tulisivat muuten surmatuiksi. Cignarelli kertoi lautamiehille myös, ettei Erik koskaan puhunut hänelle mitään sen enempää fyysisestä, henkisestä kuin seksuaalisesta väkivallasta. Päivän päätteeksi tuomari Weissberg määräsi, että Erikin ja Craigin elokuvakäsikirjoitus
Ystävät ei kelvannut todisteeksi. Weissberg päätti, että sen kirjoittamisesta oli niin kauan, ettei se ollut olennainen.
Donovan Goodreau todisti, että hänen lompakkonsa henkilöllisyyspapereiden kera jäi Lylen huoneeseen opiskelija-asuntolaan Princetonissa, kun hänet heitettiin ulos varkaussyytösten takia. Donovan todisti myös uskoutuneensa kerran Lylelle, että häntä oli hyväksikäytetty pienenä poikana. Donovan muisteli, että Lyle ei vastannut hänelle käyneen mitään vastaavaa, eikä koskaan puhunut seksuaalisesta hyväksikäytöstä sinä aikana, kun he olivat huonekavereita.
Donovanin luotettavuus kyseenalaistettiin, kun puolustus toi esiin haastattelun, jonka Donovan antoi maaliskuussa 1992 Robert Randille, freelance-kirjoittajalle Miamista. Rand sanoi kirjoittavansa kirjaa Menendezin tapauksesta. Haastattelussa Donovan kertoi kuulleensa, että Jose olisi hyväksikäyttänyt Lyleä. Rand antoi kopion nauhoitetusta haastattelusta Los Angelesin tv-toimittajalle, joka soitti nauhan iltauutisissa. Bozanich oli vihainen siitä, että Rand sekaantui oikeudenkäyntiin ja esiintyi televisiossa ja syytti Donovania valehtelusta. Bozanich uskoi, että Donovan oli “syöttänyt” hänelle tietoa Josesta ja Lylestä ja toisti kuulemaansa tarinaa.
Glen Stevens seurasi Donovania ja todisti kuulleensa Robert Randilta kertomuksia hyväksikäytöstä ja sitten kertoneensa niitä eteenpäin Donovanille. Stevenin luotettavuus kyseenalaistettiin, kun Jill Lansing toi esiin hänen ansioluettelonsa ja vähemmän mairittelevia puolia siitä: Stevens kirjoitti ansioluettelossaan olevansa Mr. Buffalo’sin kirjanpitäjä ja että sen tulot muka olivat miljoona dollaria vuodessa. Stevens myönsi Lylen antaneen hänelle yhden Rolexeistaan, jonka hän myöhemmin möi ja sai siitä rahaa.
Myöhemmin sinä päivänä Bozanich kuulusteli Randia. Bozanich toi esiin, että nauhoitetussa haastattelussa Donovan ei missään vaiheessa maininnut Lyleä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Bozanich sai sen näyttämään siltä, että Rand oli Donovanin tiedon lähde.
Tohtori Irwin Golden, Los Angelesin apulaiskuolinsyytutkija, todisti Kittyn 10:stä ja Josen kuudesta haavasta. Hän sanoi, että kaikki haavat tulivat nopeasti peräjälkeen.
Syyttäjän tähtitodistaja oli tohtori Oziel. Ennen kuin hän astui todistajanaitioon, Leslie Abramson lupasi “hyökätä hänen uskottavuuttaan vastaan kaikilla ihmisen ja Jumalan tuntemilla tavoilla”. Puolustus uskoi, että Oziel teki nauhat omiin tarkoituksiinsa ja että Lyle ja Erik kertoivat Ozielille, mitä tämä halusi kuulla. Ozielin luotettavuutta vastaan hyökättiin jo ennen kuin hän kohtasi Leslie Abramsonin. 23. heinäkuuta Kalifornian psykologian neuvosto jätti hakemuksen Ozielin toimiluvan peruuttamiseksi, koska hänen kerrottiin olleen “seksuaalisessa, sosiaalisessa tai liiketoiminnallisessa suhteessa kahden potilaansa kanssa”.
Elokuun 4. päivä tri Oziel aloitti syyttäjille 6-päiväisen todistuksensa. Oziel todisti sekä Lylen että Erikin lautamiesten edessä, että veljet halusivat surmata Josen, koska tämä dominoi heidän elämäänsä ja sai heidät tuntemaan itsensä surkeaksi. Kitty murhattiin, koska veljet eivät halunneet jättää todistajaa. Puolustus voitti yhden erän, kun Weissberg julisti, ettei Oziel saanut käyttää sanaa “sosiopaatti”. Weissbergin mielestä se oli “muotisana”, joka herättäisi ennakkoluuloja veljiä kohtaan.
Sekä Bozanichille että Kuriyamalle, Oziel antoi ainoan yksityiskohtaisen kuvauksen murhista - veljien kertoman. Oziel heikensi puolustusstrategiaa, joka oli esittää tapot itsepuolustuksena vuosien fyysisen, henkisen ja seksuaalisen väkivallan jälkeen. Oziel todisti Erikin kertoneen hänelle, että suunnitelma Josen ja Kittyn surmaamiseksi syntyi tilanteessa, jossa Erik oli katsomassa BBC ohjelmaa tai elokuvaa. Oziel sanoi Erikin kertoneen hänelle, että Jose “oli vain täysin hallitseva ja kontrolloiva, eikä häntä voinut miellyttää”. Erik sanoi Ozielille, että myös se, että Jose jätti hänet lähes perinnöttä, oli syy tämän tappamiseen. Oziel kuvaili surmia ja kertoi Erikin sanoneen hänelle, että Jose ja Kitty yllättyivät, kun veljet ryntäsivät olohuoneeseen. Oziel kuvaili, miten Lyle oli uhkaillut häntä lokakuun 31. päivän jälkeen, session, jossa Erik tunnusti murhat.
Leslie Abramson ja Michael Burt ristikuulustelivat Ozielia. He toivat esiin hänen suhteensa Judalon Smythiin ja sen, että hän oli juuri sopinut 400 000 dollarista tämän häntä vastaan nostaman oikeusjutun. He kertoivat, että Psykologian lautakunta oli tehnyt valituksen siitä, että Oziel määräsi Smythille lääkkeitä vääryydellä, ja että hänellä oli sopimaton suhde toisen potilaan kanssa. Tämä potilas oli maksanut terapiasta tekemällä remonttia Ozielin kotiin.
Lester Kuriyama yritti saada
Billionaire Boys Club -minisarjan todisteeksi ja näytettäväksi tuomaristolle, mutta Weissberg ei moista sallinut. Kuriyaman mielestä ohjelma tarjosi suunnitelman siitä, kuinka suorittaa “täydellinen murha”.
Josen entinen rakastajatar Louise seurasi oikeudenkäyntiä Court TV:stä. Louise soitti Pam Bozanichille kertoakseen, että mies, jonka hän aikoinaan tunsi, oli kaukana siitä, mitä puolustus antoi ymmärtää. Hän kertoi Bozanichille, että Kitty oli kovistellut häntä suhteesta, mutta sen hourailevan hullun, jollaisena puolustus hänet esitti, sijaan, Kitty oli niin miellyttävä kuin sellaisessa tilanteessa saattoi olla, ja halusi vain varmistaa, että suhde olisi ohi. Bozanich ja Kuriyama keskustelivat siitä, pitäisikö Louise kutsua oikeuteen torjumaan puolustuksen antama kuva Josesta, mutta päättivät olla tekemättä niin, koska eivät halunneet median korppikotkien repivän Louisea kappaleiksi.
Puolustus aikoi kutsua 90 todistajaa, mutta tuomari Weissbergin mielestä heidän jutuistaan iso osa ei ollut “relevantteja”, eikä niillä ollut “todistusarvoa”, joten puolustus sai kutsua 50 todistajaa. Puolustuksen osuus kesti kolme kuukautta. Puolustuksella oli kova työ vakuuttaessa lautamiehiä siitä, että veljet olivat välittömässä vaarassa ennen murhia. Kalifornian lain mukaan “välitön vaara” on ainoa peruste, jolla veljet voisivat joko kokonaan vapautua syytteistä tai tulla tuomituksi vain taposta.
Tähän päästäkseen puolustuksen piti todistaa kaksi asiaa: että Lyle ja Erik olivat pelänneet henkensä puolesta ja että heidän vanhempansa olisivat herättäneet sellaisen tunteen täysijärkisessä ihmisessä. Kaksi tapausta Kaliforniassa sopi tähän oikeudenkäyntiin ja niissä on ollut taustalla hakatun vaimon ja lapsen syndroomat.
Ihmiset vs. Aris oli tapaus, jossa syytetty ampui kuoliaaksi miehensä, joka oli hakannut häntä, ja sanonut, ettei anna tämän elää. Aris todettiin syylliseksi ja muutoksenhakuoikeus vahvisti tuomion 1989. Tämä tapaus asetti paineita tuomareille sallia todisteita laajemmalla skaalalla.
Weissberg salli puolustuksen tuoda todistajiksi opettajia, valmentajia, ystäviä, sukulaisia ja lapsiin kohdistuvan väkivallan asiantuntijoita, mikä ärsytti suuresti syyttäjää, jonka mielestä vastapuoli sai liikaa todistajia. Toinen veljien puolustuksen kannalta oleellinen tapaus oli
Ihmiset vastaan Flannel, jossa vastaaja tuomittiin toisen asteen murhasta ammuttuaan miehen, jolle oli kantanut kaunaa. Tämä tapaus vahvisti ajatusta, että syytetyn vilpitön, järjenvastainenkin uskomus, että on välttämätöntä puolustaa itseään välittömältä vaaralta, pyyhkii pois teon aiemman vihamielisen ennakkosuunnittelun, mikä on edellytys murhasta tuomitsemiselle.
Lyle todisti yhdeksänä päivänä. Hän sanoi, että häntä käytettiin hyväksi 6-8-vuotiaana ja että hän hyväksikäytti veljeään, kun tämä oli 5-vuotias. Sekä Lyle että Erik itkivät monesti Lylen todistuksen aikana. Lyle todisti, että 13 vuoden iässä hän alkoi uskoa isän hyväksikäyttävän Erikiä. Lyle todisti, että isä oli niin kontrolloiva ja äiti niin epävakaa, että hän haki turvaa pehmoeläimistään.
Lyle todisti, että Kitty hyväksikäytti häntä seksuaalisesti, kun hän oli 11 ja 12 ikäinen. Hän sanoi koskettaneensa Kittyä “joka puolelta”, jopa kun hänen isänsä oli samassa vuoteessa. Lylen todistus oli vahva ja yksityiskohtainen. Lylen kertoi murhayötä edeltäneistä tapahtumista ja kuvaili, miten ensin ammuttiin isä, sitten äiti.
Lyle murtuu todistaessaan väkivaltaisesta isästään
Jill Lansing kysyi Lyleltä, mikseivät veljet karanneet kotoa, ja Lyle vastasi, ettei siitä olisi ollut hyötyä, koska isä oli vaikutusvaltainen ja olisi löytänyt heidät. Lyle lisäsi, että hän ja Erik ajattelivat, ettei poliisi uskoisi heidän kertomuksia väkivallasta. Ennen kuin puolustus salli Lyleä ristikuulusteltavan, hän myönsi tarjonneensa tyttöystävälleen Jamie Pisarcikille rahaa siitä, että tämä todistaisi Josen lähennelleen häntä seksuaalisesti vasten hänen tahtoaan. Jaime kieltäytyi ja kertoi poliisille lahjontayrityksestä. Lisäksi Lansing yritti saada Lyleä vaikuttamaan epäluotettavalta tuomalla esiin sitä tosiasiaa, ettei tämä koskaan kertonut Ozielille seksuaalisesta väkivallasta. Lyle kiisti kehuskelleensa Ozielille tehneensä “täydellisen murhan”.
Pam Bozanich ristikuulusteli Lyleä neljä päivää. Hän väheksyi Lylen kertomuksia tapoista ja haastoi hänen väitteitään hyväksikäytöstä, mutta Lyle ei murtunut. Paremmin Bozanich onnistui havaitsemaan epäjohdonmukaisuuksia Lylen versiossa tapahtumien kulusta. Bozanich sai Lylen myöntämään, ettei hänen vanhemmillaan ollut aseita, että he eivät olleet suoraan uhkailleet veljiä ja että osa hänen puheistaan kuulosti “kamalalta” ja että “monissa päätöksissä ei ollut järkeä”.
27. syyskuuta Erik alkoi todistaa. Erikin käytös oli epätasaista ja hänen olemuksensa ärtynyt koko todistusten ajan. Hän moljotti kapeiden silmiensä välistä vaarallisen ja sekopäisen näköisenä, ja hetkeä myöhemmin näytti ennemmin häiriintyneeltä kuin surulliselta tai katuvalta.
Leslie Abramson ei auttanut asiaa. Hän seisoi puhujakorokkeen vieressä pöytänsä takana ja johti Erikin todistusta kuin mikäkin kersantti. Aina kun Erik harhaili puheissaan tai yritti kaunistella vastaustaan, Abramson tuli väliin ja ärjähti ponnekkaasti toisen kysymyksen. Välillä hän suhtautui Erikiin kuin vihollisen todistajaan ennemmin kuin omaan asiakkaaseensa. Mahdollisesti tuomari Weissbergin aiemmat varoitukset olivat saaneet Abramsonin äkäpussituulelle. Lester Kuriyama marisi, että Abramson “paijasi Erikiä ja piti hänestä hellästi kiinni tuomariston edessä”. Kuriyamaa huoletti, että tämä käytös sai Erikin näyttämään lapsenomaiselta ja viattomalta. Weissberg varoitti Abramsonia, että “syytetyn koskettamisessa ja fyysisessä reagoimisessa liikutaan harmaalla alueella. Asianajajan tulee toimia ammattiroolissaan, ei lastenhoitajana tai sijaisäitinä”.
Erik sanoi uskoneensa, että hänen vanhempansa aikoivat surmata hänet. Hän sanoi, että Kittyllä tuntui olevan maagisia voimia: äiti tiesi, mihin Erik meni, keitä hänen kaverinsa olivat, kaiken, mitä hän teki. Erikin puheita oli vaikea uskoa, etenkään 22-vuotiaalta mieheltä. Tämä oli osa puolustuksen suunnitelmaa saada Lyle ja Erik näyttämään isänsä kontrollin infantilisoimilta ja siltä, etteivät he olleet ikätasollaan. Erik todisti vanhempien tappamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, johon sanoi isän syyllistyneen. Erik kertoi tavanneensa laittaa kanelia isänsä teehen ja kahviin kuultuaan luokkakavereilta, että se sai siemennesteen maistumaan paremmalta. Tämä tuntuu epäuskottavalta, koska Josen luulisi maistaneen kanelin vahvan maun.
Lester Kuriyama yritti toistuvasti nostaa esiin kysymyksen Erikin seksuaalisuudesta, mutta tuomari Weissberg ei moista sallinut. Kuriyaman mielestä se oli olennaista, koska puolustus yritti saada Josea näyttämään seksuaalisesta saalistajalta. Yksi todistaja sanoi nähneensä talossa homopornolehtiä. Siitä voisi päätellä, että lehdet olivat Josen, mikä todistaisi hänen nauttineen seksistä miesten kanssa. Jos lehdet olivatkin Erikin, tilanne näyttäisi erilaiselta.
Ristikuulustelussa Erikillä tuntui olevan vaikeuksia muistaa yksityiskohtia. Lester Kuriyama kyseli vanhempien tappamisesta ja Erik vastasi moneen kertaan: “En muista.” Kuriyama sai Erikin kiinni oikeudenkäynnin isoimmasta valheesta, kun Erik kuvaili tarkoin yksityiskohdin kahden käsiaseen hankkimista perjantaina 18. elokuuta 1989. Erik todisti, että hän ja Lyle ajoivat Santa Monicassa Big 5 -kauppaan ja katsoivat läpi valikoimaa käsiaseita. Erik kuvaili, kuinka aseet olivat esillä lasivitriinissä, hän valitsi kaksi käsiasetta, ja sitten niitä ei luovutettu heille, koska Kalifornian lain mukaan sitä piti odottaa 15 päivää. Veljet uskoivat olevansa välittömässä vaarassa, joten he kokivat, etteivät he voineet odottaa niin kauan, joten he jättivät asian sikseen.
Kuriyama sanoi: “Nyt puhut kaikesta totta, vai mitä?”
Erik vastasi: “Puhun niin totta kuin osaan.”
Kuriyama kysyi: “Menitkö todella Santa Monicassa Big 5 -kauppaan elokuun 18. päivän aamuna ostamaan nämä käsiaseet?”
Erik vastasi: “Ehdottomasti. Epäilyksettä menin.”
Kuriyama pudotti pommin. “Herra Menendez, oletko tietoinen, että Big 5 ei ole pitänyt varastossaan käsiaseita maaliskuun 1986 jälkeen?”
Erik mumisi: “Ei, en ole, herra Kuriyama. Siellä oli aseita ja katsoimme niitä, ja hän sanoi, ettemme voisi kantaa niitä enää.
Tämä ei ollut ainoa epäjohdonmukaisuus, josta Kuriyama sai Erikin kiinni. Kun Kuriyama kysyi Erikiltä minisarjasta
Billionaire Boys Club, Erik kiisti nähneensä sitä. Erik myös myönsi, ettei olettanut vanhempiensa jättävän häntä perinnöttä. Tähän asti ristikuulustelua Erik oli väittänyt uskoneensa niin. Kun Kuriyama päätti ristikuulustelun, Leslie Abramson yritti paikkailla tilannetta. Erik sanoi oikeudelle, ettei muistanut missä Big 5 -myymälässä hän ja Lyle kävivät.
14. lokakuuta puolustus aloitti seuraavan vaiheen eli he pyrkivät selittämään lautamiehille, miksi Lyle ja Erik Menendez olivat uskoneet olevansa välittömässä hengenvaarassa, vaikka heidän vanhempansa eivät olleet edes aseistettuja. Psykologi Ann Tyler oli ensimmäinen lukuisista asiantuntijatodistajista. Tyler todisti veljien kärsivän tilasta nimeltä “opittu avuttomuus”, joka syntyy voimakkaan, toistuvan pahoinpitelyn myötä. Tyler sanoi, ettei hänellä ollut epäilystäkään siitä, että Jose ja Kitty Menendez olivat henkisesti pahoinpidelleet poikia suunnilleen kaikin mahdollisin tavoin. Bozanich ristikuulusteli Tyleria ja huomautti, että monia rankimpia perhettä koskevia väitteitä ei ollut vahvistettu, eikä todistettu mitenkään. Tylerin huomion kiinni veljien naiivius, joka tuli heidän todistuksensa aikana esiin monesti ja sattumanvaraisesti, mitä olisi vaikea teeskennellä, toisin kuin itkemistä. Heissä oli herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta, jopa silloin kun he häkeltyivät jostain kysymyksestä ja heidän vastauksessaan välähti suutahdus, jonka he peittivät nopeasti. Heissä näkyi myös omituinen kunnioitus ja rakkaus isäänsä kohtaan, ja sekin vaikutti aidolta.
Tänä aikana Kittyn suku alkoi puhua medialla puolustuksesta ja siitä, miten se Kittyn esitti. Kittyn veli Milton Andersen sanoi paikallislehdelleen
The Daily Southtownille, että poikien puolustus oli roskaa. Hän uskoi, että Lyle ja Erik tekivät murhat ahneudesta. Hän sanoi puolustuksen tavanneen häntä ja yrittäneen vakuuttaa häntä siitä, että hänen siskonsa ja lankonsa olivat pahoja ihmisiä. Andersen sanoi lehdelle: “Siskoni ei pahoinpidellyt lapsiaan.” Andersenin mielestä Jose ja Kitty eivät asettaneet pojille tarpeeksi rajoja.
Ann Burgess oli puolustuksen toinen asiantuntijatodistaja. Burgess on rikospaikka-analyysin asiantuntija ja mielenterveyden hoitamisen professori Pennsylvanian yliopistosta. Hän tutki valokuvia rikospaikalta, Menendezin perheen olohuoneesta, ja todisti sen olevan “epäjärjestyksessä oleva rikospaikka” ja ettei se voinut olla ennalta suunnitellun murhan jäljiltä. Hän todisti myös, että haavojen epämääräisyys sai hänet ajattelemaan, että rikokset oli tehty liioittelevasti, ja tämä osoitti suunnittelemattomuutta.
21. lokakuuta oikeuteen tuli Jill Lansingin ensimmäinen asiantuntijatodistaja. Indianan yliopiston professori Stuart Hart todisti uskovansa, että Lyleä oli henkisesti kaltoinkohdeltu vakavasti.
Lansingin seuraava asiantuntija oli Jon Conte. Hän todisti haastatelleensa Lyleä 60 tuntia vuoden -93 aikana ja uskovansa, että tämä puhui totta hyväksikäytöstä, Lylen “tunnereaktion” perusteella. “Tunne” oli häpeä sekä haluttomuus puhua hyväksikäytöstä, koska se oli kiusallista.
Bozanich oli varma, ettei tuomaristo uskoisi puolustuksen todistajia, eikä veljien kertomuksia hyväksikäytöstä. Hän oli niin varma siitä, että jätti kutsumatta takaisin psykologian asiantuntijan, joka oli ollut läsnä paljon oikeudenkäynnin alkupuolella. Tämä saattoi olla hänen suurin virheensä oikeudenkäynnin aikana.
Yksi viimeisiä todistajia oli tohtori Kerry English, lääketieteen tohtori lasten hyväksikäytön tiimistä Martin Luther Kingin sairaalasta eteläisestä Los Angelesista. Hän todisti, ettei löytänyt Erikista jälkiä hyväksikäytöstä, joskin fyysiset todisteet hyväksikäytöstä ovat yleensäkin harvinaisia. Tohtori English oli läpikäynyt Erikin lapsuusajan terveystiedot ja löysi mielenkiintoisen merkinnän vuonna 1977 tulleesta vammasta. Lääkäri oli kirjannut, että Erikin “kipeä nielun takaosa, kitakieleke ja pehmeä suulaki eli kitapurje on paranemassa hyvin”. Tohtori Englishiltä kysyttiin, voiko vamma kurkun takaosassa johtua lapsen hyväksikäytöstä ja hän vastasi: “Kyllä, oraaliyhdynnästä.”
Tällaisen vamman voi aiheuttaa monet muutkin asiat, kuten mehujää. Tämä vamma oli epäilyttävä ja ensimmäinen hyväksikäyttöön viittaava fyysinen merkki. Muuten hyväksikäytöstä olivat puhuneet vain veljet sekä ystävät ja sukulaiset, jotka sanoivat kuulleensa siitä veljiltä. Ristikuulustelussa Bozanich sai tohtori Englishin myöntämään, että kurkun takaosan vammalle saattoi olla muitakin selityksiä.
Ed Fenno oli yökyläillyt Menendezeillä. Hän todisti Josen olleen pettynyt, kun Erik luopui mahdollisuudesta päästä UC Berkeleyn kouluun ja halusi mieluummin UCLAan. Josen mukaan Berkeley oli akateemisesti parempi kuin UCLA ja oli pettynyt Erikin päätökseen. Erik halusi UCLAan paremman tennisjoukkueen perässä. Fennon todistus osoitti, että UCLAan meno oli Erikin oma valinta. Bozanich kysyi Fennolta, näkikö hän koskaan Erikin valehtelevan vanhemmilleen ja Fenno vastasi, että “molemmat valehtelivat aika usein”.
Puolustus soitti joulukuun 11. päivän nauhan lautamiehille, kun tuomari Weissberg oli päättänyt, että puolustus oli luopunut terapeutin salassapitovelvollisuudesta, koska he olivat nostaneet esiin kysymyksen veljien henkisestä tilasta raastuvalla väittäessään, että veljet tappoivat pelosta. Nauhalla Lylen voi kuulla keskustelevan syistä, miksi vanhemmat surmattiin. Lyle rehvasteli hänen ja Erikin “osoittaneen suurta rohkeutta tappamalla äidin”. Lyle sanoi myös, että “Kaipaan näitä ihmisiä ympärilleni. Kaipaan koiraani. Jos näin karkean analogian voi tehdä.”
Lylen ääni oli viileä ja tasainen, tyhjä. Nauhalla ei puhuta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jose piti surmata, koska hän kontrolloi veljien elämää ja oli huono aviomies. Erik ei puhu nauhalla paljon, mutta hänen voi kuulla itkevän taustalla.
Judalon Smyth horjuttamaan Ozielin todistuksen uskottavuutta ja ja todistamaan kahtena päivänä. Smythin todistus pyöri kahden teeman ympärillä: Oziel oli manipuloinut ja kiusannut hänet suhteeseen ja monet hänen, Smythin, aiemmat kommentit Lylestä ja Erikistä olivat erehdystä. Smythin oma uskottavuus oli kyseenalaistettavissa. Hän oli antanut poliisille pitkän valaehtoisen todistuksen ja todistanut suljettujen ovien takaa tuomari Albrechtille nauhojen hyväksyttävyydestä. Hän oli myös esiintynyt televisiossa.
Bozanich oli kiukkuinen siitä, että Smyth perui aiempia puheitaan. Bozanich Smythin olevan äkäinen siitä, että piirikunnan asianajajan toimisto ei nostanut raiskaussyytteitä Ozielia vastaan. Bozanich oli ohjannut Smythin piirikunnan toimiston seksirikos-osastolle, joka oli hylännyt tapauksen todisteiden puutteellisuuden vuoksi.
Bozanich ristikuulusteli Smythia hänen kertomustensa eri versioista ja Smyth vastasi, ettei ollut vastuussa aiemmista kommenteistaan, koska Oziel oli aivopessyt hänet silloin. Todistuksensa päättyessä, vaikutti siltä, että tuomariston oli vaikea uskoa häntä. Smyth oli viimeinen 56:sta todistajasta, jotka puolustus kutsui.
Syyttäjien vastatodistajien tavoitteena oli kiistää tarinat, jotka veljet kertoivat murhia edeltäneistä päivistä ja palauttaa Josen ja Kittyn maine. Yksi vastatodistajista todistaja oli mies nimeltä Grant Walker, joka työkseen putsasi uima-altaita. Hän todisti olleensa Menendezin kartanossa kiinnittämässä altaan kytkintä lauantaina 19. elokuuta, päivä ennen murhia. Walker sanoi nähneensä Lylen pelaavan tennistä toisen miehen kanssa, kun Erik seisoi vanhempiensa vieressä, jotka istuivat patiopöydän äärellä, joka oli vedetty tenniskentälle. Walker kuuli Kittyn puhuvan Lylelle hänen tennisottelustaan. Lyle vastasi “vihaisesti” ja käytti alatyylistä kieltä. Walker sanoi, että myös Erik näytti olevan vihainen vanhemmilleen. Tämä sananvaihto tapahtui klo 14:00:n aikoihin. Tämä oli tehokas todiste. Menendezin veljesten mukaan he olivat tarkoituksella pysyneet poissa talosta, koska pelkäsivät vanhempiaan.
Flor Suria oli Menendezien perheen kodinhoitaja ja nukkunut kartanossa maanantaista perjantaihin sinä aikana, kun oli siellä työssä. Hän todisti, ettei koskaan nähnyt Kittyn, eikä Josen huutavan lapsilleen. Suria todisti myös, ettei hän kuullut Lylen itkevän, kun hänen hiuslisäkkeensä väitetysti kiskottiin tiistaina, eikä hän kuullut mitään muitakaan ääniä riidasta, jota Josella ja Erikillä olisi ollut torstaina.
Jaime Pisarcik todisti olleensa Lylen on-ja-off-tyttöystävä kolmen vuoden ajan. Suhde jatkui pidätyksen jälkeen, kunnes yhtenä päivänä joulukuussa 1990, kun Jaime pyysi Lyleä kertomaan totuuden epäilystensä kasvettua yhä suuremmiksi. Jaime todisti, että Lyle kertoi valehdelleensa hänelle ja että tosiasiassa hän tappoi vanhempansa. Syy murhiin oli, että Jose hyväksikäytti Erikiä ja Kitty Lilyä. Jaime sanoi Lylelle, ettei uskonut häntä, ja pian tämän jälkeen he erosivat. Jaime todisti myös, että 1987 hän oli ollut Lylen mukana hiuslisäkeostoksilla Birginhamissa, Alabamassa, ja että hän oli jutellut hiuslisäkkeestä Erikin kanssa vuonna 1988. Tämä oli toinen aukko puolustuksessa. Erik oli väittänyt, että Lylen näkeminen ilman hiuslisäkettä järkytti hänen avautumaan hyväksikäytöstä ja tämä johti murhiin. Jill Lansing hyökkäsi Pisarcikin uskottavuutta vastaan ja esitti tämän onnenonkijana, joka haaveili pääsevänsä rikkaisiin naimisiin, ja jonka unelma särkyi, kun kihlattu paljastui murhaajaksi.
Kittyn veli Brian Andersen todisti, ettei Erik ollut mikään arkajalka, vaan hänellä oli “paisunut ego”. Veljet käyttivät alatyylistä kieltä puhuessaan vanhemmilleen ja käyttivät surutta vanhempiensa rahoja. Jose oli sanonut Andersenille, että Lylen pitäisi oppia elättämään itsensä, että hän ja Kitty eivät maksaisi ikuisesti tällä tavalla hänen kustannuksiaan. Puolustus toi esiin, että Andersen oli kiinnostunut Kittyn omaisuudesta ja hän oli jättänyt perintötuomioistuimen asiakirjan, jossa vaadittiin, että perintö tulisi hänen perheelleen, jos osoitettaisiin, että Kitty kuoli Josen jälkeen.
Marle Eisenberg, Josen sihteeri 14 vuoden ajalta, todisti Lylen ja Erikin käytöksestä vanhempien muistotilaisuuden jälkeen. Eisenberg oli ollut veljien kanssa silloin limusiinin kyydissä. Lyle kysyi Eisenbergiltä: “Kuka sanoi, etten voisi täyttää isäni kenkiä?”
Eisenberg kehotti Lyleä etsimään omat polkunsa elämässä, eikä pyrkimään täyttää isänsä kenkiä. Silloin Lyle ojensi kenkiä ja sanoi: “Et ymmärrä. Nämä ovat isäni kengät.”
Puolustus kutsui tohtori Vicaryn todistajaksi kumoamaan vastatodistelua ja tukemaan hyväksikäytön todenperäisyyttä. Vicaryn mukaan Erik oli “suuren ahdistuksen vallassa, säälittävä, nynnymäinen, toivoton tapaus”, kun hän ensi kertaa tapasi tämän vankilassa. Erik oli kertonut Vicarylle hyväksikäytöstä elokuussa -90, käytyään kuukausia terapiassa ja käyttäessään masennuslääkkeitä ja rauhoittavia. Bozanich ei kysellyt Vicaryn mielipiteitä Erikin henkisestä tilasta ja hyväksikäytöstä, vaan sen sijaan kuinka paljon Vicary tienasi työstään tämän tapauksen parissa. Bozanich kysyi, oliko syy Erikin surullisuuteen tulevat murhasyytteet ja Vicary vastasi kieltävästi. Vicary kertoi olleensa hieman shokissa nähdessään, että Erik “tykkäsi olla vankilassa”. Vicary lisäsi, että Erik “koki ensimmäistä kertaa elämässään, ettei hänellä ollut paineita”.
Mark Heffernan oli käräjien viimeinen todistaja. Puolustus kutsui hänet vähentämään painoarvoa Grant Walkerin todistukselta, uima-allaskorjaajan, joka todisti nähneensä veljekset iltapäivällä elokuun 19. päivänä pelaamassa tennistä kartanolla. Hefferman todisti olleensa veljien tennisvalmentaja kesällä -89 ja kiisti olleensa Menendezien kartanolla tuona päivänä.
Ennen lopetusargumentteja tuomari Weissberg antoi syyttäjille toisen voiton kieltäytyessään antamasta valamiehistölle ohjeistusta, joka olisi voinut johtaa vapauttamiseen. Weissberg sanoi, että “ei yksinkertaisesti ole todisteita” siitä, että keskimääräinen ihminen olisi pelännyt henkensä puolesta niissä olosuhteissa, joissa veljet sanoivat pelänneensä. Weissberg antoi tuomariston harkita henkirikostuomioista sopivaa.
Michael Burt aloitti lopetusargumenttinsa sanomalla Lylen lautamiehille, että heidän täytyy ottaa huomioon, että veljet tekivät murhat “pelossa ja paniikissa, jonka aiheutti vuodesta toiseen jatkunut pahoinpitely kiusaavien vanhempien taholta”. Burt sanoi Lylen toimineen kuin “ajattelematon robotti” 20. elokuuta 1989 ja ampuneen vanhempansa “vaistonvaraisesti” ilman huolellisesti mietittyä suunnitelmaa. Burt sanoi, että murhat tapahtuivat olosuhteissa, jotka eivät vastaa ensimmäisen asteen murhan piirteistöä.
Bozanich vastasi sanomalla, että “tämä ei ole monimutkainen tapaus. Nämä kaksi ihmistä olivat katsomassa tv:tä ja tulivat poikiensa teurastamaksi.” Hän haastoi Burtin ajatuksen, että veljet eivät suunnitelleet murhia, tuoden esiin, että he ajoivat San Diegoon asti hankkiakseen käsiaseet. Bozanich viittasi myös Ozielin sessioiden nauhoitukseen, jossa Lyle sanoi, että “ei tule kuulonkaan”, että hän suorittaisi ampumiset yksin ja olisi antanut Erikin “nukkua” ohi suunnitelman.
Jill Lansing kuvaili lautamiehille rikoksen vaiheet, ja kehotti heitä pohtimaan “tätä kaikkea, mikä juontaa juurensa Lylen lapsuudenaikaiseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön”.
Bozanich oli sarkastinen ja pureva lopetusargumenteissaan. Hän kutsui Lyleä ja Erikiä “hemmotelluiksi, pahantahtoisiksi nulikoiksi”, jotka saivat “parasta puolustusta, jota isukin rahoilla voi saada”. Bozanich sanoi yhdessä kohtaan: “Kaikki lapset, joilta kaltoinkohdellaan vakavasti ja joista tulee yhteiskunnan hyödyllisiä jäseniä, tämä puolustus on loukkaus heitä kohtaan.”
Kolmepäiväisessä lopetusargumentissaan Abramson selitteli pois puolustuksen ongelmat, syytti syyttäjän todistajia julkisuudenkipeiksi valehtelijoiksi ja hyökkäsi tohtori Ozielia vastaan. Puheenvuoronsa lopuksi Abramson teki lopulta jotain, mitä syyttäjä olisi toivonut Erikin tehneen kolme vuotta aiemmin: hän kääntyi Lyleä vastaan.
“En halua Erikin ottavan syytä niskoilleen Lylen teoista. Todisteet eivät osoita Erikin tappaneen ketään.”
Lester Kuriyaman lopetusargumentit hoituivat kolmessa tunnissa. Hän sanoi tuomaristolle, ettei pyri “hämäämään” heitä, vaan sen sijaan pyytää heitä “perustamaan päätöksensä maalaisjärkeen”.
Hän sanoi tuomaristolle, että Erik oli homoseksuaali ja tämän hän toi esiin siksi, että “jos syytetyllä on ollut suostumuksellista seksiä miesten kanssa, se selittää, miten hän kykenee kuvailemaan seksuaalista kanssakäymistä isänsä kanssa”. Kuriyama sanoi tuomaristolle, että Jose ei ollut pakottanut Erikiä homoseksuaalisiin tekoihin, mutta ilmoitti järkähtämättömäksi faktaksi, että Erik on homo.
Tuomari Weissberg antoi Lylen ja Erikin tuomaristoille neljä vaihtoehtoa, joista valita veljien kohtalo. Lautamiehet saattoivat todeta heidät syyllisiksi ensimmäisen asteen murhaan erityisolosuhteissa; he saattoivat todeta heidän syyllisiksi toisen asteen murhaan; he saattoivat todeta heidät syyllisiksi tappoon; tai he saisivat todeta veljet syyllisiksi tahdonvastaiseen tappoon. Lylellä ja Erikillä, kummallakin, oli kontollaan kolme rikossyytettä: Josen murha, Kittyn murha ja murhajuonittelu.
13. tammikuuta 1994, harkittuaan 16 päivää, Erikin tuomaristo julisti olevansa umpikujassa ja kyvytön pääsemään sopuun yhdestäkään syytteestä. 25. tammikuuta, harkittuaan 24 päivää, Lylen tuomaristo ilmoitti olevansa umpikujassa. Kummankin veljen tuomaristossa oli niitä, joiden mielestä veljet olivat julmia murhaajia, ja niitä, jotka näkivät heidät pitkäkestoisen väkivallan uhreina. Tuomari Weissberg julisti oikeudenkäynnin rauenneeksi.
Tilanne oli voitto puolustukselle. Vain kolme lautamiestä Lylen tuomaristosta äänesti isä Josen murhasta ankarinta syytettä, ensimmäisen asteen murhaa. Erikin tuomaristosta sitä äänesti viisi.
Gil Garcetti, piirikunnan asianajaja, joka sijaisti Ira Reineria sanoi, että Menendezin veljille pitää järjestää uusi oikeudenkäynti. Se, että tuomaristo ei päässyt yksimielisyyteen, oli Garcettin mielestä kuitenkin “parempi kuin että tuomaristo olisi antanut tuomion taposta, koska tässä on kyse murhasta”.
Ihmiset vs. Lyle ja Erik Menendez ei ollut kyse syyllisyydestä tai syyttömyydestä, syytetyt myönsivät surmanneensa vanhempansa kylmäverisesti ja antamalla armoa ja ilmaisematta katumusta. Oikeudenkäynnissä oli kyse poikien kyvyttömyydestä ottaa vastuuta omista teoista. He syyttivät vanhempiensa loputtoman väkivallan muuttaneen uhrit tappajiksi. Valtio yritti todistaa, että syytetyt tappoivat ahneudesta ja vihasta, ja olivat sosiopaatteja, jotka keksivät sensaatiomaisia syytöksiä seksuaalisesta, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta.
Vaikka tapaus vaikutti läpihuutojutulta, se meni mönkään, kiitos hyvin harjoiteltujen todistusten, loistavien puolustusasianajajien, yllättyneiden syyttäjien, päättämättömän tuomarin ja joukon lautamiehiä, jotka manipuloitiin hyväksymään eriskummallinen puolustus.
