Rap-muusikko Musta Barbaari ei tiedä isästään mitään – ainoan kuvankin hän hukkasi lapsena
Perhesiteitä-sarjassa toisistaan kertovat yrittäjä Edina Nikander ja tämän poika, muusikko James Nikander eli Musta Barbaari.
Kuukausiliite 6.8.2016 3:00 Päivitetty: 6.8.2016 8:55
Äiti oli pitkään perheen pomo, mutta nykyisin äiti kuuntelee enemmän poikaansa kuin tämä äitiään.
Edina Nikander, 60, on helsinkiläinen yrittäjä.
James Nikander, 25, on rap-muusikko ja kehonrakentaja, joka esiintyy taiteilijanimellä Musta Barbaari.
James Nikander:
”Rakastan äitiäni yli kaiken. Mutsi on tukipilarini, joka on pakottanut minut uskomaan omiin juttuihini.
Hän on pitänyt minusta ja kolmesta sisaruksestani huolta kuin karhuemo. Kun isoveljeni aiottiin siirtää ala-asteella mamuluokalle siitä huolimatta, että hän on syntynyt Suomessa ja puhuu täydellistä suomea, mutsi ampaisi rehtorin juttusille ja uhkasi haastaa koulun oikeuteen. Kun vanha rouva sylki minua päin ollessani viisivuotias, mutsi huusi kaikki suomalaiset kirosanat, jotka tiesi. Äiti on vahva persoona, joka seisoo leuka uhmakkaasti ylhäällä tuollaisissa tilanteissa.
Minäkin opin jo pienenä, että jos mutsi käskee tyhjentämään tiskikoneen tai käymään kaupassa, siitä on turha mutista.
Äiti on kotoisin Tansanian maaseudulta, Victorianjärven länsipuolelta. En tiedä juuri mitään hänen taustastaan. Minulla ei esimerkiksi ole hajua, mitä hänen vanhempansa tekivät työkseen, mutta sen tiedän, että yksi äidin neljästä veljestä oli pastori.
Kun äiti oli nuori, hän tapasi Tansaniassa jonkun suomalaisen miehen, jonka kanssa hän meni naimisiin. Miehellä oli kansainvälinen työ, ja he seikkailivat yhdessä Keski-Euroopassa ja Lähi-idässä. 1980-luvulla he muuttivat Suomeen, mutta erosivat sittemmin.
Minä olen syntynyt Turussa. Isästäni en tiedä mitään. Sen mutsi on minulle kertonut, että isäkin oli suomalainen. Faija ei ole ollut millään tavalla elämässäni sen jälkeen, kun olin kaksi. Mutsi kasvatti minut ja veljeni yksin eikä ole koskaan halunnut puhua isästäni. Hänellä on varmasti siihen syynsä.
Joskus kuudennella luokalla äiti antoi minulle valokuvan, jossa olen isän kanssa. Siitä näin, että faija ainakin tietää minun olevan olemassa. Mutta kuva hävisi, sillä olen tosi huolimaton tavaroiden kanssa.
Viime aikoina omat juureni ovat alkaneet kiinnostaa ja olen yrittänyt raottaa totuuden ovea. Äiti onkin luvannut kertoa tarinansa tänä vuonna. Odotan vain, että aika on oikea.
Äiti on aina ollut yrittäjä. Ollessani tarhaikäinen hän omisti ravintolan Turun keskustassa. Hän pumppasi meihin yritteliästä asennetta ja vaati meiltä hyviä numeroita koulusta. Mutsi myös kuritti. Kun rikoin kivellä talomme ikkunan, hän käski hakea kepin. Kun toin sen, äiti kysyi, minkä ikäinen olen. Kerroin olevani kuusi, ja sain kuusi iskua kepistä.
Ollessani ala-asteella isoveljeni sairastui Crohnin tautiin, ja muutimme Helsinkiin saadaksemme hänelle parasta mahdollista hoitoa. Veljeni joutui kymmeniin leikkauksiin, ja äiti pelkäsi hänen kuolevan. Näin, kuinka vaikeudet riistivät äidin elämäniloa.
Teininä ajauduin kaveriporukassa näpistelemään. Kerran näpistin parin kympin kellon ja jäin kiinni. Mutsi haki minut poliisiasemalta muttei sanonut mitään, katsoi vain hyvin pettyneesti. Olin tuottanut hänelle häpeää, ja se sattui. Reissu asemalta kotiin oli pisin, jonka olen tehnyt. Sanaakaan ei sanottu, ja sen jälkeen meillä oli pitkään vaikeaa. Mutsi ei halunnut puhua minulle, ja minä välttelin häntä. Mutta jos lähdin ostarille, äiti huusi, että pidä näppisi taskussa! Pian lopetin näpistelyn.
Kun olin 16-vuotias, äiti alkoi reissata Tansanian ja Suomen välillä. Hän teki Tansaniassa maakauppoja ja rakennutti taloa ja oli Suomesta poissa kuukausia, joskus puolikin vuotta. Pikkuveljeni asui silloin isosiskomme luona, minä taas 18-vuotiaan isoveljeni kanssa. Reissaaminen kesti useamman vuoden, ja sinä aikana minä ehdin kasvaa aikuiseksi. Olin äidin poissaolosta vähän katkerakin. En kuitenkaan syytä häntä, sillä äiti oli masentunut Suomessa rasismin takia. Hänen oli päästävä tuulettumaan.
Aina kun äiti tuli Suomeen, otimme yhteen. Osittain se johtui luonteistamme: olemme molemmat jääräpäisiä ja aina oikeassa.
Lopetin opiskeluni peruskouluun. Vaikka yritin täysillä, en kerta kaikkiaan oppinut istumalla ja kuuntelemalla. Uskon, että minulla on lievä adhd. Meillä oli kuitenkin äidin kanssa suunnitelma: tähtäsin ammattilaisjalkapalloilijaksi. 17-vuotiaana pelasin A-junnuissa, ja joukkueemme oli nousemassa SM-tasolle, kun sain pahan polvivamman. Olin hukassa, kunnes koulukaverini vei minut Salem-seurakuntaan. Tulin 18-vuotiaana uskoon. Sain siitä voimaa, ja aloin uskoa pystyväni tekemään vielä merkityksellisiä asioita.
Löysin ympärilleni jengiä, joka halusi elämältään jotain enemmän kuin ryyppyreissuja. Aloin kuntoilla ja tehdä Prinssi Jusufin kanssa Youtubeen videoita, joissa treenasimme salilla. Samoihin aikoihin kiersin räppäri Ruudolfin ja Karri Koiran keikoilla t-paitamyyjänä. Heitimme mamuläppää, sillä minulla on tumma rusketus ja Ruudolfilla meksikolaistausta. Keksimme, että niistähän saisi biisin.
Kun Salil eka, salil vika ilmestyi vuonna 2013, kaikki mediat halusivat tehdä minusta juttua. Se oli täysin surrealistista peruskoulun käyneelle ja veloissa elävälle nuorelle. En tiennyt, miten käyttäytyä. Halusin taistella monikulttuurisuuden puolesta ja rasismia vastaan, mutta minulla ei ollut tietoa ja taitoa käsitellä niitä asioita kunnolla. Aloin kehittää itseäni, mutta lopulta huomasin onnistuvani parhaiten vain olemalla se, kuka olen.
Siitä viihdetaiteilijan urani lähti käyntiin. Olen tehnyt omia televisio- ja radio-ohjelmia, juonto- ja puhekeikkoja sekä musiikkia. Vuonna 2014 sain kehonrakennuksen SM-kisoissa hopeaa. Viihdyttäminen on juuri sitä, mitä haluan tehdä. Jo ala-asteella olin luokan pelle, ja koska pistin jengin hymyilemään, sain kolmannella luokalla hymypojankin.
Menestykseni myötä minusta on tullut perheemme pää. Varsinkin äiti turvautuu minuun paljon. Autan häntä paperihommissa, teen hänelle ostoksia ja vahdin, ettei hän syö sokeria ja unohda käydä lenkillä.
Nyt pystyn jo väittämään hänelle vastaan, ja äiti kuuntelee minua ehkä enemmän kuin minä häntä. Haluan pitää hänestä hyvää huolta. Äiti on joutunut kärsimään niin paljon.”
Edina Nikander:
”En ole puhunut Jimmylle hänen isästään. Minulla ei ole ollut siihen mitään syytä. Kasvatin hänet yksin ja kärsin siitä, ettei hänen isänsä ole ollut kanssamme. Nyt voin kuitenkin jo sanoa, että Jimmyn isä on se sama suomalainen insinööri, jonka kanssa olin naimisissa.
Kun odotin Jimmyä, meillä oli omakotitalo Kaarinassa, mutta aviomieheni työskenteli Intiassa. Hän tuli vain jouluksi kotiin, ja se oli tosi surullista. Kun Jimmy oli yksivuotias, kävimme tapaamassa miestäni Bangladeshissa. Palattuamme päätin erota. Lakimies selvitti, että koska olin pitänyt Jimmystä ja hänen isoveljestään huolta, saisin pitää heidät itselläni.
Elimme hyvää elämää. Minulla oli maustekauppa Turun kauppahallissa ja ravintola Hamburger Börs -hotellin takana. Meillä oli kaikki, jopa kesämökki Askaisissa. Hoidin bisnestäni, ja palkkasin ensin suomalaisen ja sitten gambialaisen tytön pitämään pojistani huolta. Halusin vain parasta lapsilleni. Koska tein viikolla paljon töitä, pidin joka viikonloppu juhlat ystävieni ja heidän lastensa kanssa.
Turussa oli kuitenkin myös paljon rasismia. Minulle huudettiin, että mene kotiin, neekeri. Kun ravintolani ikkuna rikottiin, poliisi sanoi, ettei voi tehdä mitään.
Kun Jimmyn veli sairastui vaikeaan suolistosairauteen, hän ei saanut Turussa kunnon hoitoa. Lääkärit katsoivat häntä oudosti ja pukivat suojavarusteet kuin olisivat menossa Kuuhun. Mutta ei poikani ollut edes käynyt Afrikassa, hän oli syntynyt siinä samassa sairaalassa!
Päätin muuttaa Helsinkiin, jossa ajattelin ihmisten ymmärtävän paremmin ulkomaalaisia. Asuimme aluksi Pasilassa. Kun lähdin viemään Jimmyn veljeä sairaalaan, löysin autoni katolta rikottuja kananmunia. Asuessamme Jakomäessä ja Kontulassa pojat joutuivat juoksemaan skinheadejä pakoon. Tuntui vaikealta päästää heitä ulos, kun jouduin miettimään, tulevatko he hengissä kotiin.
Jimmy halusi olla itsenäinen eikä mikään äidin poika. Jos sanoin jotain, mistä hän ei pitänyt, hän lähti kaverilleen viikoksi. Tullessaan takaisin hän pyysi anteeksi. Hänen käytöstään oli kuitenkin vaikea hyväksyä, sillä Tansaniassa jopa vanhempien keskeyttäminen heidän puhuessaan on kiellettyä.
Poikien ollessa pieniä opetin heille käytöstavat. Olin tosi ankara, oikea pomo. Halusin, että lapset saavat hyvän koulutuksen ja hyviä harrastuksia. Mielestäni Jimmyn jalat sopivat jalkapalloon, ja treenautin häntä nelivuotiaasta lähtien. Mutta kun Jimmy meni uuteen joukkueeseen, hän sanoi, ettei hänestä pidetä: ’Jos olen minuutin myöhässä, mulle sanotaan, että tämä ei ole mikään Afrikka.’
Kun Jimmy täytti 16, ajattelin, että en ole hyväksytty Suomessa ja että pojilla on traumoja. Mietin vieväni pojat Afrikkaan. Mutta pojat ovat syntyneet täällä. He halusivat jäädä.
Jimmyn aloitettua kehonrakennuksen tappelimme koko ajan. Kun muskelit kasvoivat, kysyin, että mitä olet tekemässä, sinähän näytät hirviöltä. Minua pelotti istua hänen vieressään. Kun näin Jimmyn tv:ssä Mustana Barbaarina, ihmettelin rasismikokemusteni takia, voivatko ihmiset oikeasti tykätä siitä, mitä hän tekee. Mutta kun huomasin, että hänestä pidetään, olin niin onnellinen! Ajattelin, etten olekaan ollut 30 vuotta Suomessa turhaan. Tunsin, että minut on hyväksytty hänen kauttaan.
Heinäkuussa olin tyttäreni kanssa etsimässä yöllä taksia Helsingin keskustassa, kun poninhäntäpäinen mies koputti selkääni. Ajattelin, että hän pyytää kolikoita, ja jatkoin kävelemistä. Mies sanoi ’stop, anna passisi’, ja minä kerroin, etten anna sitä tuntemattomalle. Sitten kaikki kävi äkkiä: mies pisti minut pian maahan, pani käsirautoihin ja sanoi olevansa poliisi. Pian näin virka-asuisten poliisien kävelevän luokseni aseet vyötäröllään ja luulin, että minut ammutaan niin kuin Amerikassa.
Poninhäntämies sanoi, että olin varastanut hänen virkamerkkinsä. Minut tutkittiin joka paikasta. Kysymyksiini ei vastattu. Olin vihainen, peloissani ja nöyryytetty. Lopulta poliisit sanoivat, että jos olen hiljaa, he päästävät minut. Vaadin, että minut viedään asemalle, kun minut oli kerran leimattu varkaaksi. He eivät suostuneet, vaan päästivät vapaaksi.
En uskalla enää liikkua ulkona ilta-aikaan. Tällaista tapahtuu monille mustille, mutta yleensä ketään ei kiinnosta. Onneksi Mustaa Barbaaria kuunnellaan. Hän yrittää pelastaa ihmiset rasismilta.”
Rivien välistä olen lukevinani, että perheen varallisuus perustuu Mustan Barbaarin insinööri-isän ahkerointiin. (Alkupääoma yrittämiseen ja asuintalo sekä mökki on todennäköisesti saatu erossa aviomieheltä.) Sikäli isästä voisi kertoa edes vähän kunnioittavampaan sävyyn.
Vai on Suomessa ihan Amerikan meininki mustaihoisten ampumisessa. Hienoa kotoutumista.
