Helsingin Sanomat 7.4.2026 /
https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000011927190.html
”Maailman turvallisin päiväkoti tällä hetkellä”, sanoo äiti, jonka lapsi on nukkunut turmasängyssä
HS vieraili Kelokuusen päiväkodilla Vantaalla, jossa arki jatkuu traagisen kuolinuutisen jälkeen. Anna Lampilan nuorimmainen nukkuu samanlaisessa sängyssä, missä kuolemaan johtanut onnettomuus tapahtui.
”Varmasti maailman turvallisin päiväkoti tällä hetkellä”,
arvioi äiti Anna Lampila tiistaiaamuna Kelokuusen päiväkodin pihamaalla Vantaan Myyrmäessä.
Hänellä on 13 lasta, joista Kelokuuseen hän on tuonut kaksi nuorinta, kolmi- ja kuusivuotiaat.
Ennen sisälle menoa kolmikko on sytyttänyt kynttilän toisten samanlaisten viereen. Kynttilät, pääsiäistiput, enkeli ja pehmohirvi muistuttavat hoitolapsen kuolemasta. Kaksivuotias lapsi jäi puristuksiin sängyn ja seinän väliin tiistaina 24. maaliskuuta ja kuoli vammoihinsa kiirastorstaina 2. huhtikuuta.
Kynttilä- ja leluryhmän takana heilahtelee puolitangossa Suomen lippu. On melkein tyyntä, taivas pilvessä, ja sataa tihkua. Lapsia ja vanhempia saapuu koko ajan. Osa pysähtyy jättämään oman kynttilänsä tai lelunsa, osa jatkaa suoraan sisälle.
Hihnassa omistajansa paluuta odottaa jonkun perheen koira.
Sisällä päiväkodissa oli Lampilan mukaan ollut ”vähän hiljainen tunnelma”.
”Kun on näin surullinen näky pihalla”, hän tulkitsee.
Hiljaisia olivat lähinnä aikuiset.
”Lasten äänet ja riemu siellä kaikuivat. Se tuo arkea ja normaaliutta, ja sehän on hyvä”, Lampila sanoo.
Hänen nuorimmaisensa on nukkunut onnettomuussängyn kaltaisessa ”giljotiinisängyssä” siitä saakka, kun päiväkodissa vuoden vanhana aloitti.
Seinälle nostettava sänkymalli on Lampilalle muutenkin tuttu: semmoisessa hän itsekin päiväkotilapsena 1980-luvulla nukkui. Malli oli käytössä myös satakuntalaisessa päiväkodissa, jossa hän aikoinaan työskenteli.
”Sängyssä on riskinsä, mutta ei pelota. Uskon, että tällaisen tapahtuman jälkeen päiväkodissa ollaan todella tarkkoina. On aistit pinnassa”, hän sanoo.
Kelokuusen henkilökuntaa Lampila kiittää ammattitaitoiseksi.
”Lapset tykkää käydä”, hän sanoo.
Lampilan perheessä hoitotoverin kuolemasta on halunnut ja osannut puhua etenkin kuusivuotias. Kolmivuotias ei sen sijaan ole ”ihan silleen ymmärtänyt tilannetta vielä”.
”Hän oli vaan ihmeissään siitä, että oli poliiseja päiväkodilla.”
Kuusivuotiaalle hoitotoverin kuolema on nostanut pintaan muistoja oman veljen kuolemasta. Tämä kuoli kaksi vuotta sitten 15-vuotiaana.
”Hänelle oli tärkeää tuoda kynttilä tänne. Kovasti kyselee, ja hyvä kun kyselee, niin ei kaivertamaan”, äiti sanoo.
Äidille kaksi kuolemaa, oman lapsen ja nyt Kelokuusen hoitolapsen, on nostanut mieleen ajatuksen siitä, että täysin turvallista ei ole missään, ei päiväkodissa, ei kadulla eikä missään muuallakaan, ja se pitää ymmärtää ja hyväksyä.
”Oppia voi ottaa, että vastaavaa ei sattuisi.”
Anna Lampilalla on ajatuksia siitä, miten vastaavia onnettomuuksia voisi ehkäistä.
”Huonetta ei tarvita leikkeihin heti päiväunien jälkeen, koska lapset menevät päikkäreiltä suoraan välipalalle. Se syödään eri huoneissa kahdessa ei ryhmässä. Voisiko ajatella, että sängyt nostettaisiin ylös vasta sen jälkeen, kun kaikki lapset ovat varmasti välipalalla ja nukkuma- ja leikkihuoneen ovi lukossa?” hän miettii.
Toinen riski, johon voisi Lampilan mukaan kiinnittää huomioita, ovat painopeitot. Lampilan mies on töissä espoolaisessa päiväkodissa, jossa käytetään samanlaisia giljotiinisänkyjä kuin Kelokuusessakin. Espoolaispäiväkodissa käytetään etenkin levottomien lasten rauhoittamiseen painopeittoja. Ne ovat siihen hyviä, mutta toisaalta voivat hämätä: peittoja on eripainoisia, jolloin sängyn nostotuntuma vaihtelee.
”Onko sängyssä pelkkä peitto vai myös lapsi?”, Lampila pohtii.