K.Karhunen kirjoitti:Vai että ihan virallisesti hulluksi todettu? Missähän näin? Itse alkaisin pitämään huolestuttavana tuollaista kirjoittavan mielentilaa. Paniikkihäiriöt ja sosiaalistentilanteiden pelko, sekä lievä masennus eivät liene hulluutta? Hoitoonhan Pekka-Eric ei päässyt, vaikka sitä hänelle pyydettiin.
Lääkärin sanoin: Lievät oireet ja liian pitkät jonot.
Juuri näin. Iso osa suomalaista kärsii vuosittain jonkinlaisista mielenterveysongelmista, joten pitäisikö kaikki stressaantuneetkin ihmiset heittää sitten tuohon "hullu"-kategoriaan, jos sinne kerran pääsee noinkin vähin perustein. Tässä tapauksessa näitä hulluja taitaa olla joka nurkalla. Kannattanee siis alkaa välttelemään myös kaupan kassaa, saattaahan sekin olla hullu ja iskeä vaikka kassakoneen kanssa kimppuun vielä seuraavalla kerralla - tai kenties nimeä kuittiin kirjoittaessasi iskeekin sen kynän kämmenestä läpi.
Tämän sortin mielenterveydelliset ongelmat eivät ole mielestäni omiaan heittämään ketään hullu-luokituksen alle. Moni niistä itse kärsivä saattaa toki näin ajatella ja pitää elämäänsä jopa arvottomana sen myötä, mutta totuushan on, että ne ihan oikeat hullut ovat todella harvinaisia. Mikäli jokainen masentunut, paniikkihäiriöinen ja sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä pitäisi sulkea hetimiten laitoksiin, niin kylläpä sitä kadulla kulkiessa olisikin sitten autiota. Ihan pystyn kuvittelemaan sinne sellaisen villin lännen pyörivän risupallon pyörimään edestakaisin pitkin katua, kun kaikki hullut on putsattu kaduilta pois ja tukittu kiireesti kyhättyihin lisälaitoksiin.
Minä en pidä Pekka-Ericiä hulluna, en edes sen jälkeen mitä hän on tehnyt. Olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä oli lahjakas ja herkkä poika, jonka vuoksi hän oli helppo saalis kiusaajille ja muille idiooteille, joiden mielestä kukaan ei saa olla erilainen tai tuntea normaalia enempää. Koska lapsena on niin vaikea ymmärtää miksi tulee kiusatuksi, sitä alkaa epätoivoiseksi ja kokeilee hieman kaikkea, mikä voisi muuttaa tilanteen; jopa alkaa muuttamaan itseään huomattavissa määrin, väkisin tukahduttaa sen oman olemuksensa sieltä. Tämä tosin kääntyykin yleensä vain itseään vasten ja lopulta ollaankin tilanteessa, että sekä kiusaajat, että se mitä on itselleen tehnyt aiheuttaa ongelmia oman pään sisällä - tulee juuri näitä oireita mitä Pekka-Ericillä oli, sekä kenties joitakin muitakin, jos on varsin epäonnekas. Koulussa kun tulee tuijotetuksi tilanteessa kuin tilanteessa, alkaa pelkäämään sitä, että mokaa muiden katsellessa - tämän kuvittelisin olevan yhtenä isona tekijänä tuohon sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Paniikkihäiriöt lienevät ihan samaa perua. Ja vaikka totuus olisikin se, etteivät kiusaajat enää hetkeen olisikaan tuijottaneet, sitä pitää itseään koko ajan sen verran varuillaan, että tekee vain itse itselleen hallaa ja uskoo siihen tuijottamiseen, vaikka kukaan ei sattuisikaan katsomaan.
Sen verran, mitä olen Pekka-Ericistä lukenut ja kuullut, olen ymmärtänyt ettei hän uskaltanut kamalasti pyytää mitään, vaikka olisikin jotain halunnut - sama koski lienee myös tuota avun saamista lääkäristä. Hän itse, eivätkä hänen vanhempansa uskaltaneet ja osanneet pyytää apua tarpeeksi napakasti, joten tilanne päättyi sitten tähän, kaaokseen. Enkä syytä siitäkään, tiedän kuinka vaikeaa on oikeasti saada sitä apua lääkäreiltä, psykiatreilta tai keltä tahansa muulta. Siinä ei oikeasti auta kuin valehdella, liioitella tilannetta ja omaa tilaansa, jotta saa jonkun edes katsomaan tarkemmin omaan suuntaansa, saatika että pääsisi vielä hoitoon. Jokelan jälkeen onneksi tilanne taisi hieman muuttua ja Kauhajoen jälkeen vielä enemmän; nuorten (varsinkin miesten) pahoinvointiin on todellakin alettu kiinnittämään enemmän huomiota, jonkin verran lisärahoitusta on suunnattu nuorten mielenterveystyöhön ja hoitoon pääseminen on hieman helpompaa nyt. Suomalaisen miehen kynnys on kuitenkin edelleen aika korkealla ja sitä yritetään pärjäillä niin pitkälle kuin mahdollista itse, eikä tajuta kysyä välttämättä sitä apua. Ja siinä vaiheessa kun sitä kysytään ja tulee torjutuksi... Uskomaton tilanne vain. Ei suomalainen mies mene kysymään apua jos sattuu olemaan huono päivä, viikko tai edes kuukausi, vaan silloin ihan oikeasti ollaan jo avun tarpeessa, kun semmoisen tempauksen tekee.
On toki iso sääli, että näissä tapauksissa aina kuolee viattomia - tekijä mukaanlukien, mutta ainakin itse pidän hieman lohduttavana asiana sitä, että nämä tempaukset saavat kuitenkin oikeasti muutosta aikaan ja herättelevät ihmisiä totuuteen. Eräänlaista marttyrismiä siis, vaikkakin hieman väärällä tapaa. Nykypäivänä sitä huomiota on kuitenkin turha odottaa seisomalla lakanan kanssa kadunkulmalla ja tarjoamalla kahvia ohikulkijoille että moi, meillä on tälläinen mielenterveyskampanja, kiinnostaisiko kuulla...? Kun suurin osa niistä kahvinnauttijoista on siinä vain sen kahvin takia, eikä niitä kiinnosta tippaakaan se sen mainostama asia. Ei varsinkaan, kun näitä lakananheiluttelijoita on asiasta kuin asiasta, aina oikeasti isoista jutuista sinne naapurin mummon virkkauskerhon jäsenrekryyn.
Eihän ihmisiä jaksa oikeasti kiinnostaa vasta kun sitten, kun tapahtuu jotain missä kuolee ihmisiä. Enää vakavasti loukkaantuminenkaan ei riitä mielenkiinnon herättämiseen, vaan tarvitaan vähintään niitä menehtyneitä, ennen kuin korvaansa edes vaivaudutaan lotkauttamaan sille asialle. Senhän näkee jo lehtiä selaamalla - harvoin siellä kerrotaan enää loukkaantumisista, vaan aina se juttu irtoaa vasta sitten, kun joku on kuollut.
, elleivät tutkintalautakunnat ja muut instanssit nyt tee oikeita johtopäätöksiä jotka johtavat johonkin ihan käytännönkin (todellisuuden) tasolla.
