Doctor Lecter kirjoitti: Pe Tammi 05, 2018 12:04 pm
Etusivun listaan lisätty:
1) Tampereella tammikuussa 1968 17-vuotiaan tekemä puukotus.
PPK 1975
Kallis laina
Apul. osastopäällikkö Aimo Viikari
Hän oli karannut vastaanottokodista, eikä halunnut joutua sinne takaisin tovereiden kiusattavaksi.
Hänellä ei ollut työtä, rahaa eikä ruokaa. Hän oli nuori, yksinkertainen, lapsellinen ja neuvoton.
Mitä hänen olisi tehtävä?
Silloin hän muisti erään toverinsa mummon. Hän varmaankin lainaisi hieman rahaa pahimpaan hätään. Mutta toisin kävi kuin hän oli aikonut, rahaa hän kyllä sai hieman kokoon, mutta ne olivat verisiä rahoja, rahoja, joilla oli kirous matkassaan...
Mikä neuvoksi?
Eino ei ollut vielä seitsemäätoistakaan täyttänyt, mutta elämä oli kyllä ehtinyt näyttää hänelle nurjat puolensa.
Keväällä hän oli joutunut vastaanottokotiin, missä toverit kiusasivat häntä.
Toverit olivat härnänneet häntä ja sanoneet hänen saavan jonkin rangaistuksen, koska hän ei ollut mennyt muiden kanssa saunaan. Ja niin hän oli päättänyt karata. Rangaistavaksi hän ei kyllä jäisi.
Vastaanottokodista hän oli käynyt työssä lähettinä eräässä liikkeessä Tampereen kaupungissa, mutta jäänyt sieltäkin pois pääsiäisen pyhien mentyä peläten kiinnijoutumistaan.
Rahaa hänellä ei ollut. Äiti olisi varmaankin antanut ruokaa, mutta äiti oli mennyt lomamatkalle, eikä ollut kotona.
Isästäkään hän ei tiennyt mitään, vanhemmat olivat eronneet 7 vuotta sitten ja yhteys isään oli tyystin katkennut.
Äidin asunnossakaan ei uskaltanut yöpyä. Niinpä hän oli majaillut neljä viimeistä yötä, joiksi hän, ei enää ollut mennyt vastaanottokotiin kellarikomerossa ja veljen autossa pihalla. Nyt oli jotain tehtävä.
- Ensimmäisinä surma-aseina käytetyt rikkimenneet egyptiläinen vesipiippu ja lasimaljakko.jpg (139.37 KiB) Katsottu 9440 kertaa
- Surma-aseina käytetyt keittiöveitset. Kaksi ensimmäistä veistä meni poikki, kolmas kesti. Sen murhaaja jätti uhrin selkään..jpg (121.96 KiB) Katsottu 9440 kertaa
Vierailu
Eino muisti erään toverinsa mummon, iäkkään leskirouvan, jonka luona hän oli kerran pari käynyt toverinsa Joukon kanssa.
Mummo oli antanut Joukolle rahaa, kun tämä oli pyytänyt, ehkäpä mummo antaisi hänellekin lainaksi vain, tietenkin.
Eino päätti mennä tapaamaan mummoa.
Oli huhtikuun 13 päivä 1971, kello ei ollut vielä 18.
Mummo asui Rautatienkadulla erään talon kuudennessa kerroksessa. Eino ajoi hissillä ylös ja soitti ovikelloa.
Ketään ei näkynyt portaissa.
Joukon mummo raotti ovea ja päästi Einon sisään, olivathan he entuudestaan tutut.
Mummo kehotti Einoa istumaan ja istuutui itsekin olohuoneen ikkunan vierelle.
Mummo tarjosi karamellin. Ja sitten he alkoivat jutella. Lähinnä mummo puhui ja Eino kuunteli.
Mummo ihmetteli, mihin Jouko pani rahansa. Mummo epäili muiden poikien "kiristävän” Joukolta rahaa ja epäili Einoakin tällaiseen osalliseksi.
Eino sanoi, ettei Jouko koskaan ollut antanut hänelle rahaa, ei silloinkaan, kun Jouko oli yhdessä Einon kanssa käynyt mummon luona ja saanut tältä 100 markkaa. Kahvia Jouko oli Einolle ostanut, mutta rahaa hän ei ollut Joukolta saanut.
Einoa harmittivat mummon epäsuorat syytökset.
Sitten Eino rohkaistui ja pyysi mummolta lainaksi 10 markkaa. Hän sanoi olevansa hieman velkaa ja tarvitsisi sen maksuun rahaa.
10 markasta jäisi vielä hänelle itselleenkin muutama markka. Mutta mummo sanoi, ettei hänellä ollut varaa lainata yhtään rahaa, ei edes 10 markkaa.
Mummo nousi kuitenkin tuoliltaan ja meni lipaston luo kumartuen ottamaan sieltä jotain.
Mummo tuli Einon luo ja antoi tälle paperinenäliinoja. Einolla oli niin kova nuha, että sen huomasi.
Olihan hänen viimeaikaiset yöpymispaikkansa olleet melko ankeita ja sää oli tähän aikaan vuodesta kylmä.
Mummo meni vielä toisenkin kerran lipastolle hakemaan nenäliinoja ja silloin tuli Einon päähän ajatus.
Tuossa asennossa mummoa olisi hyvä iskeä, ei kovaa, mutta sen verran, että taju menisi ja Eino voisi etsiä käsiinsä hieman rahaa.
Tästä ajatuksen leimahduksesta alkoivat tapahtumat vyöryä peittäen alleen sekä Einon että mummon.
Mummon ollessa kumartuneena lipaston laatikolle meni Eino hänen taakseen ja iski häntä kädellään kerran kaulaan. Mummo horjahti ja kaatui seinää vasten. Eino otti silloin mummoa molemmin käsin kurkusta ja likisti.
Kun hän hieman hellitti otettaan, mummo huusi. Eino säikähti ja kaatoi mummon lattialle pidellen edelleenkin kiinni häntä kurkusta. Lattialla ollen hän huomasi sohvan takana kuparisen koristeesineen, joka näytti vähän maljakolta.
Hän tempasi sen käteensä ja iski sillä mummoa päähän. Mummo koetti puolustautua ja huutaa. Kuparinen malja meni lyttyyn.
Silloin Eino otti pöydältä lasisen maljakon ja iski sillä. Maljakko meni iskusta rikki ja putosi palasina lattialle.
Nyt mummo oli aivan hiljaa. Eino alkoi etsiä huoneesta rahaa taikka muuta kelpaavaa. Eino avasi kaikki lipaston laatikot.
Niissä oli vain kaikenlaisia papereita. Eino otti pari ruskeaa kirjekuorta ja pani ne taskuun. Lipastolla oli kolme käsilaukkua.
Hän tarkasti ne kaikki löytämättä kuitenkaan mitään mieleistään.
Lipaston päällä olleen naisten rannekellon Eino pisti taskuunsa. Sitten Einon huomio kiintyi kirjahyllyyn toisella seinustalla.
Kirjahyllyn päässä oli kaappi. Sieltä Eino löysi kultaisen came-korun, jonka hän pisti taskuunsa. Vielä Eino löysi pienen pahvirasian, jossa oli korvakorut. Nekin kelpasivat hänelle. Samoin kaksi sileää kultasormusta.
Mummo oli alkanut liikkua ja äännellä. Se ärsytti Einoa ja hän päätti lopettaa ääntelyn. Eino meni keittiöön ja otti tiskipöydältä leipäveitsen.
Sillä hän iski nyt suulleen kääntynyttä mummoa selkään. Veitsi katkesi ja terä putosi lattialle mummon viereen. Eino haki toisen veitsen, mutta sekin katkesi.
Eino oli kuin paholaisen riivaama. Mikään ei pystynyt häntä estämään, hän oli kuin tämän kaamean tekonsa huumaama, hän ei pystynyt lopettamaan.
Eino meni vielä kerran keittiöön etsimään sopivaa asetta. Keittiön eräästä laatikosta hän löysi pahvisen rasian, jossa oli pitkä leikkuu veitsi.
Tämä veitsi täytti tehtävänsä, Eino iski sen mummon selkään ja jätti sen siihen. Mummo oli hiljaa.
Einon kädet ja vaatteet olivat rikki, repeentyneet ja veriset. Eino meni kylpyhuoneeseen siistiytymään ja heitteli käyttämänsä pyyhkeet sinne tänne. Keittiön kaapista hyllyltä hän otti pienen nahkaisen kukkaron, jossa oli rahaa ehkä 30 markkaa.
Sitten hän poistui mummon asunnosta oltuaan siellä kaikkiaan 45 minuuttia. Eteisen hyllyltä hän otti rukkaset, avasi oven ja poistui hissillä.
Portaikossa hän ei tavannut ketään ja kenenkään häntä näkemättä hän meni suoraan kadun yli.
Sitten hän kierteli pitkään ulkona koettaen lumella puhdistaa verta vaatteistaan. Hautausmaan viereen metsikköön hän meni tarkastelemaan saalistaan. Kirjekuorissa oli laskuja ja pankkikirjoja.
Kuoret hän heitti metsään ja pani niiden sisällön taskuunsa. Tämän jälkeen — kello oli jo 23 tienoissa — Eino palasi äitinsä asuintalon pihaan, kiipesi veljensä henkilöautoon ja jäi sinne nukkumaan.
- Mummon lipasto oli pengottu läpikotaisin.jpg (199.62 KiB) Katsottu 9440 kertaa
Mummoa kaivataan
Mummo oli asunut talossa hyvin kauan. Samassa portaikossa asui toinenkin eläkkeellä oleva vanha rouva, oli asunut jo 13 vuotta.
Hän ja mummo olivat ystävystyneet keskenään.
Huhtikuun 14 päivän aamuna oli tämä mummon ystävä käynyt mummon ovella ja soittanut ovikelloa, mutta mummo ei tuntunut olevan kotona. Samana päivänä hän oli puhelimitse yrittänyt saada mummoon yhteyden ainakin viisi kertaa, mutta saamatta vastausta. Kun mummon puhelimeen ei vastattu seuraavana aamunakaan ystävä tuli todella levottomaksi. Hän soitti mummon vanhemmalle pojalle ja kertoi tälle levottomuudestaan.
Mummolla oli kolme aikuista lasta, kaksi poikaa ja tytär. Tytär oli muuttanut asumaan ulkomaille, mutta pojat asuivat kumpikin perheineen samassa kaupungissa. Aikaisemmin mainittu Jouko oli mummon nuoremman pojan poika.
Vanhempi poika, joka oli tavannut äitinsä viimeksi neljä päivää aikaisemmin henkilökohtaisesti ja ollut tämän kanssa puhelinyhteydessä pari päivää aikaisemmin, soitti heti äitinsä asuntoon.
Sieltä ei vastattu. Pahoin aavistuksin hän lähti viipymättä äitinsä asunnolle ja meni sisälle omilla avaimillaan.
Sisälle päästyään häntä kohtasi uskomattoman kaamea näky. Äiti makasi olohuoneen lattialla verilammikossa veitsi selässään.
Verta oli kaikki alla, verisiä pyyheliinoja lojui levällään, yhden hän siirsi sivuun eteisen pöydällä olleen puhelin luettelon päältä katsoakseen, mikä oli poliisin hälytysnumero...
Rikospoliisi sai tiedon tapahtuneesta radiopoliisin päivystäjältä torstaina, huhtikuun 15 päivänä kello 09.25.
Milloin mummo kuoli?
Paikalle viipymättä saapuneet poliisimiehet kut uivat sinne myös lääkärin. Tämä totesi mitattuaan vainajan ruumiinlämmön, että kuolema oli kohdannut mummon ainakin vuorokautta aikaisemmin. Eteisen lattialla olivat 14 ja 15 päivän lehdet, mummo oli siis ilmeisesti kuollut ennen 14 päivää.
Talon asukkaita puhuteltiin. 13. päivän aamulla mummo oli soittanut nuoremmalle pojalleen, mutta tämän jälkeenkin hänen oli todettu olleen elossa. Kello 16.15 muuan todistaja oli nähnyt hänet asuntonsa ovella.
Samoihin aikoihin oli mummon alapuolella asuvaan perheeseen tullut vieras. TV oli avattu sähkeuutisten alkaessa eli siis kello 18.10. Sitten oli ohjelmassa seurannut sarjakuva ” Eeva”, jota vieraskin oli jäänyt katselemaan.
Poliisille vieras kertoi, että tämän sarjafilmin aikana alkoi yläpuolella olevasta mummon asunnosta kuulua ääniä. Oli kuin olisi siellä juostu edestakaisin.
Alakerran asunnossa oli kuitenkin arveltu, että mummon luona oli lastenlapsia, jotka juoksentelivat. Vieraan mielestä melu oli kuitenkin ollut liian kovaa lasten aiheuttamaksi. Sitten oli kuulunut kuin itkun parahdus ja vieras oli tehnyt sen johtopäätöksen, että joku lapsista oli juostessaan kaatunut ja satuttanut itsensä.
Filmisarja Eeva oli päättynyt kello 18.45 ja sen jälkeen oli ohjelmassa ollut Vietnamia käsittelevä
ohjelma "Nappi”. Tämän ohjelman aikana ei yläkerrasta ollut kuulunut enää ääniä.
Poliisi yhdisti vieraan kuulemat äänet mummon surmaajansa kanssa käymään kamppailuun, jonka oli siis täytynyt tapahtua kello 18.10 ja 18.45 välisenä aikana.
Omaisten avulla saatiin selville, että asunnosta oli poissa ainakin pari sileää sormusta, valkosafiirein varustetut korvakorut ja mummon viisi vuotta sitten 70-vuotispäivänään lahjaksi saama noin 3x5 cm suuruinen came-koru.
Poissa oli myös mummon pankkikirja. Kukaan ei osannut sanoa, paljonko kirjaan oli merkitty talletuksia, mutta mummo oli kerran itse sanonut, että siinä oli riittävästi ” muuttorahoja” tarkoittaen sillä, että rahat hyvin riittäisivät hänen hautajaisiinsa.
Tarkistuksia
Mummon omassa ikätoveripiirissä ei ollut ketään, jota olisi voitu epäillä syylliseksi.
Kuitenkin tuntui tutkijoista siltä, että mummon oli täytynyt tuntea surmaajansa, muuten hän ei olisi päästänyt tätä asuntoonsa.
Puhuteltavien piiriä laajennettaessa tultiin mummon pojanpoikaan Joukoon. Oliko Jouko milloinkaan mummon luona käydessään vienyt mukanaan kavereitaan? Kyllä, Jouko muisteli, että joku oli hänen kanssaan joskus ollut mummon luona, mutta kuka, sitä hän ei muistanut. Kun mummo oli usein antanut Joukolle rahaa tämän mummon luona käydessä, saattaisi olla, arvelivat tutkijat, että joku heistä ehkä oli alkanut ajatella mummon olevan rikkaankin...
Kelloseppä soittaa
Pari päivää oli jo kulunut surmateon ilmi tulemisesta ja lehdistössä oli asiasta kerrottu laajasti.
Poliisi oli myös antanut tiedot vainajan asunnosta kadoksissa olevasta omaisuudesta.
Eräs kulta- ja kelloliikkeen omistaja soitti poliisille. Hänelle oli tarjottu ensin arvioitavaksi ja sitten ostettavaksi juuri sellaista came-korua, jollainen vainajan asunnosta oli viety, kertoi hän.
Hän oli hyvin haluton kertomaan, kuka korua oli hänelle käynyt näyttämässä, vaikka hän myönsikin tuntevansa miehen entuudestaan. Mutta, sanoi hän, jospa koru ei ollutkaan sama, lankeaisi epäilys suotta miehen päälle, jota hän piti rehellisenä miehenä. Mutta olihan hänen kerrottava, kuka mies oli. Hän oli tällä hetkellä vailla työtä oleva porari Matti.
Matin kertomus
Tietenkin haettiin Matti kuulusteluun. Matti kertoi osapuilleen näin:
Iltapäivällä huhtikuun 16 päivänä oli hän hieman humalassa seisoskellut erään baarin luona,
kun hänen luokseen oli tullut hänelle tuntematon alle 20-vuotias mies ja kysynyt, tekisikö Matti hänelle pienen palveluksen. Muuan koru olisi vietävä panttiin ja Matti saisi vaivoistaan 5 markkaa. Nuori mies oli siellä ottanut taskustaan noin 3 x 5 sm suuruisen came-korun. Kun Matti pani korun taskuunsa, oli nuori mies kysynyt osasiko Matti sanoa, minkä arvoinen koru oli.
Matti oli ehdottanut, että mentäisiin kysymään tutulta kellosepänliikkeenomistajalta ja niin sitten oli tehtykin. Liikkeen omistaja oli sanonut, että koru oli noin 200 markan arvoinen, mutta kieltäytynyt ehdottomasti ostamasta korua.
Hän oli sanonut, että ehkä siitä pantissa saisi 100 markkaa. Matti oli vienyt korun panttikonttoriin, mutta saanut siitä vain 30 markkaa. Nuori mies pyytänyt Mattia käymään toisen kerran pantissa.
Tällä kerralla pantattava esine oli kullanvärinen naisten rannekello. Kun tämäkin esine oli pantattu, oli nuori mies sanonut, että olisi hänellä vielä korvakorutkin. Matti oli kuitenkin kieltäytynyt, mutta ottanut korvakorut kylläkin myytäväkseen.
Koko tapahtumaketjun ajan oli kuljeksittu eri katuja pitkin. Kun jossakin vaiheessa oli päästy Rongankadun ja Ojakadun kulmaukseen oli nuori mies kieltäytynyt tulemasta Rongankatua pitkin ja selittänyt syyksi sen, että hänet voitaisiin nähdä hänen työpaikastaan.
Matti yritti poliisille antaa niin hyvät tuntomerkit kuin olosuhteet huomioon ottaen oli mahdollista tästä tuntemattomasta nuoresta miehestä.
Oliko poliisin uskottava Mattia? Kun Matti haettiin kuulusteluun, hän oli jo ehtinyt lukea lehdistä, millaista omaisuutta poliisi kaipasi ja väitti aikoneensa itse ottaa yhteyden tutkijoihin.
Mutta miksi Matti olisi maininnut sellaisen vähäpätöiseltä vaikuttavan seikan kuin että nuori mies ei ollut halunnut näyttäytyä Rongankadulla?
Oliko tutkijoille tässä jokin johtolanka? Ja aivan oikein! Joukon ilmoittamien niiden kavereiden joukossa, jotka mahdollisesti olivat hänen kanssaan käyneet mummon luona, oli eräs, joka oli ollut työssä vastikään Rengonkadun varrella.
Tämän kaverin nimi oli Eino, joka oli otettu vastaanottokotiin, mutta käynyt työssä Rongankadun varrella olevassa liikkeessä.
Poliisi päätti hypätä muutaman nimen yli tarkistuslistallaan ja meni noutamaan Einoa.
Nuori surmaaja
Eino tavoitettiin äitinsä asunnosta ja hänet tuotiin rikospoliisiin. Ensin hän kiisti surmanneensa Joukon mummoa ja kertoi sitä tätä, mutta Matti sanoi, että juuri tämä nuori mies antoi kaikki esineet hänelle pantattaviksi.
Eino tunnusti rikoksensa vielä samana, huhtikuun 19 päivänä. Hänen asunnossaan suoritetussa kotietsinnässä otettiin talteen erilaisia verisiä vaatekappaleita sekä vereentyneet kengät.
Eino oli myöhemmin tavannut joitakin vastaanottokodin kavereita, jotka jälleen olivat pilkanneet Einoa hänen herkkäuskoisuudestaan.
He olivat sanoneet, että eihän saunaan ollut pakko kenenkään mennä eikä siitä mitään rangaistusta olisi Einolle seurannut.
Kaikkea sitä pitikin uskoa, hehän olivat vain härnäilleet Einoa. Rangaistuksen pelon aiheettomuus oli kuitenkin Einolle liian myöhään tullut tieto.
Miten Eino oli tekonsa tehnyt, se onkin jo kerrottu.
Sileät sormukset hän oli pannut tulitikkulaatikkoon ja heittänyt laatikon Tammerkoskeen.
Kirjekuoressa ollutta pankkikirjaa hän ei ollut uskaltanut käyttää, vaan oli repinyt sen ja heittänyt palaset myös Tammerkoskeen.
Came-koru ja rannekello saatiin takaisin panttilainaamosta ja korvakorut niiden ostajalta.
Tämä karmea teko oli siis antanut Einolle taloudellista etua noin 70 markkaa, josta rahasta hänellä oli ollut iloa muutaman aterian ja muutaman yön verran urheilumajan suojissa.
Paitsi Einon tunnustusta voitiin Eino monin todistein sitoa rikokseen. Hänen vaatteistaan tavattu veri kuului mummon veriryhmään, mummon lattialla olleet veriset kengänjäljet olivat identtiset Einon kengänpohjien kuvioiden kanssa, Einon jäljiltä tavattu omaisuus kuului mummolle, ja monta muuta seikkaa puhui Einoa vastaan.
Tuomio
Jutun oikeuskäsittely aloitettiin toukokuun 4 päivänä 1971. Jutun käsittelyssä esiin tulleista syistä oikeus päätti kuitenkin lykätä jutun käsittelyn siksi, kunnes Eino olisi läpikäynyt mielentilatutkimuksen.
Tutkimuksen tulokset osoittivat, että Eino oli tekoa tehdessään ollut täyttä ymmärrystä vailla.
Oikeus antoi jutussa päätöksensä maaliskuun 6 päivänä 1972. Eino tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla olevana samalla teolla tehdystä ryöstöstä ja murhasta kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.
Eino oli yksinkertainen, lapsellinen ja neuvoton. Kaverit olivat käyttäneet Einon yksinkertaisuutta ja herkkäuskoisuutta omaksi huvikseen, kiusoitelleet häntä ja saaneet hänet pelkäämään rangaistusta.
Ajoiko juuri tämä Einon tuohon epätoivoiseen ja hirveään tekoon, jolle sellaisenaan ei löydy sovitusta?
Mummolle, niin kuin kelle tahansa ihmiselle, olisi suonut rauhallisen ja levollisen tavan muuttaa täältä pois...